Vauhdin huumaa, kolketta ja kolinaa

Kirsi Kunnas: Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja. Kuvittanut Christel Rönns. 32 sivua. WSOY 2025.

 

 

Kirsi Kunnas (1924–2021) oli hyvällä tavalla itsetietoinen kirjailija siinä mielessä, että hän esitti usein kustantajalleen toiveita lapsille suunnattujen teostensa uusista painoksista ja tuotantonsa kokoamisesta erilaisiksi antologioiksi. 

Pitkän uran tehnyt Kunnas piti tärkeänä, että aina uudet lapsisukupolvetkin pääsivät tutustumaan hänen tuotantoonsa. 

Kunnnaksen kuoleman jälkeen  WSOY onkin julkaissut monta uutta kokoelmaa ja uusintapainosta, viimeksi Kunnaksen syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi 2024. 
 
Kesällä ilmestyi ”rämisevien lastenrunojen" teemakokoelma. 
 
Kokoelman 13 runoa on poimittu teoksista Tiitiäisen satupuu, Tiitiäisen pippurimylly ja Tiitiäisen tuluskukkaro.

 

 

Limerikin kaavalla kirjoitetussa autorunojen 
sikermässä on vauhtia ja vaarallisia kurveja. 
Christel Rönnsin kuvitusta Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan
Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Maltillinen runovalikoima on viisas ratkaisu: sivumäärältään kirja on tavallisen kuvakirjan luokkaa, ja siten arkisessa käytössä huomattavasti käyttäjä-ystävällisempi verrattuna tuhteihin ja lapsen käsiin jopa liian painaviin lastenrunokokoelmiin.
 
Kirsi Kunnaksella on ollut onni saada kuvittajikseen aina eturivin lastenkirjakuvittajia, jotka ovat osanneet tulkita ja lukea runojen ydintä ja kuoria niistä tuoreita oivalluksia. 
 
Siksi onkin kiinnostavaa tarkastella sitä, kuinka eri kuvittajat eri aikoina ovat tehneet uusia tulkintoja Kunnaksen tunnetuista lastenrunoista.  

 

Villen ja Vallen keskinäinen sopu vaihtuu Christel Rönnsin
kuvituskuvassa eripuraan ja äkeyteen. Rönnsin kuvitusta
Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan Iloinen auto ja muita
rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Christel Rönns teki ensimmäiset Kunnas-kuvituksensa kartonkikirjaan Tiitiäisen runolelu(WSOY 2002) ja antologiaan Tapahtui Tiitiäisen maassa (WSOY 2004). 
 
Sittemmin hän on kuvittanut uudelleen Kani Koipeliinin kuperkeikat (2009) sekä pari muuta Kunnaksen lastenlyriikasta koottua kartonkista runokuvakirjaa.
 
Rönnsillä on erityinen taito sisällyttää kuviinsa lapsia kiinnostavia ja usein myös humoristisia yksityiskohtia maltillisesti ja siksi helposti hahmotettavalla tavalla. 
 
Yksittäiset runot ovat saaneet paria poikkeusta lukuun ottamatta kukin oman aukeamansa, mikä mahdollistaa myös toiminnallisuuden ja kirjan teemankin edellyttämän vauhdin tunnun, joka usein ilmenee kulkuneuvojen etenemistä havainnollistavissa kuvasarjoissa.

Herra Piipoosta kertova runo varioi hauskasti Maija 
Karman alkuperäistä kuvitusta Tiitiäisen satupuuhun. 
Christel Rönnsin kuvitusta Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan
 Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Kolmeen hieman seesteisempään runoon (”Newtonin omena, ”Tänään” ja Myönteinen hyönteinen” on saatu toiminnallisuutta, kun aukeamat edellyttävät kääntämään kirjaa 180 astetta pystysuuntaan.
 
Autokokoelmassa Rönns tuoreuttaa Kunnaksen ikonisiksi muuntuneita Tiitiäisen satupuun runoja Villestä ja Vallesta ja Herra Piipoosta.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kolmiulotteista nostalgiaa 1970-luvulta

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Sammakkoprinssi.  16 s., Artko 1971.

 

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Kerrohan, mitä kello on! 16 s., Artko 1971.

 

 

 

Kun pikkuprinsessa oli eräänä päivänä leikkimässä lammen luona, hänen kultainen leikkipallonsa kierähti lampeen. Prinsessa tuli kovin surulliseksi. Juuri sillä hetkellä lumpeenlehdelle loikkasi suuri, ruma sammakko. ”Pikkuprinsessa”, sammakko kurnutti, ”jos lupaat olla ystäväni ja jos saan hetken istua vuoteesi satiinipeitteellä, minä tuon sinulle kultaisen leikkipallosi takaisin.”

 

Kesän tulon kunniaksi jotakin ihan erilaista: aikamatka 1970-luvun alun lastenkirjakäännösten kuriositeetteihin.

 

Minulla oli lapsena paljon omia kirjoja ja niistä valtaosa on myös yhä tallella. 

 

Klassiseen ”Sammakkoprinssi”-satuun pohjautuva samanniminen kartonkisivuinen kuvakirja on painettu Japanissa. 

Se on ilmestynyt Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto -sarjassa. 

Kirjan vaillinaiset nimeketiedot löytyvät ensimmäiseltä aukeamalta,
jonka kuvituskuva paljastaa jo, että sammakko tosiaankin pääsee kuninkaalliseen 
juhlapöytään. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta kuvakirjasta
Sammakkoprinssi. 

 

Takakannen mukaan sarjaan kuuluvat myös osat Pienten aapinen, Kuinka monta pikkuintiaania?, Peukaloinen, Tuhkimo ja Kerrohan, mitä kello on!

 

Viimeksi mainitun kirjan löysin äskettäin kirpputorilta, ja nyt huomasin, että kirja puuttuu Lastenkirjainstituutin kirjaston peruskokoelmasta. Niinpä lupasin lahjoittaa kirjan osaksi instituutin kirjaston kokoelmaa.   

 
Sarjan kirjojen jujuna ja erikoisuutena on kannessa oleva hologrammitekniikkaa muistuttava kolmiulotteinen kuva. 

Kyseinen tekniikka oli muistini mukaan ainakin 1970-luvulla yleinen myös postikorteissa, joissa kuva-aihe muuttui hieman, kun korttia kallisti hieman eri asentoon. 

 

Sammakkoprinssin ja muiden sarjan kirjojen kansikuvan kuva-aihe ei kuitenkaan muutu toiseksi, mutta silti kirjan kansikuvan voimakas kolmiulotteisuuden tuntu vaikutti minuun lapsena maagisesti. 

Tässä sammakko tulee kutsumatta kuninkaan linnaan. 
Prinsessan ja hänen äitinsä kehon kieli kertoo totaalisesta
yllätyksestä. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta
kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Sisäsivujen kuvituskuvat ovat todennäköisesti peräisin jostakin nukkeanimaatiosta, jonka jäljille kirjan nimeketiedot eivät kuitenkaan johdata. 

 

Aukeamien kuvat ovat hyvin staattisia, paikalleen jähmettyneitä: nukkehahmojen olemuksessa huomio kiinnittyy käsien asentoihin ja jopa hieman pelottaviin, flegmaattisesti tuijottaviin silmiin. 

 

Silti sekä kuvituskuvissa että lyhennetyssä sadussa on läsnä myös ”alkuperäisen” sadun tenhoa. Olkoonkin, että saatan olla nostalgiassani hieman puolueellinen.

 

Sadun kliimaksia edeltävä kohtaus, jossa sammakko on lopulta
päässyt prinsessan satiinipeitteelle. Seuraavalla aukeamalla 
onkin sitten luvassa jännittävä metamorfoosi sammakosta 
komeaksi prinssiksi... Kuvituskuva Artkon vuonna 1971
julkaisemasta kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Satuklassikoiden lisäksi sarjassa julkaistiin kolme kuvatietokirjaa, joissa opetellaan aakkosia, lukusanoja ja kellonaikoja. 

 

Kerrohan, mitä kello on! -kirjassa tyttö ja poika heräävät aamukahdeksalta, nauttivat aamiaisen ja lähtevät ulos leikkimään. 

Iltapäivällä vieraillaan sukulaistädin luona ja leikkejä jatketaan puoli viiteen asti. 

Tasatuntien lisäksi kirjassa opetellaan myös neljännes- ja
puolituntisia. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on! 

 

Tasan kello kuusi syömme päivällistä. Oioi, kylläpä meillä onkin jo nälkä! Mitähän hyvää äiti on tänään valmistanut? ”Meillä on pikkuisen kiire, sillä televisiosta alkaa kiva lastenohjelma viisitoista minuuttia yli kuusi.”
”Eipäs pidetä kiirettä”, isä sanoo. ”Ruoka täytyy ensin syödä kunnolla.”

 

Iltayhdeksältä lapset menevät ”kiltisti nukkumaan”.

 

Pikkulasten kuvakirjoissa on tyypillistä, että
koetaan keskushenkilöiden kanssa päivänkierto aamusta iltaan.  
Puuhakkaan päivän jälkeen lapset menevät tyytyväisinä nukkumaan.
Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on!. 

"Jos metsään menet kulkemaan..."

 

Koko perheen lastenteatteriesitys Haitulan matkassa. Pohjautuu Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin. Ohjaus Mikko Bredenberg,  esitys-dramaturgia Mikko Bredenberg & Mira Taussi. Rooleissa Janne Kallioniemi (Jaakko Vaakko Vesirotta), Petra Karjalainen (Haitula), Samuli Muje (Tunteellinen siili) ja Maiju Saarinen (Neiti Hurpula). Puvustus ja maskeeraus Marjaana Mutanen. Lavastus ja nukkesuunnittelu Heini Maaranen, valosuunnittelu TJ Mäkinen ja äänisuunnittelu Niklas Vainio. 

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 20.9.2024. Suositusikä +3-vuotiaat, kesto 45 min.

 

Kirsi Kunnaksen syntymästä tulee  joulukuussa kuluneeksi 100 vuotta ja siksi tänä vuonna ja vielä ensi vuonnakin vietetään eri tavoin suomalaisen lastenlyriikan uudistajan juhlavuotta.

Osana juhlintaa sai eilen Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa koko perheen lastenteatteriesitys Haitulan matkassa.

Esitystä suositellaan yli kolmevuotiaille. 

Ensi-iltayleisössä olikin paljon juuri 3–4-vuotiaita vanhempineen ja monelle heistä esitys oli selvästi ensimmäinen kokemus lastenteatterista. 

Vieressäni istuva äiti selosti juuri ennen esityksen alkua tyttärelleen, että pian valot sammuvat katsomosta ja valo siirtyy näyttämölle. Lapsi halusi pitää lähes koko esityksen ajan kättään äidin kädessä.  

Jännän äärellä siis oltiin, monellakin tavalla.

Maiju Saarinen (vas. neiti Hurpula) oli puvustustaan ja muuta 
eleganssiaan myöten hieno kunnianosoitus myös Tiitiäisen satupuun 
kuvittaneelle Maija Karmalle. Oikealla Petra Karjalainen eli Haitula. 
© TTT Kari Sunnari 

Kun Petra Karjalaisen roolihahmo Haitula ja Maiju Saarisen tulkitsema Neiti Hurpula astuivat lavalle omenapuun alle, niin maaginen tunnelma laskeutui Kellariteatterin sopivasti intiimiin tilaan välittömästi.

Mikko Bredenbergin ja Mira Taussin ohjauksessa ja dramaturgiassa Kunnaksen tuttuakin tutummat ja monet  vähemmänkin tunnetut lastenrunot asettuivat luontevasti tarinalliseen jatkumoon. 

Janne Kallioniemi teki  Jaakko Vaakko Vesirotasta
samaan aikaan sekä hellyttävän että sopivasti
hömelön hahmon. © TTT Kari Sunnari 

Yksittäiset runot  lomittuivat toinen toistensa perään  ilman pömpöösiä ja teatraalista lausumista. 

Yhden runon päättyvän säkeen jälkeen saatettiin siirtyä uuteen runoon ilman  että kuulija aina siirtymää huomasikaan.

Samu Mujeen Tunteellinen siili ja Janne Kallioniemen Jaakko Vaakko Vesirotta toivat esitykseen räyhäkkyyttä ja huumoriakin. 

Pienimpien katsojien mieleen olivat selvästi neljästä hahmosta tehdyt teatterinuket, joita näyttelijät  liikuttelivat taitavasti. Melko pienestä koostaan huolimatta nuket saivat riittävästi tilaa ja näkyvyyttä. 

"Tunteellinen siili"-runo on usein äänestetty yhdeksi eniten
suomalaisiin vedonneeksi lastenrunoksi. Samuli Muje toi hahmoon
runon melankolian rinnalle siili piikkien lomaan myös sopivasti  
pehmeyttä.© TTT Kari Sunnari 

Meditatiivisestä metsämiljööstä siirryttiin myös kaupungin sykkeeseen Tiitiäisen pippurimyllystä tuttujen limerikin kaavalla kirjoitettujen autorunojen myötä. 

Ikoninen runo "Kattila ja perunat" esitettiin neljän näyttelijän yhteisvoimin, ja siitä ei huurua ja kolinaa toden totta puuttunut! 

Ensi-illasta poistui tyytyväisen oloista väkeä. 

Viime päivinä on luettu uutisia, joissa puheterapeutit ovat ilmaisseet huolensa youtube-englantia hokevista leikki-ikäisistä ja lastensuojelun ammattilaiset ovat  toivoneet, että ennen ADHD-lääkityksen aloittamista tehtäisiin ryhtiliike lapsen arjen osalta. 

Kirsi Kunnaksen viesti on ollut ja on yhä, että onnellisen lapsuuden ydin löytyy varhaisesta vuorovaikutuksesta ja rakkaudesta kieleen. 

 

 

 

 

 

 

 

 

"Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista": Raakkuja löytyy myös lastenkirjoista

Seija Helander: Raakku Raakile. Kuvittanut Anne Stolt. 39 sivua.  Enostone 2022.

 
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Tekijän lyhentämä lastenpainos. Kuvitus Aleksander Lindeberg. 130 sivua. WSOY 1963, up. 2012.
 
 

 
Uhanalaisesta raakusta eli jokihelmisimpukasta on tullut viime päivinä valitettavan ajankohtainen uutisaihe.
 
Kaivelin hetken muistiani (ja työhuoneen kirjahyllyä), ja sieltähän löytyi Seija Helanderin lastenkirja Raakku Raakile parin vuoden takaa! 

Se on syntynyt Helanderin ja hänen lapsenlapsensa yhteistyönä. 
 
Kirjassa Jaakko Raakku ikävöi kaukana Åminneforsin joessa asuvaa isoäitiään.

Jaakon kerrotaan asuvan Konnevedellä ”jokihelmisimpukoiden kuntoutuskodissa”. 
 
Konnevedellä toimii myös tosielämässä Jyväskylän yliopiston alainen Konneveden tutkimusasema, jossa pyritään luomaan oikeat olosuhteet jokihelmisimpukoiden lisääntymiselle.  
 
Alakouluikäisen Kuutti-pojan ja Varis Valpurin neuvokkuuden ja aloitteellisuuden ansiosta Jaakko pääsee tapaamaan isoäitiään Åminneen. 
 

Jaakko tapaa isoäitinsä Åminneforssissa. Anne Stoltin
kuvitusta Seija Helanderin lastenkirjaan Raakku Raakile
(Enostone 2020). 

Kirjan lopussa on tietoisku jokihelmisimpukoista:
 

–      –  Raakkuja on ollut jo dinosaurusten aikaan. Olisi kauheaa, jos ne nyt katoaisivat ihmisten tekemien muutostöiden takia. Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista. Raakku tarvitsee suojelua; silläkin on oma pakkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa.

 
 
Lastenkirjan kuvittajalle raakun sananmukaisesti melko sulkeutuneen ulkomuodon kuvaaminen on haasteellista. 
 
Anne Stolt on tehnyt pienen myönnytyksen inhmillistämällä raakkuja sen verran, että tarkka katsoja näkee Jaakolla ja tämän isoäidillä silmät.
 
 

Ville Hytösen satukokoelmassa Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023) on myös satu ”Hurja konna, raakku ja siili”.

Siinä raakun toimijarooli jää melko vähäiseksi, mutta virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin kuvituskuvasta kyllä myös löytää raakun.
 

Jukka Parkkisen runokirjassa Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004, kuv. Satu Paakkala) on nelisäkeistöinen runo ”Raakku, helmisimpukka”, joka pienin oivaltavin vedoin kertoo raakun elinympäristöstä ja sen erityisestä taidosta kehittää helmi kuoren sisälle ajautuneen hiekansirun ympärille:
 

Luttojoen luikerrusta 
könkääät, vuomat ohjaa.
Raakut, helmisimpukat
asuu joen pohjaa.
 
Simpukkaan jos livahtaa
pieni hiekanjyvänen
ajan myötä päällystää
helmiäinen sen. – –  

 

Satu Paakkalan (nyk. Kontinen) kuvituskuva Jukka Parkkisen
runoon Raakku jokihelmisimpukka lastenrunokokoelmassa 
Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004).

Yrjö Kokon luontosadussa Pessi ja Illusia on luku ”Jokiäyriäinen ja simpukka”, jossa ne aluksi nahistelevat keskenään siitä, kumpi on ollut ensin jokisuvannossa.  

Kokon taidokas kerronta yhdistää sadun ja toden, kun hän lomittaa luonnontieteellisiä faktoja peikon ja keijukaisen rakkaustarinaan. 
 
Äyriäinen kehuskelee pitävänsä hyvää huolta jälkikasvustaan, kun se piilottaa lapsensa pyrstönsä alle, kunnes niiden kitiinikuori on kasvanut. 

Simpukan mielestä äyriäinen hemmottelee lapsiaan:
 

Simpukka piti tällaista kasvatusta lellittelynä. Simpukan lapsilla oli jo syntyessään suojanaan kaksi kuorta, joiden reunoissa oli teräviä väkäsiä. Tavatessaan purossa uiskentelevan kalan ne pureutuivat väkäsillään sen ihoon kiinni ja seurasivat kalaa kaikkialle, missä se uiskenteli. Siten simpukat näkivät jo nuoruudessaan paljon maailmaa. 

 

Aleksander Lindebergin kuvitusta Yrjö Kokon
lyhentämään lasten painokseen Pessi ja Illusia (WSOY 1963).

Kyseinen Pessin ja Illusian luku on juonen kannalta käänteentekevä, sillä Illusia-keijukainen huomaa menettäneensä siipensä. 

Yksi Illusian kyyneleistä päätyy raakun sisälle ja siitä kehkeytyy kaunis helmi, jonka sotamies Pienanen löytää ja lahjoittaa rykmentin everstille. 

Yhtä onnettomasti käy ravullekin. Helmikorun saaneen everstin vaimo naisystävineen tulee tutustumaan rykmentin arkeen ja heille katetaan hulppea rapuateria.
 
Näiltä osin Kokon tarina toisintaa H. C. Andersenin saduista tuttua elollistettujen sankarien ylevöitymistä kohtalonsa hetkellä: 
 

Rapujen joukossa oli simpukan hyvä ystävä äyriäinen. Se oli ensin pelännyt tavattomasti, mutta sitten se oli tuntenut itsensä kovin mairitelluksi huomatessaan, miten arvokkaaseen seuraan se oli joutunut. kun sen vuoro oli joutua padan kiehuvaan veteen, se tiesi kuolevansa. Mutta äyriäinen tunsi niin suurta mielihyvää, että punastui tulipunaiseksi.

 
Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955. 
 
 

Toukan tolleroita ja sorjia sisiliskoja

 

Eric O. W. Ehrström: Keken kesälauluja pikku eläimistä. 40 sivua. Suom. Otto Manninen. Oppian 2023. 

Alkuteos Gugus visor om de små små djuren, Schildts 1923, suom. Keken kesälauluja pikku eläimistä, Otava 1923, suom. Otto Manninen.

 

Eric O. W. Ehrström (1881–1934) tunnetaan parhaiten urastaan graafikkona, taidekäsityöläisenä ja taidetakojana. Hän oli Akseli Gallén-Kallelan oppilaana Ruoveden Kalelassa 1899–1900 ja sittemmin hän suunnitteli monia taidekäsitöitä  Hvitträskin erämaa-ateljeeseen.

 

Kuvittaja-lehdessä 2007 kuvitustaiteen tutkija Maria Laukka ihmetteli  Eric O. W. Ehrströmiä käsittelevässä artikkelissaan, ettei  omintakeisesta kuvarunokirjasta Gugus visor om de små djuren ole otettu uusintapainoksia. 

Pienen Oppian-kustantamon kautta ilmestyi kirjasta uusi painos, tosin alkuperäisteosta roimasti pienemmässä koossa. 

Uusintapainoksen kansikuva ei liioin le alkuperäinen (ks. kuva vasemmalla), vaan otettu yksittäisen runon kuvituksesta.   

 

Oppian on julkaissut viime vuosina yhä enenevässä määrin teosten tekijänoikeuksien vapautumisen jälkeen monista koti- ja ulkomaisesta kaunokirjallisuudesta ja lastenkirjallisuuden klassikoista uusintapainoksia ja selkomukautuksia.  

 

Keke-kirjan uusintapainos on lajissaan hurmaava kuriositeetti nykysukupolvien unohtumasta mutta yhä viehätyksensä säilyttäneestä lastenkirjasta, joka tosin pienen postikorttimaisen kokonsa takia hukkuu kirjaston ja kirjakaupan hyllyyn.

 

Uusintapainos tärvelee harmillisesti alkuperäisteoksen idean,
jossa yhdistettiin samalle sivulle kaarevaan muotoon piirretyt
 dekoratiiviset eläinten ja hyönteisen kuvituskuvat ja turpean
Keken humoristinen hahmo. Eric O. W. Ehrströmin
kuvitusta runokuvakirjaan  Keken kesälauluja pikku eläimistä
(Otava 1923 ja Oppian 2023). 

Luonnon ihmeistä haltioituva keskushenkilö, möhkälemäinen keltainen Gugu (suom. Keke), lienee yksi suomalaisen lastenkirjallisuuden omintakeisimmista hahmoista. 

Suomen Nuorisokirjallisuuden instituutti (nyk. Lastenkirjainstituutti)
teetti Ehrströmin runokuvakirjasta vuonna 1991 suomen-
ja ruotsinkielisiä postikortteja. 

Näyttävän ja koristeellisen kasviornamentikaan osalta Ehrströmin lastenkirja on tyypillinen esimerkki lastenkirjakuvituksissakin tyypillisestä myöhäisjugendista, joka on tuttua esimerkiksi Elsa Beskowin kuvakirjoista.

In memoriam Maikki Harjanne 1944–2023: Kuvakirjallisuuden väripilkku ja lapsen tavallisen arjen puolestapuhuja on poissa

  

Maikki Harjanne maaliskuussa 2022
Tampere kuplii -tapahtumassa.
© valokuva: Petra Heikkilä-Perkiö

 

 

 

Maikki Harjanne on kuollut tänään Lohjan sairaalassa 78-vuotiaana.

 

Minulla oli ilo ja kunnia haastatella häntä viime vuonna Tampere kuplii -tapahtumassa maaliskuussa Tampere-talossa. Harjanne oli tapahtuman kunniavieras. 

 

Harjanteen Minttu-sarja taitaa olla Suomen pitkäikäisin kuvakirjasarja. 

Vuonna 1978 alkaneen sarjan viimeisin osa, Minttu ja kadonneet kirjat, ilmestyi viime vuonna. Sarja ilmestyi siis yhtäjaksoisesti 44 vuoden ajan.

 

Minttu-kirjat pyristelivät tietoisesti irti 1970-lukulaisesta ongelmakeskeisyydestä. 

 

Harjanne on kertonut, kuinka hän halusi tarjota vastineen ”hajuttomalle ja mauttomalle” lapsuuden kuvaukselle ja viitannut tässä  mm. ruotsalaisen Gunilla Wolden Teemu-  ja suomalaisen Anna Taurialan Leena-kirjoihin. 

 

Harjanne kapinoi monien 1970-luvun lastenkirjojen tapaa esittää lapsuus myös visuaalisesti yksitotisena ajanjaksona, jossa tylsyyden ja tapahtumattomuuden uskottiin tuottavan turvallisuutta.  

 

Harjanne uudisti kollegansa, kuvittaja-kirjailija Camilla Mickwitzin kanssa suomalaista kuvakirjallisuutta. Kumpikin toi lapsen arjen kuvaukseen sananmukaisesti enemmän väriä, mutta silti hieman erilaisin painotuksin.  

 

Harjanteen kuvakirjoista ei löydä samanlaista yhteiskunnallsita kantaa-ottavuutta kuin Mickwitzin Jason-kirjoista. 

 

Maikki Harjanne ilmaisi vuonna 1978 Kotiliedelle antamassaan haastattelussa huolensa siitä, että monet poliittisesti aktiiviset vanhemmat sekoittavat lastensa päät selittämällä yhteiskunnan rakenteita liian pienille lapsille!

 

Minttu-kuvakirjasarja sai alkusysäyksen Pikku Kakkoseen tilatuista animaatioista, joita varten Harjanne paneutui kuvakerrontaan. Minttu oli edelläkävijä monimediaisena lastenkirjahahmona, sillä Minttu tuli tutuksi lapsille myös Pikku Kakkosen lastenohjelmissa ja sarjakuvissa Kotiliedessä vuosina 1982–1990. Koululaisessa ilmestyi myös Alma ja Ruttu- ja Me naisissa Mixi ja mutsi -sarjakuva. 

 

Mintun ylisukupolvisesta suosiosta kertoo sekin, että sarjasta on tehty yhteislaitoksia ja otettu uusia painoksia. Siitä huolimatta Minttu-kirjoja on vaikea löytää antikvariaateista, kierrätyskeskuksista tai kirpputoreilta.  

 

Sarjan formaatti sekä osittain myös visuaalinen esitystapa ja värimaailma ovat neljässä vuosikymmenessä muuttuneet, mutta Minttu on silti säilynyt helposti tunnistettavana, samastuttavana ja ennen kaikkea uskottavana kuvakirjahahmona. Kuvitustekniikka, mustan tussin ja akvarellin, yhdistelmä ja erityisesti ensimmäisissä kuvakirjoissa kiharainen syheröviiva, hämmensivät aluksi kriitikkoja, mutta sittemmin tyylistä tuli Harjanteen tunnusmerkki. 

 

 

Harjanne on itse kiteyttänyt tuotantonsa ytimen: hän on halunnut käsitellä sellaisia taitoja, jotka täytyy oppia, kun eletään yhdessä ja opitaan kantamaan vastuuta. 

 

Yksi suosion selittäjistä liittyy mielestäni myös Minttu-kirjojen verraten lyhyeen tekstiin, jota aikuisen on helppo lukea lapselle ääneen. Toisaalta kuvien yksityiskohdissa riittää myös paljon tutkittavaa. Mintut olivat myös aikaansa edellä siinä, että ne kannustivat vuorovaikutukselliseen lukemiseen: lasta haastetaan kesken tarinan vastaamaan tekstin esittämiin kysymyksiin, nimeämään yksityiskohtia aukeamilta  ja  ratkomaan pieniä pulmatilanteita   

 

Lastemme ollessa pieniä  samaistuin Mintun äitiin, jonka hiukset ja ulkoasu ei aina ollut ihan viimeisen päälle, kodista nyt puhumattakaan mutta äidillä oli silti aina aikaa Mintun kysymyksille. 

 

Harjanne onkin pitänyt tärkeänä kuvata perhettä, jossa ”välitetään toinen toisesta ja jossa juostaan mieluummin koiran kuin rahan perässä”. Kotoilu ja leppoisa perhearki on ollut keskiössä hänen koko tuotannossaan.  

 

Hyvä esimerkki on Minttu harrastaa (2006), jossa Minttu havahtuu, ettei hänellä ole lainkaan kodin ulkopuolisia harrastuksia: 

 

Onkohan laiskottelu harrastus? Minttu miettii uupuneena kaikesta harrastamisesta. On se ja taitolaji onkin. Sitä ei moni osaa. Musiikkia jokainen osaa kuunnella, mutta kuka osaa kuunnella hiljaisuutta?

 

 

Vanttu- ja Santtu-sarjat (Otava 1983–2001 ja v:sta 2004) Harjanne suuntasi hieman nuoremmille lapsille. Santun lapsikeskeinen ja lapsen luovaa leikkiä kunnioittava maailmankuva on monin kohdin kuin toisinto Mintun perheestä; Santun äiti muistuttaa olemukseltaan jopa erehdyttävän paljon Mintun äitiä. Perheen ainokaisena Santtu saa jakamattoman huomion vanhemmiltaan.  

 

Harva tietää Harjanteen aikuisille suunnatuista runokuvakirjoista, joissa on sekä sanallista että  visuaalista riehaa. Viimeisin on Ipakon yö, joka on ilmestynyt ntamo-kustantamon kautta. Kustantamo on julkaissut myös uusintapainoksina vanhoja Minttu-kirjoja. 

 

Tapasin Maikin Otavan syyskauden avauksessa elokuussa ja vaihdoimme kuulumisia.  Ihastelin hänen yllään ollutta värikästä retrojakkua, jonka löytymisestä hän kertoi värikkään ja monipolvisen tarinan. Sama vaate oli hänen yllään myös Otavan takkatuli-illassa loppuvuodesta. 

 

Tampere Kuplii -haastattelussa Maikki paljasti, että hänen miehensä Mikko on tekemässä hänestä dokumenttia.