Kasvun ihmettä puiden katveessa

Kätlin Vainola & Meria Palin: Toivon puu, 56 sivua, vironkielinen käännös Hannu Oittinen. Enostone 2025.
 
Luke Adam Hawker: Viimeinen puu. Toivon siemen. Suomentanut Leena Ojalatva. 64 sivua. S&S 2024.

 

 

Meidän puistossa on paljon puita.
Yksi niistä on silti aivan erityinen. 
 
    / Vainola & Palin: Toivon puu.

 

 

Puuhun liitetään vahvaa symboliikkaa esimerkiksi eri uskonnoissa, kulttuureissa ja mytologioissa.  

 

Tässä kaksi hyvin erilaista kuvakirjaa, joissa puu on keskeinen vertauskuva. Kummassakin kirjassa puu on oikeastaan yksi tarinan päähenkilöistä.

 

 

Virolaisen Kätlin Vainolan ja suomalaisen Meria Palinin Toivon puu on syntynyt Lastenkirjainstituutin vuosina 2022–2024 toteuttamassa Lastenkirjasilta-hankkeessa. 

 

Lokakuussa 2023 Tartossa järjestettiin suomalaisten ja virolaisten lasten- ja nuortenkirjojen tekijöille yhteinen työpaja, jossa osallistujat pääsivät työpareina kehittelemään uusia kuvakirjaideoita.

 

Konsepti on nerokas erityisesti näinä aikoina, kun Suomeen käännetään entistä vähemmän kuvakirjoja pieniltä kielialueilta. 

Idylliseen leikkihetkeen on jo vasemmalta työntymässä harmaa pilvi.
Meria Palinin kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin kuvakirjassa
Toivon puu (Enostone 2025).

 

Toivon puu kertoo tytöstä ja Papu-koirasta. Kaksikko viettää mieluusti aikaa puistossa tietyn suuren puun luona. 

Puun lehdet ovat sydämen muotoisia.

 

Koiran voimat hiipuvat ja se kuolee. Tyttö on lohduton.

 

Hiljaisuutta. Vain hiljaisuutta.
Kaikki oli minusta jossain loitolla.
Tuntui siltä, että muut olivat kääntäneet 
minulle selkänsä ja että heidän puheensa kuului kuin sumun läpi.

 

Suru eristää tytön muista. Tytön suljetut silmät
tehostavat erillisyyden tunnetta. Meria Palinin
kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin kuvakirjassa 
Toivon puu (Enostone 2025).

Tyttö ryhtyy kirjoittamaan ajatuksiaan pienille sydämenmuotoisille paperilapuille.  Hän on huolissaan, kampaako kukaan enää koiran turkkia, saako se riittävästi rapsutuksia ja muuta huolenpitoa. Tyttö ymmärtää toki, että ei voi lähettää kirjeitä mihinkään tiettyyn osoitteeseen. 

 

Kevään ja kesän tullen tyttö tutustuu vähitellen luokalle tulleeseen uuteen poikaan. Lapset keksivät laittaa kaikki Papulle kirjoitetut kirjeet puun oksien väleihin.

Pakahduttavan kaunis aukeama huokuu toivoa ja uuden
ystävyyden alkua. Meria Palinin kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin
kuvakirjassa Toivon puu (Enostone 2025).

 

Kätlin Vainolan tarina kertoo lapsentajuisesti surusta ja kaipauksesta. 

Meria Palinin väriliitukuvitus havainnollistaa surutyön pitkää kestoa, kun vuodenajat vaihtuvat. 

Vaikka apeus, murhe ja lohduttomuus on tarinassa konkreettisesti läsnä, kuvitus ja tarina kurkottavat kauniisti kohti toipumista ja valoa.

 

Selkeän, sympaattisen tarinan, riittävän ison kirjasintyypin ja levollisen taiton ansiosta kirja kiinnostavaa varmasti myös hiljattain lukemaan oppinutta lasta.

 

 

 

Brittiläisen Luke Adam Hawkerin (s. 1988) Viimeinen puu, toivon siemen huokuu taidekirjan henkeä kluutti-selkämyksellään, laadukkaalla, paksulla paperillaan ja taidokkaalla mustavalkoisella kuvituksellaan. 

Hawker on opiskellut arkkitehtuuria ja muotoilua, mikä näkyy esimerkiksi kirjan silmiä hivelevissä kaupunkinäkymissä ja museoon siivilöityvän valon kuvauksessa. 
 

Myös tämä kirja on mainio esimerkki kuvakirjasta, joka sopii hyvin eri ikäisille lukijoille ja katsojille. 

Isän ja tyttären kiinteä suhde näyttäytyy kauniisti 
esimerkiksi yhteisissä lukuhetkissä. Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 

Kirjan keskushenkilönä on pieni tyttö, Tuisku, joka asuu kaksin isänsä kanssa. 

He lähtevät yhdessä puumuseoon.

 

Tuisku on koko elämänsä toivonut,
että saisi tavata puun.
 
Mutta viimeinenkin puu 
oli kuollut kauan sitten. 

 

Sanaton kuvasarja havainnollistaa tytön tuntemuksia, kun
hän vaeltaa yhä syvemmälle metsän siimekseen. Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 

Tuisku istuu ”Viimeinen puu” -nimisen maalauksen edessä mykistyneenä ja vähitellen hän työntyy sisälle maalaukseen ja pääsee vaeltamaan ”puumeren” keskelle. 
 
Hawkerin taidokas, hiuksenhieno tussiviiva saa katsojan pidättämään henkeään. 

Vaihtelevat kuvakulmat, tekstittömät aukeamat ja kuvasarjat nostavat ja laskevat kuvituksen katsojan sykettä.

Vaihtelevat perspektiivit havainnollistavat yltäkylläistä "puumerta",
joka jatkuu silmänkantamattomiin. Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 

Kuten isoissa tarinoissa aina, kirjan sankari oppii matkansa aikana jotakin tärkeää itsestään:
 

On asioita joita ei voi paeta.
 
Mutta pelkojaan ei tarvitse kohdata yksin.

 

Tuisku tuo matkaltaan puun siemenen, jonka hän kylvää maahan yhdessä isänsä kanssa.

Kirjan voi lukea ekokriittisenä kannanottona ilmastonmuutokseen, mutta samalla se tulkintani mukaan puhuu kauniisti myös lapsen kasvurauhan puolesta. 
 

 

 

 

 

 

 

Päräyttävä mopokesä

 

Katariina Romppainen: Mopokesä. 164 sivua. Sopuli 2025. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 

Poikien mopohaaveista on saatu viime vuosina jo useampiakin nuortenromaaneja. 
 

Jyri Paretskoin Shell´s Angels (Karisto 2013–2019) paikkasi tilannetta kokonaisen sarjan verran. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen itsenäisessä nuortenromaanissa Virityksiä (Karisto 2018) ja Kosonen-sarjassa (Karisto v:sta 2020) mopon pärinä on keskeinen osa kirjojen äänimaisemaa. 

 

Tyttöjen hinku mopoiluun onkin ollut tähän mennessä tuiki harvinainen aihe,  ja nyt Katariina Romppainen poistaa Mopokesä-säeromaanillaan tämänkin vajeen.

 

Maria on jo keväällä suorittanut mopokurssin. Ketterä kulkupeli edesauttaisi varmasti osaltaan lähentymään ihastuksen kohdetta, Odea, jolla on sähäkkä Honda Monkey.  

 

Marian haaveen edessä on kuitenkin monta muttaa. 

 

Paras kaveri Ama myös ihmettelee Marian mopohaaveita. Ystävän mielestä Maria ei ole ”mopotyyppiä” lainkaan, koska on ”kiltti ja hiljanen ja vähän ujo”.

 

Maria kadehtii Aman kesätyötä lähikaupan hyllyttäjänä. 

 

Olen jo viisitoista
mutta työasioissa 
tokaluokkalalaisen tasolla,
– surkeaa!  

 

Vanhemmatkaan eivät ole innostuneita rahoittamaan tyttärensä mopokassaa:
 

Meillä on nyt tiukkaa rahasta, 
kaikki maksaa enemmän
ja lainankorot, sinähän tiedät
Olisit hakenut kesätöitä ahkerammin!
Ensi kesänä saat töitä ja sitten ostat mopon
mekin voimme silloin tukea hankintaa
kun asuntolaina on maksettu.

 

Romppainen tavoittaa hyvin nuoruuden malttamattomuuden ja hetkessä elämisen. 
Mopo pitäisi saada nyt heti. Maria ei osaa tai halua ajatella asioita vuoden päähän.
 
Kerronta etenee pääosin Marian minäkerrontana, johon lomittuvat vuoropuhelut  erottuvat toisistaan erilaisilla kirjasintyypeillä, mikä helpottaa hahmottamista.
 
Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. 90-vuotias isotäti Elli kaipaa jeesiä ja isä pitää itsestään selvänä, että Maria auttaa sukulaistätiä, vaikka palkanmaksusta ei ole ollutkaan mitään puhetta. 

Marian on vaikea ymmärtää isän logiikkaa: Elli-täti auttoi isää tämän ollessa nuori, ja nyt isä voi hyvittää asian Marian työpanoksella. 
 
Lähikaupan ilmoitustaululta Maria pongaa samassa koulussa olleen Alin mainoksen erilaisista kotiaputöistä. Ali jakaa mieluusti tieto-taitoaan kevytyrittäjyydestä, ja pian ihastus Odeenkin unohtuu jo melkein kokonaan. 
 
Alin yritteliäisyys ilmenee siinäkin, että poika haluaa suorittaa sekä lukion että ammattikoulun sähköasentajalinjan. 
 
Päräyttävään mopokesään mahtuu myös kipuilua kaverien kanssa. 
 
Maria on kuullut, että monet ”alakoulun bestikset / nollaavat toisensa yläkoulussa”, minkä jälkeen ”mitä me ollaan enää toisillemme / pelkkiä lapsuusmuistoja / kasvoja luokkakuvissa”.
 
 
 

Mopokesä on hyvä muistutus siitä, että raha ei kasva puussa ja että unelmien eteen on hyvä oppia tekemään myös töitä. 

Marian unelma moposta toteutuu lopulta aika helposti onnenkantamoisen avulla, mutta lukija suo sympaattiselle päähenkilölle tämän kernaasti, sillä tyttö ponnistelee kyllä ankarasti unelman tavoittaakseen. 

 

Mopokesän motto on hauskasti tiivistetty Ellin ja hänen naisystävänsä Irman kodin seinällä roikkuvaan kirjottuun huoneentauluun ”Työ, taito, tekeminen / siitä seuraa toimeentulo”.

 

 

Moni kotimainen nuortenkirjailija on omaksunut yllättävän ketterästi säeromaanin ilmaisurekisterin osaksi kirjallista repertuaariaan. 

Mopokesä on Romppaisen ensimmäinen säeromaani. Se on ilmestynyt Romppaisen omakustanteena osana VaLas-kollektiivia. 
 

 

 

Nuoruuden äärirajoja hahmottamassa

Heli Haltia: Suwenkorento. Enostone 2024. 135 sivua. Kansikuva ja sisäsivujen kuvitus Iiva Vilvas. 

 

 

Kuluvan kevään uutuuskirjat vyöryvät työpöydälleni, mutta silti tekee mieli nostaa kiinnostavia teoksia esiin vielä viime vuodenkin tarjonnasta.
 
Heli Haltian Suwenkorento voi hätkähdyttää potentiaalista nuorta lukijaa hieman erikoisella nimellään, jonka w-kirjain tuntuu hieman keinotekoiselta koketeeraukselta.  
 
Iiva Vilvaksen kansikuvassa on yhdistetty kasviaihe ja nuoren tytön potretti. Kansikuva antaa vaikutelman runoteoksesta, ja Haltian suorasanaisessa kerronnassa onkin poikkeuksellisen paljon lyyrisyyttä. 
 
Suwenkorento on saanut aikuisten kaunokirjallisuuden luokituksen, 84.2, mutta kustantaja markkinoi teosta nuorten aikuisten romaanina. 

Äskettäin kuulin, että aiemmin monissa YA-kirjoissa käytetystä kaksoisluokituksesta 84.2 / N84.2 on Suomessakin luovuttu kansainvälisen käytännön mukaisesti. Kirja-alalla on käytössä yhteinen ONIX-formaatti, joka mahdollistaa vain yhden luokan merkitsemisen. 

Tosin kirjastoilla ja kirjakaupoilla on toki edelleen valta ja mahdollisuus sijoittaa kirjoja eri kohderyhmien ulottuville.
 
Myös Ulla Onervan Hattaradilemma (Tammi 2025) on saanut kirjastoluokituksekseen 84.2, vaikka kirjan päähenkilöt ovat lukioikäisiä. 
 
Suwenkorennon Meeri on yläkouluaan päättävä nuori, jolla on kaksi isoveljeä. Tyttö havainnoi läheisiään, ystäviään ja ympäristöään tavattoman terävästi. 

Murrosikäisen nuoren mielenmaisema on ehdoton ja ehkä hivenen vinksahtanut. Meeri kokee valehtelevansa ja feikkaavansa tunnetilojaan, kertovansa myös ystävilleen”kultakehyksisiä versioita” itsestään. 

 

On helpompaa sanoa vanhemmille mitä he haluavat kuulla, pitää heidät tyytyväisinä. Kertoa ystäville vain omien olotilojensa ja olosuhteittensa hyvät puolet. Mutta miksi. Jättäisivätkö ystävät, jos olisi ihan rehellinen. Hylkäisivätkö vanhemmat, jos kertoisi omat mielipiteensä. Tuskin.

 

Haltia on nimennyt lyhyet luvut usein  vertauskuvallisilla nimillä (esim. Aaninki, Kemiaa vai fysiikkaa, Leijonamielet, Elämän kevät). Selkeän juonen sijasta luvut syventävät Meerin tapaa ajatella ja työstää minuuttaan. 

Tytön kasvuprosessi tiivistyy alalukujen lisäksi seitsemään Vaihe-nimiseen päälukuun, joissa tapahtuu kypsymistä, oivalluksia ja seestymistä vallitsevaan tilanteeseen. 
 
Meerillä on kaksi luottoystävää, Judit, jolle ulkonäkö ja varallisuus ovat tärkeitä.  Simona Salaoja taas suosii maanläheisempiä arvoja kantaen huolta eläinten oikeuksista ja maapallon tulevaisuudesta. 

Kun ystävät alkavat seurustella, Meeri kokee joutuvansa ulkoringille, mutta sitten hänkin kohtaa Jeren, jonka mielestä itsepetos ei vie pitkälle.
 

Kevarilla elämä oli kevyempää. Sillä pääsi niin helposti pois, kaikesta, ja siitä lähtemiseestä tuli yhteinen nautinto. Molemmat halusivat sitä. Pieniä pakoja. Paikasta toiseen tai kolmanteen tai vieläpä neljänteen. Aina saattoi paeta ja olla taas kahdestaan meidän pehmeässä todellisuudessa.

 

Haltian romaani eroaa monesta muusta teiniangstin kyllästämästä nykynuortenkirjasta siinä, että hän on rohkeasti rajannut kerronnasta ja kuvauksesta pois paljon 2020-luvun nuoruudelle ominaista  kuvastoa (esim. someriippuvuus, päihteet, mielenterveyshuolet). 
 
Tapa, jolla Haltia kuvaa Meerin perhettä, on erityisen hellyttävä. Isän kuningasidea on viedä perhe keväällä  Keski-Eurooppaan. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva isoveli Veikka jätetään talonvahdiksi. 
 
Neljä perheenjäsentä pikkuautossa, jossa ei ole kunnollista tuuletusta, on vertauskuvana tehokas: Meerin vastahankaisuus hälvenee matkan käänteissä, ja isoveli Julle yllättää erityisesti ja paljastaa todellisen luontonsa. 

 

Sillä hetkellä tiesin, että matkasta  voisi sittenkin tulla mielenkiintoinen. Jos keskittyisin tarkkailemaan asioita, joita ihmiset luulivat pitävänsä vain itsellään.  

 

– –  Katselin isää ja äitiä. Ne oli molemmat muuttuneet matkalla. Rentoutuneet. Olivat louhineet jostain esiin muinoin kadonneen huumorin ja kävelivät välillä toisiinsa nojaillen. Se sai ne näyttämään nuoremmilta. Ja minua itketti, jostain syystä. 

 

 

Sirpaleinen, viitteellinen ja valikoiva kerronta tarjoaa lukijalle teoksen lopussa todellisen yllätyksen. Meeri käy lääkärillä ja selviää syy hänen heikolle ololleen. 
 
Nuoruuden käsikirjoitukseen tulee uusi luku, mikä osoittaa Meerille, että oma perhe ja ystävät ovat tukena myös elämän äkkikäänteissä. 
 
Heli Haltia (s. 1976) on valmistunut Turun Taideakatemian teatterilinjalta vuonna 2004 ja on sen jälkeen työskennellyt ohjaajana ja näyttelijänä useissa produktioissa. Hänen esikoisrunokokolemansa Ajatusviiva ilmestyi vuonna 2023 Momentumin kustantamana. 

Suwenkorento kuvaa herkkää kasvuvaihetta omintakeisesti ja paikoitellen hyvinkin intensiivisesti. Toivon, että kirja löytää lukijansa nuorista, jotka arvostavat tyventä ja syvälle menevää kerrontaa nuoruuden pintaliitokuvausta enemmän.