Emävaleet pussiin ja pussin suu visusti kiinni?

Sari Airola: Voi Viivi! 33 sivua, Etana Editions 2023. 

 

 

No niin.

 

Kuinkas moni on tietoinen siitä, että Suomessa ilmestyi jo viime vuonna kuvakirja, jossa esiintyy yhtenä tunnistettavana ja juuri tänään valitettavan ajankohtaisena sivuhenkilönä eräs todennäköisesti suurimmista elossa olevista palturin puhujista kautta maailmanhistorian?

 

Sari Airolan kuvakirja Voi Viivi! taisi ilmestyä viime vuonna vasta Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaiden julkistuksen jälkeen, joten se olisi vallan hyvin voitu palkinnon sääntöjen perusteella huomioida myös tänään julkistetuissa ehdokkaissakin.

 

Kuvakirja itsessään alkaa arkisesti: leikki-ikäinen Viivi on nähnyt unta yksisarvisista ja päiväkodissa hän juksuttaa kavereitaan ja kertoo saaneensa ”Ameriikasta asti” elävän yksisarvisen. 

Tietysti kaikki kaverit haluavat tulla Viivin kotiin ihmettä katsomaan, ja tytön  olo muuttuu tukalaksi. 

Jostain syystä hänen taskuihinsakin kertyy höttöistä pumpulia. 

 

Asia hiertää Viiviä vielä illallakin, ja hän testaa isän keskittymistä laskettelemalla lisää luikuria Minjan ruudullisesta koiranpennusta, Mollin 13 varpaasta ja Sakarin isästä, joka on – ehkä – Ruotsin kuningas.   

 

Isällä on jotain tärkeää meneillään läppärillään. Sari Airolan kuvitusta kuvakirjaan Voi Viivi! (Etana Editions 2024). 

Ilmitasollaan Airolan kuvakirja on konstailematon tunnetaitokirja aiheesta, jota on käsitelty aiemmin ihmeen vähän lastenkirjoissa. Kuvakirjan alun tapettiaukeama esittelee suomen kielen tavatonta rikkautta sen osalta, kuinka monta toinen ”hellittelynimeä” valheella on: esim. luikuri, fusku, palturi, juksaus, puppu ja vilunki. Kirjan lopun tapettiaukeamalta löytyvät kansansatujen, lastenkirjaklassikkojen ja tosielämän valehtelijat: esimerkiksi paroni von Münchausenista Pinokkioon ja Lumikin äitipuoleen sekä valelääkäreistä diktaattoriin.

Ehkä sorrun nyt roimaan ylitulkintaan, mutta aikuinen kuvakirjan lukija voi nähdä päiväkodin hiekkalaatikon halutessaan vertauskuvana myös nurkkakuntaiselle politikoinnille. Sari Airolan kuvitusta kuvakirjaan Voi Viivi! (Etana Editions 2024).   

 

Kuten kuvakirjoissa usein on tapana,  niin valistunut ja sanakäänteissään hienotunteinen varhaiskasvattaja puuttuu päiväkodissa levinneeseen palturinpuhumiseen. 

Valheet laitetaan hoitopäivän ajaksi valepusseihin, joista niitä saa ottaa esiin vain tarvittaessa, esimerkiksi aprillipäivänä. 

 

Sari Airola on muuntautumiskykyinen kuvittaja. Verrattuna hänen edelliseen, niin ikään puuvärein kuvitettuun Lumiyö-kuvakirjaansa (Karisto 2023) Voi Viivi! tyylittelee hahmojaan vielä aiempaakin rohkeammin.  

 

Illalla Viivi kertoo isälle valepusseista. 

Isä taitaa tuntea piston sydämessään, sillä hän haluaa Viiviä ja lupaa vast edes kuunnella tytärtään tarkemmalla korvalla.

 

Lopuksi he katsovat yhdessä iltauutiset ja isä toteaa että siellä ”nähdään oikea emävale ja muutama hätävalhekin”. 

 

Ja tv-uutisissa öyhöttää... kukapa muu kuin  Donald Trump , jonka takana näkyy luuraavan valtavankokoinen emävale.

 

 

 

Tyrmäävän ajankohtainen kuvakirja

Linda Bondestam: Hopi hopi. Reippaan robotin tarina. Suom. Päivi Koivisto. 42 sivua. Teos 2024. 

 

 

Linda Bondestam on omilla kuvakirjoillaan ravisuttanut viime aikoina Suomessa yhä turhankin piintynyttä oletusta, että kuvakirjat olisivat vain leikki-ikäisten lasten yksityisomaisuutta. 

Käänteentekevä teos Bondestamin tuotannossa oli Elämäni pohjalla. Yksinäisen aksolotlin tarina (suom. Maarit Halmesarka, Teos 2020), joka otti kantaa ilmastonmuutokseen.

 

Hopi hopi. Reippaan robotin tarina -kuvakirjassa fokus on yhtäältä työn mielekkyyden kuvauksessa, mutta samaan aikaan se konkretisoi puistattavan kouriintuntuvasti työnantajien halua maksimoida tuottoa nykyisenä taloudellisesti epävarmana aikana. 

 

Robotti on olemukseltaan herttainen ja naiivi hahmo,
joka uskoo aidosti olevansa tärkeä työnantajalleen.
Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi.
Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman oikealta
puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Pikku robotti suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti eikä se voi ymmärtää, miksi tehtaan työntekijät nyreksivät sen taukoamatonta työtehoa 24/7. Pomo hykertelee käsiään, kun robotti toimii ilmaisella aurinkoenergialla eikä tarvitse edes palkkaa. 

 

–  Kun kasvaa kvantiteetti ja kapasiteetti,
yhä työ on ykkösprioriteetti! piippaa Hopi Hopi. 

Lähestyvän sodan uhka näkyy tehtaan pomon työpöydällä Kauppauutiset-lehden etusivulla, jossa kysytään ”Syttyykö sota?”.

Ennen pitkää Hopi Hopi saa kilpailijan, Turbo Go Go Techin, monikätisen tehorobotin, jonka työteho on täysin ylivertainen Hopi Hopiin verrattuna.  
 

Hopi Hopi ei tästä lannistu. Se ohjelmoidaan uudelleen, ja pian se toimittaa ihmisille erilaisia lähetyksiä suoraan kotiovelle. Päiväkodin lapset rakastavat sitä  niin paljon, etteivät haluaisi enää mennä lainkaan kotiin vanhempiensa kanssa.

 

Seuraavaksi se aloittaa työn lastenkirjataiteilijana: 

 

Hän kirjoittaa 300 kirjaa minuutissa ja piirtää kuin olisi yhtä aikaa neljä kuvittajaa. Ja säveltää samalla vielä sinfonian! 

 

Mielenosoittajat häätävät robotin kuitenkin tiehensä, sillä ”robottikirjat ovat tylsiä”.

 

Näin Bondestam ottaa  kuvakirjallaan liki reaaliaikaisesti kantaa kuvittajien pelkoon liittyen tekoälyn lisääntyvään käyttöön.

 

Mielenosoitukset esiintyvät kuvakirjassa kahdesti. Kansalaiset 
vastustavat robottien ylivaltaa ja teknokratiaa. Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman vasemmalta puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Robotin työnkuva tummenee entisestään, kun se päätyy sotatehtaaseen ja rintamalle miinanraivaajaksi. 

Miinan räjähdys näyttää ensin koituvan robotin kohtaloksi, mutta talven mentyä tuleekin uusi kevät, joka lataa sen akut taas täyteen. 

Robotit hoivaavat sodan jälkeen nousevia kasvun versoja.
Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi.
Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman oikealta 
puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Aukeama, jossa Hopi Hopi herää muiden robottien tavoin pitkästä unesta hoivaamaan karusta maasta nousevia vihreitä versoja, tekee komeasti kunniaa Hugo Simbergin Kuoleman puutarhalle. 

 

Vielä kerran Hopi Hopi ohjelmoi itsensä uudelleen: se ryhtyy synnyttämään uutta elämää, uutta sodanjälkeistä sukupolvea. 

Sinisen ja keltaisen haaleat värit symboloivat kuvituksessa toivoa ja
parempaa tulevaisuutta. Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan 
Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (Teos 2024). 
/ aukeaman vasemmalta puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

 

Tarkkasilmäinen lukija ja kuvan katsoja saa kirjan sisäkannesta vihjeen, että tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2032.

 
Bondestam on tässä kuvituksessaan karsinut kaikki visuaaliset rönsyt pois, jotta kuvakirjan allegorinen viesti välittyisi tarkasti.

 

Uskoisin, että kuvakirjan otollisin yleisö löytyy yläkoulun ja toisen asteen oppilaista, joiden kanssa voidaan lähteä aikuisen johdolla pohtimaan isoja teemoja yhdessä. 

Bondestamin kuvakirja on onnen omiaan myös nykyhallituksen ministerien lukupiirissä työstettäväksi. 

Näin peittelemättömästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen kantaa ottavaa kuvakirjaa ei ole Suomessa ennen julkaistu.

 

 

 

 

Tätä kirjaa en halunnut lukea lapsilleni, mutta jos lapseni saavat joskus lapsia haluan varmasti lukea sen heille

 

Janosch: Urhea pikku räätäli. Suomentanut Riikka Mäyrälä. 39 sivua. WSOY 1988. 

 

 

Kun lapset olivat pieniä, luin heille uutta ja vanhaa lastenkirjallisuutta laidasta laitaan. Harvoin sensuroin lukemaani, mutta tämän kuvakirjan nostin kodin kirjahyllyssä varmuuden vuoksi ylähyllylle. 

Suurvaltapolitiikka, ydinaseiden uhka ja silmittömän sodankäynnin siekailematon kuvaus  ei mielestäni sopinut lastenkirjaan. 

 

Janosch (s. 1931, oik. Horst Eckert) on puolalais-saksalainen lastenkirjailija, joka tunnetaan meillä Suomessa kaikkein parhaiten Oi ihana Panama -kirjastaan. 

 

Erityisesti 1980–1990-luvuilla suomennettiin paljon Janoschin kirjoittamia ja kuvittamia kuvakirjoja. 

 

Janoschin eläimistä kertovat kuvakirjat käsittelivät toisaalta lempeästi mutta myös viiltävän tarkkanäköisesti ihmissuhteiden koko kirjoa – unelmia, ystävyyttä, elämän nurjia puolia, pettymyksiä ja rosoja. 

 

Urhea pikku räätäli on suomennettu 32 vuotta sitten, vuonna 1988. 

Alkuteos Das tapfere Schneiderlein ilmestyi Saksassa vuonna 1986. 

Eurooppalainen rauhanliike ja ydinaseiden vastainen protesti näkyivät tuolloin myös Suomessa vaihtoehtoliikkeiden mielenilmauksina.  

 

Tuolloin Suomessa elettiin käännetyn kuvakirjallisuuden lihavia vuosia: eurooppalaisen tarjonnan helmiä saatiin nopeasti suomennoksina. 

Kuvakirjoissa oli todellakin varaa, mistä valita,  ja kaikilta kustannusohjelmaan valituilta kirjoilta ei isossa kustannustaloissa odotettu välitöntä myyntimenestystä. 

 

Urhea pikku räätäli -kuvakirjan alkuasetelma on tuttu Janoschin muista kirjoista. 

 

Kirjan alkupuolen visuaalinen miljöö sekä jutusteleva, leppeä tarinankerronta ovat taattua ja rakastettua Janoschia. 

 

Kuvakirja toisintaa mm. Grimmin veljesten satuna tuttua tarinaa urheasta räätälistä, joka yhdellä iskulla tainnuttaa seitsemän kärpästä. 

– Olenpa minä mainio mies! pikku räätäli sanoi. Hänen oli aivan pakko ihailla omaa urheuttaan. – Sopii tästä kuuluttaa ympäri kylää! 

Ja kaikessa kiireessä hän leikkasi kangaskaistaleesta vyön, päärmäsi sen ja ompeli siihen isoin kirjaimin: seitsemän yhdellä iskulla. 

– Ympäri kylää! Ei toki! Koko maailman on saatava tietää, miten urhea mies minä olen, hän sanoi, ja hänen sydämensä läpätti ilosta kuin lampaansaparo.

 

Räätälin miehinen uho ja elämän huolettomuus tiivistyvät
hyvin tälle aukeamalle. Leppeä tunnelma kuitenkin rikkoontuu
nopeasti. Janoschin kuvitusta kuvakirjaan
Urhea pikku räätäli (WSOY 1988).

 

 

Räätälin uho ja kaikkivoipaisuuden tunne kasvavat vielä entisestään, kun hän puijaa hölmöä jättiläistä ja voittaa sen mennen tullen erilaisissa haastetehtävissä. 

 

Räätäli päätyy kuninkaanlinnan porteille. 

Muukalaisen sankariteot ovat pian kaikkien huulilla ja pian urhoollinen räätäli esitellään myös kuninkaalle.

– Seitsemän yhdellä iskulla? kuningas huudahti. – Tuokaa heti miehelle kivääri. Hän saa näyttää, mihin pystyy. Älkää unohtako ruutia ja kuulia.

 

Rauhan miehenä itseään aiemmin pitänyt räätäli joutuu väärinymmärryksen takia tahtomattaan sotakoneiston rattaisiin. 

Lukija seuraa nyt pöyristyneenä tapahtumien etenemistä kohti vääjäämättömältä näyttävää tuhoa .

 

Kivääri vaihtuu nopeasti tykinkuuliin ja kanuunaan. 

 

Lopulta räätälin ei enää tarvitse todistaa sankaruuttaan ja urhoollisuuttaan ja pelottomuuttaan sotatantereella lainkaan, vaan hän voi vain istua lukuisia nappuloita sisältävän laitteiston äärellä. 

Yhteen, punaiseen nappiin, kuningas kuitenkin kieltää koskemasta ennen kuin hän antaisi siihen luvan. 

 

 

Eikä hallitsijoiden ja kuninkaiden tarvinnut olla huolissaan siitä, että sotilaat loppuisivat. Ihmisiä oli riittävästi, ja heidän lukumääränsä lisääntyi hyvin nopeasti. Kuolleet laskettiin tuhansissa. Mutta räätäliä pidettiin urhoollisena. Kuningas palkkasi keksijöitä, jotka eivät tehneet mitään muuta kuin suunnittelivat yhä tehokkaampia aseita. Niillä saattoi ampua niin laajalti, että räätäli tuskin enää tiesi, mihin tähtäsi.

 

Kahden valtakunnan kuninkaiden neuvonpitoa.
Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli 
(WSOY 1988).

Kuninkaan hallitseman valtakunnan vieressä on toinen valtakunta, ja sielläkin on hallitsija, jolla on samanlainen punainen nappi selustatukenaan. 

 

Sitten tarinan näennäisen jutusteleva sävy muuttuu tyyten, kuin veitsellä leikaten. 

 

Verenpunainen väri dominoi niukkatekstistä aukeamaa.
Äiti kantaa sodassa haavoittunutta poikaansa harteillaan. 
Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli (WSOY 1988).

Aukeaman vasemmalla laidalla virtaa verenpunainen puro ja aukeaman oikealla laidalla kuva-alasta ulos kävelee vanha nainen, joka kantaa olallaan verista vaaleaa myttyä.

 

Vanha nainen laskee mytyn räätälin jalkojen juureen. 

Mytystä paljastuu naisen poika, Eli, joka on räätälin vanha lapsuudenystävä. Eli on haavoittunut silmittömässä sodankäynnissä.  

Teksti kertoo, kuinka "Pojan kädet ja jalat olivat silpoutuneet irti, vartalo oli kärventynyt, ja tyhjistä silmäkuopista valui verta".

– Kuka tämän on tehnyt? räätäli huusi. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. – Sen joka tämän on tehnyt, tapan kymmenentuhatta kertaa! 

– Sinä tämän olet tehnyt, Elin äiti sanoi. 

 

Ja jälleen kerran tarinan tyylilaji muuttuu, nyt suorastaan yleväksi.

 

Ihmiset ryhtyvät vastarintaan ja kieltäytyvät synnyttämästä uusia lapsia sotaan lähetettäväksi. 

Hirmuhallitsijoiden valtaherruus kukistuu.

 

Kirja päättyy kursivoituun tekstiin, joka antaa vaikutelman siitä, että "sadusta" on siirrytty reaalitodellisuuteen: 

 

Kysyimme isoisältämmme: – Onko tämä satu totta, isoisä? 

– Ei vielä, isoisä vastasi. – Mutta te voitte tehdä siitä totta.

 

Ja todeksi me myös aiomme sen tehdä. 

Janoschin Urhea pikku räätäli on hyvä esimerkki lastenkirjasta, jonka sanoma puhuttelee yli 30 vuoden jälkeen jopa suuremmalla intensiteetillä kuin ilmestymisaikanaan.  

Lapsien vastaanottokykyyn ja taitoon työstää vaikeita, haastavia ja äärimmäisen rankkojakin aiheita luotetaan nykyisin jopa enemmän kuin 1980-luvulla. 

Urhea pikku räätäli on havainnollinen esimerkki lastenkirjasta, jonka moraalisesti ojentava eetos säväyttää myös aikuista.

 

 

Sylikirja kaikille lapsille

  

Frank Furu & Linda Bondestam: Ni är inte min mamma, 32 sivua, Förlaget & Berghs 2021.

 

Frank Furu & Linda Bondestam: Mutta te ette ole äiti, 32 sivua, suomentanut Katri Tapola, Etana Editions 2021. 

 

Frank Furun ja Linda Bondestamin kuvakirja on aiheensa takia todellinen lastenkulttuuriteko, mutta  se on erityinen myös intensiivisen kuvituksensa ja niukan, mutta ehkä juuri siksi niin äärimmäisen ilmaisuvoimaisen tekstinsä ansiosta.

 

Toisinaan mietin lastenkirjallisuuden yhä monipuolistuvien aiheiden äärellä sitä, onko enää juurikaan sellaisia teemaa, josta ei voisi tehdä lastenkirjaa.

 

Ni är inte min mamma -kuvakirja menee todella syviin vesiin. 

 

Leikki-ikäinen Aysha on tullut Suomeen pakolaisena ilman vanhempiaan. Hän asuu vastaanottokeskuksessa ja viettää päivät koulussa tai päiväkodissa. 

 

Bondestamin kuvituksen yksityiskohta paljastaa, että kuvakirjassa eletään syksyä ja talvea 2015, jolloin Suomeen tuli ennätysmäärä, yli 30 000, turvapaikkaa hakevaa pakolaista.   

Aysha haluaisi nukkua neljä viikkoa putkeen ilman että kukaan
 häiritsisi häntä. Linda Bondestamin kuvitusta Frank Furun tekstiin
kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

 

Pienen tytön ikävä tulee riipaisevasti esille sekä Furun tekstissä että Bondestamin kuvituskuvissa. 

 

Ulkopuolelle jäämisen tunnot koskettavat ketä tahansa lasta. Yhteisen kielen puuttuminen turhauttaa ja suututtaa Ayshaa ja aiheuttaa väistämättä kahnausta.

 

Läheisten ikävä, kodin tuoksujen kaipuu ja jatkuvan epävarmuuden sietämisen kohtuuttomuus tulevat kouriintuntuvasti, mutta vähäeleisesti esille.

 

Työntekijöiden vilpitön halu auttaa tyttöä korostuu, kun aukeamilla
näytetään Aishaa eri tilanteissa ilmaisemassa haluaan olla rauhassa. 
Yksityiskohta Linda Bondestamin kuvituksesta Frank Furun tekstiin
kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

Luottamuksen rakentaminen vastaanottokeskuksen henkilökuntaan vie aikaa. 

 

Aysha puhuu hyvää tarkoittavista työntekijöistä kuin kasvottomana massana. Vähitellen hän oivaltaa, että avun vastaanottaminen voi sittenkin osaltaan liennyttää äidin ja kotimaan ikävää.

Paljon on tehty töitä, ennen kuin Aysha on
kiivennyt luottavaisesti aikuisen syliin muistelemaan äitiään ja
kotimaataan yhdessä vastaanottokeskuksen muiden lasten kanssa.
Yksityiskohta Linda Bondestamin kuvituksesta Frank Furun
 tekstiin kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

 

Frank Furu (s. 1984) tekee vahvan debyytin kuvakirjatekstillään. Hän asuu Pietarsaaressa ja on tehnyt pitkään töitä Suomeen yksin tulevien pakolaislasten kanssa. 

Hänen ilmaisustaan puuttuu kaikki maireus, onnellisen lopun keinotekoinen pinnistely. 

Tosielämässäkään kaikki harvoin sujuu kovin yksioikoisesti.

 

Ni är inte min mamma on hyvä todiste uusimman kotimaisen kuvakirjallisuuden vetovoimasta: alkuteos ilmestyy yhdessä ruotsalaisen Berghsin kustantamon ja suomenruotsalaisen Förlagetin kanssa ja suomennos ilmestyy samanaikaisesti Etana Editionsin kautta. 

Katri Tapola on tehnyt pitkään vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien maallikkoavustajana. Furun teksti on lakonisuudessaan toteava, mutta silti nyansseissaan runsas ja tunteikas. Sama rinnalla kulkemisen lämmin tahtotila on aistittavissa myös Tapolan suomennoksesta.

 

 

Linda Bondestamin viime vuosina kuvittamissa kuvakirjoissa on ollut paljon eläimiä tai fantasia-aiheita. 

Uutuus näyttää hänen taitonsa lapsen arjen herkkävaistoisena kuvaajana. Bondestam tavoittaa lasten ja aikuisten katseisiin ja kehonkieleen valtavan kirjon erilaisia tunteita. 

Kuvitukset levittäytyvät koko aukeamalle ja parhaan käsityksen niistä saa 

Etanan sivujen näyteaukeamista. 

Lastenkirja rauhan asialla

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Laakson kehtolaulu, WickWick 2017.

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien välissä, WickWick 2018.

Suomalainen nykylastenkirjallisuus karttaa poliittista kannanottoa.

Poliittisesti aktiivisella 1960–70-luvullakin lastenkirjojen mielenilmaukset olivat maltillisia verrattuna vaikkapa naapurimaan Ruotsin tilanteeseen. Siellä perustettiin jopa vasemmistolaista kantaa edustaville kirjoille oma kustantamo, joka julkaisi paljon myös lastenkirjoja.

Yhden naisen pienkustantamoa luotsaava Tuula Pere on organisoinut ”pienimmän ja ystävällisimmän mielenosoituksen” Helsingin huippukokouksen alla. 

Hän on lähettänyt huomenna Helsingissä tapaaville suurvaltajohtajille, Vladimir Putinille ja Donald Trumpille,   kirjeen sekä kirjoittamansa ja italialaisen  Andrea Alemannon myös englanniksi ilmestyneet kuvakirjat Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä.

“Jokainen meistä on ollut lapsi, ja lapset ovat lähellä sydäntämme. Uskon, että meillä kaikilla on pohjimmiltaan yhteinen päämäärä. Haluamme tehdä maailmasta paremman ja turvallisemman paikan. Lapset tarvitsevat turvakseen luotettavia aikuisia, jotka huolehtivat heidän hyvinvoinnistaan ja tekevät viisaita ratkaisuja. Ne syntyvät sydämen diplomatiasta. Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Vaikka en olekaan samaa mieltä, niin uskon, että kaikki keinot lastenkirjojen hyvien viestien välittämisessä ovat tarpeen”, toteaa  Tuula Pere tiedotteessaan.

Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä ovat vahvan allegorisia tarinoita, jotka eivät alleviivaa sanomaansa. 

Laakson kehtolaulussa  rauhanrakentajina toimivat isoäidit ja Muurien välisssä –kuvakirjassa aloiteen sovintoon tekevät lapset.

Syrjäisessä vuorenlaaksossa on kaksi kylää, jotka ovat riidoissa keskenään. Kaina-muorin aikuinen poika Karam on sotimassa ikätoveitaan vastaan.

Miesten lähdettyä matkaan äidit ja isovanhemmat yrittivät huolehtia perheistään parhaansa mukaan, mutta mikään ei ollut entisellään.

Isoäitien rakkaus ilmenee lyhdyn valossa ja teekannun lämpönä.
Kaina-muori huokuu sydämen viisautta keskenään sotiviin nuoriin miehiin.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
  Laakson kehtolaulu (WickWick 2017).

Lapset lymyilevät apeina kodeissaan suljettujen ikkunoiden takana.

Kylän asumusten piipuista tupruava savu ja Kaina-muodin teekupin höyry ilmentävät toivoa ja sisukkuutta Alemannon kuvituksessa.

Kaina kiipeää kylän korkeimmalle vuorelle ja ryhtyy laulamaan pojalleen kehtolaulua. Lauluun yhtyy viholliskylän isoäiti ja tämä havahduttaa taistelijat sodan mielettömyydestä.

Kehtolaulun lohdulliset sävelet havahduttavat sotilaat.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Laakson kehtolaulu (WickWick 2017). 

Muurien välissä -kirjan lähtötilanne on hyvin samankaltainen.  

Vastakkaisilla rannoilla lahden pohjukassa elää kaksi kaupunkia, jotka saavat elantonsa kalastuksesta.  Asukkaat ovat riittaantuneet: ahneus, kyräily ja oman edun tavoittelut ovat turmelleet asukkaat. 

Lännen ja idän kaupunkien pormestarit mittelevät, kumpi on isompi.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Riita  johtaa muurin rakentamiseen.

Itäisten ja läntisten kaupunkien pormestarit kisaavat siitä, kumpi onnistuu rakentamaan paksumman ja korkeamman muurin. Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään.

Muurit muuttivat kaupunkien elämää. Entiset ystävät ja tuttavat eivät pässeet enää tapaamaan toisiaan. Vaikka asukkaita oli kielletty nousemasta muureille, he kiipesivät usein iltaisin ylös ja huutelivat toisen muurin takana asuville.

Lauri-poika tuo sananmukaisesti värit kahden toisiaan kyräilevän kaupungin
elämään. Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään. Tälle rantakaistaleelle ilmaantuu muukalainen, pieni Lauri-poika, joka ei ole tietoinen rajanaapureiden vihanpidosta. Lauri saa pitkällisten neuvotteluiden jälkeen luvan rakentaa mökin, puutarhan ja laituripaikan.

Alemannon kuvitukseen tulee Laurin myötä hentoisesti väriä ja sen myötä myös toiveikkuutta. Sinnikkäästä, työtä pelkäämättömästä ja ennakkoluulottomasta lapsesta tulee tarinassa toivon symboli. Laurin aloitteesta kaupunkien väliselle rajalle rakennetaan uusi laituri talkootyönä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pormestarit ymmärtävät yhteisen edun ja
 tekevät sovinnon.Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Muurien välissä (WickWick 2018). 

Ja työn tehtyään Lauri lähtee jonnekin muualle rauhaa sovittelemaan.

Tuula Peren ja Andrea Alemannon kuvakirjat sopivat mainiosti eri ikäisten lasten kanssa yhdessä luettaviksi.  

Ääneen lukevan aikuisen on syytä varata riittävästi aikaa kirjan lukemisen jälkeiseen keskusteluun.  

Muita lastenkirjoja, joissa pohditaan valtaa ja sodankäyntiä:

Leena ja Inari Krohn: Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia, Tammi 1973.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär, suomentanut Tuula Taanila, WSOY 1981.

Janosch: Urhea pikku räätäli, suomentanut Riitta Mäyrälä, WSOY 1988.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suomentanut Sanna Uimonen, Tammi 2006.

Alessandro Pelliccioni & Katri Tapola: Pelätin ja rastas, Mirri Creative 2015.