Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. marraskuuta 2026

Voiko elämä olla projekti, miettii omilleen muuttanut Olivia

















Henna Helmi Heinonen: Kyl mä pärjään. 205 sivua. Tammi 2026. Kansikuva Emilia Laatikainen. 




Uuteen kotiin on vain nelisen kilometriä, mutta kaupunginosa on niin erilainen, että tuntuu kuin muuttaisin kauaskin. Tuttujen rivi- ja omakotitalojen sijaan ympärillä kohoaa vain taivasta peittäviä kerrostaloja.

Uutta kotia vastapäätä ei ole puita tai leikkipuistoja, kuten on ollut aina, vaan tehdashalli ja skeittiramppi.

Iskä ajaa niin tottuneesti kuin tietäisi aina minne mennä. Ihailen sitä iskässä, haluan olla samanlainen.


Mielenterveyteen liittyvät aiheet näkyvät monin tavoin nuortenromaaneissa. 


Henna Helmi Heinosen Hajalla-sarja käynnistyi viime vuonna. 

Ensimmäinen osa En voi puhuu nyt kertoi hiljattain ylioppilaaksi kirjoittaneesta Mirosta, joka linnoittautuu kotiinsa pelaamaan tietokonepelejä. Yhteydet oikeaan elämään hapertuvat vähitellen melkein kokonaan. 

Heinonen työskentelee nuorisopsykologina Seinäjoen kaupungilla ja YTHS:n opiskeluterveydenhuollossa. 

Hajalla-sarjan tavoitteena on puhua nuorten mielenterveyteen liittyvistä haasteista ilman stigmaa tai tirkistelyä. 

Kyl mä pärjään -romaanin Olivia muuttaa omilleen lapsuudenkodistaan. 

Hän on valmistunut lähihoitajaksi ja on töissä vanhusten palveluyksikössä. 

Itsenäistyminen houkuttaa mutta toisaalta myös kauhistuttaa. Takana on päättynyt parisuhde. 

Olivian ja isosiskon lapsuutta ja nuoruutta on varjostanut äidin alkoholismi. Äiti on ollut katkolla useasti, mutta retkahtanut aina uudelleen. Kun äiti ottaa pitkän tauon jälkeen yhteyttä ja toivoo tapaavansa tyttärensä vieroitusyksikössä, Olivian stressitasot nousevat ja hänen pakko-oireensa lisääntyvät.

Olivialla on vahva pärjäämisen eetos: 

Mun rahat ei kulu, koska mä laitan ison osan talteen eri tilille. Olen tehnyt niin aina ja teen yhä, kun käyn töissä joka päivä. Mun vaan täytyy olla varma, että pärjään. Täytyy täytyy täytyy. 

Isosisko Alinalla on vauva, Eemi, jota Olivia käy välillä hoitamassa. Alinan kodin sotkuisuus ahdistaa ja pikkusisko kokeekin ylemmyydentunnetta siitä, että kokee pitävänsä oman  elämänsä siskoaan paremmin kontrollissa. 



Paras ystävä Säde elää hetkessä ja ”käyttää ihmisiä kuin nenäliinoja, kuivaa yhdet kyyneleet ja jatkaa matkaa”. 

Säde painostaa Oliviaa järjestämään pian uuden kodin tupaantuliaiset, joiden teemaksi valitaan Walt Disney -animaatioiden tyttöhahmot. Olivia ei innostu muiden tavoin hintavien naamiaisasujen hankinnasta ja juhliin laittautumisesta. Hän kokee elävänsä jo aivan toisenlaista todellisuutta. 

Tupaantuliaisissa Olivian itsekontrolli ja -hillintä pettää. Hänelle tulee yllätyksenä, että ystävät ovat tehneet hänen pakko-oireistaan huomioita jo pitkään. 


Henna Helmi Heinonen tekee päähenkilöstään aidon, samastuttavan hahmon. 

Lukija eläytyy tytön angstaamiseen ja toisaalta tuntee vilpitöntä iloa, kun Olivia osittain äidin vieroitusyksikön omahoitajan hienotunteisen tuenkin avulla oppii piirtämään itselleen selkeämmät ääriviivat ja määrittämään aiempaa paremmin omaa yksityistä tilaansa. Voimaantuminen ei tapahdu hetkessä, mutta elämä selvästi kantaa. 


maanantai 28. syyskuuta 2026

Jukka-Pekka Palviaisen uutuudessa nuoruus on välitila
















Jukka-Pekka Palviainen: Kämppä tyhjänä. 95 sivua. Karisto 2026. Kansikuva Päivi Puustinen.






Moniääninen näkökulmatekniikka on tuttuakin tutumpi kerronnan tehokeino nuortenkirjoissa. 

Sen avulla kirjailija voi tarjota lukijalle useamman samastumiseen houkuttelevan tai muutoin kiinnostavan henkilöhahmon. 

Yhteen vuorokauteen tapahtumien osalta rajoittuvassa Koko pitkä yö -nuortenkirjassaan (Nokkahiiri 2024) Jukka-Pekka Palviainen kuvasi tapahtumia kahden keskushenkilön, Matiaksen ja Vilman, näkökulmasta. 

Palviaisen syksyn uutuus Kämppä tyhjänä kuvaa nuorisojoukon spontaanisti järjestämiä bileitä Milan, Kassun, Sannin ja Antin kertojaäänien kautta. 

Romaanin moottorina ovat Milan lähestyvät 16-vuotissyntymäpäivät. 

Mila lähtee toisinaan yksinhuoltajaisänsä avuksi siivoamaan. Siivouskeikka hulppeassa omakotitalossa synnyttää spontaanin idean megalomaanisista bileistä, jotka eivät – tietenkään – toteudu alkuperäisten, melko suurpiirteisten suunnitelmien mukaan: 

Keitä mä edes kutsuisin? Mä en tunne koulusta kunnolla juuri keitään muita kuin Ainon ja Saran. Bileet vois kyllä auttaa siinä. Jos meidän kolmikko riitaantuu, mä jään yksin. Ei se olisi mitenkään mahdotonta. me ollaan aika erilaisia. Sen takia olisi ehkä järkevää tutustua myös uusiin tyyppeihin. 


Antti notkuu kaverinsa Jessen kanssa Nesteen huoltoasemalla. Antti on kiinnostunut Milasta, mutta ei uskalla tehdä aloitetta. 

Jesse puolestaan on iskenyt silmänsä huoltoaseman kahviossa työskentelevään Sanniin. Pojat tekevät havaintoja Sannin pomon seksistisestä käytöksestä, mutta heillä ei ole välineitä puuttua tilanteeseen. Kotona Sanni joutuu kestämään myös isäpuolensa arvaamatonta käytöstä ja päihteitä. 

Kun Jesse huomaa pääsevänsä samoihin bileisiin Sannin kanssa, Antti toteaa:

”Onneksi olkoon. Tehän ootte sitten käytännössä naimisissa. Kohta on rivitalokolmio, Volvon lataushybridi, 1,84 lasta ja kultainennoutaja.”

Välitilassa oleminen yhdistää kaikkia nuoria. 

Elämisen vimma on iso, mutta konkreettisiin päätöksiin ei löydy vielä rahkeita.  

Neljästä keskushahmosta parhaiten jää mieleen tilannetajultaan ja sanavalmiudeltaan verraton Kassu. 

Poika joutuu jo kolmatta kertaa rehtorin puhutteluun lukukauden aikana. 

Rehtorin mielestä Kassussa olisi enemmän potentiaalia kuin mihin tyhmät päähänpistot vihjaavat.  

Niinpä Kassu tekee rehtorin kanssa diilin:

Rehtori hymyilee mulle jotenkin äidillisesti.

”Sinä päivänä, kun sun nimesi lukee tuoreiden ylioppilaiden listassa, mä haen sut mun Jaguarilla, vien sut merenrantaan, levitän viltin kalliolle ja tarjoan kaviaaria ja valkoviiniä.”

Tulkitsen palaverin päättyneeksi ja alan tehdä lähtöä. Kun tartun ovenkahvaan, kuulen takaani reksin äänen.

”Kuivaa, puolikuivaa, puolimakeaa tai makeaa?”

”Täh?”

”Viiniä.”

Kohautan taas hartioitani.

”No, mieti sitäkin”, reksi sanoo.

Palviainen hallitsee iskevän dialogin, joka vaatii lukijalta reaktionopeutta ja päättelykykyä. Koska juonta kuljetetaan pitkälti vuoropuhelun kautta, lukijan on oltava valppaana. Tässä tapauksessa se on myönteinen piirre. Myös romaanin kompakti, alle 100 sivun jäävä pituus ansaitsee kiitosta.   

 
Jukka-Pekka Palviaiselle myönnettiin keväällä Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinto hänen urastaan lasten- ja nuortenkirjailijana. 

”Palviaisen teokset käsittelevät nuorten elämää, identiteettiä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä rohkeasti ja empaattisesti. Vapauden kaiho ja elämän traagisuus kulkevat Palviaisen teoksissa usein käsi kädessä, mutta niitä voi pehmentää lämpimällä huumorilla”, sanottiin raadin perusteluissa. 





















torstai 6. elokuuta 2026

Tyttödraamaa ja perhedynamiikkaa, aidosti ja samastuttavasti

 
 














Ellen Strömberg: Ebban päiväkirja: Syksy on syvältä. Suomentanut Arja Kantele. 304 sivua. S&S 2026. Kansikuva Kerstin Hanson. 
 
 
Ellen Strömbergin ensimmäinen nuortenromaani Vi ska bara cykla förbi ilmestyi vuonna 2022 ja se ilmestyi myös samanaikaisesti

Teos palkittiin Ruotsin arvostetuimmalla lasten- ja nuortenkirjapalkinnolla, Augustilla. 

Pari vuotta sitten ilmestyi Ingen början utan slut (suom. Ei alkua, ei loppua), jonka tarinalinjastot veivät lukijan realismista uuskummaan. 
 
Kaikesta päätellen uuden sarjan aloittava Ebban päiväkirja: Syksy on syvältä kertoo Strömbergin aiempia nuortenkirjoja nuoremmasta päähenkilöstä, 12-vuotiaasta Ebbasta, joka aloittaa päiväkirjan pitämisen.
 
Ebban ydinperheeseen kuuluvat äiti sekä kuusikymppiset mumma ja mufa. 

Turkkilaista isäänsä Ebba ei ole koskaan nähnytkään. 

Äiti on alkanut seurustella Uumajassa asuvan Lennartin kanssa ja edessä on seuraavana syksynä muutto Pohjanmaalta Ruotsiin Lennartin omakotitaloon. 

Äiti on Lennartin pauloissa eikä aina muista riittävästi huomioida Ebban tempoilevaa kasvua. 
 
Ebba suhtautuu aluksi hyvin ennakkoluuloisesti Lennartiin, mutta ennen pitkää äidin ”poikkis” lunastaa paikkansa tasa-arvoisena perheenjäsenenä. 

Tapa, jolla Strömberg kuvaa perhedynamiikkaa, sen kipupisteitä ja arkisia kohtaamisia, on kaunis ja aito. 
 
Romaanin alussa Ebba paljastaa päiväkirjalleen rakastavansa vastavalmistunutta luokanopettajaa Sarbazia. 

Tunnelatausta ei vähennä ystävien paheksunta isosta ikäerosta: 
 
Kerran Nelly kysyi haudanvakava ilme naamallaan, ymmärränkö että Sarbaz tekisi lainvastaisesti, jos seurustelisi alaikäisen kanssa, ja että haluanko oikeasti ”suhteen” itseäni vanhemman miehen kanssa. Nelly ei todellakaan tajua mitään. Okei, meidän olisi varmaan vähän liian kuumottavaa olla yhdessä NYT, mutta Sarbaz on sentään vain 28 ja minä kohta 13. Kuudentoista vuoden ikäero, ei sen pahempi. Julkkikset ovat naimisissa itseään VÄHINTÄÄN kuusitoista vuotta vanhempien kanssa. Kuuluisilla ihmisillä se on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Sitä paitsi minä olen paljon kypsempi kuin 12 vee. Pikkuvanha, mufa aina sanoo, eikä se välttämättä ole kehu, mutta tässä asiassa kyllä kätevää. Itsestäni tuntuu kuin olisin 15 vee. Ja menisi aika kuumottavaksi, jos meistä tulisi pari niin kauan kuin Sarbaz on minun opettajani. 

 
Strömberg kuvaa heltymyksellä Ebban tunnetempoilua. 

Eipä aikaakaan, kun tyttö jo ihastuu taidekoulussa Romeoon, jonka hän kokee taiteilijasielukseen. 

Rakkauden ehdottomuus todentuu kuvitteellisessa Vogue-lehden haastattelussa, jossa rakastuneet kertovat hellyttävin sanakääntein seurustelunsa alkuajasta. 
 
Strömberg havainnollistaa monin tavoin joukkopaineistettua varhaisnuoruutta:  suorituskeskeisyys ulottuu seurusteluun, jonka tulisi edetä tietyn kaavan ja askelmerkkien mukaan. Jännitys kuukautisten alkamisesta on sekin Ebballa usein mielessä. 
 
Lukija myötäelää Ebban tuntoja:
 
Kuuluuko seurusteluun, että poikaystävän seurassa jatkuvasti vähän hämmentyy? Vaikka yhdessä on oltu yli kolme viikkoa ja pussailtu on kaksi kertaa ja kuherreltu kerran, tuntuu että toisille me olemme vieraammat kuin koskaan. Tajuan nyt tässä että oikeasti olen tutustunut Romeoon vain sen verran, mitä olen itse nuuskinut tietooni.

 
Aika pian Ebba saa huomata, että seurustelu on monin tavoin raskasta… 
 
Pohjanmaan rannikon paikallisväri ja arvomaailmojen moninaisuus siilautuvat  edellisten Strömbergin nuortenromaanien tavoin myös uutuudesta: Ebballa on esimerkiksi uskovia ystäviä. 

Suomenruotsalaisten Lucia-juhlaa edeltävä äänestys  on romaanin loppupuolella keskeisessä osassa, kun huomio siirtyy seurustelusta tyttöjen välisten kahnausten selvittelyyn. 
 

 

 

 

perjantai 3. heinäkuuta 2026

Menolippu Kittilään




 
 

















Daniela Hakulinen: Kittilä rewind. 154 sivua, Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.
 




 
Suru tuLee yllättäen. Kotimatkalla taivas on kirkas ja täynnä tähtiä. Jään seisomaan paikalleni ja katselen niitä. Kuolleista sanotaan, että ne lähtee tähtien luo tai muuttuu tähdiksi taivaalla. Se ei ole rationaalista, ja silti tähdet saa mut ajattelemaan äitiä. Samassa repivä kipu lävistää mun pallean, salpaa hengityksen. Suussa maistuu suola. Lopulta itku vain lakkaa. Pyyhin nenää ja naamaa hanskoihin. Tien päässä näkyvän talon ikkunoissa loistaa valo.

 
Näin kokemaansa äkillistä surua työstää 17-vuotias Joonatan Daniela Hakulisen romaanissa Kittilä rewind.  


Nuortenkirjatarjontaa on olut tapana jaotella karkeasti kolmeen ryhmään päähenkilöiden iän mukaan: varhaisnuorten kirjat kertovat yleensä 11–12-vuotiaista, nuortenkirjat 13–16-vuotiaista ja aikuistuvien nuorten kirjat toisen asteen opiskelijoista tai sitä vanhemmista. 
 
Lastenkirjainstituutin  Onnimanni-lehden kuluvan vuoden ykkösnumerossa kirjastonhoitaja-kirjailija Sini Helminen ja kirjailija Elina Rouhiainen kirjoittivat kantaa ottavassa artikkelissaan uudistuksesta, jonka takia kustantamoissa on luovuttu kokonaan kirjojen kaksoisluokituksista N84.2/ 84.2. 

Helmisen ja Rouhiaisen mielestä uudistus pikemminkin hankaloittaa kuin helpottaa kirjojen päätymistä lukijoiden käsiin. 



Taustalla on kaupallisista lähtökohdista luotu kansainvälinen Thema-luokitus, jolla halutaan mahdollistaa kirjan parempi löydettävyys esimerkiksi verkkokaupoissa ja lukuaikapalveluissa. 

 

Kyseisessä luokituksessa kirjalle annetaan
 
1) yksi tai useampi Thema-kategoria, joka kuvaa kirjan aihetta, 
2) kirjalle voidaan antaa myös mm. paikkaa ja aikaa kuvaavia lisämääreitä, mikäli ne liittyvät olennaisesti kirjan sisältöön. 
3) lisäksi kirjan kohderyhmä tai yleisö on voidaan määritellä aiempaa tarkemmin. 

 

Lasten ja nuorten kirjoilla ikäsuositus on pakollinen. Luokitus on kuitenkin poistanut aiemman mahdolisuuden antaa kirjalle ns. kaksoisluokitus, jota on viime aikoina käytetty erityisesti sellaisten teosten kohdalla, jotka voisivat kiinnostaa sekä varttuneempia nuoria että aikuisia. 

Kustantaja Tammi suosittelee Daniela Hakulisen keväällä ilmestynyttä romaania Kittilä rewind noin 17–29-vuotiaille lukijoille. Sen kerrotaan edustavan modernia kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta. Teemoiksi on nostettu sateenkaari-ihmiset, kuolema, suru, menetys, rakkaus ja ihmissuhteet sekä identiteetin kuvaus. 


Elokuva- ja televisiokäsikirjoittaja Daniela Hakulinen kirjoitti Ilona Ahdin kanssa käsikirjoituksen Alli Haapasalon elokuvaan Tytöt tytöt tytöt, jonka pohjalta ilmestyi muutaman vuoden viiveellä myös samanniminen nuortenkirja. 
 
Kittilä rewind on Hakulisen ensimmäinen itsenäinen teos. 

Se on saanut nyt aikuisten kaunokirjallisuuden kirjastoluokan 84.2, vaikka romaani kertoo vasta lukioikäisestä, 17-vuotiaasta Joonatanista. 

Vaikea sanoa, tuoko aikuistenkirjan status teokselle nyt enemmän lisäarvoa ja näkyvyyttä. 

Muodoltaan ja teemoiltaan Kittilä rewind on mielestäni varsin perinteinen nuortenromaani.
 
Joonatanin äiti kuolee yllättäen ja poika lähtee Kittilään tapaamaan isäänsä. Vanhemmat ovat tavanneet Sodankylän elokuvajuhlilla ja eronneet, kun Joonatan on ollut pikkulapsi. 

Suhde isään on äidin kuoleman jälkeen luotava kokonaan uudelleen.
 
Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämästä, ohjaaja Richard Linklaterin Before sunrise -elokuvasta jatko-osineen tulee isä–poika-suhteen rakennuksessa tärkeä liima. 
 
Joonatan löytää Kittilästä uuden heimonsa. johon kuuluvat Susi, Mouka ja Derek. 

Sudella ja Moukalla on selvät suunnitelmat lähteä heti lukion päätyttyä Helsinkiin, toinen Teatterikorkeakouluun ja toinen lääketieteelliseen. 

Kaikilla kolmella on selvä käsitys sukupuolisesta suuntautumisestaan: Mouka on homo, Susi pan ja Derek hetero. Kolmikko on luonut omat selviytymisstrategiansa junttimaisten luokkakaverien, ”Raunojen, varalle. 
 
Joonatanin tunteet ovat äidin kuoleman vuoksi myllerryksessä ja yllätykseksi itselleenkin hän huomaa, että Susi aiheuttaa hänelle aivan erityistä sydämentykytystä.   

Hyvin vähäeleisesti Hakulinen kuvaa isän ja pojan vähittäistä surutyötä kohtauksessa, jossa he ripustavat joulukoristeita kuuseen:
 
–    Miten siitä pääsee yli?
–    Mistä?
–    Kun joku kuolee.
–     Ei kait siitä oikein pääsekään. Sitä vain ellää etteenpäin. 
Nyt isä ottaa käteensä punaisen pallon, ripustaa sen. 
– Mutta kyllä mie välillä tunnen niiden läsnäolon. Mettässä kesällä mie olen taas poika ja isä on siellä minun kanssa. 
Mua ärsyttää sen löpinä. Kuollut on kuollut, poissa.

 
Joonatan oivaltaa vähitellen, että ei voi ottaa vastuuta vanhempiensa tekemistä ratkaisuista. 

Joonatan ymmärtää, että hänen on löydettävä ja säilytettävä omat tärkeät yhteytensä itselleen tärkeisiin ihmisiin. 
 
Pohjoinen mielenmaisema näyttäytyy Joonatanille myös konkreettisesti pitkinä välimatkoina. Isä kyyditsee häntä silti mielellään kaverien luokse. 

Susi valmistelee Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin väkevän monologin, joka viittaa Kittilän originelliin taiteilijaan, Reidar Särestöniemeen: 
 
Meillä pohojosessa kasvaa väkeviä miehiä ja vereviä naisia. Miehiä, jokka ei liikoja puhu eikä pukaha, mutta puukkoa ne ossaa käyttää ja naistaan lujasti lempiä. Ja naisia, jokka pistää että vittu ja kertoo mistä kana pissii ja kukko kussee. Ja linnuista puhheen ollen mie synnyin samana päivänä ku isä näki taivaanjaaran rakentavan pessää joen rantaan ja piti sitä hyvänä merkkinä. Sillä isä on pohojosen poikia ja uskoo, että orava ei käpyä syyttä liikauta. Ja jos mietitte, mikä vittu on taivaanjaara, niin googlettakkaa. Löydätte ainakin viitteitä Särestöniemen tauluihin, hänhän oli homoseksuaali ja Kittilästä, ja nykyään voimme jo puhua siitä vaikka vieläkään meillä ei juuri homoja Kittilässä ole. Poroja kyllä on. – – 

 
Kittilä rewind kuvaa kauniisti läheisten kannattelua tilanteessa, jossa nuori joutuu traumaattisten tapahtumien jälkeen kokonaan tyhjän päälle. 

Joonatanin äidin vanhemmat joutuvat hyväksymään pojan päätöksen jäädä pohjoiseen. Eri tahoilta saadun tuen avulla Joonatan löytää tasapainon, vaikka mitään selkeää happy endiä romaani ei lukijalle ja Joonatanille tarjoakaan.
 


keskiviikko 6. toukokuuta 2026

Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 
















Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 




Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 
–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 
 muun luokan puolelleen.
 
 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 
 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 
Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  
 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.
 
 
 

perjantai 13. helmikuuta 2026

Älä oleta minusta mitään, mutta kuuntele ja ole vierellä

 

















Jyri Paretskoi: Sinä et tiedä minusta mitään, 128 sivua, Karisto 2026. Kansikuva Iiris Uusitalo.
 





Nuorille suunnatun lyhytproosan tarjonta on kasvanut mukavasti samaa tahtia kentällä havaitun tarpeen kanssa. 

Erityisesti yläkouluissa hyödynnetään novelleja, tarinoita tai kertomuksia enenevässä määrin osana äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta. 

Jyri Paretskoi debytoi vuonna 2013 Shell´s Angles -sarjan (Karisto 2013–2019) samannimisellä avausosalla, jossa varhaisen teini-iän iloja ja vastoinkäymisiä työstettiin huumorilla.  

K15-sarjassa Otava (2018–2020) huumori oli entistä ronskimpaa, kun mopopojat kiinnostuvat päristelyä enemmän tytöistä ja tykkäämisestä. 

Sittemmin Paretskoi on kirjoittanut pari helppolukuista lastenkirjaa lukutaidon alkuun ja Metallinetsijät -sarjaa (Karisto, v:sta 2023).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Sinä et tiedä minusta mitään on ilmaisultaan huomattavasti tekijänsä aiempia teoksia mollisointuisempi, mikä toki selittyy myös aiheen painavuudella ja ajankohtaisuudella.  
 
Viisaasti Paretskoi on rajannut kuvauksen ulkopuolelle lähes kokonaan moniongelmaisten nuorten vanhemmat ja muut läheiset sekä kouluterveydenhuollon. 

Näin fokus pysyy vain ja ainoastaan nuorissa ja heidän kamppailussaan. 
 
Hyvää tekeviä liikahduksia, havahtumisia ja pieniä kurssinmuutoksia tapahtuu etupäässä eri ikäisten nuorten välisissä kohtaamisissa. Niissäkin Paretskoi välttelee dramaattisia vastakkainasetteluja. 

Nuorilla on erilaisia taustoja ja elämänkohtaloita, mutta mielen isommat tai pienemmät järkkymiset eivät  suoranaisesti liity vanhempien tulotasoon tai heidän antamiinsa elämän eväisiin. 

Kokoelman nuoret antavat toisilleen eräänlaisia syötteitä muokata ennakkoluulojaan tai oletuksiaan toisista.
 
”Varapikkusisko” -tarinassa Hilla kiteyttää hyvin kokoelman moton: 
 
– Kaikilla on jotain. Ei kaikki aina näy päälle päin. Tai kaikkea ei välttämättä halua näyttää.

Sinä et tiedä minusta mitään ketjuttaa erillisissä kertomuksissa esiintyvien   nuorten elämänkohtaloita toisiinsa. Kokoelman lopusta löytyy listaus nuorista ja heidän välisistä suhdeverkostoistaan.

Tekniikka sopii erityisen hyvin lyhytproosaan. Erilliset tarinat kerryttävät lukijan tietämystä ja yksityiskohtia nuorten elämästä. 

Samanlaista henkilöiden linkittämistä löytyy mm. Nadja Sumasen novellikokoelmasta Sade on kaikille sama (Otava 2021) sekä Terhi Rannelan kokoelmasta Vaarallinen keli (Otava 2023).


Paretskoi on kertonut saaneensa sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen  toimiessaan nuorille suunnatun kirjoituskilpailun raadissa. Hän odotti saavansa lukea iloisia ja huolettomia tekstejä, mutta hämmästyi, kun teksteissä oli niin paljon   lohduttomuutta, epävarmuutta ja näköalattomuutta.  

Paretskoi on konsultoinut nuorten parissa työskenteleviä mielenterveyden ammattilaisia.
 
Jyri Paretskoi on työskennellyt vuoteen 2020 asti yläkoulussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Niinpä kokoelman paras ja kauaskantoisin anti löytyykin hieman yllättäen teoksen lopusta, Jälkikaiku-osiosta, jonne hän on laatinut eri kertomuksiin nivellettyjä tarkentavia kysymyksiä. 
 
Luetun ymmärtämisen testaamisen sijasta kysymysten tavoitteena on pikemminkin halu  kannustaa nuoria keskustelemaan luetusta yhdessä ja näin myös madaltaa mielenterveyden haasteisiin liiittyviin aiheisiin usein kohdistuvaa tabu-luonnetta.
 
 
Paretskoi tuntee kollegansa ja tiedostaa tarpeen tällaiselle opetusmateriaaleille.