Hyvää tekeviä kuplia ja meren kuohua

 

Leena Paasio: Meren koskettamat, 300 sivua,  WSOY 2024. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

 
–      Sano, että täällä on aina tällaista, kuulin Hanneksen äänen takaani. 

–      Joo on. Tai siis aina, kun ei tuule, myrskyä tai sada. Eli ehkä yhtenä tai kahtena päivänä vuodessa, naurahdin. 

–      Etkö sä koskaan kaipaa mitään muuta? Tai siis älä ymmärrä väärin, ulkosaaristo on mielettömän upea mutta onhan Utö aika pieni. 

–      Jep, noin kilometrin suuntaansa. Mutta rehellisesti sanoen vastaus sun kysymykseen on kyllä. Aina joskus kaipaan muualle, vaikka mulla on täällä kaikki ja ajatus lähtemisestä on tosi pelottava. Tai no, olenhan mä asunut muualla: koko yläkouluajan Korppoossa. Vaikka sekin taitaa kuulua samaan saaristokuplaan.

 
Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan jälkeen Leena Paasio jatkaa myös kolmannessa nuortenromaanissaan merellisissä tunnelmissa. 

Meren koskettamat -romaanin nuoret harrastavat purjehdusta ja muita liikunnallisia lajeja.
 
Meren koskettamat yhdistää kiinnostavasti lähes tasan 30 vuotta sitten tapahtuneen traagisen matkustajalaiva Estonian uppoamisen ja nykyhetken säikeet. Romaanin vetävässä alkukohtauksessa kuvataan Estonian uppoamista.

Romaanin keskushenkilön ja minäkertojan, Lounan, äiti pelastui onnettomuudesta täpärästi ja hänet kuljetettiin Utön saarelle. Kokemukset traumatisoituivat hänet loppuelämäksi. Äiti menehtyi Lounan synnytyksen yhteydessä ja Louna on varttunut koko elämänsä äidin varavanhempina Estonian uppoamisen jälkeen toimineiden utöläisten, Birgitin ja Peppen, hoteissa.
 
Kun joukko helsinkiläisiä meripartiolaisia retkeilee Utössä, Lounan turvallisen ja seesteisen elämän perusta huojuu vähitellen. Kohtaaminen partiolaisten ryhmää luotsanneiden kaksossisarusten, Hanneksen ja Oonan, sekä Mikin kanssa jää tytön mieleen kytemään. Samalla aktivoituu Lounan halu ryhtyä selvittämään äidin menneisyyttä. Uusien ystäviensä kannustamana hän päättää hakea Korppoon saaristokoulun sijaan Haagan yhteislyseoon Helsinkiin.
 
Suomen eteläisin asuttu Utön saari on romaanin keskusmiljöönä noin puoliväliin asti. Saaren arjen kuvaus on aidontuntuista ja vivahteikasta.  
 

Meren koskettamat on jälleen hyvä esimerkki kotimaisesta nuortenromaanista, jonka kerronta ja tapahtumat herättävät kiinnostuksen myös aikuisessa lukijassa. 

Samankaltainen teos oli  oli 13 vuotta sitten ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen valoavaloavaloa, joka sijoittui Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan, vuoteen 1986. 

Lähihistorian vavahduttavat tapahtumat yhdistävät kummassakin kirjassa eri lukijasukupolvia.
 
Hannes ja Louna jatkuvat keskustelua kuplista. 

Louna luettelee kuuluvansa esimerkiksi kajakki-, purjehdus-, hylje-, jooga-, muoti- ja Netflix-kuplaan. Verbaalisesti taitava tyttö puhkoo näin Hanneksen ennakkoluuloja siitä, että syrjäisen saariston nuoruus olisi itsestäänselvästi pääkaupungin sykettä valjumpaa ja sosiaalisesti köyhempää. 
 
Transnuori Valo on ollut Lounan paras ystävä on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien. Muodista ja vaatteiden ompelusta kiinnostuneella Valolla on sosiaalisia rajoitteita, mutta ystävyys Lounaan on vankkumaton. Siksi Lounan päätös muuttaa Helsinkiin on Valolle aluksi kova pala. 
 
Valon äiti kannustaa kuitenkin Lounaa toteuttamaan unelmiaan:

 
–      Sähän tiedät, että Valon elämään mahtuu tasan kymmenen ihmistä kerrallaan. Ja ne, jotka siellä ovat, kuuluvat siihen niin intensiivisesti, että se voi välillä ahdistaa. Olen miettinyt, että sulle ja Valolle tekee hyvää, kun sä et mene enää Korppooseen ettekä ole ensi vuonna koko ajan yhdessä. Saat vähän happea ja Valon on pakko alkaa laajentaa sosiaalista piiriään. 

 
Leena Paasion nuortenromaanin erityinen vahvuus on tavassa, jolla hän kuvaa aikuisten ja nuorten välistä luottamusta, välittämistä ja rakkautta, joka ei aina tarvitse tuekseen biologista sukulaisuutta. 

Samalla luontevuudella hän kuvaa myös nuoria keskushenkilöitään, jotka vähitellen ystävystyvät paremmin ja kannattelevat tarpeen tullen varauksetta toisiaan. 
 
Kahden edellisen nuortenkirjansa tavoin Paasio lataa taidokkaasti myös tähän vast ikään ilmestyneeseen uutuuteensa  dekkarimaista kierrettä, kun Louna lähtee jäljittämään äidinäitinsä ja isänsä henkilöllisyyttä. 
 

"Jos metsään menet kulkemaan..."

 

Koko perheen lastenteatteriesitys Haitulan matkassa. Pohjautuu Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin. Ohjaus Mikko Bredenberg,  esitys-dramaturgia Mikko Bredenberg & Mira Taussi. Rooleissa Janne Kallioniemi (Jaakko Vaakko Vesirotta), Petra Karjalainen (Haitula), Samuli Muje (Tunteellinen siili) ja Maiju Saarinen (Neiti Hurpula). Puvustus ja maskeeraus Marjaana Mutanen. Lavastus ja nukkesuunnittelu Heini Maaranen, valosuunnittelu TJ Mäkinen ja äänisuunnittelu Niklas Vainio. 

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 20.9.2024. Suositusikä +3-vuotiaat, kesto 45 min.

 

Kirsi Kunnaksen syntymästä tulee  joulukuussa kuluneeksi 100 vuotta ja siksi tänä vuonna ja vielä ensi vuonnakin vietetään eri tavoin suomalaisen lastenlyriikan uudistajan juhlavuotta.

Osana juhlintaa sai eilen Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa koko perheen lastenteatteriesitys Haitulan matkassa.

Esitystä suositellaan yli kolmevuotiaille. 

Ensi-iltayleisössä olikin paljon juuri 3–4-vuotiaita vanhempineen ja monelle heistä esitys oli selvästi ensimmäinen kokemus lastenteatterista. 

Vieressäni istuva äiti selosti juuri ennen esityksen alkua tyttärelleen, että pian valot sammuvat katsomosta ja valo siirtyy näyttämölle. Lapsi halusi pitää lähes koko esityksen ajan kättään äidin kädessä.  

Jännän äärellä siis oltiin, monellakin tavalla.

Maiju Saarinen (vas. neiti Hurpula) oli puvustustaan ja muuta 
eleganssiaan myöten hieno kunnianosoitus myös Tiitiäisen satupuun 
kuvittaneelle Maija Karmalle. Oikealla Petra Karjalainen eli Haitula. 
© TTT Kari Sunnari 

Kun Petra Karjalaisen roolihahmo Haitula ja Maiju Saarisen tulkitsema Neiti Hurpula astuivat lavalle omenapuun alle, niin maaginen tunnelma laskeutui Kellariteatterin sopivasti intiimiin tilaan välittömästi.

Mikko Bredenbergin ja Mira Taussin ohjauksessa ja dramaturgiassa Kunnaksen tuttuakin tutummat ja monet  vähemmänkin tunnetut lastenrunot asettuivat luontevasti tarinalliseen jatkumoon. 

Janne Kallioniemi teki  Jaakko Vaakko Vesirotasta
samaan aikaan sekä hellyttävän että sopivasti
hömelön hahmon. © TTT Kari Sunnari 

Yksittäiset runot  lomittuivat toinen toistensa perään  ilman pömpöösiä ja teatraalista lausumista. 

Yhden runon päättyvän säkeen jälkeen saatettiin siirtyä uuteen runoon ilman  että kuulija aina siirtymää huomasikaan.

Samu Mujeen Tunteellinen siili ja Janne Kallioniemen Jaakko Vaakko Vesirotta toivat esitykseen räyhäkkyyttä ja huumoriakin. 

Pienimpien katsojien mieleen olivat selvästi neljästä hahmosta tehdyt teatterinuket, joita näyttelijät  liikuttelivat taitavasti. Melko pienestä koostaan huolimatta nuket saivat riittävästi tilaa ja näkyvyyttä. 

"Tunteellinen siili"-runo on usein äänestetty yhdeksi eniten
suomalaisiin vedonneeksi lastenrunoksi. Samuli Muje toi hahmoon
runon melankolian rinnalle siili piikkien lomaan myös sopivasti  
pehmeyttä.© TTT Kari Sunnari 

Meditatiivisestä metsämiljööstä siirryttiin myös kaupungin sykkeeseen Tiitiäisen pippurimyllystä tuttujen limerikin kaavalla kirjoitettujen autorunojen myötä. 

Ikoninen runo "Kattila ja perunat" esitettiin neljän näyttelijän yhteisvoimin, ja siitä ei huurua ja kolinaa toden totta puuttunut! 

Ensi-illasta poistui tyytyväisen oloista väkeä. 

Viime päivinä on luettu uutisia, joissa puheterapeutit ovat ilmaisseet huolensa youtube-englantia hokevista leikki-ikäisistä ja lastensuojelun ammattilaiset ovat  toivoneet, että ennen ADHD-lääkityksen aloittamista tehtäisiin ryhtiliike lapsen arjen osalta. 

Kirsi Kunnaksen viesti on ollut ja on yhä, että onnellisen lapsuuden ydin löytyy varhaisesta vuorovaikutuksesta ja rakkaudesta kieleen. 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun seitsemäntoistavuotiaana pipopäänäkin pitää jo tehdä toisille selkoa siitä, miten alkaisi kerätä massia

Mila Teräs: Iso hyppy, 201 sivua, Otava 2024. Kansikuvan suunnittelu Päivi Puustinen. 

 

 

 

Johonkin osui ja kirpaisi. Routa tajusi suunnistavansa ihan eri kartalla kuin puhujat, kaikki nämä tyypit, joiden vanhemmilla oli valuuttaa. Se, jolta puuttuivat nämä muille itsestään selvät kokemukset, tunsi haalistuvansa vähän. 

 

Jokin paistoi läpi, ehkä tykyttävä kiinni jäämisen pelko.

 

Miten hän osaisi ilmaista itseään niin, etteivät muut huomaisi hänen olevan kotoisin ihan toisesta aurinkokunnasta? 

 

 

Mila Teräksen nuortenromaanin lukija tutustuu vähitellen sympaattiseen ja ikäistään kypsempään nuorukaiseen, jota ankarat kotiolot ovat valmentaneet selviytymään elämästä päivä kerrallaan.   

 

Vielä köyhyyttäkin pahempaa 17-vuotiaan Roudan mielestä olisi kuitenkin perheen hajoaminen. Hän on joutunut ottamaan äidin kuoleman jälkeen paljon vastuuta yhdeksänvuotiaasta pikkusiskostaan Metestä. 

Routa kokee olevansa puun ja kuoren välissä. Vähitellen lojaalisuus isääkin kohtaan alkaa rakoilla. Isä pakenee arkea tietokonepeleihin eikä halua nöyrtyä anomaan KELAn avustuksia. 

 

Routa kokee, että ”hänet on potkaistu näyttämölle ilman harjoituksia, ja jatkuvasti piti improvisoida, sillä kunnon show oli koko ajan menossa”. 

Routa selaa luokkakaveriensa somepäivityksiä, joissa kukaan ei ole luuseri tai pohjasakkaa: 

Koko maailma tuntui olevan rakennettu vain niiden kaltaisille suorittajille. Oli elettävä ja yritettävä täysillä. Vasta silloin maailma jaksoi seurata ja lykätä sydäntä.

 

Routa saa onneksi uusia ystäviä: Irakista pakolaisena perheensä kanssa tulleen Saidin, ilmastonmuutoksesta huolta kantavan Pinjan ja vanhojen päivän tanssinopettajan Otson, joka tunnistaa pojan tanssijan taidot.  

 

Seela ja Aleksandra, luokan hikipingot, suorittavat koulua ja sen ulkopuolista elämää, laativat to do -listoja ja ottavat vanhempiensa tarjoaman hulppean elintason annettuna. 

Tyttöjen pakonomainen suorittaminen kiteytyy erilaisiin #-merkillä alkaviin listoihin. Mielessään Routa nimittää erikoisluvalla ajokortin saaneita Audilla, Mersulla ja Bemarilla kouluun tulevia luokan poikia ”porvaripojiksi”.

 

Opinto-ohjaajan mantrat siitä, kuinka tärkeää olisi jo lukion toisella luokalla tietää, minne suuntaa opiskelemaan, Routa jättää omaan arvoonsa: 

 

Mies paasasi homman hoitamisesta, eli opinnoista ja sitä kautta rahan eli elämän hankkimisesta.

 

Mutta ei Roudalla ollut kiire pätemään. Ehkä hän oli vain liian simppeli jätkä sellaiseen, ei hän paljon suuria voinut suunnitella. Ja saisiko tässä edes hetken hengähtää, kun partakaan ei vielä oikein kasvanut?

 

Opo jatkoi lätinöitään. Nyt pitäisi jo vähitellen tietää, mitä tehdä lukion jälkeen. Elämän tulisi olla suunniteltu, seitsemäntoistavuotiaana pipopäänä täytyisi jo tehdä toisille selkoa siitä, miten alkaisi kerätä massia.

 

Iso hyppy ei onneksi jää vain yhden ajankohtaisen teemansa vangiksi. 

Teräksen romaani on jälleen hyvä todiste siitä, kuinka tärkeää on julkaista realistisia kotimaisia nuortenkirjoja, jotka resonoivat ajassa ja antavat pohdittavaa lukijoilleen. 

Erityisen koskettavasti Teräs kuvaa Saidin ja Roudan ystävyyden syvenemistä ja  uuden tanssiharrastuksen voimauttavaa vaikutusta. 

 

Lukion vanhojen päivän tansseihin valmistuminen on muistini mukaan ollut aiemmin hyvin vähän tai ei lainkaan esillä nuortenkirjoissa. 

                                                                * * * * * 

Lastenkirjahyllyn lisäksi olen peräänkuuluttanut kahdesti Helsingin Sanomissa  syksyllä 2012 ja  keväällä 2021  tarvetta kirjoittaa lisääntyneistä tuloeroista ja köyhyydestä enemmän lasten- ja nuortenkirjoja. Aihepiiri on toki aikuiselle kiusallinen, mutta nykyisen hallituksen tekemät leikkaukset ovat lisänneet lapsiperheköyhyyttä entisestään.  

Yhä useammassa perheessä eletään nyt tiukalla budjetilla, joka väistämättä heijastuu myös lapsiin ja nuoriin.  

 

Lapsiperheen ahdinko näkyy Mila Teräksen juuri ilmestyneen nuortenromaanin lisäksi myös kahdessa syksyn kotimaisessa kuvakirjassa: sisareni Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä  (S&S 2024) sekä Ulrika Hanssonin ja Maija Hurmeen kuvakirjassa Tule, juostaan! (S&S 2024, suom. Outi Menna).

 

Ensin mainitussa pienperheen tulot ovat vähentyneet todennäköisesti yksinhuoltajaäidin masennuksen takia ja toisessa äitiä uuvuttavat töissä käytävät muutosneuvottelut. 

Tule, juostaan! on arvioitu äskettäin Lastenkirjahyllyssä.

 

Harvinaisuus lajissaan: konstailematon lastennäytelmä, jossa ei ole lainkaan alapään eritteitä!

Tavallinen supersankari. Lastennäytelmä alakoululaisille. Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Rinta-Panttila. Näyttelijät Oskar Hartman (Vahtimestari 1 / Superkorva, Teemu Mäkinen (Vahtimestari 2 / Sylkky), Essi Särkijärvi (Vahtimestari 3 / Ei-tyttö ja Sonja Salminen (Vahtimestari 4 / tavallinen supersankari). Skenografia Paula Varis, äänisuunnittelu Ilkka Tolonen, videosuunnittelu Ville Hyvönen ja valosuunnittelu Antti Kauppi. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 10.9.2024. Kiertue-esitystä voi tilata kouluihin, kulttuuritaloihin sekä teattereihin ympäri Suomen. Kesto noin 60 min. 

Tavallinen supersankari -näytelmän alkua voi pitää suorastaan rohkeana: ensimmäisessä kohtauksessa neljästä näyttelijästä kolme astuu yksi kerrallaan verkkaisesti lavan etuosaan ja tutkailee ihmetellen ja vaiti katsomoon päin. 

Hiljaisuus on käsinkosketeltavaa ja luultavasti lapsikatsojat saattavat  aluksi jopa hämmentyä. Viime viikon ensi-illassa enemmistö katsojista oli aikuisia.

Tapahtumat näyttäisivät kilpistyvän koulun kellariin ja siellä
sijaitsevaan sähköpääkeskukseen. © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri. 

 
Kyse on kolmesta koulun vahtimestarista, jotka  ihmettelevät koulun liikuntasalin lapsimäärää, näyttämön sekasotkua ja sen omituisia sähköviritelmiä.

Vähitellen he  keksivät toinen toistaan hullumpia selityksiä asioiden tolalle. 

Luvassa on vahtimestarien omia ilmauksia lainatakseni ”sekoilutornadoa” ja ”himmeitä virityksiä”, mutta niitäkin tärkeämmäksi nousee arkijärjen ja tavallisuuden korostaminen. 

Tietokonepelit ja älypuhelimen viestiketjut otetaan osaksi juonenkuljetusta.
 
Kukin vuorollaan kuoriutuu ankean harmaasta työasustaan, jonka alta paljastuu supersankarin räväkkä vaatekerta. 

Jokaisella heistä on jokin supervoima: Sylkky osaa sylkäistä todella pitkälle, Superkorva kuulee kaiken ja Ei-tyttö on negatiivisuuden mestari. 

Kaikkien kolmen taitoja todellakin tullaan tarvitsemaan, mutta näytelmän todellinen moottori  on kuitenkin neljäs vahtimestari, jolta löytyy kolmen kollegan sijaan rohkeutta ja alttiutta tarttua toimeen. 

Kiperän asian ratkaisemisessa ratkaisevassa roolissa
on ihan tavallinen vahtimestari (Sonja Salminen), joka uhmaa
vaaroja ja asettaa itsensä alttiiksi. © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri.

 
Ahaa Teatterin neljän näyttelijän ensemblen ei tarvitse tässä näytelmässä vaihtaa lennosta rooleja ja asuja. Paula Varis on suunnitellut todella sujuvan rooliasun vaihdon taviksesta supersankariksi!  
 
Tavallinen supersankari työstää oivaltavasti mutta ilman kliseisimmälle lastenteatterille tyypillistä pakkohauskuttamista ja alapäähuumoria miettimään, mikä on oikeasti tärkeää. Se korostaa yhteisöllisyyttä, yhteistyötä ja joukkovoimaa sekä mielikuvituksen tärkeyttä. 

Teemu Mäkinen, Essi Särkijärvi, Oskar Hartman ja Sonja Salminen tekevät kukin sankariroolinsa ilman lastennäytelmien maneereja,  ylinäyttelemistä tai koheltamista.  
 
 

Sylkky (vas. Teemu Mäkinen), Ei-tyttö (Essi Särkijärvi) ja
Superkorva (Oskar Hartman) ovat hellyttäviä mutta silti
uskottavia supersankareita. © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri.

 
 
Tamperelainen vuonna 1970 perustettu Ahaa Teatteri on toiminut jo yli puoli vuosisataa kiertävänä ammattilaisteatterina. 

Neljä vuotta sitten se julkaisi yhdessä muiden tamperelaisten teatterien ja pirkanmaalaisten opettajien kanssa kannanoton. Siinä  ilmaistiin huoli perusopetuksen maksuttomuuden aiheuttamasta uudesta ja teatterien talouttakin huojuttavasta tilanteesta, jossa oppilailta ei enää ole lupa kerätä rahaa teatterivierailuihin. 

Monelle koululaiselle teatterivierailut ovat voineet olla ensimmäinen mahdollisuus päästä teatteriin. 
 
Moni laitosteatteri suunnittelee nyt lapsille ja nuorille suunnatut teatteriesitykset varman päälle. Usein ohjelmistovalinnoissa vedotaan lasten ja nuorten vanhempien ja isovanhempien nostalgian nälkään. 

Esimerkiksi Astrid Lindgrenin tai Mauri Kunnaksen lastenkirjaklassikot ovat viime aikoina päätyneet jopa samanaikaisesti useammankin teatterin ohjelmistoon. 

Kouvolan Teatteri on pyrkinyt pitämään ohjelmistossaan suurella näyttämöllä aina yhtä lapsille suunnattua teatteriesitystä. 

Timo Parvelan lastenromaaniin perustuva näytelmä Ella ja kaverit – Paterock ei kuitenkaan palaa syksyn ohjelmistoon, sillä päiväkoti- ja koululaisryhmille sekä koko perheelle suunnatun näytelmän syyskauden myynti ei ole noussut tasolle, jolla on järkevää palauttaa keväällä 2024 ensi-iltansa saanut esitys ohjelmistoon.  
 
Kouvolan Teatterin teatterinjohtaja Tiina Luhtaniemi on huolissaan lastenteatterin tulevaisuudesta. Valtiovarainministeriön kaavailemat leikkaukset kulttuurin rahoitukseen luovat myös taloudellista epävarmuutta, jolloin ennakoiva reagointi on välttämätöntä.
 
Myös suomalaisen lasten ja nuorten teatterin pelastamiseen tarvittaisiin tavallisia supersankareita, joiden erityisvahvuutena olisi taito ennakoida ja halukkuus turvata toimintaedellytysten lisäksi myös lasten ja nuorten teatterikasvatuksen jatkuvuus. 
 
Näinä epävarmoina (lasten)kulttuurin aikoina jokainen uuden lasten- tai nuortennäytelmän kotimainen kantaesitys on itsessään kulttuuriteko, jolle toivoisin paljon näkyvyyttä ja arvostusta.     

 

 

Lastenkirjahylly – 15-vuotias kapinallinen tajunnanräjäyttäjä vai jo aikansa elänyt alusta?

 

Kesken työkiireiden havahduin alkuviikosta yht´äkkiä siihen, että Lastenkirjahylly täyttää tänään 15 vuotta.
 
Syyskuussa 2009 käynnistämäni blogi oli tarkoitettu väliaikaiseksi kanavaksi tilanteessa, jossa monella taholla vähennettiin lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä.
 
Tuolloin akuutti tilanne ei ole printtimedian puolella suinkaan kuluneen 15 vuoden aikana parantunut, mutta verkon eri alustoilla kuhisee: Instagramista on tullut jo blogeja suositumpi, luetumpi ja näkyvämpi kanava, jossa kuka tahansa lasten- ja nuortenkirjoista inspiroitunut voi jakaa parhaita lukuelämyksiään reaaliaikaisesti ja vuorovaikutteisesti.

 

Mediatutkija Anu Koivunen kirjoittaa 9.9. ilmestyneessä Suomen Kuvalehden verkkokolumnissaan suomalaisen kulttuurijournalismin kaventumisesta ja eräänlaisen rillumarei-asenteen leviämisestä koko kulttuurin kentälle. 

Yksittäisiä taideteoksia paljon tärkeämpiä näyttävät olevan koukuttavat henkilöjutut raflaavista kulttuuri-ihmisistä.    

Havaintojeni mukaan henkilökeskeinen kulttuurijournalismi on jo pitkään keskittänyt myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden lähtökohtaisestikin pientä mediahuomiota samoille, jo ennestään suuren yleisön tuntemille lasten- ja nuortenkirjailijoille tai sosiaalisen median alustoilta tutuille vaikuttajille. 

Tällainen menestyksen ja maineen kierre ruokkii toki median esiin nostamien kirjailijoiden kirjamyyntiä, mutta ei pitkässä juoksussa edistä tietoisuutta kotimaisen  lasten- ja nuortenkirjallisuuden monipuolisesta tarjonnasta.
 

Anu Koivunen viittaa kolumnissaan siihen, kuinka laadukkaan kulttuurijournalismin tekeminen sälytetään nykyisin erilaisten säätiöiden rahoituksen vastuulle (uusimpana Koneen säätiön rahoittama Longplayn kulttuuritoimitus). 

 

Ilokseni myös Lastenkirjahylly on saanut 15 vuoden aikana rahoitusta eri säätiöiltä ja rahastoilta. 

Tähän mennessä olen julkaissut Lastenkirjahyllyssä hieman yli 2200 arviota, jotka tuskin olisivat syntyneet silkasta intohimosta ja rakkaudesta lajiin.

 

Koen, että tämä 15 vuoden (väli)etappi on taas yksi hyvä syy kuulostella, mihin eri tarpeisiin Lastenkirjahyllyä luetaan. 

 

Anna siis Lastenkirjahyllylle aineeton syntymäpäivälahja ja kerro, millä tavalla  hyödyt omassa ammatissasi tai arjessasi Lastenkirjahyllystä. 

 

Entä onko Sinulla kehittämisideoita, erityistoiveita tai haluatko antaa muuta vapaasanaista palautetta?  

 

Voit kommentoida suoraan blogin kommenttikenttään tai Facebookiin tai lähettää sähköpostia paivi.heikkilahalttunen(at)gmail.com. 
 

 

 

 

Sirppa Kauppisen tietokuvakirja Kirja ja minä. Pieni opas kirjojen maailmaan ilmestyi Otavan kustantamana 1958. Kuvitus Hilkka Rosolan. 

”Politiikkaa on kaikkialla”, ja nyt myös uudessa nuortenkirjassa!

  

Maria Mustranta: Te olette liian nuoria. 182 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi. 

 

 

  –  –  ”Tiedätkö, mikä puolue on?” 
Harmistuin kysymyksestä. Tietysti tiesin, mikä puolue on.
 
”No se on…”
 
En osannutkaan vastata. Sanasta tuli mieleen hahmoton poliitikkojen joukko, jolle en keksinyt mitään yhteistä nimittäjää. 
 
”Puolue on yhdistys, jonka tavoitteena on yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen jäsenten haluamaan suuntaan”, Tsygä selitti. – – 
 
”Kuule, politiikkaa on kaikkialla, missä ihmisillä on vastakkaisia etuja. ” – – 

 

 

Olen aiemmin harmitellut, että yhteiskunnalliset aiheet ja kansalaisaktivismi ovat jääneet viime vuosien nuortenkirjoissa yllättävän vähälle huomiolle.
Siksi Maria Mustrannan ensimmäinen, juuri ilmestynyt nuortenromaani Te olette liian nuoria on erityisen tervetullut uutuus. 

 

Mustranta on vapaa toimittaja ja hän on julkaissut aiemmin kaksi aikuistenromaania Äidin tehtävä ja Sokeita hetkiä (WSOY 2022 ja 2017) sekä tietokirjan Demokratia suomalaisessa lähiössä (Into 2017) yhdessä sosiologian professori Eeva Luhtakallion kanssa. 

 

15-vuotias Joni on tottunut toimimaan spontaanisti ja sen vuoksi hän joutuukin usein sanaharkkaan tai eriasteisiin konflikteihin.

 

Joni hermostuu, kun hänelle tärkeä sählyvuoro koulussa aiotaan lakkauttaa. Suutuspäissään hän tekee kantaa ottavan graffitin ja joutuu teostaan edesvastuuseen. Tässä tapauksessa Jonin kannalta käy hyvin, sillä kyse on kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun aidasta.

   

Puoluetaustaltaan määrittelemätön naiskansanedustaja nimittäin velvoittaa – tosin todennäköisesti puolileikillään – Jonin hankkimaan ystäväpiiristään lähestyviin kunnallisvaaleihin sopivan nuorisoehdokkaan.

Jonin siskopuoli Annissa on juuri sopivasti särmää ja karismaa, mutta Annin taivuttelu hankkeeseen ei olekaan aivan yksiviivaista. Toisaalta sellainen tempoiluhan voi jopa sopiakin politiikkaan. 

Kunnallisvaaleihin valmistelun ohessa seurataan myös Jonin arkea ja kasvamista. 

Annin tukijoukkoihin lähtevät mukaan sydämentykytystä pojalle aiheuttava Janna ja paras ystävä Ramez. 

Aikuista vahvistusta saadaan myös äidin nuoruuden tuttavasta, entisestä politiikan kehäketusta ja sittemmin syrjäytyneestä Eskosta, joka selvästi ilahtuu, kun pääsee opastamaan nuoria poliittisen etiketin koukeroissa. 

 

Kun Anni panikoi tulevaa vastuuta ja velvoitteita, Esko rauhoittelee häntä:

 

”Ei poliitikkojen oletetakaan osaavan kaikkea, pitää erikoistua”, se lohdutti. ”Politiikka on joukkuepeliä. Yksi valtuutettu tietää enemmän yhdestä ja toinen toisesta. Saman puolueen jäsenet perehtyvät porukalla päätettäviin asioihin ja muodostavat yhteisiä kantoja.”
 
”Mutta silti. Enhän mä oikeastaan tiedä, miten asiat kunnassa toimii.” 
 
”Ei sinun tarvitsekaan tietää ihan kaikkea. Politiikkojen tehtävä on päättää, virkamiehet toteuttavat”.
  
–   – ”Politiikassakin yritetään ja erehdytään niin kuin missä tahansa muualla. Eikä politiikka ole sitä, että muita viisaammat ohjaavat ihmisiä. Silloin ei tarvittaisi keskustelua.”

 

Joni saa selville paikallisten kunnallispoliitikkojen ja päättäjien suhmuroinnit ja koplaukset, mutta yhtä tärkeää on lopulta se, että hän toimii sillanrakentajana ja rauhanneuvottelijana vanhempiensa ja Annin tulehtuneiden välien ennallistamisessa. 

 

Mustrannan nuortenromaanissa vastakkainasettelua ei tehdä tiettyjen puolueiden kannattajien kesken, mikä voi olla taktisesti hyvä veto myös ensi keväänä ajankohtaisia kuntavaalejakin silmällä pitäen.  

 

 

Mustrannan romaanin vertaaminen Rauha S. Virtasen aikanaan hyvinkin radikaaliin Lintu pulpetissa -nuortenromaaniin (WSOY 1972) saattaa olla hieman epäreilua, sillä 2020-luvun nuorten poliittinen tietoisuus tuntuu olevan valovuosien päässä Virtasen romaanissaan kuvaamasta 1960-70-lukujen Teiniliiton vasemmistolaisesta opiskelijapolitiikasta. 

Mustrannan ansioksi on kuitenkin laskettava, että hän näkee myös ihmiset poliittisten päätösten takana. Lisäksi Virtasta ja Mustrantaa yhdistää se, että kumpikin on saanut sytykkeen kantaaottavaan nuortenromaaniinsa omilta lapsiltaan. 

 

  

 

 

Asioista pitää puhua, jos haluaa nukkua kuin tukki

  
 

Ulrika Hansson & Maija Hurme: Tule, juostaan! (alkuteos Kom, vi springer! Schildts & Söderströms 2024),  suomentanut Outi Menna, 39 sivua, S&S 2024.

 
Veera Salmi & Elina Warsta: Päiväkoti Heippakamu: Aamos ja ei, 40 sivua, Otava 2024.
 

 

Tässä kaksi uutta kotimaista kuvakirjaa, jotka sohaisevat hyvää tekevän rohkeasti ja anteeksipyytelemättä lapsen sisimpiä tuntoja. 
 
Kirjallisuudentutkija ja informaatikko Ulrika Hansson on kuvakirjan tekijänä ensikertalainen. 

Hänen aikuisille suunnattu esikoisromaaninsa Jaktlaget ilmestyi vuonna 2020 ja ylsi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. 
 
Tule, juostaan! -kuvakirjan ensimmäisellä aukeamalla esitellään kuvakirjan päähenkilöt Hannes ja Roope kiipeilytelineessä. 

Sivuhenkilö, joka on oikeastaan koko kirjan moottori, Santtu, jää Maija Hurmeen kuvassa vasempaan sivun alanurkkaan. 
 
Seuraava aukeama erottaa Santun myös muista iltapäiväkerhon pihalla leikkivistä lapsista. Santun ilme on apeahko, ja vaikutelmaa vielä vahvistaa hänen paitansa Have fun! -printti. 

Santun apea ilme ei ole synkassa hänen paitansa printin kanssa.
Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa 
Tule, juostaan! (S&S 2024). 

 
Ja seuraavalla, kolmannella aukeamalla, Santun erillisyyden tuntoa vahvistetaan vielä kertaalleen: 
 

Santtu istuu Kaarinan penkille. Sinne päätyvät ne, joilla ei ole leikkikaveria. Kaarina tulee sijaiseksi, kun joku ohjaajista on sairaana. Kerran Roopekin istui penkillä. Ensin hän jutteli Kaarinan kanssa asioista, joista hän pitää, mutta sitten Kaarina alkoi jaaritella hankalasta kynsisienestään.

 
Sanalla sanoen: Santtu taitaa olla luuseri, joka jostain määrittelemättömästä syystä suljetaan toistuvasti päiväkodin lasten leikkien ulkopuolelle.
 
Seuraavaksi fokus kohdennetaan taas Roopeen. 

Roope on vaisu, kun äiti hakee häntä päiväkodista. 

Äiti aavistaa, että jokin asia hiertää poikaa. Kotona äiti juttelee myös oman työpäivänsä kuulumisia: ”Meillä on töissä tosi rankkaa, kun on muutosneuvottelut ja kaikki”. 

Kuva kommentoi tekstiä: tarkkasilmäinen katsoja voi päätellä,
että Roopen äidillä ei ole ollut liiemmälti aikaa siivoilla joulun
jälkiä kotoa, vaikka eletään jo huhtikuuta. Maija Hurmeen
kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa
Tule, juostaan! (S&S 2024).

Roopen mielestä äidillä pitäisi olla enemmän aikuista juttuseuraa, mutta poika rohkaistuu kuitenkin kysymään, miten äiti menettelee, ”jos töissä on joku tyyppi, josta et tykkää”. Äiti toteaa, että yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa. 

Hurmaava ja harvinainen aukeama kuvakirjassa: lapsen fantasia
siitä, kuinka varastossa töissä oleva äiti piilottelee ikävää kollegaansa
tavarakonttien takana. Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa Tule, juostaan! (S&S 2024).

 
Seuraavana päivänä Roope yrittää noudattaa äitinsä ohjetta, mutta Hannes sekoittaa pakkaa ja  leikki Santun kanssa keskeytyy. 
 
Tule juostaan! on kerronnaltaan kunnianhimoinen kirja, mutta sen latautunut intensiteetti kärsii eri näkökulmien poukkoilusta ja parista juonen kannalta tarpeettomasta ja erikseen nimetystä sivuhenkilöistä (lapset Eino ja Maryam). 
 
Maija Hurmeen kuvitus havainnollistaa, kiteyttää ja myötäilee keskushenkilöiden tuntoja. Lasten kehon kieli kertoo paljon. Rouheasta värikynätekniikasta huolimatta kuvituksen nyanssit korostuvat tarkasti ja hallitusti.

Kuvakirja antaa kolme perättäistä lähes tekstitöntä ja yleisväritykseltään tummaa aukeamaa kuvaamaan Santun yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuntoja. 

Aukeamat hätkähdyttävät ja konkretisoivat, ilman hyssyttelyä tai vähättelyä. 
 

Kokonaan tekstitön aukeama havainnollistaa Santun
tunnot. Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin
 kuvakirjassa Tule, juostaan! (S&S 2024).

Seuraavana iltana Roopea itkettää kesken iltasadun lukemisen, ja viisas äiti on jälleen kartalla: 

He puhuvat asiasta yhdessä, koska äiti sanoo, että jos asioista voi puhua, sen jälkeen nukkuu kuin tukki.

 
Äiti ottaa seuraavana päivänä asian puheeksi iltapäiväkerhon ohjaajien kanssa ja taas näyttää hetken siltä, että asiat järjestyvät. 

Mutta oikeasti… mikään ei sittenkään taida muuttua.
 

 

Lapset susijahdissa. Santtu on jäänyt jälkeen muusta joukosta Maryamin
kanssa. Maija Hurmeen kuvitusta Ulrika Hanssonin tekstiin kuvakirjassa 
Tule, juostaan! (S&S 2024).

Avoimessa lopussaan kuvakirja ravistelee myös aikuista lukijaa. 

Lasten välinen hankaus ei poistu hokkus-pokkus-tempulla. 

Kirja tuntuu viestivän, että elämä nyt vain on monimutkaista ja hankalaa, ja kukin meistä luo omat keinonsa selvitä niistä ilman suurempia vaurioita.

 

Veera Salmen ja Elina Warstan Aamos ja ei on Päiväkoti Heippakamu-sarjan kuudes osa. 

Päiväkotiryhmässä on monen ikäisiä lapsia, mikä mahdollistaa erilaisten kohtaamisten ja tunteiden esille tuomisen koko kirjon. 
 
Aamos on ottanut lempilelunsa, Letkulan, mukaan päiväkotiin. Myös muiden lasten mielestä Letkula, pieni pehmokala, on hauska ja kiinnostava lelu, jota kaikki haluaisivat hypistellä 

Aamos rajautuu  muista leikkivistä lapsista koivun rungon taakse. 
Elina Warstan kuvitusta Veera Salmen tekstiin
Päiväkoti Heippakamu: Aamos ja ei (Otava 2024).

Yhtäältä Aamosta näyttää harmittavan, että kaikki haluavat leikkiä hänen lelullaan, mutta toisaalta vaikuttaa siltäkin, että lelun kautta Aamos otetaan paremmin yhteiseen leikkiin mukaan. 
 
Päiväkodin työntekijät huomaavat kyllä Aamoksen henkisen kamppailun ja yrittävät korostaa, että on lupa sanoa myös ei ja pitää puoliaan.
 
Veera Salmen aiempi työkokemus varhaiskasvatuksessa näkyy Päiväkoti Heippakamu -sarjassa uskottavana ja valloittavana  lapsikuvauksena ja erilaisten kasvamiseen ja kehitykseen liittyvien haasteiden vaivattomana esille tuomisena. 
 
On kiinnostavaa, että myös Elina Warstakin hyödyntää yhtä kokonaan tekstitöntä aukeamaa kohtauksessa, jossa Aamos näkee kuvittelee itsensä sukeltamassa veden alla. 

Kuvituskuvassa poika katsoo huolissaan, kuinka torahampaiset kalat, joilla on päiväkodin lasten tunnistettavat kasvot, väijyvät kaiki ahnaasti Letkulaa. 

Lasten ja varhaiskasvattajien ilmeistä välittyvät harras tunnelma ja eläytyminen Letkulan muistohetkessä. Elina Warstan kuvitusta Veera Salmen tekstiin 
Päiväkoti Heippakamu: Aamos ja ei (Otava 2024).

 
Letkulalle käy lopulta köpelösti, mutta fiksut varhaiskasvattajat kääntävät traagisen asian pedagogiseksi harjoitteeksi, kun keskustellaan elollisesta ja elottomasta. Letkula saa arvoisensa muistotilaisuuden, jossa lapset muistelevat antaumuksella rakasta Letkulaa. 
 
Ja tässäkin kuvakirjatarinassa on  onneksi viisaita aikuisia: Letkula on nimittäin muninut munan, josta kuoriutuu sen poikanen, Litkula. 
 
Kumpikin kuvakirja suorastaan vaatii, että luetusta ja nähdystä keskustellaan lasten kanssa. 

Tällaiset vuorovaikutukseen kutsuvat kuvakirjat ovat mielestäni tarpeen juuri nyt, kun lasten arjessa on paljon härdelliä ja kipupisteitä.