Maryam Abuzaid-Ryun esikoisromaani kysyy rohkeasti, kenen joukoissa saa seisoa

Maryam Abuzaid-Ryu: Kompastellen. 255 sivua. Kuvitus tekijän. Otava 2026.  

Riim tuijottaa kattoa silmät suurina. Miten ne seurustelun säännöt menivätkään? Ei flirttailua, ei koskettamista, ei pussailua. Mutta tässä hän haaveilee kovaa vauhtia kaikista niistä. Eikä vain haaveile, hänhän on mennyt lupautumaan siihen kaikkeen. Tai no – tanssia kai voi ilman flirttailua ja pussaamistakin.

 

Maryam Abuzaid-Ryun nuortenkirja  sekoittaa rohkeasti ja siekailematta vanhoista tyttökirjoistakin tuttua koulumaailmaan, kaverisuhteisiin ja seurusteluun keskittyvää kepeää kerrontaa nykyhetken maailmanpoliittisesti tulenarkaan tilanteeseen.

Abuzaid-Ryun esikoisen rinnalla monet viime vuosina ilmestyneet yhteiskunnallisesti kantaa ottavat kotimaiset nuortenkirjat vaikuttavat yht´äkkiä jopa teennäisiltä ja varovaisilta.

Lukion luonnontiedelinjalla opiskeleva 17-vuotias Reel haluaa lääkäriksi. 

Hän on suorittaja ja hikipinko, joka ”lukee kurssimateriaalitkin aina ennakkoon ja kaivaa netistä lisätietoa jokaiseen aiheeseen. Hän ei koskaan, ikinä, vastaa, ettei tiedä. Ne sanat eivät kuulu hänen sanavarastoonsa”.

Oppilaskunta käynnistää rahankeruun kakkosluokkalaisten vanhojen tansseja varten, ja tunnollinen Reel nimetään festarityöryhmän vastuulliseksi vetäjäksi.   

Ystävissä on tuki ja turva. Reel (oik.) ja Ji-Hyee kannustavat Riimiä hänen seurusteluun liityvissä linjauksissaan. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Reelin sukujuuret ovat Sudanista ja hänen parhaan kaverinsa Riimin vanhemmat ovat Jordaniasta, Palestiinasta. Tiedostavien tyttöjen ydinryhmään kuuluu vielä Ji-Hyee, jonka vanhempien juuret ovat Etelä-Koreassa. 

Abuzaid-Ryun nuortenkirja sijoittuu Turkuun ja osa sen keskushenkilöistä asuu Varissuolla.

Kompastellen kuvaa kauniisti muslimien lujaa perheyhteyttä. Sekä Riimin että Reelin vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita tyttäriensä elämästä ja lähettävät jopa terveisiä heidän ystävilleen.

Reelin äidille on tärkeää selvittää, mistä tyttären ystävät ovat kotoisin, mutta Reel kokee äitinsä perinpohjaisuuden lähinnä kiusaannuttavana asiana: 

Reel ei ole koskaan välittänyt toisten taustoista – mitä se hänelle kuuluu. Häntä itseään tympii, kun jopa tuiki tuntemattomat utelevat kadulla hänen kansalaisuuttaan, erityisesti jos kuulevat hänen puhuvan arabiaa. Vastatessaan hän miettii aina, sanoako suomalainen vai sudanilainen. Kumpaan tahansa hän päätyykin, lähes kaikki toteavat pitäneensä häntä somalialaisena. Äidille nämä asiat ovat kuitenkin jostain syystä hyvin tärkeitä, eikä hän ujostele kysyä niistä ihmisiltä. Äiti väittää, että toista ihmistä ymmärtää paremmin, kun tietää tämän kulttuurisen taustan.  

Kompastellen työstää lukuisten nuortenkirjojen kestoaihetta eli identiteetin muotoutumista, nuoren tarvetta kuulua joukkoon ja saada hyväksyntää. 

Keskushenkilöiden kulttuuristen taustojen vuoksi valintojen tekeminen on heille kuitenkin ”tavisnuoriin” verrattuna moninkertaisesti vaikeampaa. 

Vaikka he elävätkin nuoruuttaan antaumuksella, niin sodankäynti suvun ja perheen entisissä kotimaissa haittaa keskittymistä ja luo varjonsa myös moniin ilon hetkiin. 

Riimin ja äidin muulta perheeltä rauhoitettu yhteinen koti-ilta on äidille selvästi rentouttavampi kuin Riimille. Riim arkailee kertoa totuutta Jamilista. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Riim on ihastunut näyttelijän urasta haaveilevaan Jamiliin. Hän saa tunteilleen vastakaikua ja lupautuu jopa pojan tanssipariksi vanhojen tansseihin, mutta potee silti jatkuvasti huonoa omatuntoa, koska ei ole kertonut Jamilista vanhemmilleen. 

Kotona on puhuttu, että seurustelu on haram eli kiellettyä ja että mahdolliseen kumppaniin tutustumisessa on tiettyjä sääntöjä – paikalla pitäisi olla aina läheinen sukulainen, mielellään miespuolinen, suljetussa tilassa ei saa olla kaksin ja sitä rataa. mutta Riimistä se kaikki tuntuu liian rajoittavalta. Hän haluaisi kokea jotain sellaista kuin romanttisissa elokuvissa ja kirjoissa – rakkauden, joka voi roihahtaa, hitaita kävelyitä, pitkiä katseita… Ja hän haluaisi tehdä sen kaiken rauhassa itse, ilman kenenkään valvontaa.

Romaanin ajankohtaisuus konkretisoituu erityisesti Reelin ja Riimin ryhmätyönä tekemään esitelmässä, jossa tulisi käsitellä kolmella eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeellä ja eri mantereilla sijaitsevia maita. 

Tytöt nostavat omaan esitelmäänsä Islannin, Sudanin ja Palestiinan. 

Opettajan mukaan viimeksi mainittu ei kuitenkaan täytä itsenäisen valtion kriteerejä. Riim miettii ääneen opettajan vaikutteita: 

– Vaikka ope tietäisikin Palestiinan tilanteen, niin me ei tiedetä, mitä mieltä se on palestiinalaisista. Ajatteleeko se esimerkiksi, että palestiinalaiset ovat kaikki terroristeja ja on ihan ok, että Israel vangitsee, kiduttaa, ryöstää ja tappaa niitä.

Tytöt kyseenalaistavat kuitenkin opettajan perustelut ja sävyltään kipakan väittelyn jälkeen opettaja lupaa paneutua asiaan tarkemmin – ja myöhemmin hän ilmaantuu jopa Palestiinaa tukevaan mielenosoitukseen. 

Enpä muista lukeneeni ainakaan hetkeen nuortenkirjaa, joka näin rohkeasti kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin!  

Kompastellen kuvaa arkista islamin uskon harjoittamista luontevasti. Koulun varasto toimii kokoustilana,  mutta huonetta käytetään myös hiljaisena huoneena,  jonne voi vetäytyä rukoilemaan. 

Monet muslimikulttuuriin liittyvät perinteet tulevat esille muun muassa kursivoituina sanontojen, asusteiden ja ruokien niminä. 

Reel on saanut vanhemmiltaan muslimien paastokuukauden, ramadanin, päättävää Eid-juhlaa varten kuffiyeh-huivin, mutta se on jäänyt kaapin perukoille. 

Myös Riimillä on samanlainen huivi, mutta sen käyttäminen kaupungilla on liki mahdotonta: 

– – hän muistaa vieläkin kipeästi sen, kuinka häntä katsottiin vinoon kaduilla ja nimiteltiin terroristien huoraksi ja pikkuterroristiksi, kun hän ensimmäisen kerran innoissaan puki päälleen jotain niin tiiviisti omaan kulttuuriin kuuluvaa. 

Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja, Adam, on romaanin neljäs päähenkilö.  Hänen sukulaisensa elävät keskellä Gazan pommituksia. 

Romaanin viisi keskushenkilöä hiljattain ajokortin saaneen Adamin autossa.
Katseet tiivistävät olennaisen kunkin tunnetiloista. Maryam Abuzaid-Ryun
kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

 

Riim ja Reel osallistuvat Adamin organisoimaan  mielenosoitukseen Palestiinan ja Gazan tilanteen puolesta. Adam on saanut sytykettä omalla poliittiselle aktivismilleen Greta Thunbergiltä.

Nuorten voimaantuminen yhteisen asian puolesta kuvataan poikkeuksellisen hienosti: 

Riim päättää uskaltautua itsekin. Aluksi hän säikähtää kovaa ääntään, mutta samalla hän tuntee sisällään olevan möykyn liikahtavan. Huutamisessa on jotain vapauttavaa. Äänet kaikuvat rakennusten seinistä, ne kantautuvat varmasti kauas. Hän ei ole ennen tuntenut tällaista voimaa itsessään. Möykky sisällä alkaa hellittää otettaan. 

Abuzaid-Ryu osallistui vuonna 2022 Otavan ja Koko Hubaran luotsaaman RT Lit Akatemian järjestämään, POC-kirjoittajille (people of colour) suunnattuun käsikirjoituskilpailuun, jossa etsittiin entistä moniäänisempiä kirjoja erilaisille lukijoille. 

 

Palestiinalais-korealaisessa perheessä Kuusamossa varttunut Abuzaid-Ryu asuu nyttemmin Turussa. 

Lastenkirjainstituutin syyskuussa järjestämän Sananvapaus-seminaarin paneelikeskustelussa hän muisteli, että liki ainoa nuortenkirja, joka tarjosi hänelle nuorena samastumispintaa muslimitytön elämään, oli australialaisen Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja Näyttääkö pääni tässä isolta? (Karisto 2007, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). 

Abuzaid-Ryu on myös sarjakuvataiteilija. Nuortenromaanissa on muutamia puhekuplin varustettuja mustavalkoisia kuvituskuvia. 

Kuvitus luo vaikutelmaa keveydestä ja helppolukuisuudesta, vaikka rivitys onkin tiuhaa ja fonttikoko melko pientä. 

 

 

 

Vastakohdat täydentävät aina toisiaan, olipa kyse sisaruudesta tai elämästä ylisummaan

 

Veera Salmi: Veljeni Valentin. Kuvittanut Nelli Långstedt. 176 sivua. Otava 2026.

 

 

–   – Minusta oli hauskaa, että sain asua tällaisessa paikassa kuin Antraluusia, jossa kaikki saivat tehdä mitä tykkäsivät, ja jonka presidentin motto oli: Ensin valo, sitten ilo. Minä olin täällä Antraluusiassa tosi iloinen, ja eniten siksi, että tämän paikan ainoa sääntö oli: Toisia ei saa kiusata! 

 
 
Alkuvuodesta olin katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa Jacob Höglundin ohjaaman lastennäytelmän Veljeni, Leijonamieli. 

Näytelmä sai ensi-iltansa jo syksyllä 2024 ja se on pienen tauon jälkeen otettu suuren kysynnän jälkeen uudelleen ohjelmistoon. 
 
Kuulun itse Lindgrenin lastenromaanin ensimmäiseen lukijasukupolveen. Itse näytelmä jätti minut kylmäksi enkä vakaasta halustani huolimatta päässyt lapsuuden lukukokemukseni taikapiiriin. 
 
Veera Salmen lastenromaani tunnustaa jo nimellään vaikutevelan Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielelle. 

Salmen teosta lukiessani pohdin kuitenkin jatkuvasti kirjailijan – tai kustantajan? – perimmäisiä vaikuttimia tuoda edeltävän klassikon inspiroiva vaikutus niin avoimesti esille. 

Uskon, että hieman toisenlaisilla juonen variaatioilla kirjailija olisi voinut luoda jopa nykyistä paljon omannäköisemmän ja siten valovoimaisemman,  fantasian keinoja hyödyntävän ja moniarvoisuutta tomerasti puolustavan saturomaanin. 
 
Veljeni Valentin kertoo kaksosista, Valentinista ja Ramonasta. Kun sisarukset ovat yhdessä kaupungilla,  Valentinin nopeus pelastaa puhelimeensa hajamielisesti keskittyneen Ramonan joutumasta auton alle, mutta veli  kuolee sairaalassa saamiinsa vammoihin. 
 
Pian Ramonakin siirtyy Antraluusiaan, missä veli ja kaksosten syntymän yhteydessä kuollut äiti häntä odottavat. 

Ramonaa on kiusattu koulussa ja se on vaikuttanut hänen itsetuntoonsa nujertaen samalla monia unelmia. 
 
Ramonalle selviää, että Antraluusiassa jokaisella on oma voimansa ja erikoiskykynsä. Valentinin voima liittyy puihin ja  kärsivällisyyteen, mutta Ramonalla ei ole vielä pienintäkään aavistusta omasta erityisyydestään. 

Antraluusiassa presidentin virkaa toimittaa lyhtykrotti.
Nelli Långstedtin kuvitusta Veera Salmen lastenromaaniin
Veljeni Valentin (Otava 2026). 

 
Ramona saa kuulla, että Antraluusiassa ihmiset saavat itse päättää asioistaan. 

Ainoa sääntö on, että ketään ei saa kiusata tai muutoin satuttaa. Kaupungin asioista muodollisesti vastaava presidentti on todellisuudessa kala, lyhtykrotti.  

 
 

–   Eikö täällä missään ole parkkitaloja, toimistoja, laitoksia tai virastotaloja? minä kysyin katsellessani innoissani joka suuntaan. 

Valentin kertoi, ettei Antraluusiassa ollut mitään sellaista. 
 
–   Täällä ei ole edes poliisilaitosta, koska yhtään rosvoa ei ole missään. Jos jossain syttyy tulipalo, niin kaupungin väki kokoaa joukostaan nopeasti palokunnan, joka lähtee punaisella autolla paloa sammuttamaan. Ja se onkin Antraluusian ainoa auto, hän sanoi.

 
Ramona saa uusia ystäviä, muiden muassa robottikoira Tiikerin ja Martan, vanhemmistaan eksyneen pienen tytön, josta sukeutuu karismaattinen ja sanavalmis sivuhenkilö. 

Martan toiveikkuus ja uhmakkuus auttavat välillä Ramonaakin pahimman epätoivon hetkillä. 
 
Antraluusian olot kuulostavat aluksi kieltämättä vähän liian hyviltä ollakseen totta. 
 
Onnella on tietysti myös kääntöpuolensa. 

Rajanaapurina oleva Gorgonorin kaupunki hohkaa jo nimellään ynseyttä ja kolkkoutta. 
 
Antraluusiassa unimaatti valmistaa ihmisille unia, jotka kertovat heidän läheisistään, eli heistä, jotka eivät ole vielä päässeet Antraluusiaan. 

Painajaisia sisarensa kanssa tehtaileva Lusius ei ole
ulkoiselta olemukseltaan järin pelottava. Nelli Långstedtin kuvitusta
Veera Salmen lastenromaaniin  Veljeni Valentin (Otava 2026).  

Gorgonorissa taas syntyvät painajaiset, mutta tähän saakka niiden kulku Antraluusiaan on saatu estetyksi erityisten unisieppareiden avulla. Gorgonoria hallitsevat särmikkäät sisarukset, Lusius ja Leila,  joiden väliset skismat sysäävät Antraluusian asukkaat ahdinkoon. 
 
Valentin lähtee vaaralliselle matkalle Gorgonoriin. Ja odotustenmukaisesti Ramonan on karaistava itsensä ja lähdettävä veljensä perään.  
 
 
Erityisen huomion ansaitsee tapa, jolla Veera Salmi hyvin pienieleisesti kertoo Ramonan ja Valentinin perheen romanitaustasta, esimerkiksi kun isä viittaa sukunsa tuhatvuotiseen historiaan ja äkkipikaiseen luonteeseen tai äidin taitoon tehdä ennustuksia ihmisten käsistä. 
 
Lopussa korostuu koko lastenromaanin punaisena lankana moniarvoisuuden ja moninaisuuden puolustus. Ramona hyväksyy itsensä sellaisenaan ja samalla hän ymmärtää kuinka elämässä valo ja pimeys vaihtelevat. 

Gorgonorin luurangon ja Ramonan kohtaamisessa on Nelli Långstedtin
kuvituskuvassa aivan erityistä latausta. Långstedtin kuvitusta 
Veera Salmen lastenromaaniin  Veljeni Valentin (Otava 2026).  

 
Nelli Långstedtin viivapiirrokset ovat tarkkoja, mutta  jäävät usein paperin pintaan. Hän kuvaa hahmot melko staattisina, mikä vaimentaa hieman kerronnan sadunomaista tunnelmaa. 

Enemmän latausta ja intensiteettiä löytyy kuvista, joissa kohtaus on kehystetty art nouveau -tyyliin. 

Esimerkiksi kuvituskuva Ramonan ja Gorgonorin luurangon kohtaamisesta  on todella tehokas ja mieleenjäävä! 

 

 

 

 

Tervetullut ja tarpeellinen selkosarja alakoululaisille

 

Ulla Vanhatalo: Luka, kuv. Aiju Salminen, 54 sivua, Pieni Karhu 2024.

 
Ulla Vanhatalo: Luka ja Pete, kuv. Aiju Salminen, 54 sivua, Pieni Karhu 2025.
 
Ulla Vanhatalo: Mitä tapahtui, Luka?, kuv. Aiju Salminen, 50 sivua, Pieni Karhu 2025.
 

 
Selkokielisen lastenkirjallisuuden tarjonta kasvaa jo onneksi samaa tahtia, kun ymmärrys eri ikäisten lasten selkokielen tarpeesta lisääntyy.
 
Helppolukuisen, lukutaidon alkuun suunnatun lastenkirjallisuuden valikoima on todella runsas: tarjolla on sekä kotimaisia että muista kielistä käännettyjä vaihtoehtoja, eri lajityyppejä, arkikertomuksista tietoon, fantasiaa ja jännitystä ja kaikkea siltä väliltä. 

Silti valtaosa helppolukuisesta lastenkirjallisuudesta ei täytä selkokielen vaatimuksia, sen koommin kielen kuin kuvituksenkaan osalta. 
 
Siksi onkin tärkeää, että alakouluikäiset lapset huomioidaan enenevässä määrin myös selkokielisen lastenkirjallisuuden osalta. 
 
Ulla Vanhatalon Luka-sarja on tästä hyvä esimerkki. Luka on alakouluikäinen poika, jolla on isoveli ja pikkuveli. 
 
Luka tykkää pelata jalkapalloa, rakentaa legoilla ja lukea Aku Ankkaa. 
 
Haasteita arkeen tuo pojan äkkipikaisuus ja spontaanit tempaukset kotona ja koulussa. Niille saadaan ennen pitkää myös virallinen ADHD-diagnoosi. 

Psykologin mukaan Lukassa on ”paljon potentiaalia”.  
 

Lääkäri sanoo paljon vaikeita sanoja.
–   Diagnoosi… Terapia… Sivuvaikutus…
Luka ei ymmärrä mitään.
Sitten lääkäri puhuu Lukalle.
–   Nyt me autetaan sinua.
Tule käymään täällä monta kertaa. 
Jutellaan ja pelataan.
Ota joka aamu lääkettä. 

 

Aiju Salminen havainnollistaa samastuttavasti Lukan hämmennystä
ja kelpaamattomuuden tunnetta kuvituksessaan.  
Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon selkokirjaan
Luka (Pieni Karhu 2024). 

 
 
Luka saa onneksi perheeltään kaiken mahdollisen tuen. Erityisesti äiti muistaa usein sanoa pojalleen, että rakastaa tätä. Äidillä on myös tapana silittää poikaansa selästä lempeästi iltaisin ennen nukkumaanmenoa. 
 
Sarjan ensimmäisessä osassa tosin isoveli Pete hermostuu Lukan tempauksiin. Hän  haukkuu Lukaa ”vammaiseksi idiootiksi” ja jopa toivoo veljensä kuolevan.  

Toisessa osassa Pete toteaa myös, että häntä hävettää olla veljensä kanssa, koska tämä kommentoi niin estottomasti muiden ulkonäköä.

Stereotyyppistä leimaamista ei lievennä mielestäni lainkaan se, että solvaukset tulevat veljen suusta.   

Veljekset saunan lauteilla, tässä jo sulassa sovussa.
 Aiju Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon selkokirjaan
  Luka ja Pete (Pieni Karhu 2025). 

 
Tapahtumat eivät onneksi jumita pelkän ADHD:n ympärillä. 

Kirjasarja korostaa luontevasti yhteisöllisyyden ja vastuun ottamisen eetosta. 

Luka ei esimerkiksi  arkaile soittaa hätänumeroon, kun hän huomaa vanhan miehen makaavan tajuttomana kadulla. 

Äiti puuttuu myös nopeasti Lukan mummin elämänhallintaan liittyviin ongelmiin, joissa kalja ja tupakka ovat vaarin kuoleman jälkeen tulleet tärkeimmäksi ajanvietteeksi. 

Mummi muuttaa ainakin väliaikaisesti Lukan perheeseen, ja mummista tulee pojalle tärkeä tukija ja kannustaja.  

Luka keskustelee sairaanhoitajan kanssa arkisista
konfliktitilanteista. Aiju Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon
selkokirjaan Luka ja Pete (Pieni Karhu 2025). 

 

Jalkapalloharrastus tuo ryhtiä ja onnistumisen tunnetta Lukan elämään. 

Luka on myös hämmästynyt saadessaan kuulla, että valmentajallakin on ADHD, minkä takia tärkeissä peleissä valmentajan tunteet käyvät välillä kuumina.

Luka saakin ennen pitkää huomata, että hänessä on monenlaista potentiaalia, sekä jalkapallokentällä että sen ulkopuolella. 
 
Ensimmäisessä osassa on Aiju Salmisen mustavalkokuvitus ja lyhyet repliikkiviivat. 

Toisessa osassa Salmisen kuvitus on muuttunut neliväriseksi ja repliikkiviivatkin pidentyneet.
 
Salmisen kuvitus hyödyntää  onnistuneesti – ja riittävän selkeästi – sarjakuvakuplia. 

 

 

 

Konstailematon kuvakirja tempaa tuulen vietäväksi

Mimi Åkesson & Linda Bondestam: Tule tuuli! Suomentanut Päivi Koivisto. 32 sivua. Teos 2025.
 

Kauko Röyhkän albumilla Kulta-aika (1986) on Röyhkän sanoittama ja säveltämä kappale, jonka nimi on "Tuulee". 

Se alkaa säkeillä: 

Pidä minusta kiinni, tyttö, tämä tuuli 

sinut minulta muuten kauaksi vie.

Avaa takkisi, se on purje. 

Sinä tuulessa mukana kuljet! 

Tuulee – pidä mua kädestä. – – 

Yksinkertainen on kaunista. 

Aina välillä huomaan toistavani samoja fraaseja. 

Kyse on aina kuvakirjoista, joissa on nerokas ja pelkistetty idea, joka tulee toimeen vähillä sanoilla nimenomaan ilmaisuvoimaisen, vahvan kuvituksen ansiosta.   
 
Ruotsalaisen Mimi Åkessonin ja Linda Bondestamin Kom vinden! on ilmestynyt Förlagetin alkuteoksen kanssa samanaikaisesti suomeksi Teoksen kustantamana. Rinnakkaispainos kirjasta ilmestyi myös Ruotsissa Natur & Kulturin julkaisemana. 
 
Åkesson ja Bondestam ovat aiemmin tehneet yhteisen kuvakirjan Här är alla andra (Förlaget 2022, suom. Kaikki toiset, Etana Editions 2022, suom. Katri Tapola). 

 

Tule tuuli -kuvakirjan kuvituksessa esiintyvä ruskeaihoinen tyttö muistuttaa kovasti Frank Furun ja Bondestamin kuvakirjan Men ni är inte min mamma (Förlaget 2021, suom. Mutta te ette ole äiti, Etana Editions 2021, suom. Katri Tapola) Aysha-tyttöä, joka on tullut yksinään uuteen kotimaahan ja sijoitettu lastenkotiin.

Ensimmäisella aukeamalla fiilistellään leppeän kesätuulen
äärellä. Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin tekstiin
kuvakirjassa Tule tuuli! (Teos 2025). 

 

 

Kirjan aukeamilla kuulostellaan, nähdään ja aistitaan eri tavoin tuulta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. 

Tuuli voi olla lempeästi vilvoittava tai myrskyisän raju. 

Kun lennätetään leijaa tai lähdetään purjeveneellä merelle, myötätuulesta ja sopivasta puhurista on apua. 

Tuulen yltyminen tuo aukeamalle jo enemmän
toimintaa. Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin
tekstiinkuvakirjassa Tule tuuli! (Teos 2025). 

Tuuli voi tehdä mielen riehakkaaksi, mutta tuuli voi aiheuttaa myös vaaratilanteita, vaikkapa kun ilmapallo lähestyy siiliperhettä, nuotion tulenlieskat tavoittelevat jo metsän puita tai trombi on vaarassa imaista esineitä tai jopa eläimiä sisäänsä.

Linda Bondestamin kuvituksessa tuuli puhaltaa vasemmalta oikealle, mikä tuo kuvakirjaan hyvän rytmin ja kuvakerronnan imun.

Puuskainen syystuuli on arvaamaton ja suoranaisilta
vaaratilanteiltakaan ei aina voi välttyä... Linda Bondestamin
kuvitusta Mimi Åkessononin tekstiin kuvakirjassa 
Tule tuuli! (Teos 2025). 

 

Kuvakirjan näennäinen yksinkertaisuus on silmänlumetta: yksityiskohdista voi poimia vielä lisää keskusteltavaa: millaista tuulta hiustenkuivain puhaltaa tai millaista ääntä tuulivoimala tuottaa?   

Eri vuodenaikoina tuuli tuntuu ja kuulostaa erilaiselta.
 
Samaa nerokasta konseptia on käyttänyt hieman eri keinoin myös Hanna Konola toteutukseltaan niin ikään pelkistetyssä kuvakirjassaan Tuulen vuosi (Etana Editions 2016).

”Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää”

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Kukas muu kuin Lii, 64 sivua, Enostone 2025.

 

Puhumattomuus on mulle turvallisempaa kuin puhuminen. Kun kiepauttaa homman toisin päin se aukeaa ehkä paremmin: niistä tyypeistä, jotka puhuu, tuntuisi todennäköisesti yhtä lailla tosi oudolta ja pelottavaltakin yhtäkkiä lopettaa puhuminen.
 
Toisinaan mä kyllä haluaisin sanoa jotaiin, mutta sanoja ei vaan irtoa. Ne juuttuu kurkkuun, tai jatkaa toiseen syyntaan ja jää jumiin otsalohkoon. Sitten ne pyörii siellä kuin jotain ihme hyrräpyörintää. 

 

 

 

Olen ilahtunut uudesta ilmiöstä, jossa lasten- ja nuortenkirjallisuus antaa päähenkilöilleen entistä enemmän liikkumatilaa olla ja elää itselleen mieluisalla tavalla.
 
Näissä kirjoissa ei välttämättä enää lainkaan alleviivata lapsen ”erityisyyttä”, tietyllä kirjolla olemista, saati tuoda esille sitä, että lapsen piirteet asettaisivat hänelle itselleen jotain toimintarajoitteita. 

Niiden sijaan voidaan kuvata esimerkiksi luovia ratkaisuja, jotka auttavat lasta arjessa ja ihmissuhteissa. 
 
Eveliina Talvitien ja Jani Ikosen Ai niin minä olen muuten Lee ja kesän uutuus Kukas muu kuin Lii kertovat kahden alakouluikäisen lapsen ystävyydestä. 
Lee ei viihdy väkijoukoissa ja on herkkä monille äänille, Lii taas valikoi tarkkaan, kenen kanssa haluaa viestiä puhumalla. 

Lii suhtautuu sanoihin ja kieleen kuitenkin hyvin intensiivisesti, hän poimii kiinnostavia ilmauksia kirjoista ja makustelee niitä sitten itsekseen. Lii myös kokee monet sanat väreinä. 

 

Kirjat ovat ihan mahtavia. Ei tarvitse välttämättä plarailla kuin muutama sivu ja siirty saman tien jonnekin muualle missä on sill hetkellä. Aina välillä silmiin osuu sanoja ja kuvia, joihin ei ehkä olis missää muualla törmännyt. 
 
Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää 

 

 

Kuvailin ensimmäisen Leestä kertoneen kirjan arviossa sitä läpikuvitetuksi miniatyyrilastenromaaniksi, ja samat tuntomerkit pätevät myös uutuuteen.

 

Kirjan sivumäärä on puolet laajempi verrattuna perinteiseen noin 32-sivuiseen kuvakirjaan. 

Juoni ei liioin etene loogisesti tavallisen kuvakirjan tapaan ja jokainen luku on nimetty, esim.  ”Elävät sanat”, ”Salainen paikka”, ”Plääplöötilanteet” ja ”Brysselinkaalikaupunki”. 
 
Eveliina Talvitien teksti rakentaa vähitellen luottamusta Leen ja Liin välille. 

Kolmanneksi keskushenkilöksi työntyy vielä Liin erikoistietämystä jakava isoveli Milo, joka todennäköisesti saanee vielä myöhemmin oman nimikkokirjansa. 
 
Talvitie ja Ikonen tuntuvat kumpikin ruokkivan toistensa luovuutta: se näkyy tarinan ja kuvituksen  tasapainossa siten, että kumpikin antaa  vuorollaan täkyjä lukijalle ja kuvan katsojalle.

Lii näyttää olevan konkreettisesti satimessa kiipeilytelineen
alla, kun lapset ilkkuvat hänelle. Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 

Jani Ikonen luo yhtäältä samaistuttavia tilanteita ja toisaalta myös uhkeita miljöitä. 
 
Kohtaus, jossa lapset ilkkuvat Liitä leikkipuiston kiipeilytelineellä on tehokas rajatessaan kiusatun kiipeilyverkkojen keskelle.

 

Vaikuttava aukeama, jossa lapset kävelevät syvälle lehti-
metsän siimekseen. Aukeaman oikea puoli laajenee vielä
taittoaukeaman  ansiosta isommaksi. Jani Ikosen kuvitusta
Eveliina Talvitien tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii 
(Enostone 2025).

Ikonen kuvaa heltymyksellä myös karua kaupunkimiljöötä. 

Erityisen tehokas on aukeama, jossa Lee ja lii siirtyvät metsään palauttamaan löytämäänsä idänlehtikuoriaista takaisin luontoon, metsän vihreys suorastaan räjähtää katsojan silmille!

Hauska yksityiskohta, jossa opetellaan havainnepiirrosten avulla
kengännauhojen sitomista! Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien 
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 

Kuvakirjoissa on parin viime vuoden aikana yleistynyt tehokeino, jolla ns. taittoaukeaman avulla kaksinkertaistetaan kuva-ala leveäksi panoraamakuvaksi. Tehokeino menettäisi lumouksensa, jos sitä käytettäisiin tuhlailevasti.  

Edelliseen Lee-kirjaan verrattuna kirjan formaatti on nyt pitkulaisempi, joten taittoaukeama puolustaa paikkaansa, kun näytetään metsän päätyvän kirkasvetisen lammen rannalle. 

Sinisen eri sävyt vaikuttavat seuraavalla tupla-aukeamalla katsojaan liki hypnoottisesti.
 
Talvitie ja Ikonen antavat näin konkreettisesti kirjan lukijan ja kuulija  ja katsojan kaikille aisteille paljon virikkeitä. 
 
Liin luonnekuva täydentyy kirjan mittaan. 

Hän ei voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Kun kiusaaminen kohdistuu hänen parhaaseen ystäväänsä, hän yllättää itsensäkin ja huutaa Leen pyörän satulaa toistuvasti löysyttäville ilkivallan tekijöille: ”LOPETTAKAA VÄLITTÖMÄSTI!”
 
Vanhemmat kertovat perheen muuttavan äidin työn perässä Brysseliin. Aukeama, jolla vanhemmat kertovat Liille muuttoaikeista, on harmaa ja staattinen. Mutta etäisyyskään ei lopulta horjuta  Leen ja Liin ystävyyttä, sillä he keksivät kyllä keinonsa pitää yhteyttä. 

Talvitien ja Ikosen silminnähden tiiviin ja intensiivisen yhteistyön tuloksena on hioutunut  uniikki lastenkirjahelmi, joka ei sovi valmiisiin muotteihin tai perinteisiin lajimäärityksiin. 

Kotimaisten lastenkirjauutuuksien äärellä soisin kohtaavani tällaista heittäytymistä  paljon nykyistä useammin.
 

Tampereella Pispalassa avautuu elokuun alussa Tahmelan huvilan (Uramonkatu 9) Galleria Lastenkirja -näyttelytilassa Jani Ikosen kuvitusnäyttely Kuvakirjamuotokuvia, jossa on esillä kuvituksi Lee- ja Lii-kirjoista. 

Näyttely on avoinna syyskuun loppuun.