Hätkähdyttävä kuvaus lapsuuden angstista, joka kuitenkin lopulta taittuu elämäniloksi ja toiveikkuudeksi

Matilda Gyllenberg: Tusen timmar tystnad. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2025.
 
Matilda Gyllenberg: Hundra dagar hemma. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2022.

 

Det finns ett ord för såna som jag. Den heter hemmasittare. Staden har ett program för hur de ska hanskas med oss. (Hundra dagar hemma.)

 
 
Ruotsalaisilla lastenkirjailijoilla on ollut kautta aikojen aivan erityinen taito kuvata lapsuuden kipupisteitä samastuttavasti siten, että pahin angsti taittuu aina myös keventävällä huumorilla tai muulla arkeen tukevasti kiinnittyvällä ankkurilla.  
 
Mielestäni on perusteltua sanoa, Matilda Gyllenbergin kahdessa lastenromaanissa kajastelee Barbro Lindgrenin tuotanto, erityisesti 1970-luvulla ilmestyneet lastenkirjat  Erittäin salaisia juttuja  ja Varpunen.

Hundra dagar hemma ja Tusen timmar tystnad kertovat 11–12-vuotiaasta tytöstä, Nikestä. 
 
Ensimmäisen osan voi tulkita ottavan kantaa myös koronasta johtuneen poikkeusajan kuormittavaan vaikutukseen alakouluikäisten elämässä. 
 
Nikeä – joka tosin hetkellisesti haluaa vaihtaa nimensä, koska ei halua että hänet yhdistetään kansainväliseen urheilubrändiin – ahdistaa moni asia siinä määrin, että kouluun lähtemisestä on tullut entistä vaikeampaa.
 
Yhteys parhaaseen kaveriin Miaan säilyy kuitenkin rikkumattomana. 

Tytöt tapaavat koulun jälkeen ja viikonloppuisin.
 
Äiti on neuvoton ja ihmettelee, miksi tyttärestä on yhtäkkiä tullut erilainen.  
 
Nike vastaa äidilleen rationaalisesti: 

 

”För att jag är sån här. Det är dina gener och det är du som  har uppfostrat mig, tänk på det!”

 
Apua haetaan ja sitä myös saadaan, vaikka tärkeimmät oivallukset tapahtuvatkin Niken pään sisällä. 

Vähitellen, saadun tuen ja ennen kaikkea läheisten ansiosta, toimintatavat myös muuttuvat.    
 
Nike säilyttää ihailtavasti arvostelukykynsä täyttäessään koulukuraattorin masennuskyselyä.
 

Sen gick jag fylla i en blankett med ännu fler frågor: Om jag har aptit, hur många gånger den senaste veckan jag har tänkt på självmord och hur ja ful jag tycker att jag är pp en skala från ett till fem. Helt sjukt! (Hundra dagar hemma.)

 
Vaikka  Nike arvostaakin äitinsä ponnisteluja koulun ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, hän miettii myös välillä,  kenen puolella äiti loppujen lopuksi haluaa olla. 
 
Nike saa lopulta diagnoosin: 
 

Social fobi. Det hörs ju direkt att det betyder att man är livrädd för människor. Man kan inte låtsas att det är något bra. (Hundra dagar hemma.)

 

Maria Sannin hurmaava kuvituskuva, jossa
Nike ja Mia loihtivat barbie-nukeilleen uuden ja
uskottavan anarkisti-ilmeen. Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Hundra dagar hemma
(Förlaget 2022). 

 
Gyllenberg ei kuitenkaan tee Nikestä sääliteltävää rassukkaa. Iltaisin ja viikonloppuisin tytöt ovat hyvinkin aktiivisia. 

Rankkojen aiheiden vastapainoksi Gyllenberg on punonut molempiin kirjoihin 

dekkarijuonta,  joka taittaa onnistuneesti pahimman kärjen angstilta ja apeudelta.  

Avausosassa tytöt ratkovat uimahallin oletettua tuhopolttoa ja jatko-osassa he kuulevat Hämeenlinnan naisvankilasta karanneesta vangista.  Samaan aikaan uutisen kanssa koululle tulee uusi, hieman kummallisesti käyttäytyvä rehtori. 

Epäilyksen kaavat ovat kirjoissa samanlaisia: lukijankin on helppo mennä tyttöjen vedenpitävien todisteiden kyytiin, mutta lopulta sekä tytöt että lukija saavat huomata, että ihmisiä ei kannata leimata heppoisin perustein! Niken ”sairaskertomuksen” ohessa tytöt ratkovat myös kaupungin uimahalllin oletettua tuhopolttoa.

 
Tusen timmar tystnad jatkaa Niken ja äidin tarinaa. 
 
Siinä Nike on palannut kouluun ja aloittaa kuudennen luokan. 
 
Mia kiteyttää heidän uuden sosiaalisen asemassaan tapahtuneen muutoksen: 

”Vi är störst i skolan nu”, sa hon, ”Här är det vi som bestämmer”.

 
Nike kokee elävänsä kahdessa todellisuudessa: koulussa tapahtuu paljon, mutta kotona on hiljaista ja ahdistavaa. Äiti haluaa vain nukkua ja purskahtaa itkuun pienimmästäkin.
 
Siksi Niken on vaikea puhua asiasta aluksi edes bestikselleen Mialle. 

Oivaltava arkinen kuvituskuva Niken äidin alkavasta alakulosta
tämäkin. Maria Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025).   

 
Gyllenberg on kuitenkin rakentanut myös tässä jatko-osassa Niken ympärille vankan tukiverkoston. Vaikka hänen isänsä asuukin uusperheensä kanssa Kööpenhaminassa, niin onneksi isäkin Kööpenhaminassa uusperheensä kanssa asuva isä havahtuu onneksi ajoissa muuttamaan vakiintuneita toimintakuvioitaan. 

Myös äidin miesystävä luovii taitavasti Niken ja tämän äidin tunneilmausten välimaastossa. 

Tärkein tukija on kuitenkin ilmastonmuutoksesta ja lintujen tarkkailusta kiinnostunut isoäiti. 
 

 
 

Gyllenbergin lastenromaaneissa on paljon yhtäläisyyksiä myös Veera Salmen  Ihan tavallisen Fionan kanssa. 

Salmen Fiona on jo aloittamassa yläkoulun, mutta nauttii vielä muutaman ystävänsä kanssa myös leikistä ja mielikuvituksesta. Niken tapaan myös Fiona kokee koulun yht äkkiä niin ahdistavaksi, että ei halua mennä sinne. 
 
Gyllenbergin Hundra dagar hemma -kirjasta löytyy hieno kohtaus, jossa Mia ja Nike leikkaavat barbeilleen anarkismin vaativat uudet kampaukset: 
 
 

Klippa ett stort hål för huvudet och två mindre på vardera sidan som ärmhal, och rita ett stort svart A med en cirkel runt med tusch mitt på magen. Det omringande A:et är en symbol för anarki. anarki betyder att ingen får bestämma över någon annan, utan att alla bestämmer över sig själva. Det finns inga lagar att bryta emot, och de vuxna tvingar inga sina barn att göra sånt de inte vill.

 

Maria Sann ei epäröi kuvata  sysitummiakaan mielen syövereitä.
Tässä kuvituskuvassa tosin jo lähes kadonnut yhteys Niken ja äidin
välillä on jo palautumassa. Sannin kuvitusta Matilda Gyllenbergin
lastenromaaniin Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025). 

Maria Sannin mustavalkoinen kuvitus välittää upeasti Niken ja tämän läheisten tuntoja. Vaikka lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa nelivärinen kuvitus on jo pikemminkin sääntö, niin näihin kirjoihin värikuvitus ei olisi kerta kaikkiaan edes sopinut.
 
Sann ei epäröi välittää kuvituksissaan myös keskushenkilöiden mustia syövereitä.
 
 
Hundra dagar hemma oli ilmestymisvuonnaan Runeberg Junior -ehdokkaana. 

Tusen timmar tystnad oli ehdolla Topelius -palkinnolle. 

 

Kirjallisuuspalkintojen anatomiaa – eli hukataanko lasten- ja nuortenkirjan ansaitsema mediahuomio raatityössä kiireen ja arvostuksen puutteen vai jonkun muun syyn takia?

 

 
Usein kuulen monelta eri taholta valitusta siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaipaama ja sille ehdottomasti kuuluva tila mediassa on kutistunut jo liki olemattomiin.    
 
Yksi todennäköisesti näkyvin, joskin hetkellinen nosto saadaan nykyisin lyhyillä palkintouutisilla. 
 
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kenttää jo 40 vuotta aktiivisesti seuranneena huomaan haikailevani jo toistuvasti niitä vanhoja hyviä ja kenties jo peruuttamattomasti menneitä aikoja. 
 
1980-luvun lopulla otettiin vasta hieman kangerrellen haltuun tietoverkkoa ja sen mahdollistamaa reaaliaikaista laajojen ryhmien tavoittamista vain yhdellä tai kahdella napinapainalluksella. Tiedotusvälineisiin oltiin tuolloin tavallisesti yhteydessä faxeilla tai kirjeitse.
 
Toki lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoja oli totuuden nimessä nykyiseen verrattuna huomattavasti vähemmän, mutta silti tiedotus ja palkintojen profilointi tehtiin antaumuksella.
 
Lastenkirjainstituutin verkkosivuilta löytyy  listaus kaikista Suomessa jaettavista lasten- ja nuortenkirjallisuudelle, sen eri genreille eri kategorioissa tai eri kohderyhmille jaettavista valtakunnallisista tai alueellisista palkinnoista. Niitä on jo yhteensä 29. 
 
Määrä pyöristyy 30:een, kun mukaan lisätään vielä Espoon kirjailijat ry:n perustama Tuikku-palkinto, jota on jaettu vuodesta 2024 lähtien. Tuikku huomioi pienkustantajien julkaisemat teokset, mukaan lukien lasten- ja nuortenkirjat. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna ehdolle on asetettu myös lastenkirja, Tuula Peren ja Catty Floresin kuvakirja Kun siivet kantavat (WickWick 2025). 
 
Nykyisin valtaosa kirjallisuuspalkinnoista jaetaan kaksivaiheisesti: ensin asetetaan ehdokkaat, joista  valitaan lopullinen palkinnonsaaja. Vuosituhannen taitteessa Suomen Kirjasäätiön kolmen Finlandia-palkinnon jakoperiaatteita muutettiin siten, että esivalintaraadin jälkeen lopullisen voittajan tekee ”diktaattori”, joka on yleensä julkisuudesta tunnettu henkilö.  Tätä ennen sama Finlandia-raati valitsi ensin ehdokkaat ja sitten lopullisen voittajan. 
 
Näkökulmat ovat laajentuneet, kun myös lasten ja varhaisnuorten ääni tulee entistä paremmin kuulluksi kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. 

Lasten LukuVarkaus-palkinto perustettiin vuonna 2001. Siinä aikuiset tekevät esivalinnan vuoden lastenkirjoista ja lapsiraati tekee lopullisen valinnan. 

Samaa käytäntöä on hyödynnetty vuodesta 2017 jaetussa Runeberg Junior -palkinnossa. 
 
Suomen vanhimmat lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavat palkinnot ovat Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinto. Zacharias Topeliuksen mukaan nimettyä ja tänä vuonna 80 vuotta täyttävää Topelius-palkintoa on jaettu vuodesta 1946. 

Kirjailija Arvid Lydeckenin mukaan nimettyä palkintoa on jaettu vuodesta 1969 (vuosina 1947–1968 palkinto tunnettiin vielä Valistuksen palkintona). Rahoittajina toimivat alkuvaiheessa kustantamot, WSOY ja Valistus. Vuosina 1987–1996 Topelius-palkintoa rahoitti Suomen Kirjasäätiö.
 
 
Nyttemmin Topelius- ja Arvid Lydecken-palkintojen rahoitus tulee Kopiosto-korvauksista ja palkintojen summa määräytyy kulloisenkin jakovuoden mukaan. 

Keskiviikkona jaetut palkinnot Laura Ertimolle  ja Maria Sannille sekä Tiia Mattilalle  olivat siis kumpikin tänä vuonna suuruudeltaan 2026 euroa. 

Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnoista päättää kolmihenkinen, muutaman vuoden välein vaihtuva asiantuntijaraati, joka sekä nimeää ehdokkaat että tekee myös lopullisen päätöksen.

                                                  * * * * * 
 
1940-luvun sotavuodet kasvattivat etenkin alkuperäisen kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimikemääriä. Yksi Topelius-palkinnon perustamisen kimmokkeista oli antaa huomiota laadukkaille lasten- ja nuortenkirjoille ja niiden tekijöille. 
 
Vielä 1970-luvulla Suomessa ilmestyi vain muutama sata kotimaista suomen- tai ruotsinkielistä teosta. 

2000-luvulla ilmestyy Lastenkirjainstituutin Kirjakori-tilastojen ja Kansalliskirjaston tilastojen mukaan vuosittain jo reilut 700 kotimaista lasten- ja nuortenkirjaa, mukaan lukien omakustanteet ja pienkustantajien julkaisemat teokset. 
 
Lasten- ja nuortenkirjojen tarjonta on siis kasvanut roimasti. Onkin liki mahdotonta, että yksittäinen henkilö, saati useampijäseninen asiantuntijaraati, pystyisi vakaasta tahtotilastaankaan huolimatta ottamaan haltuun koko tarjontaa. 
 
Lasten- ja nuortenkirja-alan palkintojen raatityöskentelyä avataan nykyisin harmillisen sattumanvaraisesti julkisuuteen. Paljon riippuu palkinnon taustaorganisaatiosta tai jakajasta, onko sillä taloudellisia resursseja tai muita voimavaroja tuottaa ja välittää raatityöstä ja palkinnon uutisoinnista tiedotteita jakoon esimerkiksi Suomen tietotoimiston kautta.
 
Mielestäni on perin harmillista, että esimerkiksi Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry hukkaa mahdollisuudet tiedottaa jakamistaan Topelius- ja Arvid Lydecken-palkinnoista laajemmalle kohderyhmälle. Saamani tiedon mukaan palkinnonjakotilaisuudet hoidetaan nykyisin suljetusti siten, että paikalla ovat lähinnä palkitut kirjailijat, kustantaja sekä raadin jäsenet. Palkinnonjakotilaisuudessa pidetyt puheet ja koonnit jäävät siis varsin pienen piirin kuultaviksi ja purtaviksi.  
 
Toisaalta ymmärrän – itsekin erinäisissä raadeissa istuneena – myös raatityöstä aiheutuvan kuormituksen. Rahallista korvausta aikaa vievästä raatityöstä on usein tarjolla vähänlaisesti tai ei lainkaan.  
 
Kun ehdolle pyritään saamaan kaikkien yhteisen edun nimissä kustantajien seuloma otos koko vuoden laadukkaimmista ja kiinnostavimmista uutuuksista,  raadin luku- ja haudutteluaika jää pakostakin lyhyeksi, koska uutuuksia ilmestyy usein pitkälle marraskuulle asti. 

Paljon asioita jää arvailun varaan: Toimittavatko kustantajat raadeille kirjoja välittömästi teoksen ilmestyttyä vai isommissa paketeissa vasta hieman ennen määräajan umpeutumista? Kuinka monta teosta raati kulloinkin saa luettavakseen? Onko palkintoa jakavalla taholla selkeät ohjeistukset palkinnon jakamiseen? Uudistetaanko niitä tarvittaessa? Entä onko raadilla mahdollisuutta kokoontua kasvotusten vai hoidetaanko palaverit sähköpostitse vai etäyhteydellä? 
 
Jatkuvasti sattumanvaraisemmaksi äityvän lasten- ja nuortenkirjanäkyvyyden aikana koenkin entistä tärkeämmäksi, että lasten- ja nuortenkirjapalkintojen raadit tekisivät kokoavaa summausta – ainakin yhdistyksen, järjestön, toimijan omilla verkkosivuilla ja sosiaalisen median kanavilla – isosta työstä, jotta julkisuuteen välittyisi mahdollisimman paljon erilaisia yhteenvetoja, havaintoja, analyysejä ja ahaa-oivalluksia uusimmasta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta. 

Kuva yllä: Venäläisen taiteilija Juri Ljukshinin käsin väritetty grafiikan vedos. 

Vetävä seikkailu toden ja myyttien välimaastossa

Minna Keränen: Pelastusoperaatio Haukka. 181 sivua. Momentum 2025. Kansikuva Ulpu Kaikkonen.

 

Pienkustantajien lasten- ja nuortenkirjatarjonta versoo Suomessa nyt poikkeuksellisen runsaana, moniäänisenä ja laadultaan vaihtelevana.
 
Lasten- ja nuortenkirjapalkinnoille asetetaan nykyisin entistä useammin ehdolle myös pienkustantamoiden julkaisemia teoksia ja joskus jopa omakustanteisia lasten- ja nuortenkirjoja. 
 
Minna Keräsen ensimmäinen lastenkirja, Pelastusoperaatio Haukka, yhdistää onnistuneesti suomalaista kansanperinnettä ja varhaisnuoruuden kasvukipuja. 
 
Alakoulun viides luokka on päättynyt. Paju on huojentunut, että pääsee pois koulusta, missä on ollut monenlaista hankausta. 
 
Pian Paju saa kuitenkin kuulla, että äiti on ilmoittanut hänet  luonto- ja ympäristöpainotteiselle kesäleirille. 
 
Paju olisi paljon mieluummin jäänyt kotiin tietokoneen ääreen koko kesäksi, mutta äiti vetoaa järkiperäisesti siihen, että leirillä lapsi saa ravitsevaa ruokaa ja tapaa ikäisiään.
 
Ennen pitkää Paju saa kuitenkin huomata, että Lintukodon leirikeskuksessa  ei olekaan kyse aivan perinteisestä kesäleiristä.  
 
Eräs leiriläisistä, Eelis, kertoo: 

– – Lintukodossa alkaa nähdä olentoja ja asioita, joita ei ole nähnyt aiemmin. Tavalliset ihmiset eivät näe niitä, ja pitävät niitä sen vuoksi satuina. Mutta sinä näet niitä, koska olet erityinen.

Vähitellen Paju herkistyy Lintukodossa aistimaan väkevästi. Muut leiriläiset ovat häntä tietäväisempiä ja huomaavat, että Pajun herkkyys virvatulille johtuu siitä, hänellä on sisällään haava tai ikävä jotakuta läheistä. 
 
Paju saakin leirillä rautaisannoksen suomalaista mytologiaa.
 
Kun äiti tulee vierailupäivänä leirille, Paju ei oikein tiedä, mitä hänelle kertoisi:
 

– Täällä on ihan kivaa, sanoi Paju.
 
 Hän osoitti huoneen toista sänkyä ja kertoi, että siinä nukkuu hänen kämppiksensä Sade, joka oli myös hyvä tyyppi. Paju kertoi melomisesta, omasta ryhmästään, Karlista ja ruuasta, mutta ei sanallakaan maininnut mitään eri taloista ja voimista ja olennoista, joihin oli leirillä törmännyt. Hän ei kertonut, että leirin johtaja oli oikeasti Kuutar, ja että yhden talon johtaja liikkui leijaillen, jos ei jaksanut kävellä, tai että metsässä oli jotakin pelottavaa, joka jahtasi häntä virvatulella. Äiti kuunteli ja hänen silmistään näki kuinka iloiseksi hän tuli siitä, että Pajulla oli ollut leirillä hyvä olla. 

 
Pian äiti paljastaa, että leirin vetäjät ovat odottaneet ”väkeä ja voimaa” omaavan Pajun saapuvan Lintukotoon jo aiemmin. Pajun kouluvaikeudet ja haasteet kavereiden kanssa arveluttivat kuitenkin äitiä päästämästä lastaan leirille liian aikaisin.  Äidilläkin on nimittäin muistoja samalta leiriltä…
 
Paju lähtee yhdessä muiden leiriläisten kanssa etsimään epämääräisissä   olosuhteissa kauan sitten kadonnutta isäänsä. 
 
Lapset päätyvät metsän kuningas Tapion valtakuntaan, tapaavat Näkin ja muuta Veden väkeä ja päätyvät lopulta tihentyvässä loppunousussa jopa Tuonelaan.
 
Kiinnostavasti Keränen nivoo tarinaan myös arkisempia säikeitä varhaisnuorten arjen haasteista ja erilaisista perhekuvioista.
 
Useampi leiriläinen paljastuu erityisherkäksi. Moni heistä on nimittäin saanut diagnoosin, jonka kanssa yrittää oppia elämään.
 
Amanda on esimerkiksi nähnyt pienestä pitäen olentoja, joita muut eivät näe: 
 
 

– – Suojelushaltioita, tonttuja, metsänneitoja, keijuja, menninkäisiä ja pikkupeikkoja. Ensin luulin, että kaikki näkevät niitä, mutta aloin pian ymmärtää, että niin ei ollut asian laita. Äiti ja isä ajattelivat, että minulla on vahva mielikuvitus ja mielikuvitusystäviä, ja se menetteli vielä, kun olin alle kouluikäinen. Kun koulussa opettaja alkoi olla huolissaan ja ehdotti lähetettä lastenpsykiatrian tutkimuksiin, opin pitämään suuni kiinni siitä, mitä näen. Kävin kyllä tutkimuksissa, mutta minut todettiin siellä ihan normaalisti kehittyneeksi ja terveeksi lapseksi. Olen kuulemma tavanomaista älykkäämpi ja minulla on rikas mielikuvitus. Minulta tutkittiin autisminkirjoakin, mutta en saanut testeistä tarpeeksi pisteitä.

 
Kirjasta löytyy myös hauska viittaus Tove Janssonin muumikirjoihin, kun Paju, Sade, Amanda, Eelis ja Karli keskustelevat peikkojen olemuksesta. Sade muistuttaa, että eivät kaikki peikot ole ilkimyksiä ja mainitsee Janssonin muumit. 

 
Tällaisille vetävästi kirjoitetuille ja omintakeisesti fantasiaa ja arkea yhdistäville lastenkirjoille on eittämättä tilausta. 
 
Pelastusoperaatio Haukan tunnistettaviksi ja vallan luonteviksi kirjallisiksi esikuviksi voi nimetä Enid Blytonin ja  J. K. Rowlingin, vaikka Keräsen toteutus onkin omaperäinen ja sopivasti lukijaa yllättävä. 
 
Blytonin Viisikko-sarjan tapaan keskiössä on viisi leiriläistä, joiden monipuolisia, kasvisvaihtoehdotkin huomioivia eväitä kuvataan seikkailun  käänteissä erittäin antaumuksellisesti. 
 
Harry Potterin velhokoulun tapaan myös kesäleirin vetäjät ovat kaikki karismaattisia persoonia. 

Koulunkäyntiin penseästi suhtautuvan Pajun alakoulun viimeinen luokkakin käynnistyy lupaavasti, kun luokanvalvojaksi on tulossa leiriltä entuudestaan tutuksi tullut aikuinen. 
 
Todennäköisesti Keränen on siis ajatellut kirjoittaa seikkailulle vielä jatko-osan.
 
 
 
 
Lisää suomalaisesta kansanperinteestä ammentavia uusia tai uudehkoja lasten ja varhaisnuorten kirjoja:

Miila Westin: Myyttiset-sarja, S&S 2023–2025 / sarjakuvaromaani

Reetta Niemelä: Mustan kuun majatalo -sarja, Lasten Keskus v:sta 2021/ lasten romaani
 
Titta Kemppainen: Näkki, Oppian 2024 / selkokirja
 
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023 / kuvakirja
 
Vuokko Hurme: Ihanat taruolennot, kuv. Julia Savtschenko, WSOY 2023 / helppolukuinen tietokirja
 
Vuokko Hurme: Karmeat taruolennot, kuv. Julia Savtschenko, WSOY 2022 / helppolukuinen tietokirja
 
Rimma Erkko: Kaamoksen kissa, Nysalor-kustannus 2022 / kuvakirja
 
Anu Holopainen: Iik-sarja: Krampus, Myllylahti 2022 
 
Sari Peltoniemi: Vaihdokkaat, RanRan 2021 / lasten romaani 
 
Seita Rönkä: Loitsun voima, Haamu 2020 / varhaisnuorten ja nuortenromaani
 
Reeta Aarnio: Maankätkemät-sarja, Otava 2008–2013 / lasten romaani