Mutkatonta naapuriapua

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän. 40 sivua. Minerva 2012.

Sanna Pelliccionin Onni-pojasta kertovan sarjan seitsemäs osa, Onni-poika saa uuden ystävän, on arkilähtöinen ja konstailematon kuvaus kulttuurirajat ylittävästä ystävyydestä.  Siinä on paljon samaa kuin Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen -kuvakirjassa, joka kertoo samankaltaisen tarinan Mikon ja Hamdin ystävyydestä.

Suomalaisen yhteiskunnan sisäänpäin kääntyneisyydestä – ja kulttuurieroista! – kertoo havainnollisesti se, että aloitteentekijänä poikien ystävyydelle on Aram, joka tuo äitinsä valmistaman vanukkaan tervehdyksenä uusille naapureille. Onni haluaa leipoa heille jotain vastalahjaksi.

Uusi naapuri ottaa Onnin perheen heti lämpimästi vastaan. Sanna Pelliccionin kuvitusta kuvakirjaan Onni-poika saa uuden ystävän, Minerva 2012. 

Vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, pojat viihtyvät heti yhdessä.

Illalla Onnia mietityttää. ”Isi, miten se Aram ei puhu ollenkaan suomea? Voiko se saada yhtään kaveria? Miten ne voi asua täällä, jos kukaan ei ymmärrä niitä?”

”Aramin äiti kertoi, että he muuttivat Iranista Suomeen pakolaisina”, isi vastaa.

”Ai pakolaisina…” ihmettelee Onni.

”Ja ymmärräthän sinäkin Aramia kun te leikitte”, hoksaa isi.

”Niin, mutta se on eri asia”, vastaa Onni.

Aramin äiti lähtee työnhakuun ja Onni haluaa istuttaa Aramin ja pikkuveli-Olavin kanssa rairuohoa. Yllätys on iso, kun Aramin äiti kertoo, että heidänkin juhlaperinteissään on samoja piirteitä kuin suomalaisten pääsiäisen vietossa.  

Ruokailuhetkestä välittyy tasa-arvoista ystävyyttä ja toinen toisensa kunnioittamista. Pelliccionin kuvitusta kirjaan Onni-poika saa uuden ystävän, Minerva 2012. 

Pelliccioni on saanut apua kirjan tekoon vuodesta 2006 Suomessa asuneelta iranilaiselta Bahar Mozaffarilta, joka toimii Rauhan lapset -työryhmän vetäjänä edistäen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamista. Kirja on tarkoitus kääntää myös persiaksi.

Helsingin Kirjamessuilla Mozaffari toi esiin monien maahanmuuttajien Suomessa havaitsevan ongelman: suomalaisiin on vaikea saada kontaktia. Tämä kuvakirja tekeekin osaltaan tärkeää työtä näkymättömien esteiden ja ennakkoluulojen voittamiseksi!

Minervan sivuilla on vielä nähtävillä todennäköisesti jo kirjan suunnitteluvaiheessa tehty tiedoteteksti, josta käy ilmi, että Pelliccioni on – varsin viisaasti ! – rajannut paljon juoniaihioita tämän kirjan ulkopuolelle saadakseen vaativan aiheen helposti lähestyttävään ja leikki-ikäisiä lapsia kiinnostavaan muotoon.

Aramin tummempi ihonväri tulee esille vain kuvituksessa, sekä tekstissä että kuvissa todentuu  Aramin perheelle luontainen runsas halaaminen ja helliminen.

Pelliccionin kuvitustyylille ominaiset pallopäiset ihmishahmot ovat sopivan pelkistettyjä. Ilmeet ja kehon kieli onnistuvat kuitenkin kertomaan paljon. 

Konsta on onnenpoika, ja tarvittaessa myös pokerinaama

Tuula Kallioniemi: Konsta leirikoulussa. Kuvittanut Leena Lumme. 112 sivua. Otava 2012.

Johanna Pohjolan Helsingin Sanomissa sunnuntaina 21. lokakuuta julkaistun artikkelin jälkeen oli aivan pakko tarttua uusin silmin Tuula Kallioniemen loppukesällä ilmestyneeseen lastenromaaniin Konsta leirikoulussa.

Pohjolan artikkeli on otsikoitu ”Vaihdon valtiaat. Koulujen ja päiväkotien nurkissa avautuu salainen tavaranvaihdon maailma, josta aikuisilla olisi opittavaa”. Artikkelissa havainnollistetaan lasten omaa vaihdantakulttuuria, johon aikuiset yrittävät monin keinoin puuttua, kun keräilykortit, pehmolelut, legot ja muu tilpehööri vaihtaa vilkkaasti omistajaa. 

Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkija Minna Ruckenstein näkee vaihdon lasten keinona rakentaa ystävyyssuhteita ja tehdä samalla pesäeroa aikuisiin. "Esineidenvaihto on lasten omaa kulttuuria, jolla he opettelevat sosiaalisia kuvioita ja markkinataloutta", sanoo Ruckenstein.

Kolmasluokkalainen Konsta on täpinöissään, sillä luokka on lähdössä leirikouluun. Yllättäen ei olekaan niin helppoa olla erossa omasta perheestä ja niistä yleensä niin vaivalloisiksi koetuista sisaruksista. Konsta huomaa arvostavansa ja jopa kaipaavansa omaa perhettään.

Konstasta on kouliintunut kirjasarjan mittaan sympaattinen ja empaattinen tarkkailija, joka tekee teräviä huomioita ystävistään (vaikka ympäröivään luontoon hän suhtautuu vähän varauksellisemmin...). 

Konsta on löytänyt ilmaisukanavakseen kirjoittamisen. Päivän tapahtumat, kiukun- tai pelonaiheet kirjautuvat Konstan pitämään leiripäiväkirjaan. 

Konsta tilittää leiripäivän tapahtumia ja harmin aiheitaan leiripäiväkirjaan. Leena Lumpeen kuvitusta Tuula Kallioniemen lastenromaaniin Konsta leirikoulussa (Otava 2012).

Leirikoulussa koti-ikävää enemmän stressiä aiheuttaa pomottamaan taipuvainen Eetu, joka haastaa kaikki luokkakaverit pelaamaan pokeria. Ja panokset ovat kovat,vaikka ei rahasta pelatakaan: ensin panoksena on pientä sälää – terottimia, kyniä ja keräilykortteja –,  sitten häviäjä saa kontolleen kiusallisia tehtäviä, kuten uimista hyisessä vedessä, tyttöjen pelottelua, onkimadon syömistä ja yöllisiä seikkailuja synkeässä metsässä. 

Kallioniemi kuvaa tarkkavaistoisesti lasten välistä vallankäyttöä. Hänen lapsipsykologiseen reseptiinsä kuuluu se, että Konsta ystävineen kykenee aina ratkaisemaan ongelmat kaikkien osapuolten kannalta rakentavalla tavalla. 

Kun pelko uuden hupparin ja lenkkarienkin menettämisestä jäytää Kontaa, hän päättää ottaa yhteyttä poliisina työskentelevään isoveljeensä Arttuun ja saa häneltä hyviä neuvoja. Arttu kertoo Konstalle myös siitä, mihin Eetun pienimuotoinen peliriippuvuus voi pahimmillaan aikuisiässä johtaa.

Konsta on kirjan päätteeksi siirtymässä jo nelosluokalle ja Konsta itsekin kokee ajoittain, että pienen koululaisen päivät ovat nyt ohi.

No ei sentään. Konsta aikoo olla pieni poika vielä kauan. Siinä on kuitenkin puolensa. – – – Ihan pienenä Konsta toivoi pääsevänsä isona prinsessaksi tai palomieheksi. Mutta varsin pian hänelle valkeni, että Suomessa ei ole kuninkaallisia. Nykyisin Konsta tietää, että on poikia, jotka haluavat olla tyttöjä tai päinvastoin, mutta Konstan mielestä on ihan mukavaa olla poika. Ehkä Konstasta tulee isona opettaja, kirjailija, pätkätyöläinen tai poliisi, kuten isoveli Artusta, joka on maailman mukavin ja viisain. Arttu ei ikinä naura Konstalle, vaikka Konsta esittäisi miten tyhmiä kysymyksiä tahansa.

 

Vuonna 1999 alkaneen ja tähän 12:nteen osaan päättyvän Konsta-sarjan ilmeinen vahvuus ja kilpailuvaltti moniin muihin vastaaviin kotimaisiin lastenromaanisarjoihin verrattuna on sen lapsentahtisuudessa: Konsta on samastumiseen houkutteleva tuiki tavallinen pikkupoika, joka uskaltaa ajatella ja sanoa myös ääneen monia hänen mieltään askarruttavia asioita.

Lapsuus on Konsta-kirjoissa itseisarvo ja leppeä olotila, johon mahtuu toki paljon surua ja murhetta mutta myös riemua, oivallusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta – niin kotona, harrastuksissa kuin koulussakin. 

Konstalla on tolkun vanhempien lisäksi paljon välittäviä, vastuuta kantavia aikuisia – kummitäti, isoveli, opettaja, isovanhemmat – ympärillään, jotka ottavat Konstan tosissaan. 

Poikien välinen jännite ja Konstan alakynnessä oleminen näkyy pienissä eleissä ja vivahteissa Leena Lumpeen kuvituksessa (Tuula Kallioniemen Konsta leirikoulussa, Otava 2012).   

Leena Lumme on kuvittanut sarjaa alusta lähtien. Hänen lyijykynäpiirroksensa taltioivat oivallisia ilmeitä, eleitä, asentoja sekä tunnetiloja. Aina ei kuvituksessakaan tarvita remellystä ja kohellusta.

Jukka Parkkinen on kirjoittanut nuoren päähenkilön peliriippuvuudesta nuortenromaanissa Onnenpoika ja pelienkeli (WSOY 2000) ja Tammen Kylmä kaista -dekkarisarjassa ilmestyi tänä vuonna Soila Ojasen Pokerinaamat (Tammi), jossa nuoret keksivät kesäloman joutilaisiin päiviin viihdykettä ja perustavat remontoitavaan kouluun oman pokeriluolan. Pelaamisen tuoksinassa nuoret ratkaisevat myös rikoksen. Kirjan lopusta löytyy pieni pokeriaiheinen sanasto.

Meteliä messukirjoista

Rouva Huulla surisee vieläkin päässä eilinen täysi kirjamessupäivä. Mutta hengissä ollaan, mikä on varmaan tärkeintä.

Virallisen messutiedotteen mukaan Helsingin messukeskuksessa vieraili neljän päivän aikana Kirjamessuilla, Musiikkimessuilla, Viini, ruoka & hyvä elämä -tapahtumassa sekä Art Forum Helsingissä yhteensä 71 500 kävijää. 

Kävijämäärä on kymmenen tuhatta vähemmän kuin viime vuonna, mutta kirjoja ostettiin kirjamessuilta sitä vastoin tänä vuonna lähes kymmenen prosenttia enemmän: TNS Gallupin kävijätutkimukseen osallistuneista 74 %  kertoi ostaneensa kirjan tai useampia, kun viime vuonna vastaava luku oli 65 %. 

Kävijätutkimuksesta selviää sekin, että painettujen kirjojen asemaan uskotaan edelleen vahvasti. Sähköisellä lukulaitteella kirjoja on lukenut vajaa kolmannes kävijöistä. Lukulaitteen omistavien määrä oli  tuplaantunut viime vuodesta 13 prosenttiin. Lukulaitteen aikoi hankkia vuoden sisällä lähes joka kymmenes kävijä ja hankintaa harkitsi viidennes kävijöistä.  

Rouva Huu oli kuuntelemassa messuilla mm. Hannu Mäkelää, joka kertoi tärkeimmistä lukuelämyksistään Satu Koskimiehen haastattelemana. Vaihdoin pari sanaa Mäkelän kanssa ennen esitystä, ja hän kertoi harkinneensa sähköisen lukulaitteen ostamista, mutta empii tätä radikaalia siirtoa yhä.

Mäkelän elämän tärkeimpien kirjojen joukossa oli Tove Janssonin Muumipappa ja meri ja hän totesikin, että ilman muumeja tuskin edes Herra Huuta olisi olemassa!

Aivan omaehtoisesti Mäkelä ei tosin muumien pariin nuoruusvuosinaan ajautunut, vaan siihen sysäsivät hänen 1950-60-luvun taitteen tyttöystävänsä, jotka lukivat maripaidoissaan Janssonia, ja pitihän tyttöjen mieliksi näihin kirjoihin paneutua…

Mäkelä loihe lausumaan myös viisaasti, että hänelle ei ole koskaan ollut Tove Janssonin tavoin erillisiä kirjallisuuden lajeja, vain kirjallisuutta, jota hän kirjoittaa.

Mäkelän listalla oli tietysti myös hänen hyvän ystävänsä Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira ja Antoine de Saint Exuperyn Pikku prinssi, jonka avulla hänellä on tapana ottaa uusia kieliä haltuunsa ulkomailla ostamalla tämän maan kulloisenkin käännöksen. Viimeksi Mäkelä luki Pikku Prinssin italiaksi ja viime Lapin matkallaan löysi myös Kerttu Vuolabin  saamennoksen.

Kristiina Louhi, Esko-Pekka ja Nikolai Tiitinen esittelivät uusimpia kuvakirjojaan Aatos ja Sofian sokeriletit ja Jätti ja jänöset. Siellä kuulin, että Tiitisten Kyyhkyn kysymys ja jäniskirja täydentyy trilogiaksi vielä yhdellä uudella teoksella.

Kiinnostavaa oli myös kuulla Johanna Venhon ja Annastiina Syväjärven Yllin kyllin -kuvakirjan synnystä. Rouva Huu lupaa palata piakkoin tähän kuvakirjaan uudelleen, kuten myös Sanna Pelliccionin Onni-poika saa uuden naapurin –kuvakirjaan. 

Rouva Huu kuuli myös, että kuvittaja Linda Bondestam oli pitänyt erittäin mielenkiintoisen esityksen Diktaattori-kuvakirjan käännöksistä eri kielille. Bondestam on joutunut kerran jos toisenkin tekemään muutoksia myös kuvitukseen, kulttuuristen tai muiden koodien puristuksessa, esim. poistamalla lapsidiktaattorin kokardihatusta tähden... 

Toivottavasti Bondestam julkaisee näitä kokemuksiaan jollain foorumilla! Tekstin tekijä Ulf Stark ei valitettavasti päässyt Helsingin messuille. 

Vajaa seitsemän tuntia oli ihan liian pieni aika ottaa edes osaa isosta kirjamessualueesta tukevaan syliotteeseen.  Eri alojen toimijoita oli kiva tavata ja vaihtaa hiukan ajatuksia ja kiittää kädestä pitäen yhteistyöstä: se on tärkeä osa messuilua ainakin rouva Huulle. 

Isoilla lavoilla oli pulaa istumapaikoista, muualla sen sijaan väljempää. Nuortenkirjallisuuteen keskittyvällä Louhi-lavalla näkyi olevan aina siitä ohi kulkiessani kivasti väkeä. Tammen kultaisten kirjojen juhlakirjan esittelyn kuulijakunta oli Huulle suurelta osin entuudestaan suurelta osin tuttua – on kiva kun on tukijoukkoja…

Ystäväni Kirsti kertoi alustukseni jälkeen, kuinka eräs vanhempi herrasmies oli ollut epätietoisen näköinen tilaisuuden alkaessa ja oivaltanut sitten vähin erin,  että tässä esitelläänkin Tammen kultaisia kirjoja niiden keltaisten sijaan.

Samanlaisen anekdootin on kertonut sekä Tammen kultaiset kirjat että Tammen keltaisen kirjaston  Suomeen tuonut Tammen kirjallinen johtaja Jarl Hellemann muistelmissaan Lukemisen alkeet ja muita kertomuksia kustantajan elämästä (1996):

Vanha Mitsubishini oli alkanut osoittaa ikääntymisen merkkejä, ja vein sen korjaamoon tarkistettavaksi. Monttöörin kanssa tuli puhe, että tämä oli Tammen vanha auto ja että olin ollut Tammessa töissä.

         – Ai Tammi, sanoi asentaja, ja pyyhki käsiään trasselituppoon. – Tammellahan oli semmonen kuuluisa kirjasarja jota minäkin nuorempana keräsin hyllyyni. Mikä sen nimi nyt oli?

         Sisässäni läikähti lämpimästi. Tässä oli nyt se, jonka olin aina toivonut tapaavani elävässä elämässä, aito suomalainen työmies joka on varttunut minun valitsemieni kirjojen parissa, oikea rasvanahkainen Keltaisen kirjaston lukija.

         Monttööri mietti otsa rypyssä kadonnutta nimeä, koetti repiä sitä hiuspehkosta rasvaisilla sormillaan. Päätin vapauttaa hänet miettimisen tuskasta.

         – Keltainen kirjasto, sanoin.

         Mies meni epävarman näköiseksi, otsaryppy painui yhä syvemmäksi.

         – Ee-e-i... ei se semmonen ollut... Tammen Kultaiset kirjat, niinhän se oli.

         Putosin korkeuksista takaisin maan pinnalle. Mutta sitten rauhoituin. Olinhan aikoinaan löytänyt Kultaiset kirjatkin. Ja kustantajalle voi olla samantekevää, mikä hänen kirjoistaan on tuottanut unohtumattoman lukuelämyksen, Joycen ”Odysseus" vai "Meidän Mirri''.

Rouva Huu selvisi messuista ostamatta yhtään kirjaa, mutta tytär osti kaksi ja yksi saatiin lahjana edellä mainitulta Kirstiltä. 

Ja onneksi myös Antikvaarisen kirjahuone Libriksen hyllyssä ollut Erik Kruskopfin Kuvataiteilija Tove Jansson 1914–2001  jäi ostamatta, sillä olihan minulla näköjään se jo entuudestaan omassa hyllyssä…


Kirjamessujen ydin on markkinoida uusia kirjoja uusille lukijoille. Yksi persoonallisimmista markkinointitempauksista messuilla oli Kariston esikoiskirjailija Magdalena Hain esiintyminen: hän asteli arvokkaasti ympäri messualuetta heliumilla täytetty hai-ilmapallo ja raamikkaiden miesten saattue vanavedessään...

Rouva Huu haluaa täten antaa kaikille kirjamessuille osallistuneille kirjailijoille, kuvittajille ja kustantajille virtuaalisen ansiomitalin nelipäiväisestä urakasta. 

Tihisen Kello tuhat selkeästi paras

Helsingin kirjamessuilla on tänään julkistettu Saarni-kirjat -kustannusosakeyhtiön ja Selkokeskuksen nuorille suunnatun selkokirjakilpailun voittaja sekä kärkeen sijoittuneet.

Raati valitsi kilpailun voittajaksi ja 3000 euron rahapalkinnon saajaksi nuortenkirjailijana entuudestaankin tunnetun Mimmu Tihisen käsikirjoituksen Kello tuhat. Lisäksi raati jakoi  kaksi kunniamainintaa: lasten- ja nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaisen käsikirjoitukselle Varkaiden jäljillä ja Niina Mälkiän käsikirjoitukselle Liian pieni äidiksi.

Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu eri-ikäisille ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Kilpailuun tuli yhteensä 50 selkokäsikirjoitusta ja taso oli kärjen osalta korkea. Voittajateos julkaistaan syksyllä 2013.

Kiljusten äänekäs comeback

Tapani Bagge & Mika Launis: Kiljusen uusi herrasväki. 45 sivua. Satukustannus 2012. 

Viime viikon Helsingin Sanomissa ilmestyneessä uutisanalyysissä toin esille kotimaisessakin lastenkirjallisuudessa yleistyneen ilmiön, jossa alkuperäisen kirjailijan ja kuvittajan rakastetut hahmot saavat uuden elämän uusien tekijöiden toimesta kirjana, elokuvana tai muuna mediatuotteena. 

Tekijänoikeuksien rauettua tai perikunnan suostumuksella voidaan jatkaa hahmon seikkailuita luovassa ja inspiroivassa hengessä.    

Tampereella Kiljusten paluu -seminaarissa syyskuussa julkistettu Kiljusen uusi herrasväki on uusin esimerkki tällaisesta kotimaisesta ns. spin-offista. Lasten- ja nuortenkirjailijana tuottelias ja monipuolinen Tapani Bagge jatkaa varsin säyseästi Jalmari Finnen hengessä Kiljusen perheen uusia seikkailuita. 

Alkuperäisiä Kiljusia lyhyempi muoto on onnen omiaan kotien, päivähoidon ja koulujen lukuhetkiin. Viidessä toisiinsa löyhästi linkittyvässä tarinassa Kiljuset lämmittävät saunaa, muuttavat maalta kaupunkiin, hankkivat uuden asunnon ja käyvät jalkapallo-ottelussa Helsingin olympiastadionilla. Kiljusten suoran toiminnan metodi muistuttaa myös kansansatujen hölmöläisten impulsiivista käyttäytymistä.  

Tekijäkaksikko päätyi – seminaarissa kertomansa mukaan – sijoittamaan Kiljusten perheen seikkailut omaan Helsinkiin ja sen liepeille sijoittuvaan 1950– ja 60-lukulaiseen lapsuuteensa. 

Launis on tallentanut kuvituksiin lapsuuden kotikorttelinsa, Helsingin Töölössä sijaitsevan Kammiokadun, kaupunkinäkymiä. Kuvitus karrikoi hahmojaan  – esim. Mökön ja Lurun maripaitojen ja tennareiden ja äiti-Kiljusen goottihenkisen stailauksen kautta.

Launis on kuitenkin säilyttänyt alkuperäiskuvittajien Alexander Tawitzin, Rafael  Rindellin ja Rudolf Koivun luoman Kiljusen perheen kehonkielen ja ruumiinrakenteen: isä on vatsakas isäntämies ja äiti kuikelo tummakulma.  

Erityisenä haasteena Launiksella on ollut suomalaisessa lastenkirjallisuudessa harvinaisen kollektiivisen päähenkilön kuvaaminen. Kiljusen valovoimaiset perheenjäsenet anastavat ansaitusti kuvituksessakin pääosan ja miljöön kuvaus jää muutamien tarkkaan valittujen yksityiskohtien varaan.

Mika Launis avasi kiinnostavasti kuvittajan työnsä taustoja Kiljus-seminaarissa. Kiljusen uuden herrasväen kuvitus on tyylinsäkin puolesta Launiksen uusi  alueeenvaltaus. Esimerkiksi muutaman vuoden takaisessa isossa kuvitustyössään, Arto Kivimäen mukaillen suomentamassa kirjassa Odysseia lapsille   (Teos 2005), hänen hahmonsa ovat paljon asetelmallisempia ja jäyhempiä. Launis itse kuvasi uusien Kiljus-kuvitustensa hahmoja jopa sanoilla räävi ja rujo.

Kiljuset eivät siekaile näyttää uhoaan! Mika Launiksen kuvitusta Tapani Baggen lastenromaaniin Kiljusen uusi herrasväki, Satukustannus 2012. 

Alkuperäisten Kiljusten hengessä Launis intoutuu jopa anarkistiseksi lastenkirjan kuvittajaksi heti ensimmäisen tarinan kuvituskuvassa, jossa koko perhe seisoo reteästi yhtenä rintamana osoittamassa mieltään. Toinen kaksospojista, Luru, näyttää keskisormea!

Toisessa lastenkirjamoralisteja todennäköisesti närkästyttävässä kuvassa talonmies Takkunen poseeraa piippu suussa luudan varressa.    

Talonmies Takkinen on suora muistuma Mika Launiksen omasta lapsuudesta. Launiksen kuvitusta kirjaan Kiljusen uusi herrasväki, Satukustannus 2012. 

Kiljuset solahtavat vallan mainiosti uuteen aikakauteen, sillä heidän edustamansa elämänarvot – nopeasti ohi menevistä trendeistä piittaamattomuus, perhekeskeisyys ja myönteinen elämänasenne – ovat juuri sellaisia, joita tähän hötkyilevään elämään nyt tarvitaan.  

Jalmari Finne (1874–1938) tunnetaan lasten- ja nuortenkirjailijan uransa lisäksi myös suomentajana, teatteriohjaajana, Suomen asutuksen kartoittajana ja kultuurin monitoimijana. Hän kirjoitti romaaneja myös aikuisille sekä harrasti niin ikään sukututkimusta, käsialantutkimusta, säveltämistä ja sanoittamista.

Finne itsekin tiesi,  että hänen urallaan Kiljusten arvo painaa vaakakupissa enemmän kuin lukuisat muut toimijaroolit yhteensä. Jalmari Finnen seura vaalii Jalmari Finnen tuotantoa ja perintöä. Kiljusten perheen nuorimmainen, Plättä, on antanut nimensä marraskuussa jo 37:ttä kertaa jaettavalle Plättä-palkinnolle, joka jaetaan vuosittain parhaalle edellisvuoden lasten- tai nuortenromaanille. Pirkanmaalaisissa kouluissa, kirjastoissa ja verkossa toteutettu äänestys päättyi vähän aikaa sitten ja voittaja julkistetaan yleensä Jalmarin nimipäivänä. 

Kiljusen uusi herrasväki jatkaa seikkailujaan ensi vuonna ja kolmaskin osa on jo Baggen työpöydällä suunnitteilla. Siinä Kiljuset joutuvat merihätään. 

Erityiskiitoksen Satukustannus saa kirjan viimeistellystä ulkoasusta, jonka kangasselkämys tekee hienosti kunniaa alkuteoksille. Kirja asettuu luontevasti  kirjahyllyssä Otavan vuonna 2009 ottaman, niin ikään punaiseen kangasselkään verhotun Kiljuset–yhteislaitoksen viereen.

Jos rakastettujen tai muutoin tunnettujen sankarien muokatut versiot tai täysin uudet seikkailut kiinnostavat, niin kannattaa tutustua myös näihin kirjoihin:

Tove Janssonin kirjojen pohjalta luotuja uusia pahvikirjoja, kuvakirjoja, aakkos-, väri- ja numerokirjoja, satukirjoja, sarjakuvia, monia kuvittajia ja kirjoittajia, kustantajina Tammi, WSOY, Kolibri.

Mauri Kunnaksen kuvakirjat Aarresaari, Seitsemän koiraveljestä, Kuningas Artturin ritarit, Koirien Kalevala, Otava. 

Pikku Prinssi/ Ajan planeetta -kirjat. Kirjoiksi ranskalaisen animaatiosarjan pohjalta sovittanut Christine Féret-Fleyry. WSOY v:sta 2011.

Hilary McKay: Pikku prinsessan ystävät. WSOY 2010.

Geraldine McCaughrean: Peter Pan purppuran lumoissa. Kuv. Scott M. Fischer. WSOY 2006.

David Benedictus: Paluu Puolen Hehtaarin puistoon. Kuv. Mark Burgess. WSOY 2009.

Gregory Maguire: Noita. Lännen ilkeän noidan elämä ja teot. Sammakko 2008.   

Gregory Maguire: Noidan poika. Sammakko  2010.  

Salatut elämät -sarja, useita kirjoittajia, WSOY 2000–2009.
Anneli Kanto: Vilma ja Ilari. Uusi päivä -sarja, Gummerus 2012. 

 

Ei pöllömpää Berliinissä

Rouva Huu oli perheineen syyslomalla Berliinissä ja teki siellä seuraavan huomion:

Pöllöt ovat nyt eri muodoissaan todella trendikkäitä. 

                          

Niitä löytyi Berliinin katukuvasta ikkunasomisteina, sisustusesineinä, vaatteina ja asusteina, paperituotteina sekä tietysti myös lastenkirjoina.

Pöllöt ovat aina saaneet kantaa lastenkirjoissa viisaan ja vakaan neuvonantajan viittaa. Pinteeseen joutuneet metsän eläimet hakeutuvat aina pöllön luokse kysymään neuvoa.

Kreuzbergin kaupunginosasta pongattiin myös Wihelm Buschin Maxin ja Moritzin mukaan nimetty olutravintola!

Tällä kertaa rouva Huu ei ennättänyt muilta yhteisiltä riennoilta kuin nopeasti piipahtaa parissa kirjakaupassa, Hugendubelissa ja Rossmannissa. 

Sieltä katse poimi empimättä Siri Kolun Me Rosvoloiden ja Timo Parvelan Ella-kirjojen saksannokset, jotka olivat hyvin esillä.

Saksalaisten kuvakirjasuosikki tuntuu yhä olevan brittiläisen Julia Donaldsonin ja Axel Schefflerin, Saksassa syntyneen mutta nyttemmin Lontooseen muuttaneen kuvittajan, yhteinen luomus Mörkyli eli saksalaisittain Grüffelo, joka tunnetaan hyvin myös Suomessa. 

Kotiinpaluun jälkeen ravistelin muistiani ja löytyihän sieltä ja työhuoneen kirjahyllystä useampikin pöllöaiheinen suomennettu lastenkirja. Niihin rouva Huu lupaa palata myöhemmin paremmalla ajalla.

Messutaan lasten- ja nuortenkirjoista

Seuraavat neljä päivää moni lasten- ja nuortenkirjallisuusentusiasti hummaa  Helsingin kirjamessuilla.

Tässä rouva Huun poimintoja messujen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvästä runsaasta tarjonnasta. Hyviä tärppejä löytyy myös Grafomaniasta.

Tänä vuonna messuohjelman laadinnassa on kiinnitetty huomiota lapsiin ja nuoriin, joille on räätälöity elämyksellistä ja puhuttelevaa monipuolista ohjelmaa. Kirjailijahaastatteluita tekevät mm. Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaat. 

"Entistä enemmän on mietitty sitä, mikä tekee ohjelmasta juuri lapsia ja nuoria kiinnostavaa. Lasten ja nuorten lukemaan innostaminen on tärkeä tehtävä. Ohjelman pitää olla vaikuttavaa ja sen pitää kiinnostaa ensisijaisesti lasta, eikä pääasiassa vanhempia", kertoo messujen ohjelmajohtaja Stig-Börje Nyberg.

Torstai 25.10.

Edith Södergran-lava klo 10.30

Suomenruotsalaisesta fantasiasta keskustelemassa 60-vuotistaiteilijajuhlaa viettävä konkari Irmelin Sandman Lilius sekä nuoremman polven tekijät, Maria Turtschaninoff ja syksyn debytantti Jenny Wiik.

Louhi-lava klo 12.30

Urheilu nuortenkirjallisuudessa -paneelikeskustelussa mukana kirjailijat Markku Karpio, Kirsti Kuronen, Kirsi Pehkonen, Kalle Veirto ja Mika Wickström.

Edith Södergran-lava klo 14

Suomenruotsalainen kuvakirjallisuus on ansaitusti valokeilassa ja keskustelijoina mukana Janina Orlov, Irmelin Sandman Lilius, Ulf Stark, Sara Enholm-Hjelm, Linda Bondestam ja Mia Österlund. 

Stella Parland on suomenruotsalaisen kuvakirjan keskeinen uudistaja uudella vuosituhannella. Hänen ronskin värikylläinen retrotyylinsä jatkaa komeasti Camilla Mickwitzin perinteitä. 

Parlandin ja Ulf Starkin viime vuonna ilmestynyt Diktatorn on nyt saatu myös suomeksi Teoksen kautta Jaana Nikulan suomentamana.

Perjantai 26.10. 

Louhi-lava klo 12.30

Kotimaiseen nuortenkirjallisuuteenkin levinneestä dystopiabuumista keskustelemassa kirjailijat Anne Leinonen, Annika Luther ja Laura Lähteenmäki Salla Simukan johdolla.

Edith Södergran-lava klo 14

Vaasalaisen yläkoulun kahdeksasluokkalaiset ovat lukeneet Maria Turtschaninoffin Underforsin (suom. Helsingin alla) sähkökirjana ja kirjanneet näkemyksiään Umbra 8b –nimiseen blogiin. Kirjailija keskustelee romaanistaan koululaisten kanssa.

Lauantai 27.10

Louhi-lava klo 12.30

Runoraati: Kirjailijat Eija Lappalainen, Emilia Lehtinen ja Sari Peltoniemi esittävät kukin kaksi uutta runoa, jotka lukiolaisista koostuva raati arvostelee. Juontajana kirjailija Elena Mady.

Peltoniemi on sanoittanut jo ennen lasten- ja nuortenkirjailijaksi ryhtyistään lauluja Noitalinna Huraa -yhtyeelle, mutta ei ole vielä laventanut tuotantoaan nuorten lyriikkaan, kuten ei Lappalainenkaan. 

Odotankin mielenkiinnolla, mitä näillä kahdella on takataskussaan.  

Sunnuntai 28.10

Takauma-lava klo 11

Runosta lauluksi, eli kuinka laululyriikkaa kirjoitetaan. Mukana keskustelemassa Aulikki Oksanen, Sari Peltoniemi, Inka Nousiainen ja Satu Koskimies.

Topelius-lava klo 12.15

Lastenkirjallisuus ja maahanmuuttajat on aiheena Sanna Pelliccionin ja iranilaisen Bahar Mozaffarin keskustelussa, haastattelijana Maria Säntti. 

Sanna Pelliccionin uusimmassa kuvakirjassa Onni-poika saa uuden ystävän leikki-ikäinen Onni tutustuu naapuriin muuttavaan iranilaiseen pikkupoikaan. Pelliccioni sai kirjan tekovaiheessa paljon apua Bahar Mozaffarilta, joka toimii Rauhan lapset -työryhmän vetäjänä edistäen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamista.  

Rouva Huu suuntaa messuille sunnuntaina esikoisen kanssa. Tyttärelle kirjamessut ovat ensikertalaisena varmasti hämmentävä elämys: kuin kirjakarkkikaupassa ikään! 

Huun löytää Topelius-lavalta klo 14, missä aiheena on Tammen Kultaisten kirjojen juhlavuosi. Messuhulinassa tunnistusta voi auttaa myös oheinen Herra Huu -lusikkakaulakoru.