Viisaita satuja metsän hämystä

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille. 176 sivua, Tammi 2021. 

 

Kaisa Happosen ja Anne Vaskon neljä edellistä Mur-kuvakirjaa ovat saavuttaneet menestystä myös maailmalla. 

Pienen karhun ja metsän kohtaamisista kertovissa kuvakirjoissa on ollut vanhojen faabelien patinaa, mutta niistä on löytynyt samastumispintaa myös nykylapsen arkeen. 

Niukka, mutta sävykäs teksti on antanut kuvakirjoissa tilaa lapsen ja aikuisen yhteiselle ihmettelylle.

 

Juuri ilmestynyt Mur ja metsän ilta sisältää kymmenen lyhyttä runsaasti kuvitettua satua metsän eläimistä. 

 

Esitystapa on kuvakirjamainen siinä mielessä, että kuva on tekstin kanssa tasa-arvoisessa asemassa ja tekstiä on aukeamilla niukasti. 

 

Kuvakirjojen tapaan saduissakin on sama filosofinen lataus: Murin ystävät saavatkin nyt yhden kirjan kansien välissä kymmenkertaisen annoksen Mur-viisautta!

 

Monessa sadussa muistutetaan tarkkailemaan asioita
eri näkökulmista. Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun
"Tuulihaukka" lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. 
Iltasatuja isoille ja pienille (Tammi 2021). 

Kirjan esilehdeltä löytyy teoksen motto: ”Yhä vain enemmän pitäisi puhua puista, siitä kuinka ne kantavat elämää, ravintoa, koteja ja vuodenaikoja. Se, että annamme niiden kasvaa ja vain olla, on suurinta kaikista.” 

Näin satukirja ottaa kauniisti kantaa luonnon vaalimisen ja lajien monimuotoisuuden puolesta. 

 

Useammassa sadussa seikkailee tuttu Mur-karhu. Se rohkenee kyseenalaistaa asioita, ihmetellä pieniäkin asioita. Omalla esimerkillään se kannustaa muitakin metsän eläimiä luopumaan turhista ajatusjumeista. 

 

"Hirv"-sadussa Mur kannustaa sarvipäätä rohkaistumaan, kun sarvipää pelkää ylittää metsäaukeaa.

 

”Minä en pysty ylittämään tätä avaraa paikkaa”, 

Hirvi sai sanottua. 

”Jos otan vielä yhdenkin askeleen,

kaikki näkevät minut.”

 

Illan hämärtyessä hirvi rohkaisee lopulta mielensä. 

Entiseen kotimetsäänsä se enää koskaan palaa, mutta toisinaan se tulee kuitenkin tanssimaan metsäaukealle, jossa kaikki metsän eläimet varmasti sen näkisivät.  

 

"Naali ja kettu" -satu kertoo vallankäytöstä ja turvattomuudenkin tunnoista sekä kahden villieläimen selviytymisstrategioista.

Satujen syvyys ja erilaiset tulkintavaihtoehdot saavat minut toivomaan, että tämä satukirja löytäisi paikkansa myös  yläkoulun elämänkatsomuken oppitunneille.  

Pöllöjenkin pää voi mennä sekaisin ja joukossa tyhmyyskin
tiivistyy. Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun
"Pöllöt" lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille 
(Tammi 2021). 

 

 

"Pöllöt"-satu kyseenalaistaa vanhoissa kansansaduissa ja faabeleissa esiintyvän pöllön viisauden. Sarvipöllö houkuttelee vanhaan kuuseen valtavasti muita pöllöjä.

 

Alimmilla oksilla istuvat pöllöt tuskin edes tiesivät, mitä Sarvipöllö oli alun perin sanonut. Niin paljon pulinaa ja huhuilua tarttui jokaiselta oksalta puputuksen sekaan.

 

Metelin varistessa oksalta oksalle möly voimistui, ja pöllöt tuntuivat olevan kaikesta Sarvipöllön kanssa samaa mieltä. Ja yhtä mieltä ne olivat keskenänsäkin.

 

 

Sadun voi tulkita kannanottona yksilön ajattelunvapauden puolesta sekä muistutuksena siitä, että joskus viisaskin voi mennä vipuun.

 

Sadut eivät aina selitä itseään puhki. 

Lapselle ja aikuiselle jää paljon pohdittavaa: onko "Piisamin hetki" -sadun piisami vain huomiohakuinen vai liittyykö sen yht äkkiseen katoamiseen elämänkierron vääjäämättömyyteen kuuluvia syitä?

Metsän eläimet piirtyvät siluetteina ihastelemaan piisamin iltauintia. 
Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun "Piisamin hetki"
lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille 
(Tammi 2021). 

 

Anne Vaskon kuvitus on samaan aikaan jylhää ja herkkää. 

Erityisen vaikuttavia ovat tummasävyiset ja muotokieleltään pelkistetyt kuvituskuvat.

Usein kuva-aihelmat muodostavat  suojaavan, tyynnyttävän kehyksen aukeaman tapahtumille. 

Vaskon pelkistetty muotokieli luo satuihin usein hiljaisuuden
taikapiirin, joka parhaimmillaan sysää lapsen ja aikuisen pitkiin
keskusteluihin. Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun
"Tuulihaukka" lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. Iltasatuja
isoille ja pienille (Tammi 2021). 

Mur-karhun silmissä on ihmetystä, ällistystä ja uteliaisuutta.   

Sekä teksti että kuvitus vaikuttavat lukijaan ja kuulijaan lähes hypnoottisesti. 

 

"Jokainen taaplaa tyylillään", eli kumous Suurkorvessa

Hannu Mäkelä: Voimalla seitsemän pöllön, kuvittanut Elina Warsta, 119 sivua, Tammi 2017. 

On erinomaisen hienoa, että isotkin kustantamot vielä aika ajoin poimivat lastenkirjavalikoimaansa pieniä, kimmeltäviä kotimaisia helmiä, joiden arvo ja ainutkertaisuus on pienissä, itsestään meteliä pitämättömissä vivahteissa. 

Hannu Mäkelän viime vuonna ilmestynyt lastenromaani viittoo jo nimellään Aleksis Kiven klassikkoteokseen, mutta osansa saa myös Kalevala, joka on ollut innoittajana tarina lopusta löytyvälle pöllöjen Pönttö-Kalevalalle.

Voimalla seitsemän pöllön kertoo Suurkorven metsän kätköissä asuvasta pöllöyhdyskunnasta, jota huuhkaja, Isopöllö, yrittää luotsata isällisin, mutta itsevaltaisin ottein jotakin epämääräistä, mutta parempaa kohti. 

Isopöllö luo katseen jylhään valtakuntaansa. Elina Warstan
kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin
Voimalla seitsemän pöllön (Tammi 2017). 

Pöllö tunnetaan yhä eläinkunnan viisaana filosofina, mutta nykyelämän houkutukset hätyyttävät jo niitäkin: 

Onhan niin, että monet pöllöistä osasivat sentään vielä lukea, milloin pöllöpuhelimien hipelöinniltä, Huhuu-piilosilta ja sulkapalloiluiltaan ehtivät. Kun ne löysivät Kivipöllön raapustamia tuohenpaloja, ne eivät aina laittaneet niitä suoraa päätä nuotioihin, vaan lukivat ensin lauseet, joita tuohille oli ilmestynyt.  

Toisaalla Valkopöllön kerrotaan 

–     – harrastavan kaiken maailman pelejä käpypokerista hiirilottoon, minkä seurauksena laskuja siunaantui niin, että se pinosi laskut huoneensa nurkkaan ja kylmän talven tullen käytti niitä uunin sytykkeinä.

Kaikille Mäkelän lastenkirjoille on ominaista kielen täyteläisyys, suomen kielen koko rikkaan repertuaarin hyödyntäminen, kielen poljento, oikulliset sanajärjestykset ja toisinaan vanhahtavatkin ilmaisut. Mäkelä on myös viehtynyt erilaisiin kielikuviin. Tekstiin tulee tätä kautta poikkeuksellisen intiimi tuntu ja se  suorastaan vaatii ääneen lukemista.   

Hannu Mäkelä on kirjoittanut moderneja faabeleita (esim. Jänis ja jänönapila, Otava 1989). Hän on työstänyt ystävyyden ja yhteishengen tärkeitä avuja monissa eläinyhteisöjä kuvaavissa lastenromaaneissaan (mm. Sinitiainen, perhonen, punavarpunen, Tammi 1992 ja Miuku & Mouku, Tammi 1993). Voimalla seitsemän pöllön -lastenromaanin kaltainen lintuyhteisö löytyy myös Pönttölän väestä (Tammi 1992), josta Mäkelä sai Finlandia Junior -palkinnon. 

Mäkelä ei ole koskaan pitänyt lastenkirjoissaan turhaa kiirettä. Hän antaa tilaa myös lapsen sisäisille mielenliikkeille ja kannustaa ihmettelemään arkisia, vähäpätöiseltä tuntuvia asioita ja kehottaa näin tarttumaan hetkeen. 

Pöllöjen katseista löytyy uteliaisuutta, pelkoa ja ennakkoluuloisuutta. Elina Warstan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin 
Voimalla seitsemän pöllön (Tammi 2017). 

Isopöllön hieman flegmaattiseen vallanpitoon tulee vauhtia, kun samoja reviirejä hätyyttelevät myös harakat, jotka mennen tullen kyseenalaistavat Isopöllön aikeet. Ilman suurempaa diplomatiaa siivekkäät kuitenkin pääsevät sovintoon metsän hallintaoikeudesta: pöllöthän huhuilevat öisin ja harakat räkättävät päivisin. 

Mäkelä tuntee Aleksis Kiven myös kansalliskirjailijasta kirjoittamansa romaanin Kivi (Tammi 2010) kautta. 

Lastenromaanin kieli on itsessään kunnianosoitus Aleksis Kiven sointuvalle kielelle:

Siinä vierähti hetki jos toinenkin. Niiden aikana muutkin linnut heräsivät, käet kukahtivat, kukat kullaiset kedolla nostivat silmänsä taivaisiin ja mustarastas viritti huilunsa entistä parempaan sointiin ja antoi sonaattinsa kajahtaa. Sen sävelien myötä muut pöllöt vaipuivat yhä syvempään ja suloisempaan uneen.    

Mäkelän lastenkirjoissaan viljelemää tyyliä voi mielestäni hyvin perustein kutsua verkkaiseksi lastenproosaksi. 

Loppua kohti lintujen yhteiselo kiertyy jo näin sovinnolliseksi.
Elina Warstan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin
Voimalla seitsemän pöllön (Tammi 2017).  

Kiven Seitsemän veljeksen tapaan myös pöllöyhdyskunnan elo kiertyy tyveneen lopetukseen, jossa luodaan vielä katse kaikkien pöllöjen tulevaisuuteen.  

Lastenromaanin teemaksi nousee moniarvoisuus ja rauhanomainen rinnakkainelo. Tätä viisautta tarvitaan yksilötasolla ja maailmanpolitiikassakin:

Väliin hankalasta, mutta usein myös niin ihanasta maailmasta löytyy kyllä yhä tilaa kaikille. 

Hannu Mäkelän lastenkirjoja on vuorollaan kuvittanut moni eturivin kuvittaja. Elina Warsta on luonut hurmaavia pöllöpotretteja ja  jättänyt metsämiljöön kuvauksen vähemmälle. 

Viimeisellä sivulla Mäkelä antaa myös lukijalle vinkin, mistä voi lukea lisää pöllöjen myöhemmistä seikkailuista: www.omamielikuvitus.fi.

Yhteistyöllä toki aina selvitään, mutta…

Ursula Vuorenlinna: Suuri pyörätuoliseikkailu/ Det stora rullstoläventyret. Kuvitus/ Illustration Victor Bäck. 96 sivua. Scriptum 2012.

Ursula Vuorenlinna (s. 1960) on lähtöisin Vaasasta ja asuu nyttemmin Helsingissä. Vuorenlinna on ammatiltaan kielenkääntäjä ja hän pitää erityisenä rikkautena maamme kaksikielisyyttä.

Kolme Vuorenlinnan aiempaa suomen- ja ruotsinkielellä samaan niteeseen sidottua ns. kääntökirjaa, Kymmenen-tuhatta-kolmen tarina ; Historien om tio-tusen-tre; Kuinka Pellervo perhosentoukka huijasi kuolemaa = Hur fjärilslarven Fjalar lurade döden ja Kuinka kävi kun Heino heinäsirkka halusi perustaa orkesterin = Hur det gick när gräshoppan Grels skulle bilda en orkester, ovat ilmestyneet omakustanteina. 

Viime vuoden kääntökirjauutuus on tullut julki Scriptum-kustantamon kautta.

Vanhoista eläinsaduista ja -saturomaaneista tutulla tavalla Vuorenlinna hyödyntää allegoriaa käsitellessään monia nykyhetken ilmiöitä lapsentajuisessa muodossa. 

Muurahaiset ovat olleet opettavaisessa lastenkirjallisuudessa suosittuja mannekiineja ahkeruudelle ja joukkovoimalle aina Aisopoksen "Heinäsirkka ja muurahainen" -faabelista alkaen.  

Hiljattain on ilmestynyt myös kaksi erilaista kuvitusta  Zacharias Topeliuksen "Muurahainen lääkärissä" -sadusta Kristina Segergrantzin ja Aleksander Lindebergin Lindebergin kuvittamina kuvakirjoina Muurahainen lääkärissä ja Muurahainen, joka lähti lääkäriin (WSOY 2005 ja 2011; molemmat on arvioitu taannoin Lastenkirjahyllyssä). 

Hiukan vanhempi kuriositeetti on Kristiina Taivalvuon, Jyrki Joensuun ja Auvo Taivalvuon muurahaiskuvakirja Caru (Lasten Keskus 1981), jonka innoittamana Arabia on tehnyt jopa seinälautasia. Caru on seikkaillut aikoinaan myös tv:n lastenohjelmissa!

Rouva Huu kiinnostui Vuorenlinnan kirjasta aluksi sen nimen perusteella. 

Liikuntavammaisista ei nimittäin ole viime vuosina lasten- ja nuortenkirjoissa juurikaan kirjoitettu.  Äkkiseltään muistuu mieleen vain Reuhurinteen alakoulun oppilas Verneri Tuula Kallioniemen kirjasta Kaahailua ja kepposia (Otava 2011) ja Terhi Rannelan Jäämeri, jäähyväiset ja minä -nuortenkirjan (Otava 2010) 17-vuotias Ilari, jotka molemmat liikkuvat pyörätuolilla. CP-vammainen Ykä on yksi Tuula Kallioniemen Rottaklaanin (Otava 2005) sankareista ja liikauttelee hyvää tekevästi poikaporukan ennakkoluuloja. 

Aihe ei siis enää taida olla trendikäs siinä määrin kuin vielä 1970–1980-luvulla, jolloin ilmestyi paljonkin lastenkirjoja kehitysvammaisista tai liikuntavammaisista lapsista tai nuorista. Niiden tarkoituksena oli hälventää ennakkoluuloja ja lisätä suvaitsvaisuutta.

Ruotsalaisessa kuvakirjassa koulutyttö esiintyy aktiivisena ja tasa-arvoisena muihin luokkatovereihinsa nähden. Mariaa ei jätetä yksin liikuntavammansa takia ja kaikki miettivät yhdessä, kuinka esteettömyyttä voitaisiin lisätä koulun eri tiloissa. Margareta Bergner Samuelssonin kuvitusta Jan Lundbergin kuvakirjaan Maria on liikuntavammainen (Gummerus 1980). 

Vuorenlinnan kirjan päähenkilönä on jo esikoisteoksesta tuttu kekomuurahainen, Kymmenen-tuhatta-kolme. Muurahaisyhteisön hektinen elämä on käynyt sille kestämättömäksi. Se on muuttanut rohkeasti omilleen ja  löytänyt elämälleen uutta sisältöä. Uuden elämän symbolina se myös nimeää itsensä uudelleen Meeriksi.    

Suuren pyörätuoliseikkailun kuvitus  on viehättävän yksinkertaista ja 
taltioi hauskasti eläinten tunnelmia: tässä Meeri ja uudelleen nimetty onnetomuudessa vammautunut  Milli rentoutuvat rankan marjanhakureissun jälkeen. Viktor Bäckin kuvitusta Ursula Vuorenlinnan Suureen pyörätuoliseikkailuun (Scriptum 2012). 

Meeri on sosiaalisesti herkkä ja oikeudentuntoinen. Puolukkametsältä palatessaan se kuulee avunhuudon. Läheisen muurahaiskeon työmuurahainen on jäänyt männynkävyn alle ja loukkaantunut vaikeasti. Meeri tarttuu toimeen ja saa yksinään kammettua kävyn pois loukkaantuneen päältä:

Viisitoista-tuhatta oli likainen ja rikkinäinen, mutta kaikkein pahinta oli, että sen takajalat olivat ihan litteät. Se yritti kävellä, mutta litteät jalat raahautuivat perässä, tekivät uria hiekkaan ja saivat muurahaisen tuupertumaan itkuiseksi pieneksi kasaksi.

Toimelias Meeri ei jää tilannetta surkuttelemaan, vaan rakentaa pyörätuolin puolukasta, kävyn suomusta ja ruohonkorsista. Meerin yllätykseksi kekomuurahaiset eivät suostukaan ottamaan toveriaan takaisin kekoon:

– – ”Tiedät aivan hyvin mitä tapahtuu, jos otamme sen kekoon. Huomenna, kun kuningatar näkee sen, siitä tulee toukkien ruokaa. Kuningatar ei siedä vammaisia.”

Toisaalla kuvataan Meerin ristiriitaisia tunteita Milliin ja annetaan ymmärtää että toinen on vain taakaksi:

Meerin katse liikkui Millin jalkojen yli. Ne olivat vieläkin litteät. Todennäköisesti ne eivät enää parantuisi. Se merkitsi, että Milli olisi Meerin riesana ainiaaksi. Sehän oli luvannut, ettei ajaisi Milliä tiehensä, elleivät jalat parantuisi. Yleensä Meeri piti lupauksensa. Koska Milli oli Meeriä nuorempi, se varmaan eläisi kauemmin. Niin pitkälle Meeri ei ollut ajatellut, kun se suurin elein oli tullut luvanneeksi, että Milli saisi jäädä. Ei Meeri ollut ajatellut, että ne asuisivat yhdessä joka päivä elämän loppuun.

Vaikka tarina tähtää yksilön ja yhteisön tasolla suvaitsevaisuuteen, niin tällainen vamman mukaan leimaaminen ja toisten hyväntahtoisuuden varaan alistuminen tuntuu silti aika tylyltä ratkaisulta nykypäivän lastenkirjassa.

Päälle päätteeksi kuningatarmuurahainen häätää kaikki työteholtaan huonot tai liian vanhat muurahaiset pois keostaan, ja nämä pakenevat Meerin luokse. Meerin neuvokkuuden ansiosta perustetaan kaatuneen puun kantoon uusi yhteisö.

Muurahaisten voima on yhteishengessä ja uurastuksessa. Keostaan häädetyt eläkeläiset tai taidoiltaan vajavaiset muurahaiset perustavat uuden yhteisön. Viktor Bäckin kuvitusta Ursula Vuorenlinnan Suureen pyörätuoliseikkailuun (Scriptum 2012).

Suuren pyörätuoliseikkailun valttina on aikuista kiinnostavan, rivien välistä löytyvän yhteiskuntakritiikin lisäksi lasta viehättävät detaljit lilliputtieläinyhteisön monista askareista. 

Vuorenlinna pyrkii pitäytymään luonnontieteellisissä faktoissa eikä juurikaan siloittele luonnon julmia lakeja esim. kohtauksessa, jossa uutta yhteisöä uhkaava muurahaiskorennon toukka, muurahaisleijona, saa tukehtua hengiltä hiekkakuoppaan.

Kääntökirjanimitystä käytetään usein kirjasta, jonka tarina tarjoaa kaksi erilaista ratkaisua tai juonenkäännettä. Kääntöefekti tehostaa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja tai näkökulmia. 

Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto 2012) on yksi uusimmista kotimaisista kääntökirjoista ja rouva Huulle tulee mieleen aiemmasta tarjonnasta ainakin nämä mainiot kääntökirjat: Annegert Fuchshuberin Satu hiirulaisesta: Satu jättiläisestä (Weilin+Göös 1984) ja Katja Reiderin & Jutta Bückerin Roosa ja Tryffeli: kertomus rakkaudesta (Bazar 2005). 

Todellista kääntökirjan aatelia edustaa Beatriz Doumercin & Ayax Barnesin  Menon matka = Paluun matka (Nordan 1982), jossa sama kuvitus muuttuu toiseksi kirjaa kääntämällä!  Rouva Huun erityiskiinnostus kohdistuu tällä hetkellä juuri tällaisiin kekseliäisiin kuvamanipulointiin rakentuviin kääntökuviin. Niistä joskus myöhemmin lisää. 

Vuorenlinnan kirjoissa kääntökirjan ominaisuuksia puoltaa ennen muuta kielipedagogiikka. Ajatuksena lienee lukea kirja kielikylvetyksenä lapsipryhmälle molemmilla kielillä, suomeksi ja ruotsiksi, ja näin hälventää vieraampaan kieleen kohdistuvaa ennakkoluuloa.

Scriptum on vuonna 1987 perustettu vaasalainen kustantamo, joka on keskittynyt suomenruotsalaiseen ja  erityisesti ruotsinkielisen Pohjanmaan kirjallisuuteen.  

Talven kylmyydessä kaikki ovat yhtä pieniä

Esko-Pekka Tiitinen & Nikolai Tiitinen: Jätti ja jänöset. 32 sivua. Tammi 2012. Kannen suunnittelu Saara Niinikoski.

Isän ja pojan, Esko-Pekka ja Nikolai Tiitisen,  kuvakirja Jätti ja jänöset on luettavissa sisarteoksena pari vuotta sitten ilmestyneelle Kyyhkyn kysymykselle.

Eläinten sadunomaiseen maailmaan loitonnettu tarina on vahva allegoria, jolle löytyy montakin varteen otettavaa peilauspintaa: siirtomaavaltojen herruus, sotilasdiktatuuri, kehitysyhteistyön vaikeat dilemmat sekä köyhän ja rikkaan maailman väliset ristiriidat. Yksilön tasolla siitä löytyvät myös   tulosvastuukeskeisen ja tunneihmisen erilaiset näkemykset elämän tärkeistä arvoista.

Jänisperheen idylliä ennen tunkeilijan vallan anastusta. Jänösten perheelle itsensä ilmaiseminen musiikin ja liikkeen kautta on tärkeää. Idylliä vahvistaa äärioikealla liihotteleva kyyhky. Nikolai Tiitisen kuvitusta Esko-Pekka Titisen kuvakirjaan Jätti ja Jänöset, Tammi 2012. 

Kirjan nimi ja aloitusaukeaman idylli voi ensin hämätä lukijaa.

Tämä kirja on kuitenkin aivan toista maata kuin monet avoimesti kasvattamaan pyrkivät auvoiset ja ennalta arvattavalta juoneltaan silkoiset puputarinat, joita ilmestyy tukuittain käännöskuvakirjoina!  

Aurinko heitti heleät säteensä vuoren rinteelle, ja vaikka syksyn koleus jo käpäliä kangisti, olivat Jänöset innoissaan. Ne olivat juuri saaneet korjattua pelloltaan kärryllisen porkkanoita ja perunoita. Niillä perhe pärjäisi hyvin talven ylitse!

– Oranssi on onnen väri! Hihkaisi Helinä, nosti huilun huulilleen ja sai Voltin, Läikän ja Puolukan tanssimaan porkkanapolkkaa.

Jätti ottaa Jänösten perheen viirin linnansa ja valtansa symboliksi. Hyinen viima luikertelee kuitenkin myös Jätin linnaan. Nikolai Tiitisen kuvitusta kuvakirjaan Jätti ja Jänöset, Tammi 2012

Auvoiseen eloon tulee nimittäin pian synkeä varjo. Itsetietoinen ja röyhkeästi käyttäytyvä Jätti ottaa nimittäin Jänösten perheen reviirin haltuunsa. Jänöset yrittävät ensin suhtautua tunkeilijaan ymmärtävästi. Jänö-äitikin kehottaa poikasiaan katsomaan Jättiä rohkeasti silmiin. Jänikset yrittävät ymmärtää tunkeilijan mielenoikkuja viimeiseen asti. Tätä kautta kuvakirjaan tulee vielä suvaitsevaisuuden juonne, luontainen uteliaisuus ja myönteinen asenne vierasta ja erilaista kohtaan.

Aamun valjetessa linna oli valmis. Mutta ei Jätti puista häkkisänkyä rakentanut vaan korkean aidan linnan ympärille. 

– Tässä on minun valtakuntani, Jätti sanoi.

– Nyt me tiedämme omat rajamme.

– Ketkä me? Ihmettelivät Puolukka, Voltti ja Läikkä yhteen ääneen.

– Se on vienyt meidän viirimmekin, Helinä huomasi.

Vasta silloin alkoivat äiti ja isäkin hätääntyä.

– Tuhansia vuosia me olemme laaksossa asuneet, mutta ei täällä ole ennen aitoja tarvittu, äiti sanoi huolestuneena. – Ja eihän tuollaisessa huterassa linnassa pysty kukaan asumaan. Ei Jättikään.

– Kaikilla on nälkä ja pohjoinen tuuli puhaltaa jo viimaa linnasi ympärille, isä huusi Jätille.

– Vain yhdessä me voimme selvitä!

Mutta Jätti ei järkiinny vaan ryhtyy entistä mahtipontisemmaksi ja uhoaa ottavansa auringonkin herruuden itselleen. Jänikset ovat jättiä viisaampia. Ne ymmärtävät, että Jätti ei selviä ilman heidän apuaan. 

Yhteistuumin ne asettuvat lämmittämään Jätin kylmentyvää päälakea. Ja ihme tapahtuu: Jätin kylmät ajatukset häviävät  ja se ymmärtää pahimmasta kohmelostaan toivuttuaan yhteistyön, avunannon ja ystävyyden ytimen.  Ja tämän jälkeen ei kyyhkykään arkaile istua Jätin harteille lepuuttamaan itseään.

Esko-Pekka Tiitisen levollisen, ääneen luettaessa miellyttävästi etenevässä tarinassa on vanhojen opettavaisten ja allegoristen eläinsatujen lumoa.

Nikolai Tiitisen sekatekniikalla toteutetut kuvat huokuvat toiveikkuutta, lämpöä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta  ja toisaalta valtaa, vihaa ja vierautta. 

Jätti ja Jänöset -kuvakirjassa on samaa klassikon ainesta kuin Raija Siekkisen ja Hannu Tainan kuvakirjassa Herra Kuningas. Siinäkin kuvan ja tekstin saumaton yhteispeli tuotti nautinnollisen, sekä lasta että aikuista kiinnostavan luku- ja katseluelämyksen.

Tiitisten kuvakirjan motto löytyy esilehdeltä : Kerran kyyhky pysähtyi olkapäälleni ja sanoi: ”Satu on vastaus.”

Tämä kylmä, piittaamaton, omaa etua ajava narsistinen maailma kaipaa enemmän satua ja lämpöä, viestivän tekijät kirjallaan. Ja tähän näkemykseen on rouva Huunkin helppo yhtyä.