Johanna Auranheimo: Ysit. 288 sivua. Tammi 2024. Kansikuva Laura Lyytinen.
Haluun sikana pois, ja vuodenvaihde tarkoittaa myös loikkaa kohti kevättä ja yhteishakua ja mahdollisesti myös elämää, jossa mä voin aloittaa puhtaalta pöydältä. Voin olla joku muu kuin hapannaamainen, takakiree, koulukeskeinen, liikaa meikkiä käyttävä, vihamielinen, Tyyraksi kutsuttu Eve Eloranta ysibeeltä. – –
– – Mietin, et asunkohan koskaan missään muualla kuin Helsingissä, ja mua alkaa huimata se, kuinka nuori oon, kuinka kauan musta tuntuu jo, että olen ollut nuori enkä lapsi enää, ja kuinka kauan mulla on sellasta suhteellista nuoruudeksi käsitettävää aikaa elämässä jäljellä ja kuinka monta vuotta siitä voi mennä vaan sähläämiseen. – –
Yläkoulun päättävistä nuorista on kirjoitettu lukuisia nuortenkirjoja.
Tuttuakin tutummasta aiheesta huolimatta Johanna Auranheimo (s. 1998) työstää esikoisessaan Ysit näitä nuoruuden perustuntoja yllättävän raikkaasti.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat tunnistettavasti (pukeutumisen trendit, musiikki-idolit ja tuotemerkit) vuosiin 2013 ja 2014, jolloin Facebook oli vielä sosiaalisen median alustoista pääasiallisin nuorison viestintäkanava.
Kunkin luvun alkuun on tarkan päivämäärän ja vuosiluvun lisäksi listattu, mitä päähenkilö Eveliinalla, Evellä, on päällään ja minkälaisen ehostuksen hän on kulloinkin valinnut.
Todennäköisesti Auranheimo on käyttänyt inspiraationa omaa nuoruuttaan eikä ole halunnut suodattaa tunnistettavia ominaispiirteitä pois käsikirjoituksesta. Kokeilu on kiinnostava, ja jää nähtäväksi, kuinka romaanin otollisin kohderyhmä tähän tulee suhtautumaan.
Even someriippuvuuden kuvaus on kuitenkin lähempänä nykyaikaa:
Kello on paljon ja päätä särkee koska oon pyöriny netissä jo pari tuntia, mutten pysty lopettamaan. Kone on auki sängyllä ja mä makaan selälläni sen vieressä ja oon puhelimessa ja Instagramissa. Oon päätynyt loputtomaan suohon mustavalkosia kuvia kapeista reisistä ja röökiä pitelevistä sormista, verkkosukkiksista ja pilleripurkeista, kuvia, joiden päällä on joku surusta tai masennuksesta kertova teksti.
Ne koukuttaa mua. Kaikki se tuska ja rankkuus ja elämän kauheus.
Mä en kyllä oo masentuu, et sikäli vähän outoo.
Murrosikäisen, itsestään epävarman nuoren ulkonäkökeskeisyys näkyy tavassa, jolla Eve tarkkailee itseään toistuvasti kaikilta heijastavilta pinnoilta.
Toisinaan on kuitenkin päiviä, jolloin hän huomaa, ettei ole ”miettinyt mun naamaa niin huolellisesti, et se kestäisi olla näin näkyvillä”.
Nuoren sisäistä kasvua kuvaavissa nuortenromaaneissa aikuiset häivytetään usein takaa-alalle. Tavoitteena on usein viestiä nuoren kaikkivoipuuden tuntoa ja kuvitelmaa siitä, että voisi selvitä jo kokonaan ilman aikuisten tukea.
Ysien perheen kuvaus onkin vähäistä, joskin pikkuveljen käytös nostattaa tuon tuostakin isosiskon ärsytyskynnystä. Yhteisten perheaterioiden sijasta Eve syö usein voileipiä omassa huoneessaan ja äidin kanssa hän viettää laatuaikaa lähinnä katsomalla Downton Abbey -tv-sarjaa. Ostaessaan narustringit Eve tosin miettii, minkälaista keskustelua ne tulevat myöhemmin herättämään perheen pyykkikorissa.
Toisaalta jo yksikin latautunut kohtaaminen kannustavan ja hyväksyvän vanhemman kanssa voi olla riittävä todiste siitä, että perheenjäsenten väliset suhteet ovat osapuilleen kohdillaan. Lähtiessään ysiluokan kevätjuhlaan Eveliina hakee äidiltään hyväksyntää dramaattisen mustalle asuvalinnalleen. Äiti muistuttaa lempeästi, että asu, jossa tytär ei stressaa turhaan, on paras valinta.
Eve on kiltti perhetyttö ja kouluhikari, joka kisaa parhaan ystävänsä Merin kanssa lukuaineiden keskiarvosta. Romaanin nimen voi ajatella viittaavan myös todistuksen kiitettäviin arvosanoihin.
Eve on kuin moderni runotyttö: hän piirtää ja kirjoittaa ja saa taidoistaan ihailua ystäviltä.
Hänellä ei ole vielä kokemusta seurustelusta, ja tunteet samalla luokalla olevaan Onniinkin jäävät lopulta etäihastumisen tasolle.
Eve on käynyt edellisenä kesänä protuleirin ja ystävystynyt Joosuan kanssa, jolle hän tilittää Facebookin messenger-palvelun kautta usein tuntojaan. Joosua näkee Even suojakseen pystyttämien kulissien taakse ja kommentoi myös tämän kirjoittamia tekstejä.
Tavassa, jolla Auranheimo kuvaa Even ja hänen ystäviensä sukupuoleen liittyviä tuntemuksia, on paljon yhtäläisyyttä Dess Terentjevan kevään uutuuden, Zenon, kanssa. Eve esimerkiksi tilittää sekavia ajatuksiaan Sannille, jolla on ollut ”ihan sikana muijaihastuksia”.
Sannia raivostuttaa ”Koko tää ihme sekoilu et on erikseen jotain tyttöihastuksii ja sit niit oikeita ihastuksii, tai et siis mä ooon bi ja nää asiat on vaan näin ja sit sikan pitää selittää.”
Auranheimon nuortenromaani viestii lukijalleen ilman huutomerkkejä, että nuoren on oltava ennen sitouttavaa seurustelua ensin sinut kehonsa kanssa.
Monissa nuortenromaaneissa ns. onnistuneeseen ja täydelliseen yhdyntään ladataan edelleen suhteettoman paljon paineita.
Evellä on seksiin liittyviä fantasioita, ja hän pystyy sanoittamaan toiveitaan nasevasti:
– – Mä näytän siltä, että olen päättänyt jotain itsessäni. Että paljas pinta, mun paljas pinta, vois olla jotain myös jollekin toiselle. Että mä en ehkä halua olla ainoa ihminen, joka on mun kropan kanssa tekemisissä, sen lähellä.
Tai sen sisällä. – –
Yhteiskunnallinen tiedostavuus pilkahtelee 2020-luvun kotimaisissa nuortenkirjoissa ajoittain aiempaa enemmän. Evekin yrittää olla tiedostava ja kriittinen näkemyksissään, mutta esimerkiksi Merin kanssa pidetty esitelmä Pridestä jää vähän paperinmakuiseksi luennoksi ilman konkretiaa ja aidosti omaa ääntä.
Auranheimolla on dramaturgista silmää havainnollistaa päähenkilönsä kehitystä harkituilla nostoilla.
Romaanin alussa Eve on vielä epävarma ja tempoileva tuuliviiri, mutta yläkoulun päättyessä tyttö on selvästi itsevarmempi. Lukijan on helppo samastua tytön havaintoihin omasta olemuksestaan ja eleistään:
Hinaan laukkua paremmin olkapäälle enkä anna hartioiden nousta turvallisesti lysyyn, en vapauta mun lapaluita suojaamaan mun ylävartaloa seksikkyydeltä. En anna itseni valahtaa kasaan koska ei vittu yhtään tunnu siltä.
Pudotan painoa kevyesti lonkalta toiselle ja tunnen käsittämätöntä voitonriemua siitä et mun reidet hinkkaa yhteen tai et se ei oikeestaan just nyt haittaa ollenkaan ja et mä elän sovussa sen kanssa, miltä näytän nyt kävellessäni, heilautan mun ponnarii ja kohotan kulmii ja syön mun purkkaa ja tiedän, et mun elämä syöksyy täyttä vauhtii kohti jotain, missä tällaiset hetket on sääntö eikä poikkeus.
Johanna Auranheimo on suomentanut aiemmin Casey McQuistonin rakkausromaanin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (Tammi 2022) sekä Alice Osemanin Heartstopper-sarjaan liittyviä pienoisromaaneita.
