Juhannusmuistoja kahden aikatason kuvakirjassa

Lotta-Sofia Saahko & Christel Rönns: Lotta ja Pappa 4: Juhannustanssit, 32 sivua, Tammi 2026.

 
Koska juhannus on ”oikeasti” vasta tänään, niin nyt on sopiva ajankohta lukea Lotta-Sofia Saahkon ja Christel Rönnsin juhannuksen juhlinnasta kertova kuvakirja.
 
Ääriviivaton kuvitustekniikka on etenkin digikuvittamisen vanavedessä tullut kuvakirjoissa entistä yleisemmäksi. 

Hyvin tyylitelty kuvitus voi haitata hahmottamista, jos kuvituksen muotokieli ja värimaailma  poikkeaa perinteisestä.
 
Rönnsin selkeärajaisen kuvituksen hahmottamisessa ei tätä haastetta ole, mutta silti hän on viisaasti päätynyt kansikuvassa rajaamaan keskushahmot, Lotan ja Papan, käyttämänsä mustan ääriviivan lisäksi vielä hieman paksummalla valkoisella viivalla.
 
Toinen hauska oivallus liittyy kuvakirjan alun ja lopun tapettiaukeamiin. 

Ensimmäisessä kuvataan Lotan papan lapsuuden juhannuksen viettoa ja lopussa näytetään Lotan ja papan juhannuksen juhlintaa grillin ja järvimaiseman äärellä.
 

Pappa ihmettelee Lotan punattuja huulia ja  mummon vanhoja
tanssikenkiä. Christel Rönnsin kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon
tekstiin kuvakirjassa Juhannustanssit (Tammi 2026).  

Pappa yllättää Lotan peilin edestä keikistelemässä, huulet punattuina ja mummon vanhat korkokengät jalassa. 

Pian ilmenee, että Lotta on ihastunut Maxiin.
 

–    Onko Max mielitiettysi? pappa kysyy ja pyyhkii punat Lotan kasvoilta. 
–    Mitä se edes tarkoittaa? Lotta on ihmeissään.
–    Että sinä taidat vähän tykätä siitä, pappa kiusoittelee.
–    Älä! Ethän sinä ymmärrä sellaisista asioista mitään! Lotta vastustelee.
–    Ai minäkö en ymmärrä rakkaudesta! Usko pois, minä tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu.

 
Näin päästään aiempien Lotta ja Pappa -kuvakirjojen tapaan siirtymään papan muistoihin. 
 
Pappa kertoo lapsuutensa kuumasta kesästä, jolloin perhe oli jo joutunut lähtemään Karjalasta evakkoon. 

Kohtaaminen heinäpellolla, papan ihastuksen kohde Kirsti
punaisessa mekossaan aukeaman oikealla puolella. 
Christel Rönnsin kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon 
tekstiin kuvakirjassa  Juhannustanssit (Tammi 2026).  

Papan perhe oli paikallisen maanviljelijän heinäpellolla nostamassa heinää seipäälle. 

Vieras tyttö ihastuu papan komeaan lauluääneen, ja alun hämmennyksen jälkeen papaltakin löytyy enemmän sanoja, kun hän muistaa kiertävän kulkukauppiaan neuvot tyttöjen hurmaamiseen. 

Kohtaaminen huipentuu kylän väen yhteisiin juhannustansseihin.  

Kylän väen yhteiset juhannustanssit, jolloin pappakin rohkaistuu
lähestymään Kirstiä. Christel Rönnsin kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon
tekstiin kuvakirjassa Juhannustanssit (Tammi 2026).  

 
Saahkon ja Rönnsin kuvakirjasarja esittää eri sukupolvet luontevasti, joskin vähän ihanteellisesti rinnakkain. 

Kuvakirja virittää varmasti myös ikäihmisiä muistelemaan oma lapsuuttaan ja nuoruuttaan.   

 

 

”Et kai sä luullut, että sota ois kiva?”¨

 

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. 112 sivua. WSOY 2025. Kansi Kaisu Sandberg.

 

Aloin tehdä Rudolfista muistiinpanoja. Minulla ei ollut vielä lauseita, vaan pelkkiä sanoja. Millä paikkakunnilla taisteltiin tammikuussa, missä helmi- ja maaliskuussa. Mssä meni milloinkin punaisten rintamalinja, missä valkoisten. Tammikuussa Viipuri, helmikuussa Uusikirkko. Sitten maaliskuussa Kuusaan ja Hotakan rintama. Kivennapa, Kausamo. Kannelärvi, Mustanmäen asema. Lopulta Terijoki ja Raivola. Kaikki outoja nimiä, joista en ollut koskaan kuullut. Ne alkoivat kuulostaa eksoottisilta. Paikat olivat Karjalan Kannaksella, joka oli joskus kuulunut Suomelle. Se tarkoitti Laatokan ja Suomenlahden välistä aluetta. Siellä asuneet ihmiset olivat joutuneet muuttamaan länteen, kun Neuvostoliitto vaati sen alueen itselleen toisen maailmansodan jälkeen.
 
Ja Kannaksella oli elänyt ja taistellut kauan sitten myös Rudolf. 

 

Aikana, jolloin nuortenromaanien kustannuspäätökseen tuntuvat vaikuttavan entistä enemmän riittävän trendikkäät aiheet ja nykynuorten elämäntavan katu-uskottava kuvaus, ilahdun siitä, että myös historiallisista aiheista kertoville nuortenkirjoille löytyy yhä kustantajia.
 
Juuri ilmestynyt Sisko Latvuksen Rudolfin näköinen poika kiinnittyy lopun jälkisanojen kautta Latvuksen aiempia historiallisia nuortenromaaneja (Evakkojunalla länteen, 1984, Kaukana omalta maalta, 2011 ja Kaksi sateenkaarta, 2014) selkeämmin hänen omaan sukuhistoriaansa. 

Tulkintani mukaan Latvus kertoo isoisänsä Rudolfin tarinan, tosin fiktioon verhottuna.
 
Jasper on juuri käynyt rippileirin ja viettää joutilasta kesälomaa, johon mahtuu hiljattain perustetun bändin harjoituksia ja haaveilua samalla leirillä olleesta ja bändiin kuuluvasta Juulista. 

Jasper tosin olettaa ensin, että hänen paras ystävänsä Eino ja Juuli seurustelevat, sillä nuoret pitävät säännöllisesti yhteyttä.  Siltikään Jasper ei voi mitään sille, että tuntee kropassaan kummallista värinää, halusi tai ei. 
 
Kun Jasper vie rippikuvansa  mummilleen, tämä huomaa lapsenlapsensa yhdennäköisyyden sisällissodassa vain 20-vuotiaana kuolleeseen sukulaiseen, Rudolfiin.
 
Jasper saa sukututkimusta harrastavalta tädiltään Rudolfiin liittyvää materiaalia, ja vähitellen miehen elämänkohtalo vie pojan mukanaan. 

Jasperin Rudolfille aluksi pukema sankarin viitta kuitenkin putoaa, kun poika saa tietää, ettei Rudolfkaan siekaillut tarttua aseisiin sisällissodassa: 

 
Olin koko loppuillan vihainen. Kuvittelin, miten tuomittu mies oli anellut armoa. Olisihan Rudof voinut kaverinsa kanssa päästää miehen karkuun ja sillä siisti!
 
Uskoiko hän tosiaan, että tappamalla toisia ihmisiä voisi saada aikaan vallankumouksen? Tietysti hän vain sen mitä oli käsketty, ja tappamista vartenhan aseitakin oli hankittu. Mutta miten hän pystyi ampumaan noin vain ihmisen, joka ei ollut edes uhannut häntä itseään eikä syyllistynyt sen kummempaan kuin hän itsekään Pietarin-matkallaan? 

 
Latvus niveltää kekseliäästi Rudolfin vaiheet osaksi romaanin nykyhetken kuvaukseen  muuttaessaan kuulustelupöytäkirjojen aineistoa vuoropuhelun muotoon. Tällä tavoin kirjaa lukeva nuori, jolla on kenties vielä historiallisten tapahtumien osalta hieman heppoiset tiedot tapahtumista, pystyy suodattamaan paremmin Rudolfin vaiheita.  
 
Jasperista tuntuu, että Rudolf työntyy lähes väkisin hänen ajatuksiinsa ja arkeensa. Juuli auttaa Jasperia Rudolfin vaiheiden selvityksessä. Tyttö pystyy etäännyttämään itsensä Jasperia paremmin, ja niinpä hän tokaiseekin pojalle: ”Et kai sä luullut, että sota ois kiva?”
 
Latvus havainnollistaa hienoin kielikuvin Jasperin tunnemyrskyjä, jotka liittyvät yhtälaisesti ihastumiseen kuin suvun vaiettujen asioidenkin jäljittämiseenkin:
 
 

Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin ihminen irtoaa vanhoista kehyksistä kuin valokuva, joka on menettänyt merkityksensä. Yhtäkkiä on vailla tuttuja tukirimoja. – –

 
 
Lopulta raskas prosessi tiivistyy pojan bändille sanoittamaan lauluun, jonka esiesitys on itsenäisyyspäivänä sodanvastaisessa tapahtumassa Helsingin Narinkkatorilla.
 
Suomen lähihistorian lisäksi Latvuksen romaanin voi lukea myös nuoruuden etsikkoajan kuvauksena. Bändiharrastuksen myötä Jasperin itseluottamus vähitellen kasvaa. Myös hänen vanhempansa tukevat ja kannustavat kitaransoittoon, ja yhdessä isän kanssa käydään ostamassa myös ensimmäinen sähkökitara. 
 
 

Romaania lukiessa mieleeni tuli ruotsalaisen Johan Ehnin Hevospojat (Otava 2024, suom. Sirje Niitepõld), joka rinnastaa 1930-luvulla eläneiden sirkuksessa keski-Euroopassa kiertäneiden nuorukaisten rakkaustarinan nykyhetkeen. 

Toinen miehistä on muuttanut viettämään vanhuudenpäiviään Ruotsiin ja tarvitsee kotihoidon apua päivittäisessä arjessaan. Kesätöissä vanhusten kotipalvelussa oleva teini-ikäinen Anton kiinnostuu puhumattoman Alexander Kovacin vanhoista valokuvista.  
 
Parhaimmillaan nuortenromaani voi sysätä Hevospojat- ja Rudolfin näköinen poika -kirjojen tavoin lukijansa hankkimaan tietoa lähihistorian tapahtumista. Siksi olisi suotavaa, että yläkoulun ja toisen asteen historian opetuskin hyödyntäisi nykyistä enemmän historiallisista taitekohdista kertovia nuortenkirjoja.

Lapsuuden idylliä menetetystä Karjalasta

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lasten tarina. Kuvittanut Sanna Hietala. 464 sivua. Reuna 2024. Kansikuva Jussi Jääskeläinen. 

 

 

Helppolukuisen, lukutaidon alkuun suunnatun lastenkirjallisuuden perinne on Suomessa verraten nuorta. 

Yksi varhaisista edelläkävijöistä oli 1940–50-luvulla Aili Konttinen. 

Konttista ja Vuokko Niskasta (1933–2018) yhdistää myös työura opettajana: kumpikin ymmärsi, kuinka tärkeää on tarjota hiljattain lukemaan oppineelle lapselle heti aapisen jälkeen mielekästä ja riittävän helppoa luettavaa.

 

Vuosina 1978–1985 ilmestyneet Hiekkalan perheen arjesta kertovat kirjat syntyivät Niskasen havainnosta, ettei lukemaan opetteleville ole tarjolla riittävän helppoa kirjallisuutta.  

Kirjojen idea oli innovatiivinen: jokainen sarjan osa alkoi nimittäin suuraakkosin tavutettuna ja isokokoisena tekstinä.  Vähitellen tarinan edetessä kirjasin muuttuu pienaakkosiksi ja samalla fonttikin pienenee. Tavutusta käytetään enää vain kaikkein vaikeimmissa sanoissa. 

Esimerkki  Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -kirjan
ensipainoksen(Gummerus 1978) aloitusaukeamasta.
Kuvitus Sanna Hietalan. 

 

Toimittamassani kirjassa Luovuuden lähteillä. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat (BTJ Kirjastopalvelu 2010) Niskanen kutsuu sarjaansa ”kapulasillaksi kaunokirjallisuuteen”. 

Ensimmäisen Hiekkalan lapset -kirjan alaotsikko ”ensimmäinen romaani juuri lukemaan oppineille” oli Niskasen mukaan kunnianosoitus lukevalle lapselle.  

 

Sarjan alussa Hiekkalan perhe asuu vielä Käkisalmella Laatokan-Karjalassa. Keskiössä ovat eloisat sisarukset, kuusivuotias Olavi, viisivuotias Inkeri ja pikkuinen Annikki.  

Puutalokorttelissa kirmaavien lasten leikit ovat olennainen osa Hiekkala-kirjojen idylliä, johon ei sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa työnny vielä järin suuria murheita.  

Hyvästi Hiekkala -kirjassa Talvisota syttyy ja Älä pelkää Inkeri -kirjassa lapset lähtevät evakkoon Alavieskaan.

 

Hiekkalan lapset -sarja pohjautuu melko uskollisesti Vuokko Niskasen oman perheen elämään.

 

 

Näkymä ahtaaseen evakkojunaan. 
Sanna Hietasen kuvitusta Vuokko Niskasen
lastenkirjaan Hyvästi Hiekkala
(Gummerus 1979/ uusintapainokset).

Hiekkalan lapset -sarjasta on otettu vuosien saatossa niiden perinteiseen ja nykypäivän näkökulmasta jo hieman vanhakantaiseenkin lapsikuvakseen nähden jopa yllättävän paljon uusia painoksia. 

Vuonna 1999 Ajatus-kirjat julkaisi viiden ensimmäisen osan yhteislaitoksen ja  1990-luvulla julkaistiin myös Karjalan kirjapainon kustantamia uusintapainoksia. 

Todennäköisesti juuri karjalaisten historian välittäminen uusille lukijasukupolville selittää sarjasta taajaan otettuja uusintapainoksia.

Ennen Reunan uusinta yhteislaitosta ilmestyi Gummeruksen vuonna 2006 julkaisema Hiekkalan lasten tarina.  Niskanen lisäsi vuorosanoihin Karjalan, Savon ja Pohjanmaan murteita. 

Sekä Gummeruksen että  uusimman Reunan kustantamista yhteislaitoksesta poistettiin kuitenkin  alkuteosten suuraakkoset ja tavutukset kokonaan.  

 

Jonkinlaista potentiaalia uusimmalle uusintapainokselle saattaa olla myös jo ikääntyneiden karjalaisten lukemistona. 

 

 

Sanna Hietalan mustavalkokuvitusta on käytetty myös kaikissa uusintapainoksissa. 

Hietalan tyyli on hivenen jähmeä, mutta toisaalta sen voi ajatella visualisoivan 1930–40-lukujen ankaraa kurinalaisuuden ja sisukkuuden mentaliteettia.    

 

 

6. luukku: Oli sota ja isot ihmiset riitelivät maan rajaviivoista

Seija Helander: Tauno ja Nelli evakkomatkalla, kuvitus Anne Stolt, 52 sivua, Avain 2017.

Talvisodan päättymisen muistopäivä ei ole tuottanut lapsille mitään teemakirjoja. 

Helsingin Sanomissa ilmestyi viime viikonloppuna Suvi Aholan artikkeli, jossa uutisoitiin Sanna Pelliccionin ja Leena Virtasen seuraavan Suomen supernaisia -tietokuvakirjasarjan osan kertovan kirjailija Eeva Kilvestä ja hänen evakon kokemuksistaan. 

Evakkojen tunnot ovat toki aiemminkin olleet lastenkirjoissa esillä. 

Itsenäisyyden juhlavuodeksi ilmestyi Seija Helanderin & Anne Stoltin  lastenkirja Tauno ja Nelli evakkomatkalla. 

Se työstää aihettaan, karjalan evakkojen lähtöä pois kotiseuduiltaan sodan alta,  vähän turhankin koukeroisesti kiertoilmauksia sekä satua ja faktaa epäsuhtaisesti yhdistäen.

Kirja ei sido tapahtumia tiettyyn vuoteen. Yleisesti kerrotaan, että ”oli sota ja isot ihmiset riitelivät maan rajaviivoista”. 

Jos Alma Akilina ei olisi saanut pitää Ukko Ohreita kädestä automatkalla, hän olisi varmasti pelännyt paljon enemmän. Pommikoneethan saattoivat ilmestyä taivaalle milloin vain, kun kerran oli sota.  

– Älä sie huoli, kyllä me selvitään, Ukko Ohrei lohdutti, kun huomasi Alma Akilinan ajattelevan Huolta ja Murhetta paksuine viittoineen ja suurine säkkeineen. Tummina ja uhkaavina ne olivat lentäneet Karjalan Kannaksen yli monta kertaa viime vuosina. Väsyihän siihen. Onnekso kohta löydettäisiin turvapaikka, josta tulisi Alma Akilinalle uusi koti.  

 Alma Akilina oli kuitenkin huolissaan.  

– Jospa ne eivät siellä lännessä ymmärrä, mitä mie sanon. Miehän puhun murretta. Tai jospa ne nauravat sille, mihin mie uskon ja miltä näytän.

Anne Stoltin kuvituskuva rinnastaa evakoiden ja pakolaisten
turvattomuuden tunnot. Anne Stoltin kuvitusta Seija Helanderin
tekstiin lastenkirjassa Tauno ja Nelli evakkomatkalla (Avain 2017). 

Alma Akilina on pieni tyttö, joka joutuu lähtemään evakkoon äitinsä ja Ukko Ohrein sekä kahden nallensa, Taunon ja Nellin, kanssa. Tauno-nalle unohtuu junassa patjapussiin ja tyttö on lohduton, mutta niin kuin lastenkirjoissa usein, sattuman oikusta nalle ja tyttö löytävät onnellisessa lopussa toisensa. 

Nykyisten pakolaisten tunnot linkittyvät Alma Akilinan kokemuksiin, kun pieni proomulaiva vie evakot rajan yli turvaan.

Vaarallinen proomumatka on ohi ja matka jatkuu. Sinivalkoiset
heleät pilvet ja kukkivat ruusut tuovat aukeamalle toiveikkuutta.  Anne Stoltin kuvitusta Seija Helanderin tekstiin lastenkirjassa Tauno ja Nelli evakkomatkalla (Avain 2017).  

”Tuolla pelilläkö pitäisi päästä Viipurinlahden toiselle puolen? Entäs jos proomulautta uppoaa? Tuleeko silloin kukaan pelastamaan vai annetaanko ihmislastin hukkua syvälle kylmään veteen?” miettii Alma. 

Anne Stoltin väriliitukuvitus on kuin kyynelten sumentamaa. 

Muutamat herkät yksityiskohdat – linnut, kukkaset ja perhoset – erottuvat edukseen, mutta nämä tehosteet jäävät kokonaisuuden kannalta  perustelematta. 

Nykylasten vinkkelistä itsenäisyyspäivän juhlamielen nostatukseen saattaa lastenkirjan sijasta  sopia jopa paremmin – tai ainakin svengaavammin – Mimmit-lastenmusiikiyhtyeen uusi laulu ”Suomi/Finland”, joka huomioi molemmat kotimaisten kielten ohella myös saamen pienellä joikaus-osuudellaan.  

Laulun tehnyt Pauliina Lerche sai vuosi sitten itsenäisyyspäivän aikaan  idean tehdä lapsille laulu Suomesta.  Mimmit-duon toinen jäsen, Hannamari Vallila, koki tärkeäksi, että laulu tuo esille Suomen moninaisuutta: siinä korostetaan muun muassa Suomen luontoa vuodenaikoineen. 

Daniela Fogelholmin ja Nina Palmgrenin tulkitseman laulun ja animaation voi kuunnella ja katsella youtubesta. Tutuimmat Suomi-kliseet ovat kohdillaan, ehkä vähän turhankin itsestäänselvästi. 

Lisää kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja Karjalan evakoista:

Tuula Pere & Georgia Styloy:  Vadelmanpunainen, Wick Wick 2017

Maarit Malmberg & Jouni Koponen: Aapeli ja evakkomatka, Minerva 2011

Tuula Kallioniemi: Kulkuripoika ja Tuulen tyttö, Otava 2005 

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset evakossa, Gummerus 1984 ja muut Hiekkala-sarjan kirjat

Sisko Latvus: Evakkojunalla länteen, Nuorten toivekirjasto, WSOY 1984 

Leena Laulajainen: Olipa-kerran-maan kukat eli Liisa särkyneen peilin maassa, kuv. Ulla Vaajakallio, Weilin+Göös 1982 

Lasse Raustela: Isokallion varjo, Tammi 1982 ja muut Taivaansavut-sarjan kirjat

Uolevi Nojonen: Roope ja Raisa, WSOY 1981