Maryam Abuzaid-Ryun esikoisromaani kysyy rohkeasti, kenen joukoissa saa seisoa

Maryam Abuzaid-Ryu: Kompastellen. 255 sivua. Kuvitus tekijän. Otava 2026.  

Riim tuijottaa kattoa silmät suurina. Miten ne seurustelun säännöt menivätkään? Ei flirttailua, ei koskettamista, ei pussailua. Mutta tässä hän haaveilee kovaa vauhtia kaikista niistä. Eikä vain haaveile, hänhän on mennyt lupautumaan siihen kaikkeen. Tai no – tanssia kai voi ilman flirttailua ja pussaamistakin.

 

Maryam Abuzaid-Ryun nuortenkirja  sekoittaa rohkeasti ja siekailematta vanhoista tyttökirjoistakin tuttua koulumaailmaan, kaverisuhteisiin ja seurusteluun keskittyvää kepeää kerrontaa nykyhetken maailmanpoliittisesti tulenarkaan tilanteeseen.

Abuzaid-Ryun esikoisen rinnalla monet viime vuosina ilmestyneet yhteiskunnallisesti kantaa ottavat kotimaiset nuortenkirjat vaikuttavat yht´äkkiä jopa teennäisiltä ja varovaisilta.

Lukion luonnontiedelinjalla opiskeleva 17-vuotias Reel haluaa lääkäriksi. 

Hän on suorittaja ja hikipinko, joka ”lukee kurssimateriaalitkin aina ennakkoon ja kaivaa netistä lisätietoa jokaiseen aiheeseen. Hän ei koskaan, ikinä, vastaa, ettei tiedä. Ne sanat eivät kuulu hänen sanavarastoonsa”.

Oppilaskunta käynnistää rahankeruun kakkosluokkalaisten vanhojen tansseja varten, ja tunnollinen Reel nimetään festarityöryhmän vastuulliseksi vetäjäksi.   

Ystävissä on tuki ja turva. Reel (oik.) ja Ji-Hyee kannustavat Riimiä hänen seurusteluun liityvissä linjauksissaan. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Reelin sukujuuret ovat Sudanista ja hänen parhaan kaverinsa Riimin vanhemmat ovat Jordaniasta, Palestiinasta. Tiedostavien tyttöjen ydinryhmään kuuluu vielä Ji-Hyee, jonka vanhempien juuret ovat Etelä-Koreassa. 

Abuzaid-Ryun nuortenkirja sijoittuu Turkuun ja osa sen keskushenkilöistä asuu Varissuolla.

Kompastellen kuvaa kauniisti muslimien lujaa perheyhteyttä. Sekä Riimin että Reelin vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita tyttäriensä elämästä ja lähettävät jopa terveisiä heidän ystävilleen.

Reelin äidille on tärkeää selvittää, mistä tyttären ystävät ovat kotoisin, mutta Reel kokee äitinsä perinpohjaisuuden lähinnä kiusaannuttavana asiana: 

Reel ei ole koskaan välittänyt toisten taustoista – mitä se hänelle kuuluu. Häntä itseään tympii, kun jopa tuiki tuntemattomat utelevat kadulla hänen kansalaisuuttaan, erityisesti jos kuulevat hänen puhuvan arabiaa. Vastatessaan hän miettii aina, sanoako suomalainen vai sudanilainen. Kumpaan tahansa hän päätyykin, lähes kaikki toteavat pitäneensä häntä somalialaisena. Äidille nämä asiat ovat kuitenkin jostain syystä hyvin tärkeitä, eikä hän ujostele kysyä niistä ihmisiltä. Äiti väittää, että toista ihmistä ymmärtää paremmin, kun tietää tämän kulttuurisen taustan.  

Kompastellen työstää lukuisten nuortenkirjojen kestoaihetta eli identiteetin muotoutumista, nuoren tarvetta kuulua joukkoon ja saada hyväksyntää. 

Keskushenkilöiden kulttuuristen taustojen vuoksi valintojen tekeminen on heille kuitenkin ”tavisnuoriin” verrattuna moninkertaisesti vaikeampaa. 

Vaikka he elävätkin nuoruuttaan antaumuksella, niin sodankäynti suvun ja perheen entisissä kotimaissa haittaa keskittymistä ja luo varjonsa myös moniin ilon hetkiin. 

Riimin ja äidin muulta perheeltä rauhoitettu yhteinen koti-ilta on äidille selvästi rentouttavampi kuin Riimille. Riim arkailee kertoa totuutta Jamilista. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Riim on ihastunut näyttelijän urasta haaveilevaan Jamiliin. Hän saa tunteilleen vastakaikua ja lupautuu jopa pojan tanssipariksi vanhojen tansseihin, mutta potee silti jatkuvasti huonoa omatuntoa, koska ei ole kertonut Jamilista vanhemmilleen. 

Kotona on puhuttu, että seurustelu on haram eli kiellettyä ja että mahdolliseen kumppaniin tutustumisessa on tiettyjä sääntöjä – paikalla pitäisi olla aina läheinen sukulainen, mielellään miespuolinen, suljetussa tilassa ei saa olla kaksin ja sitä rataa. mutta Riimistä se kaikki tuntuu liian rajoittavalta. Hän haluaisi kokea jotain sellaista kuin romanttisissa elokuvissa ja kirjoissa – rakkauden, joka voi roihahtaa, hitaita kävelyitä, pitkiä katseita… Ja hän haluaisi tehdä sen kaiken rauhassa itse, ilman kenenkään valvontaa.

Romaanin ajankohtaisuus konkretisoituu erityisesti Reelin ja Riimin ryhmätyönä tekemään esitelmässä, jossa tulisi käsitellä kolmella eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeellä ja eri mantereilla sijaitsevia maita. 

Tytöt nostavat omaan esitelmäänsä Islannin, Sudanin ja Palestiinan. 

Opettajan mukaan viimeksi mainittu ei kuitenkaan täytä itsenäisen valtion kriteerejä. Riim miettii ääneen opettajan vaikutteita: 

– Vaikka ope tietäisikin Palestiinan tilanteen, niin me ei tiedetä, mitä mieltä se on palestiinalaisista. Ajatteleeko se esimerkiksi, että palestiinalaiset ovat kaikki terroristeja ja on ihan ok, että Israel vangitsee, kiduttaa, ryöstää ja tappaa niitä.

Tytöt kyseenalaistavat kuitenkin opettajan perustelut ja sävyltään kipakan väittelyn jälkeen opettaja lupaa paneutua asiaan tarkemmin – ja myöhemmin hän ilmaantuu jopa Palestiinaa tukevaan mielenosoitukseen. 

Enpä muista lukeneeni ainakaan hetkeen nuortenkirjaa, joka näin rohkeasti kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin!  

Kompastellen kuvaa arkista islamin uskon harjoittamista luontevasti. Koulun varasto toimii kokoustilana,  mutta huonetta käytetään myös hiljaisena huoneena,  jonne voi vetäytyä rukoilemaan. 

Monet muslimikulttuuriin liittyvät perinteet tulevat esille muun muassa kursivoituina sanontojen, asusteiden ja ruokien niminä. 

Reel on saanut vanhemmiltaan muslimien paastokuukauden, ramadanin, päättävää Eid-juhlaa varten kuffiyeh-huivin, mutta se on jäänyt kaapin perukoille. 

Myös Riimillä on samanlainen huivi, mutta sen käyttäminen kaupungilla on liki mahdotonta: 

– – hän muistaa vieläkin kipeästi sen, kuinka häntä katsottiin vinoon kaduilla ja nimiteltiin terroristien huoraksi ja pikkuterroristiksi, kun hän ensimmäisen kerran innoissaan puki päälleen jotain niin tiiviisti omaan kulttuuriin kuuluvaa. 

Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja, Adam, on romaanin neljäs päähenkilö.  Hänen sukulaisensa elävät keskellä Gazan pommituksia. 

Romaanin viisi keskushenkilöä hiljattain ajokortin saaneen Adamin autossa.
Katseet tiivistävät olennaisen kunkin tunnetiloista. Maryam Abuzaid-Ryun
kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

 

Riim ja Reel osallistuvat Adamin organisoimaan  mielenosoitukseen Palestiinan ja Gazan tilanteen puolesta. Adam on saanut sytykettä omalla poliittiselle aktivismilleen Greta Thunbergiltä.

Nuorten voimaantuminen yhteisen asian puolesta kuvataan poikkeuksellisen hienosti: 

Riim päättää uskaltautua itsekin. Aluksi hän säikähtää kovaa ääntään, mutta samalla hän tuntee sisällään olevan möykyn liikahtavan. Huutamisessa on jotain vapauttavaa. Äänet kaikuvat rakennusten seinistä, ne kantautuvat varmasti kauas. Hän ei ole ennen tuntenut tällaista voimaa itsessään. Möykky sisällä alkaa hellittää otettaan. 

Abuzaid-Ryu osallistui vuonna 2022 Otavan ja Koko Hubaran luotsaaman RT Lit Akatemian järjestämään, POC-kirjoittajille (people of colour) suunnattuun käsikirjoituskilpailuun, jossa etsittiin entistä moniäänisempiä kirjoja erilaisille lukijoille. 

 

Palestiinalais-korealaisessa perheessä Kuusamossa varttunut Abuzaid-Ryu asuu nyttemmin Turussa. 

Lastenkirjainstituutin syyskuussa järjestämän Sananvapaus-seminaarin paneelikeskustelussa hän muisteli, että liki ainoa nuortenkirja, joka tarjosi hänelle nuorena samastumispintaa muslimitytön elämään, oli australialaisen Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja Näyttääkö pääni tässä isolta? (Karisto 2007, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). 

Abuzaid-Ryu on myös sarjakuvataiteilija. Nuortenromaanissa on muutamia puhekuplin varustettuja mustavalkoisia kuvituskuvia. 

Kuvitus luo vaikutelmaa keveydestä ja helppolukuisuudesta, vaikka rivitys onkin tiuhaa ja fonttikoko melko pientä. 

 

 

 

Takaseinän tyttö uskaltaa olla oma itsensä

 

Minna Levola: Oma elämäni, 213 sivua. Karisto 2022. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

 

 

Kehitysromaani on mainio kirjallisuudentutkimuksen termi kuvaamaan romaaneja, joissa keskitytään usein kuvaamaan keskushenkilön sisäistä ja ulkoista, yleensä myönteistä kehitystä ja persoonallisuuden kypsymistä erilaisten myötä- ja vastoinkäymisten kautta.

 

Monet tyttökirjaklassikot täyttävät kehitysromaanin kriteerit.

 

Minna Levolan alakoulua päättävästä Lindasta kertova trilogia on mainio esimerkki modernista ja  freesistä kotimaisesta tyttökirjasarjasta. 

 

Sarjan osat – Tylsä elämäni, Ujo elämäni ja Oma elämäni – ilmentävät jo nimillään esimurrosikäisen Lindan kasvua, kehitystä ja identiteetin etsikkoaikaa.

 

Lindan minäkerronta on jälleen terävää. 

Tyttö havainnoi lähipiiriään tarkasti:

 

Käsitttämätöntä, ettei mun äidin ja mun syntymävuoden välissä ole sataa vuotta. Sen koulumuistojen perusteella voisi kuvitella niin olevan. – – 

Emmiksen äidillä ei ole ollenkaan vastaavia muistoja. Se muistaa käyneensä jo alakoululaisena mehudiskoissa ja ainakin huulikiilto oli keksitty jo silloin. Mun äiti sanoo, että huulikiilto on kuin liimaa, siihen jää hiukset kiinni. Että se on kauhean epäkäytännöllistä ja hankalaa käyttää. Mulla on siis pikkuisen eri lähtökohdat, ja se alkaa vähitellen ottaa päähän.

 

Kuutosluokalle siirtyvä Linda päättää ryhtyä käyttämään mustia farkkuja, koska se kuuluu asiaan ja hän ei halua erottua joukosta, vaan olla osa luokan takaseinää. 

 

Linda pääsee Emmiksen kanssa risteilylle, mutta alkutenhon jälkeen laivan palvelut tuottavat pettymyksen, kun tytöt eivät löydä mitään ikäisilleen sopivaa tekemistä: ”Oltiin siis liian vanhoja ja liian nuoria samaan aikaan”.

 

Linda oppii kuuntelemaan paremmin itseään ja tiedostamaan omat epämukavuusalueensa. Kaikissa kouluaineissa ja harrastuksissa ei ole pakko pärjätä. 

 

Tytär muistuttaa myös äitiään, että ”pääministeritkin on saaneet koulussa huonoja numeroita ja ne on pärjänneet paremmin kuin isä ja sinä. (Vitonen ei ole maailman kamalin asia, katso vaikka uutisia.)” 

  

Tyttö, joka ei halua maastoutua harmaaseen tapettiin

Nelli Hietala: Vuokko Vehma. Elämä ja teot. 180 sivua. Karisto 2022. Kansikuva Karin Niemi. 

 

Elämäkertakirjallisuus on suosittua aikuisten keskuudessa, ja samaa täkyä viritellään nyt myös varhaisnuortenkirjoissa.

 

Minna Levolan varhaismurrosikäisestä Lindasta kertova sarja (Tylsä elämäni ja Ujo elämäni, Karisto 2020–2022) saa pian päätösosan Oma elämäni. 

Trilogia päättyy Lindan siirtyessä yläkouluun. 

 

Kasvukertomus on toisaalta tuttu genre lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Päähenkilö kamppailee kasvukipujensa kanssa ja oppii samalla paljon elämästä ja itsestään. Tyttökirjat sijoittuvat usein koulumaailmaan, ja samalla voidaan kuvata ystävyyttä ja orastavaa ihastumistakin. 

 

Nelli Hietalan todennäköisesti sarjan aloittava Vuokko Vehma. Elämä ja teot on saanut melko juhlallisen ja totisen nimen, vaikka itse kirja on humoristisen otteensa lisäksi myös nopea- ja helppolukuinen.

13-vuotiaalla Vuokolla on uusperhe. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isän ja äidin uudet kodit ovat onneksi lähellä toisiaan. 

Isä laatii horoskooppeja ja äiti on  sairaanhoitaja. Isän boheemius ja äidin vuorotyö asettavat välillä haasteita arjen pyörimiselle. 

 

Vuokko on tyypillinen tyttökirjan päähenkilö: hän kokee ulkopuolisuuden tunnetta moniin luokkakavereihinsa nähden. 

Pahin vastus on  nokkava heppajengi, mutta sisimpiä ajatuksiaan tyttö ei tohdi kertoa edes lähimmille kavereilleen, koska  ”Lapsellisuus on pahin vamma, joka kolmetoistavuotiaalla voi olla”. 

 

Päätin luoda nahkani isosti yläasteelle siirtyessäni ja panna koko garderobin uusiksi. Tähän mennessä suurin piirtein koko koulu oli kuitenkin osoittautunut pukeutumisen suhteen yhtä huumorintajuttomaksi kuin sisareni. Pidin erityisesti kirkkaista väreistä ja paksuista, laadukkailta tuntuvista materiaaleista. Huomasin nopeasti, että mitä räikeämmät mun vetimet olivat, sitä varmemmin vastaantulijat katsoivat vastakkaiseen suuntaan. 

 

 

Sosiaalisten kuvioiden säätäminen ei todellakaan kiinnosta itsekseen viihtyvää Vuokkoa.  Kuvaamataidon tunnilla hän joutuu ynseän Ilmarin pariksi askartelemaan Kalevalasta inspiraatiota saanutta modernia Sampoa.

 

 

Vuokolla on kipakka luonne:  hänen on vaikea ”pysyä hiljaa ja hymyillä nätisti”. 

Koulun kokkikerhossa hän tutustuu paikkakunnalle hiljattain muuttaneeseen Nuuttiin, joka ei liioin  halua sulautua harmaaseen taustaan ja pukeutuu jopa Vuokkoakin rohkeammin.  

 

Nelli Hietala kuvaa varhaismurrosikäisten entistä kilpailuhenkisempää ja ulkonäkökeskeistä elämää  hyvinkin uskottavasti. 

 

Juoneen virittyy myös pientä jännitystä, kun Vuokon löytämä autiotalo palaa maan tasalle epäselvissä oloissa. Todennäköisesti sarjan myöhemmissä osissa Nuutti ja Ilmari vielä kisaavat Vuokon huomiosta. 

 

Suvun perinteet tulevat osaksi Agnesin arkea

Ann-Helén Laestadius: Kukaan muu ei ole niin kuin sinä, suomentanut Kaija Anttonen,  272 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ann-Helén Laestadius: Mieli kotiin, suomentanut Kaija Anttonen, 269 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen Agnes-sarjan kolmas ja neljäs osa viimeistelevät komeasti Agnesin kasvutarinan. 

Edelliset suomennetut osat  Terkkuja Sopperosta Terkkuja Sopperosta ja Hei söpö ilmestyivät 2017 ja 2018. 

Terkkuja Sopperosta -käsikirjoitus voitti Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän saamelaisesta nykynuoruudesta kertovien tekstien kirjoituskilpailun vuonna 2007.  

Agnes-sarjassa on paljon klassisen tyttökirjallisuuden tunnusmerkkejä. Tyttö varttuu sarjan aikana 13-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. 

Saamelaisen identiteetin vähittäisen rakentumisen rinnalla kuvataan perhesuhteita ja erityisesti jännitteistä äiti–tytär -suhdetta. Laestadius kuvaa niin ikään elävästi kaverisuhteita ja seurusteluun liittyviä, osittain ristiriitaisiakin tuntemuksia.

Agnes havaitsee, että pelkkä tahtotila ja kielen oppiminen ei automaattisesti tee hänestä saamelaisen yhteisön jäsentä – tarvitaan pitkää pohdiskelua ja asioiden työstämistä myös yhdessä muiden kanssa. 

Hän on kateellinen pikkuveljelleen Mattisille, jolle äiti on alusta lähtien puhunut saamen kieltä. Edellisissä osissa on käsitelty äidin nuoruuden irtiottoa  saamelaisista juurista ja identiteetistä. Mattisin kohdalla äiti halua sovittaa ne virheet, joita hän teki Agnesin lapsuudessa. Eittämättä Laestadius on hyödyntänyt  kirjasarjassa ainakin soittain myös henkilökohtaisia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan omasta saamelaisesta  identiteetistään.

Kiinnostavasti kirjasarja myös käsittelee kielitietoisuutta ja ylpeyttä kotikielestä ja suvun kielestä. Agnes ja ystävät Saamenmaalla käyttävät ruotsin ja saamen sekakieltä. Sitä ei pidetä pahana asiana, vaan pikemminkin todisteena kehittyneestä kielitajusta! 

Kukaan muu ei ole niin kuin sinä keskittyy Agnesin saamenkieliseen rippileiriin Kiirunassa. Sopperosta, isovanhempien kotipaikasta tuttu Henrik,  tulee yllättäen sinne isoseksi ja tyttö on hämmentynyt, koska heidän seurustelunsa on hiipunut Henrikin aloitteesta.  

Romaanin toinen sivujuonne liittyy suvussa kulkeneisiin saamelaisten kansallispukuun kuuluviin hopeanappeihin, jotka ovat salaperäisesti hävinneet. Agnesilla on Sopperossa luottoaikuinen, Ella, joka korkeasta iästään huolimatta ymmärtää tyttöä ja hänen aivoituksiaan. 

Agnes oivaltaa vähitellen, että on mahdollista olla osa saamelaisyhteisöä, vaikka ei asuisikaan Saamenmaalla. Agnes ja äiti tekevät myös sovinnon, ja samalla eräis äidin iso hankinta lähentää koko perhettä tiukemmin Saamenmaalle ja Sopperoon. 

Sarjan päättävässä Mieli kotiin -osassa keskiöön nousee Henrikin ja Agnesin välillä haastavankin etäsuhteen lisäksi heidän Sopperossa asuvan ystävänsä Jåken seksuaali-identiteetti, jota kaikkien nuorten saati aikuisten on vaikea hyväksyä, sillä Saamenmaalla ”poromies ei kerta kaikkiaan voi olla homo”. Tältä osin kuvaus tuntuu jopa hieman vanhanaikaiselta, mutta on hyvä muistaa,  että alkuteos on ilmestynyt lähes kymmenen vuotta sitten.

Erityiskiitoksen ansaitsevat ranskalaisen, sittemmin Ylä-Lappiin Inariin pysyvästi muuttaneen Esther Berelowitchin kansikuvat kolmeen viimeiseen osaan. Niissä saamelainen identiteetti on näkyvillä, mutta ei niin häiritsevässä määrin, että kirjat eivät kiinnostaisi laajempaakin lukijakuntaa. 

Ensi viikolla ilmestyvän Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden kakkosnumerossa on emeritaprofessori Vuokko Hirvosen laaja artikkeli uusimmasta saamelaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

”Miksi joku tyytyy harrastamisen sijaan olemaan kateellinen?”

Heidi Silvan:Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, 179 sivua, Myllylahti 2019. Kansikuva Karin Niemi. 

Heidi Silvan on rivakasti lunastanut paikkansa tyttöjen kepeän mutta sisällöltään silti puhuttelevan kotimaisen chick lit -kirjallisuuden uutena tekijänä. 

Viime vuonna ilmestynyt John Lennon minussa  oli omintakeinen esikoinen, jonka päähenkilöllä Aijalla kerrottiin olevan Aspergerin oireyhtymä. 

Kevään uutuuden takakannessa kerrotaan sen jatkavan esikoisteoksen ”erityisten” tyttöpäähenkilöiden tähdittämää linjaa. 

Tällainen päähenkilön erityispiirteiden nostaminen olennaiseksi osaksi kirjan tapahtumia on kulkeutunut viime vuosina suomalaisiinkin nuortenkirjoihin yhdysvaltalaisten suomennosten kautta (mm. Zoe Suggin Girl Online, WSOY 2016; Holly Bournen nuortenromaanit, Gummerus v:sta 2017 ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus, Otava 2003). 

Seiskaluokkalainen Tytti on luonteeltaan syrjään vetäytyvä, ihmisarka ja varmasti vähän erityisherkkäkin. 

Minulla ja kaltaisillani ihmisillä on outoja tapoja, joita teemme vain ollessamme yksin. Minun outoiluni on itselleni puhuminen ja mantrojen toistelu: ”Sinun nimesi on Tytti Seckelin, ja sinulla on kaikki hyvin”.  

Ihan kuin en tietäisi omaa nimeäni. Minun on pakko sanoa se, jotta kuulisin nuo sanat, jonkun sanomana – vaikka sitten itseni. 

Tytti rakastaa kirjoittamista. Hänen muistitikkunsa ajautuu koulussa vääriin käsiin ja pojat lukevat ilkamoivaan sävyyn hänen käsikirjoitustaan keskusradion kautta. 

Soppa sakenee, kun joku perustaa Tytin nimellä Facebook-fanisivut. 

Vaikka kiusaamisen kaikki tunnusmerkit täyttyvät, Tytin on silti vaikea puhua asiasta kenellekään. Opettajien ja tosiystävien avulla Tytti kuitenkin rohkaisee mielensä ja tekee lopulta sivuista ilmoituksen.

Kiusaaminen lamauttaa Tytin hetkeksi, mutta hän selviää sen haitoista varsin nopeasti  ja ihmettelee sitä, "miksi joku tyytyy harrastamisen sijasta olemaan kateellinen". 

Nettikiusaamista ja verkon vaaroja on työstetty nuortenkirjoissa aiemminkin. 

Kovin juurta jaksaen ei aihetta Silvanin nuortenromaanissa käsitellä, varmasti myös kepeän lajityypinkin verukkeella. 

Kahdesta potentiaalisesta poikaystäväehdokkaasta Tytti näyttäisi jopa lopussa taipuvan valitsemaan entisen kiusaajansa! 

Myös perinteiset sukupuoliroolit pitävät kutinsa. Tytti on  hämmentynyt joutuessaan maksamaan myös lompakkonsa unohtaneen kavaljeerinsa pääsymaksun discoon. 

Kirjan kiinnostavin osuus liittyy Tytin kirjalliseen kunnianhimoon ja haluun ilmaista itseään juuri kirjoittamisen kanssa. 

Käsikirjoitus valmistuu, kun häly hänen ympärillään tasaantuu ja hän saa inspiraationsa takaisin. Äidinkielen opettajan poikaystävä sattuu olemaan kirjailija ja hän kehottaa julkaisemaan sen omakustanteisena sähkökirjana ilmaiseksi ja isän taloudellisen tuen avulla siitä painetaan myös perinteisiä paperikirjoja. Tytti menestyy myös koululaisille tarkoitetussa kirjoituskilpailussa.

Kaverikarusellin pyörteissä

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 203 sivua,  Karisto 2018. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Tittamari Marttisen viime vuonna alkanut Linnea-sarja on jälleen hyvä esimerkki nuortenkirjallisuuden uudesta vuorovaikutteisuudesta.

Lukijat voivat nimittäin vaikuttaa kirjojen sisältöön lähettämällä kysymyksiä osoitteeseen linneanlaiskanlinna@gmail.com.

Linnea on siirtymässä kesän jälkeen yläkoulusta lukioon. Hän asuu pohjois-Suomessa pikkukaupungissa ja on päässyt paikallislehteen pitämään nuortenpalstaa, missä vastailee ikätovereitaan askarruttaviin kysymyksiin.

Linnea-kirjat liittyvät vanhaan tyttökirjallisuuden traditioon, mutta henkilögalleria on edeltäjiään ulokkeisempi ja niinpä sarja antaa myös kepeää   chick lit -tyttökirjallisuutta huomattavasti enemmän ajattelun aihetta lukijalleen.   

Linnean paras ystävä Sini on kotiutunut Suomeen Iranista veljensä Bahramin  kanssa. Bahram tykkää pojista, mutta empii kertoa asiasta vanhemmilleen. 

Linnea saa sydämentykytystä tutustuessaan Ruskaan, joka suunnittelee täysi-ikäiseksi tultuaan sukupuolenvaihdosleikkausta. Hyvä ystävä Elsa kärsii bulimiasta. Linnean vanhemmat ovat eroamassa ja äiti on löytänyt uuden rakkauden lentokapteeni Annasta. 

Näistä ja monista muista kaverien pulmista voisi saada angstintäyteisen nuortenkirjakipuilun, mutta Linnean neuvokkuuden ja optimismin ansiosta asiat kääntyvät aina parhain päin.   

Aurinkoa, Linnea! puhuu elämänmakuisesti moniarvoisen nuoruuden puolesta.

Linnea on nuoreen ikäänsä nähden varsin pätevä ihmistuntija.  

Jokaisen luvun alussa on Linnealle lähetetty kysymys, joka sidotaan melko saumattomasti Linnean ja hänen ystäviensä edesottamuksia kuvaavaan pääjuoneen.

Linnea on pirskahteleva ja elämäniloinen nuori, joka ei jumita ulkonäkö- tai seurustelupaineissa tai elämän suorittamisessa ylipääätään:

–   Kai me harrastetaan elämästä nauttimista, minä sanoin. 

Hämmästyin vähän itsekin, kun sanoin sen ääneen. Mutta niinhän se oli. Napakymppi. 

– Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin hyviä kavereita ja kivaa tekemistä, Sini pohti, – ja välillä vähän merta ja aurinkoa.
  

”Näkeeköhän kukaan mussa mitään eroa”

Riikka Ala-Harja: Kahden perheen Ebba, kuvittanut Marika Maijala. Otava 2018, 110 sivua. 

Joskus ei voi kuin ällistellä sitä luontevuutta, jolla jokin aiemmin lähes kokonaan vaiettu aihe kotiutetaan lastenkirjallisuuteen.

Kyse on usein aaltomaisesti etenevästä ilmiöstä, joka heijastuu samaan aikaan moniaalle. 

Viidesluokkalaiseen Ebbaan tutustuttiin vuosi sitten sarjan  ensimmäisesssä osassa  Kahden maan Ebba. 

Avausosan keskeisenä teemana oli  kansallinen identiteetti. Ebballa on suomalainen äiti ja saksalainen isä. Vanhemmat  ovat eronneet ja asuvat eri maissa. Ebba on tottunut sukkuloimaan tottuneesti kahden maan ja perheen välillä, mutta nyt isä ja hänen uusi perheensä, vaimo Jolanka ja tämän tytär Anna, tulevat pääsiäisen aikaan kaupunkilomalle Ebban kotikaupunkiin.

Kakkososassa keskiöön nousee perhedynamiikka. Ebba huomaa, että äitiäkin jännittää isän uuden perheen tapaaminen. 

Ala-Harja onnistuu tiivistämään Ebban minäkerronnan kupeeseen katseisiin, asentoihin ja pieniin tuokiokuviin laajan tunneskaalan. 

Ebba peilaa jatkuvasti itseään äitiin, jonka kanssa hän asuu Suomessa pidempiä loma-aikoja lukuunottamatta, mutta häpeää silti tämän impulsiivisuutta ja pitää äidin ylihuolehtivaisuutta ja hössöttämistä nolona. 

Ebba on kasvanut pituutta kevään mittaan ja isän Saksasta tuliaisena tuomat tennaritkin osoittautuvat liian pieniksi.

Kesken Korkeasaaren eläintarhan kierroksen Ebba huomaa wc-käynnin yhteydessä pikkuhousuissaan punaista ja hämmentyy täysin. 

Onneksi Jolanka on tilanteen tasalla eikä nolaa Ebbaa.

Apua.

Alkoiko ne nyt. 

Just nyt.  

Täällä. 

Korkesaaressa. 

Mun kuukautiset. 

Kuulen miten Anna vetää vessan. 

Mtä mä teen?  

Äidille mä en ainakaan voi soittaa, ainakaan heti, kun Jolanka kuulee viereisessä kopissa ja ihmettelee, miksi mä soitan vessakopista. 

Mitä mä teen? 

Yksi mun lempitubettaja selitti videollaan, että se laittoi tässä tilanteessa vessapaperia pikkuhousuihn. Kuukatismokat ykkönen ja kakkonen. Mä katselin videot monta kertaa. Niissä annettin tosi hyviä vinkkejä, niinku just tää vessapaperihomma. 

Mä alan kääriä paprua lättänäksi paketiksi pikkareihin. Yritän saada sen samanmuotoiseksi kuin äidin siteet.  

Paperi menee kiemuralle. Mä puran mytyn ja teen uuden. 

 Mä laitan sen pikkareihin ja vedän farkut ylös. 

Tuntuu kummalta. – –  

Lapsuus ei lopu kuukautiisiin, vaikka Ebbasta niin ensin tuntuukin. 

Hän kokee tärkeäksi kertoa asiasta isälleen heti Korkeasaaresta lähdön jälkeen.

Onneksi bussi tulee saman tien eikä jää odottamaan päättärille sadaksi minuutiksi. Mä istuudun ikkunapaikalle isän viereen. 

–   Onko kaikki hyvin? isä kysyy. 

Meidän takana, edessä tai vieressä ei istu ketään. Paitsi Anna ja Jolanka. Anna pölöttää Jolankalle pikkupandoista niin, ettei se millään voi kuulla, kun mä alan kuiskuttaa isälle. On pakko kertoa. 

–   Mulla alko ne. 

Isä katsoo mua vähän ihmeissään. Ihan kuin tieto olisi sille yllätys. 

Ehkä se onkin. Ehkä isä ei ole tajunnut, että mä olen jo näin iso. 

Jotenkin mun on vain vaikea sanoa se sana, varsinkin, kun isä tajusi asian jo. 

–   Mun kuukautiset alko, kuiskaan kuitenkin, mutta tosi hiljaa. 

 Isä katsahtaa mua lempeästi. Se silittää mua tukasta ennen kuin sanoo mitään. Se tuntuu ihanalta. – –
 

Kahden perheen Ebbassa kuukautisten alkaminen on otettu luontevasti yhdeksi sivujuonteeksi. 

Kirjaa lukeva tyttö vakuuttuu, että osaa itsekin toimia – läheistensä avulla – varmasti vähintään yhtä neuvokkaasti kuin Ebba, jos joutuu vastaavankaltaiseen yllättävään tilanteeseen.

Isän perheen majapaikassa Ebba viettää hiljaisen hetken wc:ssä ja tarkastelee itseään peilistä. Peilistä katsoo sama tuttu tyttö, näppylät nenänpielessä, hampaat vinksin vonksin ja kiharat vallattomina. Silti hän miettii: ”Näkeeköhän kukaan muu mussa mitään eroa?”

Anneli Kannon Futistyttö -sarjan ensimmäisessä osassa Tulikärpäset (Karisto 2009) kerrottiin niin ikään päähenkilön kuukautisten alkamisesta. 

Kantoa voi pitää edelläkävijänä. Tätä ennen kuukautiset mainittiin kotimaisissa  nuorten-romaaneissakin lähes yksinomaan  silloin, kun ne olivat myöhässä ja oli pelko raskaaksi tulosta.  

Vasta viime vuonna ilmestyi ensimmäinen kotimainen, lähinnä aikuistuville tytöille ja aikuisille suunnattu tietokirja kuukautisista,  Rosa Meriläisen & Sanna Seiko Salon Ne. Kuukautiskirja (Karisto 2017).

Myös Netflixin L. M. Montgomeryn tyttökirjaklassikkoon pohjaavassa tv-sarjassa Anne with E (1. tuotantokausi 2017)  kuvattiin Anna-tytön kuukautisten alkamista. Tällainen siekailemattomuus herätti Montgomeryn tyttökirjaklassikoiden tosifaneissa pahennusta. 

Alkuperäisen kirjasarjan ilmestyessä 1900-luvun alussa moinen avoimuus ei olisi tullut kuuloonkaan. 

Ystävyys koetuksella

Laura Suomela: Silmänkääntötemppu, 207 sivua, Karisto 2018. Kansikuva Saara Helkala.

Tamperelainen Laura Suomela (s. 1973) tunnetaan entuudestaan Säpinät-kirjasarjasta (WSOY 2012–2015), joka oli räätälöity +10-vuotiaille poikalukijoille. 

Tyttöjen ystävyyskiemurat ovat nuortenkirjallisuuden vakioaineistoa.  

Silmänkääntötemppu on lähtökohdiltaan viihteellinen tyttöromaani, mutta sen voi lukea myös koukuttavana dekkarina.

16-vuotiaat lukion ensimmäistä luokkaa käyvät Alma ja Sofia ovat erottamattomat ystävykset ja sielunsiskot. Alma näkee kuitenkin sattumalta kaupungilla jotain, minkä arvelee järkyttävän ystävää liikaa.  Siitä seuraa salailun ja karttamisen kierre.

Samaa lukiota käyvän Sampan kanssa Alma rohkaistuu hieman arveluttaviin toimenpiteisiin, joita Alma perustelee kuitenkin itselleen ystävän edun nimissä tehtäviksi. Jostain syystä Alman omat yöunet menevät tempauksista tärviölle. 

Välillä keskushenkilöt itsekin jo arvelevat, että heidän arkensa on alkanut  muistuttaa Salatut elämät –tv-sarjaa ja Seiska päivää –lehteä.

Suomela on sijoittanut tapahtumat tunnistettavasti liiketiloja myöten Tampereelle.

Nasevasti Suomela törmäyttää nykynuorten ja heidän vanhempiensa elämäntapojen erilaisuutta: 

Katselin sivusilmällä äitiä, kun ajoimme kohti mummulaa. Niin tavallinen, tuttu ja ennalta-arvattava. En muista, koska olin alkanut ajatella, että mä en aikuisena haluaisi ainakaan sellaista elämää kuin isällä ja äidillä oli. Töihin, kotiin ja pari kertaa viikossa kohokohta, eli kävely Pyynikin näkötornille munkkikahville.

Vanhempiensa sukupolven valintoja puntaroidesssaan Alma päätyy siihen, ettei halua elämästään "mitään uraputkea. Mieluummin elän vaikka vaatimattomammin, jos saa seikkailla ja tehdä kaikkea siistiä”.

Suomela kuvaa teinityttöjen maailmaa aidosti ja samastuttavasti. Lukio aiheuttaa paineita –  Sofialla jopa paniikkihäiriöön asti. 

Alma on harrastanut aiemmin joukkuevoimistelua, mutta luopunut siitä, koska koki sen liian suorituskeskeiseksi. Alma käy kuitenkin edelleen kuntosalilla.

Alma ei spontaaneista reaktioistaan huolimatta ole mikään tyhjäpäinen pyryharakka. 

Romaanissa olisi aineksia kolmiodraamalle, mutta Alma hoitaa pisteet tyylikkäästi kotiin ilman, että hävinnyt osapuoli menettäisi itsetuntoaan.  

Hän kuuntelee sydämensä ääntä, mutta tarvitsee myös tilaa itselleen. 

Romaanin lopussa Alma lähtee kuukaudeksi Kanadaan äitinsä vanhaan vaihto-oppilasperheeseen selvittelemään ajatuksiaan.

Romaanin nimi tulee Sampan harrastamista korttitempuista.