Uhanalainen Pullervo ja hellyttävä Mooses, kaksi erilaista lasten hyljekirjaa

Pinja Meretoja: Pullervo. Suuri kirja saimaannorpasta, 44 sivua, Tammi 2021.

 

Astrid Lindgren & Maria Nilsson-Thore: Saariston lapset: Pampulan ikioma hylje, suom. Laila Järvinen, 48 sivua, WSOY 2021.

 

Pinja Meretojan tietokuvakirja WWF:n norppalivestäkin tutusta Pullervosta on erinomainen todiste kotimaisen lasten tietokirjallisuuden korkeasta nykytasosta.

 

Meretojan opiskellessa Buenos Airesissa kuvittajaksi hän liennytti koti-ikäväänsä  katsomalla WWF:n Norppaliveä.  

 

Vähin erin hän kiinnostui enemmän saimaannorpista ja muutaman vuoden taustatyön jälkeen syntyi aiheesta lasten tietokirja.

 

Lopputuloksen tasapainoisuus selittyy varmasti suurelta osin sillä, että Meretoja vastaa itse sekä kuvituksesta että tekstistä: hän on joutunut tekemään kompromisseja kuvan ja tekstin kertovuuden välillä vain itsensä kanssa ja näin hän on onnistunut välttämään, että kirjaan tutustuva lapsi ei saa kuvista tai tekstistä ähkyä. Kuva ja faktateksti ovat tasapainossa keskenään. 

 

Näin yksinkertaisella havainnekuvalla näytetään 
saimaannorpan anatomiaa. Pinja Meretojan kuvitusta
kuvatietokirjaan Pullervo. Suuri kirja saimaannorpasta
(Tammi 2021). 

Graafiset havainnekuvat, kartat ja norpan anatomia esitetään selkeästi. Tyylitellyn graafisesta ja yhtenäisiä väripintoja suosivasta kuvitustyylistä huolimatta eläinten lajityypilliset piirteet on kuvattu tunnistettavasti. Paikoitellen valkoinen teksti hukkuu vaaleaan taustaansa ja on siksi hieman vaikealukuista.

 

Teksti on kauttaaltaan selkeää ja riittävän lyhyttä, jotta lapsi jaksaa lukea erikaliset tieto-osuudet. 

Vuodenaikojen vaihtelun vaikutukset saimaannorpan
elämään ovat myös kiinnostavia. Pinja Meretojan kuvitusta 
kuvatietokirjaan Pullervo. Suuri kirja saimaannorpasta 
(Tammi 2021). 

 

Ilmastonmuutoksen uhkat norpan pesimiselle sekä luonnonsuojelu tulevat kirjan lopussa luontevasti esille.

 

WWF:n Norppaliven kamerat suljettiin tänään, koska norppien tarkempi sijainti on paljastunut ja ihmiset eivät ole malttaneet tarkkailla norppia pitkän välimatkan päästä vaan häirinneet niiden luontaista reviiriä.  Norpilla on juuri nyt käynnissä karvanvaihto, ja lämpimässä paikassa makoilu edistää karvan vaihtumista. 

Norppalive ehti kerätä tänä keväänä reilun kolmen viikon aikana lähes 1,2 miljoonaa katselukertaa.

 

Astrid Lindgrenin Saariston lapset -romaanista aloitettiin viime vuonna uusi kuvairjasarja, jossa on Maria Nilsson Thoren uusi kuvitus.  

Tässä kuvakirjassa eletään auvoista saaristolaisidylliä ja hylkeet ovat lähinnä riesana kalastajille.  

 

Edellisessä osassa Pelle sai oman lemmikkikanin ja nyt 

Pampula pistää paremmaksi. Kalastaja Kalle Västerman on löytänyt luodolta verkkoon sotkeutuneen hylkeen poikasen. 

 

Pampulan ilo on suunnaton, kun kalastaja lupaa antaa hylkeen tytön hoiviin.

 

– Saat sen kokonaan itsellesi, jos tahdot.

Pampula tuijotti häntä.

– Mitä sinä sanoit?

– Sinä saat sen. Mikäli isäsi ja äitisi sallivat. Minä olen iloinen kun pääsen siitä. Voit ruokkia sitä ja pitää sitä, kunnes se tulee niin suureksi, että siitä on jotakin hyötyä.

 

Pampula on onnesta ymmyrkäisenä, kun saa kuulla, että
kalastaja antaa mielihyvin hylkeen hänen hoiviinsa. Maria Nilsson
Thoren kuvitusta Astrid Lindgrenin tekstiin kuvakirjassa
Saariston lapset: Pampulan ikioma hylje
(WSOY 2021).

Pampula syöttää hyljettä tuttipullolla. Hylje saa nimekseen Mooses, koska sekin löytyi Raamatun Mooseksen tavoin kaislikosta. 

Villi eläin saa kuitenkin melkoista tuhoa aikaan sisätiloissa. Ulkona se seuraa Pampulaa joka paikkaan, koska leimautuu emon puuttuessa tyttöön. 

 

Hylkeistä on kirjoitettu paljon lastenrunoja, mutta löytyypä niistä jo ennestään muutama lastenkirjakin. 

 

Lisää kirjoja hylkeistä:

 

Anna Taube & Imke Sönnichsen: Pikku hylje löytää ystävän, suom. Seija Kalinen, Mäkelä 2020 / helppolukuinen lastenkirja lukutaidon alkuun 

 

Sari Kanala & Daga Ulv: Saippa Saimaannorppa / The Saimaa ringed seal, englanninkielinen käännös Sari Mononen, Amusantti 

 

Tuure Holopainen & Oma Orell: Nuutti ja Kuutti, omakustanne 2011

 

Pekka Hänninen & Laura Tuominen: Norpan talvi, Rakennusalan kustantajat 2005 

 

Jonathan Mc Leod & Wendy Holden: Malawa, pieni hylkeenpoikanen, suom. Hanna Autio, Satusiivet 1992

 

  

Elämään kuuluu aina myös kuoleman siruja

Sini Helminen: Väkiveriset 1: Hurme, 324 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 

Seison kotona vessan peilin edessä mustanvioletissa bilemekossa, korjaan ripsiväriä ja mietin, teenkö sen Kristianin vai itseni takia. Hallan varoitus kekristä kummittelee mielessäni. Olen menossa Antonin veljen kotiin ja Antonin aave on ilmestynyt meille jo kahdesti, vaikka minä olen sentään vain Antonin yhden illan deitti. Anton saattaa hyvinkin seurata myös Kristiania, enkä minä voi käydä tunkemassa huomaamattomasti hänen ovensa alle rautaveitsiä. En halua ajatella, kuinka voimakas Antonin henki on kekrin aikaan, jos jo heikompana se melkein tappoi Darth Maun. 

 

 

Karin Niemen tekemä kansi Sini Helmisen  YA-romaaniin Hurme on poikkeuksellisen vangitseva. Se erottuu taatusti edukseen kirjakaupan ja kirjaston hyllystä, jos se hoksataan laittaa tarjolle kansi edellä. 

 

Vastaväreillä leikittelevä kansi on samaan aikaan romanttinen, karmiva ja viekoitteleva, ja sellaisenaan se toimiikin erinomaisena johdatuksena romaanin tunnelmaan.

 

Nuortenkirjan kannella on aiempaa isompi merkitys lukemaan houkuttelemisessa. Suomessa halutaan aiempaa enemmän jäljitellä amerikkalaisia kansityylejä. 

Karin Niemen kansi todistaa, että omintakeisempi ja rohkeampi tyyli erottuu aina edukseen.

 

Hurme aloittaa uuden itsenäisistä osista koostuvan Väkiveriset-trilogian.  

 

Avausosa on jouheva sekoitus petoromantiikkaa, makaaberia kauhua, dekkaria ja realistista kerrontaa höystettynä vielä ripauksella huumoria. 

 

Seela – sukunimeltään enteellisesti Kalmankari – on aloittanut kirjallisuuden ja estetiikan yliopisto-opinnot Helsingissä ja asuu Darth Mau -kissan kanssa enonsa hautaustoimiston yläkerrassa. 

 

Hänen perheensä on kokenut kymmenisen vuotta sitten suuren tragedian, kun kolmostyttäristä kaksi on kuollut auto-onnettomuudessa ja vain Seela on jäänyt henkiin. 

Seela on käynyt terapiassa ja päässyt jaloilleen, mutta isä kipuilee yhä asian kanssa. 

 

Auttaessaan enoaan hautaustoimistossa Seela huomaa omaavansa kyvyn nähdä rajatilassa olevia kuolleita. 

Kun toimiston lavetille ilmaantuu epäonnistuneiden Tinder-treffien toinen osapuoli, öykkärimäisesti käyttäytynyt rikkaan suvun vesa Anton, tapahtumat kääntyvät paranormaalin puolelle.

 

Originelli Seppo-eno ei vähästä hätkähdä, sillä hänelläkin on sama erityiskyky.  Hän uskoo Seelan olevan riittävän kylmäverinen hyväksymään asian ilman suurempaa ahdistusta:  

”Ihminen on kuollessaan yhtä avuton otus kun syntyessään. Siksi on olemassa sellasia olentoja kuin kalmanväki, joita tavalliset heikkoveriset ihmiset eivät näe, jotka auttaa vainajia pääsemään tuonpuoleiseen. Ne henget, jotka eksyy ja jää maan päälle, hiipuu ja menettää hiljalleen voimansa”, – – .  

Ongelmia ilmenee lähinnä silloin, jos vainajan läheiset eivät haluakaan surun ja luopumisen pelon takia päästää vainajaa vapaaksi.

 

Samoilla luennoilla käyvä Halla kiinnittää Seelan huomion ja saa hänen sydämensä sykkimään aivan erityisellä rytmillä.

 

Helminen herättää suomalaisesta kansanperinteestä tutun kuvaston eloon. 

Seksuaalisuuden moninaisuus tulee esiin sivu- ja päähenkilöiden kautta. 

Alun väärinkäsitysten jälkeen Halla arvostaa Seelan suhtautumista: Seela ei nimittäin välitä siitä, mikä hän on, vaan kuka hän on.

 

Seela tulee vähitellen sinuiksi erityisominaisuutensa kanssa. 

Hän huomaa että elämä ei maistu elämältä ”ilman sitä pientä kuoleman sirua, tummaa ja huomaamatonta, jonka nykyihmiset tahtovat siivota pois, unohtaa, kadottaa näkyvistä”.

Joskus pienen katselukirjan koko hämää

  

 

 

Muumi: Vauva: sanahaitari, WSOY 2021.

Tove Janssonin tuotannosta tehdään jatkuvasti ”uusmuumi-kirjoja”, joiden oikeuksia valvoo Tove Janssonin veljentytär Sophia Jansson ja hänen yrityksensä Moomin Characters. 

 

Uusmuumeissa teksti tai kuvitus (joskus molemmat) ovat uusia, mutta alkuidea pohjautuu Tove Janssonin tuotantoon.

 

Mustavalkoiset graafiset muodot auttavat lasta
hahmottamaan kuvia paremmin. Tove Janssonin
kuvitusta haitarikirjaan Muumi-vauva sanahaitari 
(WSOY 2021).

Kirjan takakannessa kerrotaan, että  Muumi-Vauva -sanahaitarikirjan kuvitukset ovat alkuperäisiä Tove Janssonin piirroskuvia.  

 

Tavaonomaisten katselukirjojen arkisten esineiden sijaan muumikirjan esinerepertuaari on hieman erikoisempi.

 

Mustavalkoiset muumihahmot ovat olemukseltaan sympaattisia ja luottamusta herättäviä. 

Sanahaitarikirjoissa on katseltavaa molemmin puolin.
Tove Janssonin kuvitusta haitarikirjaan 
Muumi-vauva sanahaitari (WSOY 2021).

Haitarikirjan sivuilla tulevat muumien kupeessa tutuiksi omena, pallo, koira, pilvi, aurinko, rumpu, puu ja vene. 

Graafinen selkeys ja mustavalkoiset kontrastit tukevat vauvan vielä oraalla olevia hahmotustaitoja. 

 

Tämä uusi haitarikirja on ilmestynyt Random House -kustantamon kautta  englanniksi nimellä Moomin Tummy Time: Words. 

 

Jos uusmuumikirjallisuus kiinnostaa, kannattaa hakeutua Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden numeron 4/2020 ääreen. 

Milena Komulainen kirjoitti lehteen artikkelin Polkuja pienimmille Tove Janssonin tuotantoon. Artikkeli tuo esiin viime vuosina ilmestyneitä uusmuumikirjoja.

 

Lastenkirjallisuudessa varioidaan paljon perinteistä neliskanttista kirjan muotoa. 

Haitarikirjat ovat hyvä esimerkki lelun ja kirjan ominaisuudet sekoittavasta hybridistä.

Pitkäksi haitariksi avautuva kirja sopii jo muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle, joka jaksaa kannatella päätään ja viihtyy lattialla vatsallaan kirjan kuvia katsellen.  

Haitarikirjoja ilmestyi paljon nykyistä enemmän 1970-80-luvulla, mutta niitä ilmestyy harvakseltaan edelleen. 

 

 

Lisää haitarikirjoja:

 

Annika Sandelin & Linda Bondestam: Sano hei! Suom. Tittamari Marttinen, Etana Editions 2017 

 

Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen laskee, Otava 2014 

 

Sam McBratney & Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan, suom. Anneli Heimonen, WSOY 2012

 

Lucy Cousins: Maisa kaupungilla, suom. Anneli Heimonen, WSOY 2009

Kaupungilla svengaa

Pia Krutsin & Jani Ikonen: Kaupunki Kukaties, 64 sivua, WSOY 2021. 

 

Lastenrunokokoelmat ovat parhaimmillaan Suomessa kokonaistaideteoksia, joissa runo ja kuvitus sulautuvat yhteen – toinen toistaan tarpeen mukaan myös tukien ja inspiroiden.

 

Tamperelaisen Pia Krutsinin runodebyytti Kaupunki Kukaties on hiottu ja mietitty kokoelma. 

Krutsinin pitkäaikainen kokemus sanataidekasvattajana näkyy eri runolajien luontevassa esittelyssä. 

Runot itsessään toimivat usein inspiraationa erilaisille sanataidetehtäville: esimerkiksi "Kaupungin järjestyssäännöt" innostaa tylyjen kieltotaulujen sijasta jatkamaan listaa siitä, mikä kaikki on – tai voisi olla – kaupungissa sallittua. 

Entä keksiikö joku lisää "Tylsäää!" -runon listaamia is-loppuisia sanoja? 

"Mielikuvituksen maailmanennätyksiä" haastaa miettimään ällistyttäviä ihmeitä ja vertauksia. 

 

Taiton ja kokoelman levollisen ilmeen kannalta Jani Ikosen
ratkaisu yhdistää aukeaman runot yhtenäiseksi kuvitukseksi
on hyvä. Jani Ikosen kuvitusta Pia Krutsinin runoihin 
"Tyläsääää!" ja "Kovis" lastenrunokokoelmassa 
Kaupunki Kukaties (WSOY 2021).

Lastenrunous seurustelee aina kansanrunouden kanssa. 

"Olipa kerran taistelupeli" on moderni ketjuruno (vrt. esim. Hanhiemon iloisesta lippaasta löytyvä runo taloa rakentavasta Jussista).  Krutsinin versiossa pelaamisen koukuttavuuteen puuttuu radikaalisti pikusisko, joka sammuttaa pelikonsolin vetämällä töpselin seinästä! 

 

Aakkosrunoilla on niilläkin pitkät perinteet, ja modernin lisänsä niihin tuo "Keskikaupungin sanakirja".

 

Krutsinin runoissa on hyvä rytmi. 

Niiden tempoa ja iskevyyttä on selvästi hiottu lukemalla runoja ääneen. 

Hyvä esimerkki on runo "Erään kerran herra". 

Svengaavat runot houkuttavat esittämään niitä myös rohkeina tulkintoina. 

Entäpä jos koulussa järjestettäisiin runojamit ja jokainen saisi lukea eläytyen oman mielirunonsa? 

 

Japanilaisen haikurunon kaavalla tehty runo on oikeutetusti
saanut riittävästi tilaa ympärilleen. Jani Ikosen kuvitusta
Pia Krutsinin runoon "Haiku" lastenrunokokoelmassa 
Kaupunki Kukaties (WSOY 2021).

 

Kokoelman eheys selittyy pitkälti rajatulla miljööllä.

Jani Ikosen kuvitukset levittäytyvät poikkeuksetta koko aukeamalle. 

Niistä löytyy räyhäkkää tunnelmaa, nukkavieruja hahmoja, ilakointia ja anarkiaa. 

Ikonen leikittelee perspektiiveillä. Aivojumppana hyvä esimerkki on runon "Erään kerran herra" kuvitus.

Useammassa runossa on toimijana punatukkainen lapsi yhdessä ystäviensä kanssa. Yksi tunnistettava keskushenkilö rauhoittaa tapahtumantäyteisiä aukeamia. 

Löytyypä kirjasta yksi koko aukeamalle levittäytyvä kuvituskuvakin, jossa yläviistosta kuvataan sateenvarjojen alla suojatietä ylittäviä ihmisiä pilvenpiirtäjien kupeessa. Kuvan perusteella voi kuka tahansa tehdä oman runon! 

"Erään kerran herra" -runon kuvitus toimii
myös erinomaisena aivojumppana! Jani Ikosen
kuvitusta Pia Krutsinin lastenrunokokoelmaan 
Kaupunki Kukaties (WSOY 2021).

Maistiaisen Krutsinin ja Ikosen saumattomasta yhteistyöstä voi katsoa myös YouTube-videolta.

 

 

Meillä jokaisella on omat möllimme

  

Nina Pirhonen: Leo Leijona voittaa pelon, 32 sivua, Otava 2021.

 

Anna Tommola & Pete Revonkorpi: Säpsy uhmaa kohtaloa, 33 sivua, WSOY 2020.

 

Anna Milbourne & Daniel Rieley: En (hirveästi) pelkää pimeää, 24 sivua, suomentanut Tuula Korolainen, Tammi 2019.

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Ilon Milli ja pelon Mölli, 33 sivua, Myllylahti 2019.

 

 

 

 

Erilaiset pelot ja niiden kesyttäminen on yksi lastenkirjallisuuden vakioaiheista.   

 

Ylivoimaisesti eniten käsitellään pimeän pelkoja.

 

Näissä neljässä kuvakirjassa pelkoja työstetään luovasti ja lapsilähtöisesti.

 

Nina Pirhosen Leo Leijona -sarjan uutuus Leo Leijona voittaa pelon eroaa visuaaliselta ilmeeltään muista, kansiltaankin tummanpuhuvista kirjoista. 

Kirjan ensisijainen kohderyhmä on taaperosta vähitellen leikki-ikään siirtyvät lapset,  jotka kiinnostuvat vähitellen jo yksinkertaisten katselukirjojen jälkeen enemmän tekstiä sisältävistä ja juonellisista  kuvakirjoista. 

 

Yhtenä iltana möröt olivat tulleet. 

Aivan tavallisena iltana, kun isä oli 

lukenut sadun ja sammuttanut valot.

Silloin Leo näki mörköjen hiipivän varjoista.

Ne näyttivät odottavan yötä piiloissaan, 

eikä Leo uskaltanut nukahtaa.

 

Pelko kuvastuu samastuttavasti Leo Leijonan silmistä.
Nina Pirhosen kuvitusta kuvakirjaan
Leo Leijona voittaa pelon (Otava 2021).

Äiti selittää, että ei ole mitään pelättävää ja antaa varmuuden vuoksi

taskulampun sängyn viereen.

 

Kirkkaalla päivänvalolla asiaa työstetään yhdessä eteenpäin. 

Isä keksii mörönkarkottimen ja yhdessä piirretään unisankari, joka kiitää paikalle, jos mörkö yrittää mönkiä Leon uneen. 

 

Kun pimeänpelkoon on löydetty Leoakin tyydyttävä ratkaisu, siirrytään luontevasti käsittelemään muita leikki-ikäisen lapsen pelkoja: terveystarkastuksessa annettavaa rokotusta ja uusien asioiden ja ihmisten kohtaamisen pelkoa päiväkodin alkaessa.

 

Nina Pirhosen värikylläinen ja retrohenkinen kuvitus ei ole "liian pelottava". 

Lyhyehkö tekstikin pitäytyy pääosin selkeissä ilmaisuissa, poikkeuksena hieman vaikeasti hahmotettava ja  aikava ilmaisu ”Yhteinen innostus loi uuden ystävyyden”.

 

Anna Tommolan ja Pete Revonkorven kuvakirjan päähenkilö Säpsy kärsii välillä öisistä pelkokohtauksista, jolloin hän ”huutaa niin lujaa kuin vain jaksaa”. 

 

Säpsyn pelon kohteet vaihtelevat: joutuuko hän avaruusmiesten koppiin, tuleeko mörkö vai haamu, ministeri vai vaapsahainen tai joku neliskulmainen, nelijalkainen iso, jolla on silmät, muttei suuta?

 

Kerran Säpsy menee pois tolaltaan, kun vaarin sormesta tulee verta.  

 

Rakoilevan tapetin alta pilkistelevät haamut luova
aukeamalla aidosti pelottavaa tunnelmaa.
Pete Revonkorven kuvitusta Anna Tommolan tekstiin
kuvakirjassa Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020). 

Säpsy yrittää pärjätä omillaan ja  olla reipas ja rohkea, koska uskoo kaikkien sitä häneltä odottavan. 

Mutta kun Säpsy hautoo kaiken sisälleen, huoli ja pelot vain kasvavat entisestään. 

Onneksi kotona yhteisen pöydän äärellä paljastuu, että väkivahva vaarikin pelkää kotirannan vesikasveja ja äiti sameaa järvivettä, veitsiä, saksia, hämähäkkejä ja liian jännittävää tv-sarjaa. 

Joskus kuvakirjan kuva voi olla samaan aikaan
kaunis ja pelottava. Pete Revonkorven kuvitusta
Anna Tommolan tekstiin kuvakirjassa 
Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020). 

 

Ja näin Säpsy hoksaa, että jos ei pelkää mitään, voi tehdä tyhmyyksiä, ja se vasta onkin vaarallista!

 

Kuvakirjan viehätys perustuu pitkälti Pete Revonkorven utuisiin ja välillä jopa surrealistisiin kuviin. Kuvitustyyli ja kuvakerronta on kotosuomalaisen kuvitusperinteen sijasta tutumpaa keskieurooppalaisista kuvakirjoista. 

 

Revonkorven tarkoituksellisen epätarkka piirrosjälki luo tarinaan turvallisen visuaalisen mielenmaiseman.

 

Brittiläisten Anna Milbournen ja Daniel Rieleyn En (hirveästi) pelkää pimeää -kuvakirjan jujuna ovat  sivuille leikatut muodot ja reiät, joista syntyy taskulampun kanssa hämärässä jännittäviä varjoja. 

 

Aukeamat samasta huoneesta päivänvalossa ja yön pimeydessä kiinnostavat taatusti lasta.

Yöllä lapsen huone tuntuu aavemaiselta, mutta päivänvalossa
tutulta ja turvalliselta. Danielle Rieleyn kuvitusta
Anna Milbournen tekstiin kuvakirjassa
En (hirveästi) pelkää pimeää (Tammi 2019).

 

Lapsi lähtee telttaretkelle isänsä kanssa ja hoksaa, että pimeyttä tarvitaan siihen, että voi ihastella tähtitaivasta:

Entä jos Pimeä ei olekaan oikeasti paha? 

Se on vain iso samettinen yöpeitto,

ja maailma vetää sen päälleen

jotta voisi nukkua. 

 

Jenna Kostetin ja Kaisu Sandbergin kuvakirjassa on kesäiset esilehdet, vaikka siinäkin peloilla ja niiden voittamisella on iso rooli.

 

Milli on kohtuullisen reipas esikoululainen, jonka mielestä maailma on jännittävä ja ihmeellinen paikka. 

Huoleton asenne kuitenkin muuttuu, kun Milli tapaa Mollin, jonka mielestä kaikkialla piilee uhkaa ja vaaranpaikkoja ja mörrikäisiä. Molli sanoo olevansa vaarojen asiantuntija. 

Kaisu Sandbergin Mörrikäiset ovat lähemmässä
tarkastelussa varsin sympaattisen näköisiä otuksia!
Kaisu Sandbergin kuvitusta Jenna Kostetin tekstiin 
kuvakirjassa Ilon Milli ja pelon Mölli (Myllylahti 2019).

 

Jenna Kostet on luonut tarinaan pelon kohteille hauskoja ilmaisuja – mörrikäisten lisäksi esimerkiksi yömölköt, hämäkkä ja Tuska-Turska – , jotka kuulostavat ääneen lukiessa taianomaisilta ja ikään kuin taittavat samalla pahimmalta pelolta kärjen.

Kaisu Sandbergin ihmishahmot ovat karrikoituja ja ilmeikkäitä. 

 

Tyypillistä näille kaikille pelkoa työstäville lastenkirjoile on viesti siitä, että yhdessä aikuisen kanssa peloista saa tukevan niskalenkin.  

 

Millin vaari auttaa suhteuttamaan asioita sanoessaan, että ”Meillä jokaisella on omat möllimme”, jotka auttavat meitä kertoessaan vaaranpaikoista.  ”Möllin kanssa pitää vain ystävystyä”. 

Kuvakirjoja herkistä lapsista:

Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Tillsammans ska det vara vi två, Förlaget 2020

Pauliina Vanhatalo & Anna Emilia Laitinen: Nipistäjä-Kerttu, S&S 2019

Anders Gustafsson, Atle Hansen, Tove Krebs Lange & Curt West: Lasse ensam hemma, Söderströms 2007

Jeanne Willis & Tony Ross: Pumpuli-Pulle, suom. Raija Viitanen, Mäkelä 2007

Anthony Browne: Martti Murehtija, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2006

Pija Lindenbaum: Henna ja pässinpäät; Henna ja harmaat sudet; Henna ja hurjat hirvet, suom. Päivö Taubert, WSOY 2002 ja 2003

Elämä elettävänä

Marja Aho: Lasienkeli, 169 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Kaisu Sandberg. 

 

Yläkoulunsa päättävä Killi on joutunut lastenkodista psykiatriseen sairaalaan yritettyään itsemurhaa:

 

Makaan punkassa ja odotan melatoniinin armeliasta tainnutusta. Tuijotan ikkunan eteen vedettyjä vaaleita verhoja, niiden läpi kajastavia pihavaloja ja huoneen seinillä äänettömästi lipuvia autojen valokiiloja.

 

Ilmastointilaite pitää hiljaista hurinaa. Käytävältä kantautuu yöhoitajan askelten rytmikäs ääni. Kuuntelen tasaista askellusta, kunnes se katoaa kuuluvista. Puristan silmäni kiinni. Ajatukset alkavat kiertää kehää. Verikokeita, polynomilausekkeita, masennusseuloja ja toimintaterapiaa. Onnellisuuspillereitä, vastuutehtäviä, vapaakävelyjä ja vertaiskeskusteluja. Huokaisen ja käännän tuskastuneena kylkeäni. Samaa tukahduttavaa tylsyyttä, päivästä toiseen. 

 

Marja Ahon Lasienkeli työstää samaa aihetta, itsetuhoista nuoruutta, kuin Lastenkirjahyllyssä aiemmin arvioimani Riina Mattilan Silmät avatessa on edelleen pimeää. 

 

Killin ongelmien syitä ei juurikaan avata. Ainakin osittain ne juontuvat todennäköisesti lapsuudesta — äidistä, joka on jättänyt perheen ja isästä, joka on sairastunut vakavasti.

 

Killin läheisiä ovat vanhempien sijasta pikemminkin lastenkodin nuoret ja omaohjaaja Tuomas, joka muistaa tsempata tyttöä myös pahimman masennuksen aikana.

 

Lastenkodista tuttu ystävä Moona patistaa Killiä parantumaan:

 

– Killi oikeesti, nyt parannat ittes ja palaat mestoille. Miks ihmeessä sä vaan makaat siellä, kun sulla on elämä elettävänä? Mikset sä vaan kerää luitas ja nouse ylös?

 

Killin sairaskertomus ja toipumisen kuvaus jäävät melko pinnallisen kuvauksen varaan. Realistisen nuortenromaanin kliseisiin kuuluu terveydenhoito-henkilökunnan esittäminen klliseiden ja kärjistyksen kautta. 

Rankkaa aihetta ja angstisuutta pehmentää onneksi Killin oma sarkasmi ja vähitellen synkkien ajatusten alta erottuva luonteva huumori. 

Kärsivällinen taideterapiaohjaaja näyttää pääsevän Killin kanssa pisimmälle.

 

Killin parantumisen kannalta tärkeäksi koituu tutustuminen Iirikseen, joka väittää olevansa sairaalan ylilääkärin tytär. Iiris puhuu kalmosta ja on ulkoiselta olemukseltaan lähes läpinäkyvä. Lukija aavistelee realistisen kerronnan kääntymistä maagisen realismin suuntaan, mutta Aho jättää silti hyödyntämättä suomalaisesta kansanperinteestä tuttujen aavetarinoiden magian mahdollisuudet jännitteisen kerronnan luomisessa. 

Nuortenromaanin nimi viittaa onnistuneesti elämän haurauteen. Sairaalapastori kertoo suojelusenkelin olevan "kuin valo pimeässä. Hän johdattaa meitä eteenpäin ja opastaa pois pimeydestä". Killi saa myös Iirikseltä lasisen enkelin.  

 

Hartolassa asuva Marja Aho tunnetaan entuudestaan Myllylahden kautta ilmestyneistä lastenromaaneistaan ja uudesta cheerleading-harrastusta kuvaavasta, varhaisnuorille suunnatusta Cheertytöt-sarjasta. 

Aiemmat nuortenkirjat Puunhalaaja ja Loukuttaja ovat ilmestyneet Atrain & Nordin kautta. Rankkoja aiheita käsittelee myös syksyllä ilmestyvä aikuistendekkari, huumeiden maailmaan sijoittuva Neidonkorento.