Silmille, korville ja sydämelle – liikutuksia ja nippelitietoa

Kirjakori 2011 –kirjanäyttely Lastenkirjainstituutin kirjastossa 2.4.–16.5.2012, os. Puutarhakatu 11 A, 2. krs, Tampere.

Näyttely on avoinna instituutin aukioloaikoina.

Terveisiä Lastenkirjainstituutin Kirjakorista, jossa luodattiin jo 13:tta kertaa edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaa – jälleen yllättävistä ja kiinnostavista näkökulmista.

Varsinainen seminaari järjestettiin pääkirjasto Metsossa, mutta kirjanäyttely oli perinteisesti Lastenkirjainstituutin kirjastossa, missä on esillä yhteensä 1369 kirjaa 110 eri kustantajalta. Ohessa hiukan näkymiä kirjanäyttelyn runsaasta valikoimasta. Muotoilun juhlavuoden kunniaksi näyttely oli liputettu design-keittiöpyyhkeillä!

Kirjakorin tilastot menevät varsin hyvin yksiin Suomen Kirjasäätiön tilastojen kanssa. Käännöksiä tästä osuudesta on edelleen 2/3. Kirjastonhoitaja Päivi Nordlingin ansiokkaasti tulkitsemat piirakat, pylväsdiagrammit ja vertailuluvut muihin Pohjoismaihin antoivat hyvän startin päivän asiantuntijaluennoille.

Kauppakeskus Entressen tiloissa Espoossa sijaitsevassa kirjastossa työskentelevä kirjastovirkailija Jani Nieminen kuului viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon esivalintaraatiin. Hän esitteli omia mielitiettyjään viime vuoden tarjonnasta reippaan persoonallisesti ja tunteellisestikin. Hän penäsi nimenomaan hyviä tarinoita ja tunnetta lasten- ja nuortenkirjoihin.

Niemisen kattaus oli niukka mutta edustava. Hän nosti esiin Tanja Lönnrothin kuvakirjan Tuire Tavaton, Suvi-Tuuli Junttilan kuvakirjan Missä, tässä, jossakin, Arja Puikkosen, Kimmo Lintisen & Kustaa Saksin musiikkisatukuvakirjan Haapaneitty, mettäntyttö (Nemo), Leena Krohnin lastenromaanin Auringon lapsia, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa ja Kirsti Kurosen nuortenrunokirjan Likkojen lipas (Karisto).

Haapaneitty-kirjassa oli Niemisen mukaan "päräyttävä kuvitus" ja Leena Krohnin romaanissa "naulapyssy laulaa". Krohnin kirjasta Nieminen oli löytänyt yhden tärkeän elämänviisauden: kukille ja lapsille pitää jutella, niin ne kasvavat hyvin!

Aivan esityksensä lopussa Nieminen vinkkasi vielä hyviä aikuislyyrikoiden runokokoelmia, joita hän on työstänyt yläkoulu- ja lukioikäisten kanssa. Tästä olisi kernaasti kuullut jopa lisää, vaikka se olisikin mennyt vähän ohi alkuperäisen tehtävän annon.

Sara Kokkonen, Saran kirjat -blogistakin tuttu bloggaaja, keskittyi tyttökirjallisuuteen. Kokkonen järjesti blogissaan taannoin äänestyksen kotimaisen tyttökirjallisuuden suosituimmasta sankarittaresta ja siinä kärkeen pääsivät Anni Polvan Tiina, Anni Swanin Iris rukka ja Rauha S. Virtasen Virva Selja. Kirjakori-yleisön pitämykset menivät varjoäänestyksessä vallan yksiin blogiäänestyksen kanssa, joskin "mustina hevosina" – tai pitäisikö Anni Swania mukaillen puhua mustista joutsenista? – hajaääniä saivat myös Jukka Parkkisen Suvi Kinos, Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli sekä Leena Härmän Pieni Tuittupää.

Kiinnostava oli Kokkosen havainto siitä, että sekä vanhoissa että uusissa tyttökirjoissa kuvataan usein äitien ja tyttärien suhteita – joskin hankauskohdat lienevät eri aikojen kirjoissa hiukan erilaisia.

Rouva Huulle antoisinta kuultavaa oli hankolaisen kirjastovirkailijan, kertojan ja lukemisen innoittajan Netta Möller-Salmelan hyvin elämyksellinen osuus. Vallan kadehdin hankolaisia lapsia ja heidän vanhempiaan, joilla on mahdollisuus saada inspiroivaa ja antaumuksellista kirjallisuuskasvatusta. Möller-Salmelan havaintojen mukaan esikouluikäisten vanhemmat edustavat sitä sukupolvea, jolle ei ole juurikaan luettu kotona lastenkirjallisuutta. Tämän vuoksi he eivät myös ymmärrä lukemisen merkitystä lapsen kehitykselle ja kasvulle.

Jotain samansuuntaista olen itsekin uumoillut ja teki mieli peräti hihkua ääneen innostuksesta tätä kuunnellessa!

Möller-Salmelan psykologiaan kuuluu, että myös lasten vanhemmat palkitaan lasten suorittaessa erilaisia lukudiplomeja. Tällä tavalla sitoutetaan koko perhe lukuharrastuksen pariin sillä lukeminenhan on kodin, koulun ja kirjaston yhteinen juttu!

Pysäyttävä oli myös Möller-Salmelan maininta siitä, että nykylapsilla ei välttämättä ole enää taitoa "nähdä sisäisiä kuvia", esimerkiksi ääneen kerrotun tarinan tai sadun perusteella.

Ennen koulun alkua jokaisen lapsen pitäisi Möller-Salmelan reseptin mukaan osata kahdeksan leikkilorua ulkoa. Mikäli lapselle on ennen koulutaipaleen alkua luettu 3000 satua, eli kolme satua päivässä, niin hän on elämässään vahvoilla. Allekirjoitan tämän täysin.

Tampereen pääkirjaston kirjastonhoitaja Tuija Mäen osuutena olivat sadut, fantasiat ja dystopiat ja ne Mäki otti haltuun käsittämättömän suvereenisti ja esitteli näkemyksiään innostavasti ja asiantuntevasti.

Viime vuonna ilmestyi fantasiaa lapsille ja nuorille yhteensä 70 nimekettä. Näistä kotimaisia oli 17 ja käännöksiä 53. Mäki liputti reippaasti kotimaisen fantasian puolesta ja totesi sen viime vuonna poikkeuksellisen naisvaltaiseksi lajityypiksi. Pararomantiikkaa ilmestyi 20 kirjan verran ja dystopioita 7. Saa nähdä, millaiseksi suhdeluku kääntyy tänä vuonna.

Fantasiassa – kuten realistisessakin nuortenkirjallisuudessa – tavalla tai toisella hukassa olevien vanhempien etsimisteema toistui useammassa teoksessa, mitä voi pitää jotenkin enteellisenä ja nyky-yhteiskuntaa peilaavana!

Viimeisen puheenvuoron käytti opetuksen kehittämispäällikkö Markku Ihonen Tampereen yliopistosta. Hän esiintyi tietoisen poleemisesti jos kohta väittikin, ettei itse asiassa ole lasten tietokirjojen suhteen edes mikään asiantuntija. Toisinaan on kuitenkin hyvä, että kriittistä luentaa harjoittaa joku kokonaan kentän ulkopuolelta tuleva.

Ihonen osoitti lasten tietokirjojen kliseitä, aihepiireihin kustantajien taholta kohdistuvaa "sokeaa sohimista", suoranaisia virheitä ja kielen tasolla luettavia ylimalkaisuutta, ristiriitaisuuksia tai epäselvyyttä ylisummaan.

Suuri osa tietokirjoista näyttäisikin – Ihosen summauksen perusteella – pitävän lapsen mielenkiintoa yllä ällistyttävillä faktoilla, hurjalla vauhdilla ja nippelitiedolla.

Ihonen arvosti korkealle muun muassa Robert Winstonin tietokirjan Mitä aivoissa tapahtuu (Sanoma Magazines), Liisa Lauerman & Ismo Rekolan Sukuseikkailun (Lasten Keskus), Robie H. Harrisin & Michael Emberleyn Nyt puhutaan seksistä (Kustannus-Mäkelä) sekä Beate Børresenin & työryhmän koostaman ja Jenna Kunnaksen kuvittaman kirjan Ajatellaan yhdessä (niin & näin).

Aivan oikeutetusti Ihonen puuttui lasten tietokirjojen graafiseen ilmeeseen. Viimeksi mainitun kirjan harmaalla ladotun, vaikeasti luettavan tekstin hän arveli olevan ovela typografinen valinta: filosofiaa lapsille esittelevää kirjaa tuleekin lukea hitaasti kiiruhtaen!

Lukumagneetteja

Tänään rouva Huu oli koko päivän kouluttamassa Hämeenlinnan maakuntakirjaston järjestämässä lasten- ja nuortenkirjallisuustilaisuudessa. Kuulijajoukko kommentoi ja keskusteli aktiivisesti.

Oman osuuden jälkeen oli mukava rentoutua ja kuunnella lasten- ja nuortenkirjailijoiden, Sari Peltoniemen ja Tapani Baggen, syväluotauksia omaan tuotantoonsa.

Peltoniemen alustuksesta sain muun muassa kuulla, että merkit nyt niin muodinmukaisista dystooppisista nuortenromaaneista ovat näkyneet fantasiakirjallisuudessa jo pitkään harrastajakirjoittajien ja aikuisille kirjoittavien fantasiakirjailijoiden teksteissä. Tämä epävarma aika näyttää olevan altis näille lopun ajan tunnelmille ja tulevaisuusvisioille.

Peltoniemi esitteli kiinnostavasti itselleen likeisintä ns. uuskummaa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Mahtaako olla niin, että Peltoniemi on joutunut myös nuorten lukijoiden keskuudessa huonosti ymmärretyksi siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaiset arkea ja fantasiaa luontevasti toisiinsa lomittavat kirjat ovat olleet vielä ns. suurelle yleisölle outoja. Arjen ja fantasian kaltevalla rajapinnalla liikkuvat kirjat ovat hämmentäneet lukijoita, vaikka nämä nyrjähdykset ovatkin olleet kiehtovia. Muistan itsekin äimistelleeni Peltoniemen Kummat-romaania (Tammi 2003), jossa nuorille kasvaa ylimääräinen uloke, häntä. Vampyyrien, keijukaisten ja muiden luonnonoikku-kummajaisten kansoittamassa fantasiakirjallisuudessa hännälliset murrosikäiset ovat sittenkin melko helposti lähestyttäviä "friikkejä".

Peltoniemi luki niin kiinnostavia otteita tarinakokoelmastaan Ainakin tuhat laivaa (Tammi 2005), että siihen täytyy kohdakkoin palata uudelleen. Näiden tarinoiden lataus on todella vahva.

Peltoniemen kaltainen uskalikko ja oman tiensä raivaaja on ollut myös Leena Krohn, jonka fantasiasta ammentavia monenikäisten kirjoja (Esim. Salaisuuksia, 1992, Älä lue tätä kirjaa, WSOY 1994) on vasta nyt alettu lukea oikeiden lukulasien lävitse, ja selvästi arvostavammin.

Tapani Bagge kertoi kiinnostavasti kirjojensa taustoista, jotka ovat toisinaan hyvinkin henkilökohtaisia, jopa intiimejä.

Kuulijat ihastelivat Baggen taitoja kuvata pikkurikollisia uskottavasti ja inhimillisesti ja Bagge arveli osansa olevan hänen lapsuuden kasvuympäristöllään Keravalla, missä hän kohtasi jo nuorena monenlaisia elämänkohtaloita. Bagge kertoi myös vetävänsä erilaisia ihmiskohtaloita ja elämäntarinoita magneetin lailla puoleensa julkisissa tiloissa liikkuessaan. Tällaisen magneetin varmasti moni muukin kirjailija haluaisi omakseen: että ihmiset oma-aloitteisesti tulevat kertomaan elämästään kirjailijalle!

Huomenna on Lastenkirjainstituutin Kirjakori Tampereen pääkirjasto Metsossa. On hyvä, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työtä tekeville järjestetään nykyisin paljon erilaisia koulutus- ja tiedotustilaisuuksia, joissa kohdata, vaihtaa ajatuksia ja kuulla eri alueiden asiantuntijoiden näkemyksiä.

Kirjakorissa on vielä hyvin tilaa mattimyöhäisille tai spontaaneille liikkeelle lähtijöille.

Lastenkirjan takuuaihe löytyy alapäästä

Hope Vestergaard & Valeria Petrone: Vessavintiöt. Muistele tätä kun sinulla on hätä! Suomentanut Tuula Korolainen. 32 sivua. Tammi 2012.

Lastenkirjallisuuden tutkijan ja kriitikon elämä on joskus niin yllätyksellistä. Koskaan ei voi tietää, mistä aiheesta media kulloinkin kiinnostuu ja ottaa yhteyttä.

Eilisen kiireisen päivän ehdoton piristysruiske oli erään maakuntalehden toimittajan yhteydenotto puhelimitse. Verkkaisen tunnustelevasti toimittaja pääsi vähitellen itse aiheeseen. Hän halusi nimittäin tarkistaa, onko hänen otoksensa pierua käsittelevän lastenkirjallisuuden osalta jokseenkin täydellinen.

Hyvää taustatyötä toimittaja oli tehnytkin, mutta hän ilahtui kovasti yhdestä mainitsemastani anekdootista vuodelta 1985. Kaija Löytty, nyttemmin Pispa, julkaisi ensimmäisessä runokuvakirjassaan Prinssi Pipariksi runon "Peteltä pääsi":

Peteltä pääsi pie- pie-

pieni lintu pakoon,

häkistä lie

ovi jäänyt auki,

ja siitä se pyrähti

niin että hyrähti

pilvien rakoon.

Oheinen kuvitusnäyte on kirjan uusintalaitoksesta vuodelta 2007, jonka on kuvittanut Elina Warsta.

Runo tiivistää mainiosti olennaisen paukkujen päästelemisen tabuluonteesta lastenkirjoissa: kirjailija on halunnut leikitellä anarkistisesti lasten rakastamalla aiheella.

Runon keskusteema tulee kyllä hyvin toteen näytetyksi, vaikka ollaankin – ikään kuin muodon vuoksi – vähän häveliäitä.

Kun tämä lasten siisteyskasvatus nyt selvästi on näinkin trendikästä, niin pitänee nostaa pöydälle vielä yksi kevään kuvakirjauutuus, yhdysvaltalainen Vessavintiöt. Se on valloittava opas potalta pöntölle siirtyvän lapsen siisteyskasvatuksen tueksi ja turvaksi.

Päiväkoti-ikäisillä eläinlapsilla on jokaisella omat boheemit, suurpiirteiset tai muutoin vain epähygieeniset ja toisia huomioimattomat tapansa suorittaa tarpeitaan.

Simppa-leijona ei muista pestä käsiään tarpeiden teon jälkeen, Pulmu-possu jättää asioinnin vessassa aina viime tippaan, Keke-krokotiili ei muista nostaa pytyn rengasta pissiessään ja osuu usein ohi, Julle-jänis unohtaa huuhdella pöntön, Ainikki-ankka unohtuu pöntölle haaveisiinsa, Make-maki ei kunnioita toisten vessarauhaa jne.

Tuula Korolaisen rennosti suomentama riimi kulkee luistavasti:

On Hissulla ilmavaivoja,

paine masussa melkoisen raju.

Kun paukku pääsee (ja pääseehän se),

menee hajusta melkein taju.

Ei paukkua pysty estämään,

pakko ilman on ulos päästä.

Silloin lapset Hissulle huutavat,

eikä yksikään ääntään säästä:

HISSU, PYYDÄ ANTEEKSI!

Tämän modernin siisteyskasvatuskirjan äänensävyt ovat iloisen opettavaisia.

Ja kuten aina, kertaus on opintojen äiti. Viimeiselle sivulle on vielä koottu ydinasiat seinätauluksi ja samanlaisen voi kirjan lopusta irrottaa myös oman vessansa seinälle!

PS. Rouva Huu hengaa Helsingissä pari päivää, joten ei kannata HÄTÄÄNTYÄ, jos blogi ei päivity enkä reagoi tämän paukkutekstin aiheuttamaan kommenttivyöryyn.

Inhimillisyyden ja viisauden oppitunti

Toni Raiten-D´Antonio: Samettipupun periaatteet. Tule siksi joka olet. Lastenkirjaklassikon hiljaista viisautta. Suomentanut Päivi Holmberg. 195 sivua. Arkki 2007.

Margery Williams: Samettipupu eli kuinka leluista tuli oikeita. Kuvittanut William Nicholson. Suomentanut Aila Nissinen. 30 sivua. Otava 1972.

Margery Williams & Judith Sutton: Samettipupu. Suomentanut Marjatta Kurenniemi. 24 sivua. Tammi 1993 . 3. painos 2009. Tammen kultaiset kirjat 176.

Tämä blogimerkintä menee vielä Tammen kultaisten kirjojen juhlavuoden piikkiin. Huomenna Helsingissä juhlitaan kirjasarjan 60-vuotisjuhlavuotta, ja rouva Huukin on kekkereissä mukaan.

Britanniassa syntyneen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen Margery Williamsin (1881-1944) The Velveteen Rabbit on kotimaassaan rakastettu klassikko. Tämä kuvitettu, alun perin 1922 ilmestynyt lastenkirja on Williamsin tuotannosta tunnetuin ja tekijä itse on maininnut henkiseksi innoittajakseen englantilaisen runoilijan Walter de la Maren tuotannon ja suhtautumisen lapsuuteen.

Samettipupu on surumielinen tarina pojalle rakkaasta samettipintaisesta lelukanista. Se kuulee muilta lastenkamarin leluilta ja varsinkin vanhalta leikkihevoselta, että vasta paljon rakastetusta leikkikalusta voi tulla oikea ja elävä…

Kerran kani unohtuu leikin tuoksinassa yöksi puutarhaan ja se tutustuu oikeisiin pupuihin. Poika sairastuu ja lääkäri määrää kaikki pojan vanhat lelut tartuntavaaran takia hävitettäviksi. Samettikani päätyy puutarhan kauimmaiseen nurkkaan puutarhan perälle. Ilmassa on onneksi ripaus taikaa: keijukainen huomaa kanin ja taikoo sen eläväksi!

Williamsin alkuteoksesta on ilmestynyt kaksi suomennosta, ensimmäinen 1970-luvulla ja toinen Tammen kultaisten kirjojen versio on 1990-luvulta. Aila Nissisen suomennos ja Nicholsonin kuvitus tekevät kunniaa alkuteoksen unenomaiselle hengelle siinä missä TKK-sarjan karamellisoitu ja likemmäs lapsen arkista kokemusmaailmaa tuova versio vähän säröttää lastenhuoneen lumousta.

Kumpikin versio puoltaa silti paikkaansa. Elollistettujen leikkikalujen lastenkirjaperinteessä Samettipupulla on itsestään selvä kunniapaikkansa. Se puhuu kauniisti elämän kiertokulusta ja luopumisen tuskasta, mutta toisaalta myös sen vapauttavasta vaikutuksesta ihmisen henkisen hyvinvoinnin ja kehittymisen kannalta.

Yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Toni Raiten-D´Antonio on ammentanut Samettipupun viisaudesta myös elämäntaito-oppaan. Hän on käyttänyt lastenkirjaklassikkoa taustatekstinä havainnollistaessaan sitä, kuinka oppia elämään nykyisessä esineellistävässä ja tuotteistavassa maailmassa onnellisina ja omia voimavarojaan hyödyntäen.

[Rouva Huu muistaa lukeneensa joskus 10-vuotiaana mummolan vintiltä löytämäänsä Dale Garnegien elämäntaito-opasta Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (1. suom. 1937). Siihen verrattuna tässä esitelty opas on huomattavasti inhimillisempi….]

Hiukan ynseästi huomasin tosin yskähteleväni jo Raiten-D´Antonion teoksen saatesanoja lukiessani:

.... Vaikka Samettipupu onkin vain lastenkirja, se avaa radikaalin näkökulman ihmiseen ja yhteiskuntaan.

Nimenomaan lastenkirjathan avaavat ovia inhimilliseen ajatteluun, olematta mitään vähäteltävää "vain-kirjallisuutta"!

Jouhevasti Raiten-D´Antonio osoittaa, kuinka Samettipupun henkilöt opettavat meille, miten saa rauhan, kun keskittyy siihen, mikä on tärkeintä maailmassa: rakkauteen, ihmissuhteisiin sekä itseemme ja toisiin kohdistuvaan empatiaan.

Samalla luontevuudella hän käsittelee esimerkiksi häpeän tunteita ja itsetuntoa ja omien vahvuuksien löytämistä. Samettipupun analyysiin yhdistyvät tekijän potilaskertomukset, lapsuudenmuistot ja toiminnalliset harjoitukset kirjan lukijalle.

Kulta-aika lapsuuden… eli iloa uudesta kirjasta, osa 5

Tammen kultainen juhlakirja. Tammen kultaisten kirjojen 60-vuotisjuhlapainos. 272 sivua. Tammi 2012.

Helsingin reissulta sain jo painotuoreen kappaleen juuri ilmestyneestä Tammen kultaisesta juhlakirjasta, jota minulla on ollut ilo olla kokoamassa ja toimittamassa yhdessä Tammen asiantuntevan ja innostuneen kustannustoimittaja Mirkka Hynnisen kanssa.

Tammen kultaiset kirjat -sarja täyttää siis tänä vuonna 60 vuotta ja alkuperäinen yhdysvaltalainen sarjakonsepti Little Golden Books viettää niin ikään 70-vuotisjuhlavuottaan.

Tähän suomalaiseen juhlakirjaan sain valita yhdeksän kultaista kirjaa ja bonuksena liitettiin vielä valikoimaan aiemmin suomentamaton Oi, mikä talo! Yritin valita edustavan otoksen TKK-sarjan eri vuosikymmeniltä siten, että erilaiset kirjatyypit, kuvittajat ja aiheet tulevat esille. Sarjan yhdysvaltalaista ja suomalaista historiaa valotan antologian esipuheessa.

Kathleen Schurrin & Gustaf Tenggrenin Kisu Killisilmä kuului ensimmäisiin Suomessa vuonna 1952 julkaistuihin TKK-kirjoihin. Tenggren on myös yksi rakastetuimpia sarjan kuvittajia. Tenggrenin kuvittama Viisi pientä koiranpentua (alk. The Poky Little Puppy) on Yhdysvalloissa kaikkien aikojen eniten myyty lasten kuvakirja, mutta Suomessa se ei ole yltänyt TKK-kirjojen kärkipäähän. Sitä vastoin Margaret Wise Brownin Viisi pientä palosotilasta, Tibor Gergelyn kuvittamana, on yksi suomalaisten suosikeista.

Kathryn ja Byron Jacksonin tekstiin ja Richard Scarryn kuviin perustuva Atte-ankka ja hänen ystävänsä on yksi oman lapsuuteni tärkeimmistä TKK-kirjoista, joten tämän verran oli nyt pakko vetää kotiin päin.

Atte-ankka on havainnollinen esimerkki yhteistyötä, ystävyyttä ja yhteishenkeä huokuvasta TKK-seikkailusta, eräänlainen kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta -tarina, josta tulee aina uudelleen hyvälle tuulelle.

Marguerite Brownin & Alice ja Martin Provensenin Maalarikissat on puolestaan hyvä esimerkki sarjan kirjoille ominaisesta opetuksellisesta juonteesta. Kirsi Kunnaksen hauskasti riimittelemän tarinan kupeessa opitaan värejä. Ja Kunnaksen suomennos on tietysti aivan omaa luokkaansa!

Marguerite Wise Brownin & Garth Wiliamsin Laivakoira on hiukan Robinson Crusoenkin hengessä sommiteltu huima haaksirikkoutumisseikkailu. Tämän kaltaisia hyvin konkreettisia karkuretkiä kodin turvasta avaraan maailmaan hiukan pidemmälle ei sarjassa ole juurikaan ilmestynyt, ja ehkä siksi tämä tenhoaa yhä.

Kathleen N. Dalyn & Fjodor Rojankovskyn Kolme karhua on mukaelma vanhasta kansansadusta. Venäläissyntyinen kuvittaja tuo hauskasti kuvitukseen slaavilaista talonpoikaisromantiikkaa.

Patricia Scarryn & Eloise Wilkinin Nukke ja minä edustaa kokoelmassa TKK-sarjan tyttömäistä hoivaviettiä, jota on ihan luvallista paheksua sydämensä pohjasta, mutta jokainen tähän tai Pikku äitiin lapsena kiintynyt tietää, että näillä kirjoilla on silti vankkumaton lukijakuntansa.

Margaret Wise Brownin & Garth Williamsin Pupu etsii omaa kotia on tyypillinen eläinseikkailu, jossa tullaan rohkeaksi ja itsenäiseksi, vaikka palataankin takaisin kodin turvaan.

J. P. Millerin Kana Karoliina on niin ikään klassisen kansansadun mukaelma, konstailematon tarina avuliaisuudesta ja pyyteettömyydestä.

Margaret Wise Brownin & J. P. Millerin Oi, mikä talo! poikkeaa pidemmän mittansa puolesta TKK-sarjan muista kirjoista, jotka ovat järkiään kaikki 24-sivuisia. Tarina alkaa kodin pihapiiristä ja sieltä siirrytään tutkailemaan eri eläinten asuinsijoja… ja päädytään lopuksi huimalle ilmapallomatkalle.

Annantalolla Helsingissä on 5. huhtikuuta saakka mahdollisuus tutustua Tammen kultaisten kirjojen juhlanäyttelyyn, joka on ripustettu Annantalon eteisaulaan ja kirjakahvilaan. Näyttelyn katseenvangitsija on jättimäinen seisova TKK-kuvakirja, joka kätkee kansiensa sisään kaikki Suomessa julkaistut kultaiset kirjat.

Lastenkirjailija Timo Parvela, ohjaaja-näyttelijä Mari Rantasila, taiteilija Anssi Kasitonni, tekstiilisuunnittelija Erja Hirvi, avaruustieteen professori Esko Valtaoja, laulaja Vuokko Hovatta ja muusikko Jarkko Martikainen kertovat "kuvalakanoissa" omasta suhteestaan TKK-sarjan kirjoihin. Martikainen kiteyttää hyvin Tammen kultaisten kirjojen lumon sanoessaan

Tammen kultaiset kirjat muistuttavat ajasta, jolloin kaikki oli mitei kultaista muutenkin: lapsuuden ajasta, jolloin olin lapsi sanan varsinaisessa merkityksessä.

Rouva Huu toivottaa kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille nautinnollisia, nostalgisia hetkiä Tammen kultaisen juhlakirjan parissa.

Kuvittelua & kuvituksia, hitaasti ja kiirehtimättä

Metka matka. Kuvittajat ry 10 vuotta. Juhlanäyttely Päivälehden museossa, Ludviginkatu 2-4, Helsinki. Avoinna ti-su klo 11–17, 21.3–30.9.2012. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Metka matka. Kuvittajat ry:n 10-vuotisjuhlanäyttelyn kuvituskatalogi. Toim. Heli Halme, Nadja Sarell, Maarit Inbar. Esipuhe Päivi Heikkilä-Halttunen, myös englanniksi ja ruotsiksi. 48 sivua. Päivälehti museo ja Kuvittajat ry 2012.

Suomalainen lastenkirjankuvitustaide on komeasti ja silti houkuttelevan hilpeästi esillä Päivälehden museossa.

Eilen avattu näyttely Metka matka on Kuvittajat ry:n kymmenvuotisjuhlanäyttely, jossa on mukana 18 lastenkirjakuvittajan kuvitusoriginaaleja viimeisten kymmenen vuoden ajalta.

Näyttelyjury Saila Linnanhalme, Jenni Rope & Ville Tietäväinen valitsi näyttelyyn seuraavat kuvittajat: Sari Airola, Lena Frölander-Ulf, Janne Harju, Suvi-Tuuli Junttila, Liisa Kallio, Ilja Karsikas, Erika Kallasmaa, Mika Launis, Marika Maijala, Annika Mannström, Pauliina Mäkelä, Pekka Rahkonen, Alexander Reichstein, Salla Savolainen, Virpi Talvitie, Christel Rönns, Julia Vuori ja Anne Vasko.

Mukaan valituissa kuvittajissa on monta pitkän kuvittajan uran jo kulkenutta konkaria, mutta myös vasta muutamia kuvituksia tehneitä, kuten Frölander-Ulf, Janne Harju, Suvi-Tuuli Junttila ja Pauliina Mäkelä.

Osa kuvittajien luomista hahmoista seikkailee näyttelyarkkitehti Tarja Kunttusen suunnittelemassa lavastetussa ympäristössä. Avajaisten lapsivieraita hauskutti erityisesti pyörien päälle pantu toiminnallinen talo, josta löytyy muun muassa discohile-vessa sekä huone, jonka seinille on lupa piirtää! Näyttelyn graafisesta ilmeestä vastaa Marika Tynnilä.

Jokaiselta kuvittajalta on valittu mukaan kolme kuvitusoriginaalia. Näyttelyssä on mahdollista tutustua myös lastenkirjoihin, joista kuvitukset ovat valittu. Näin näyttelyssä kävijä voi helposti vertailla, kuinka alkuperäisen originaalin sävyt toistuvat tai himmenevät kirjapainotyön eri vaiheissa.

Rouva Huulla oli tilaisuus laatia näyttelykatalogiin esipuhe, jossa pyrin summaamaan kymmenen viime vuoden aikana kukonaskelin kohonnutta suomalaisen lastenkirjakuvituksen monipuolisuutta ja tasoa sekä kuvittajien järjestäytymisestä Kuvittajat ry:ksi sukeutunutta kohonnutta identiteettiä.

Näyttelykatalogissa kaikki mukana olevat kuvittajat esittäytyvät kuvituskuvilla, henkilöpotretilla ja vastaavat kiinnostaviin kysymyksiin.

Katalogin luettuaan tietää monta mielenkiintoista detaljia heistä ja heidän työnsä vaikuttimista.

Esimerkiksi Sari Airolan mielestä ihanteellisin lastenkirjakuvitusprojekti kuulostaa tältä:

Unelmien lastenkirjaprojekti… hmm.., joku valloittava tarina, jonka tekemiseen saisi runsaasti aikaa. Tarina voisi olla joku suuri klassikko, tuntematon teos kaukomailta tai vallaton tarina nykykirjailijalta. Tarinan tulisi kuitenkin imaista minut mukaansa niin, ettei se lähtisi pois kuin piirtmällä. Ihanneprojektini olisi kuvakirja, jonka sivumäärä, koko ja aikataulu määräytyisivät projektin edetessä. Ja koko työajalta saisi tietenkin palkkaa.

Toisaalta Christel Rönns kertoo työskentelevänsä parhaimmillaan pienen paineen alla: Jos aikataulu on liian väljä, pyrin aikaistamaan sitä itselleni esimerkiksi kuukaudella tai parilla. Useampikin kuvittaja pitää kustannustoimittajan tai kirjatiimin avointa, keskustelevaa työskentelytapaa myös tärkeänä.

Naulan kantaan Sari Airola osuu myös sanoessaan, että "kuvan ja tekstin tulee tehdä kirja yhdessä, ei kilpailla toistensa yli".

Anne Vaskolle unelmien kirjaprojektissa olisi jokin "sosiaalinen, ekologinen tai yhteisöllinen merkitys, niin että siitä tulisi itse kirjaa laajempi hyvää tuottava ilmiö."

Sarjoittumisen ja tuotteistamisen puolesta puhuu Janne Harju, jonka mielestä ihanteellinen projekti "ei loppuisi yhteen kirjaan, vaan laajenisi ainakin sarjaksi, mielellään animaatioksi tai tuotteiksi yms. "

Harjun mielestä olisi myös houkuttavaa kokeilla joskus metodia, jossa kuvat syntyisivätkin ensin ja tekstin tekijä hyppäisi hankkeeseen vasta tässä kuvat nähtyään. Mikä mainio idea!

On myös kiinnostavaa lukea nuoremman polven kuvittajien kuvallisista esikuvista ja inspiraation lähteistä. Useampikin heistä nostaa esiin Rudolf Koivun, Tove Janssonin ja Ingrid Vang Nymanin, mutta mainintoja saavat myös mm. Arnold Lobel, Janosch, Else Holmelund-Minarik & Maurice Sendak, Rudolf Koivu, Aleksander Lindeberg, Lennart Hellsing & Paul Strøyer. Mika Launis nostaa omassa osuudessaan esille myös Tammen kultaisten kirjojen kuvittajat, Gustaf Tenggrenin, Alice ja Martin Provensenin ja Feodor Rojankovskin.

Lahden muotoiluinstituutin kasvatit, Ilja Karsikas ja Pauliina Mäkelä mainitsevat oppi-isänään kuvittaja Matti Kodan, joka on opettanut Lahdessa pitkään.

Museo järjestää kuvitusaiheisia työpajoja lapsille kevään mittaan sekä kuvitusaiheisen seminaarisarjan alkusyksystä 2012.

Nuortenkirjat suunnannäyttäjinä myös tasa-arvon suhteen

Tänään vietetään tasa-arvon päivää kirjailija Minna Canthin elämäntyön kunniaksi ja kuluva viikko on myös rasisminvastainen viikko. Nuorille suunnattuja toimintaideoita viikon viettoon löytyy mm. Allianssin, Suomen nuorisotyön palvelu- ja vaikuttajajärjestön, globaalikasvatuksen sivuilta.

Suomalaisen nuortenromaanin arvokeskustelu on ollut aina 2000-luvun alkuun asti melko pidättynyttä. Onkin perusteltua sanoa, että erilaiset kulttuurit ovat vasta vähin erin vakiintumassa suomalaisiin nuortenkirjoihin.

Ismo Loivamaa on todennut Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8 –kirjailijahakemiston (Avain 2012) saatesanoissa, että aihealuetta käsitellään nykyisin eniten ulkomailta adoptoitujen lasten kautta. Tuorein esimerkki tästä löytyy Kirsti Ellilän lastenromaanista Majavakevät (Karisto 2012), jonka päähenkilönä on Kolumbiasta adoptoitu tyttö.

Varhaisimmat modernin suomalaisen nuortenkirjallisuuden monikultuurisuuden kuvaukset juontuvat 1990-luvulle, yksi ensimmäisistä löytyy Pirkko Talvion jugoslavialaisen pakolaisperheen muuttoa Suomeen kuvaavasta lastenromaanista Minä olen Davor (Tammi 1994) ja Marianne Backlénin jamaikalaispojan Suomen-vierailusta kertovasta nuortenromaanista Donovan (WSOY 1995).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden voikin katsoa olleen edelläkävijä maahanmuuttajien omien tuntojen kuvauksessa. Aikuisille suunnatuissa romaaneissa aihe on noussut näyttävästi esiin vasta 2000-luvulle tultaessa.

Vuosituhannen taitteessa ilmestyivät ensimmäiset rasismia suomalaisen päähenkilöpojan näkökulmasta kuvaavat teokset, kuten Kari Levolan Dumdum (Tammi 1998) ja Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini (Tammi 2002). Tiainen on laajentanut aihepiiriä myös rasismin kohteeseen Alex-trilogiassaan (Tammi 2006–2008), joka antaa Itä-Euroopan katulapsille ja terrorismille sekä suomalaisen pakolaiskeskuksen maahanmuuttajille jo inhimilliset kasvot.

Varhaisnuortenromaanien osalta tärkeää asennemuokkausta on tehnyt Tuula Kallioniemi Pätkämäki-sarjan kirjoissa (Otava 2002–2007), joissa kerrotaan ystäväkaksikosta, Totista ja Tiituksesta. Totti ja hänen siskonsa Tintti on adoptoitu Etiopiasta, mutta heidän identiteettinsä on silti suomalainen. Tiitus ei ystävänsä taustaa mitenkään kyseenalaista, mutta hän joutuu usein työstämään aihetta yhdessä Totin kanssa.

Kallioniemi kiteyttää nasevasti Tottiin kohdistetut ennakkoluulot dialogiin. Hän kohtaa rasismia lähinnä ajattelemattomien aikuisten taholta, mutta myös samanikäisten suomalaisten ikätoveriensa taholta, kuten tässä katkelmassa, kun mittaa toisistaan ottavat Totti, Tiitus ja rasistisia ilmauksia pidäkkeettömästi käyttävä Nyssönen kirjassa Totti ja Tiitus: Pätkämäen tarzanit (2007):

– Teikäläisten aivoihin ei taida mahtua kovin monta asiaa yhtä aikaa, Nyssönen naurahtaa. Toisaalta, teikäläiset ovat kadehdittavan nopeita sprinttereitä. Ei kaikkea voi saada.

– Mitkä ihmeen teikäläiset? Totti kysyy.

– No, teikäläiset…

Ensimmäistä kertaa Tiitus kuulee Totin äänen niin viileänä.

– No…kyllähän sä tiedät, Nyssönen sanoo.

– En tosiaan taida tietää, Totti korottaa hiukan ääntään.

– Tyypit hei, älkää nyt, Tiitus kieltää.

– Sähän olet kotoisin sademetsien viidakosta. Sähän olet…neekeri, Nyssönen huomauttaa.

– Ja sä taidat olla karkuteillä jostain suljetulta osastolta, Totti tiuskaisee.

– Totti hei, lopeta jo, Tiitus sanoo.

Totti mulkaisee Tiitusta epäuskoisesti.

– Toi aloitti, Totti sanoo. Ei sillä ole mitään oikeutta…

– Entäs vahvemman oikeus, Nyssönen virnistää ja pullistelee rintaansa.

– Sellaista ei olekaan! Totti huutaa jo.

– Sehän nähdään! Nyssönen sanoo matalasti. Se ei näytä enää siltä kuin vitsailisi.

– Totti, ihan tosi, Tiitus anelee.

– Rasisti, Totti sähähtää Nyssöselle.

– Pygmi hiljaa! Nyssönen karjaisee.

– Mun ei tartte kuunnella tuollaista! Totti kiljuu.

– Ei tosiaankaan. Voit jäädä tänne ihan vapaasti itseksesi, Nyssönen sanoo ja kävelee veneelle.

– Sun orjalaivaan mä en tulisi, vaikka joutuisin jäämään tänne loppuiäkseni! Totti huutaa.

Se Ruotsin toinen tärkeä Lindgren

Ruotsalainen lastenkirjailija Barbro Lindgren täytti eilen 75 vuotta. Eilen esitettiin Yle Fem -kanavalla hurmaava ruotsalainen dokumentti Äntligen måndag, en film om Barbro Lindgren ja se esitetään uusintana vielä tänään klo 13.10.

Aziza Dhaouadin dokumentti piirtää julkisuutta ja yksityiselämänsä avaamista karttaneesta Lindgrenistä kauniin muotokuvan, jossa kirjailijan arkea Öölannin maaseudulla seurataan syksystä kevääseen. Lindgren hoitaa ankkojaan, kanojaan, juttelee kissoilleen ja koiralleen, kulkee kyläteitä ja ajattelee arkisia, mutta niin viisaita asioita itsekseen. Hän tuntuu suhtautuvan ikääntymiseensä hyvin lunkisti. Muistot ja jo kauan sitten kuolleet lähisukulaiset tulevat usein hänen uniinsa.

Lindgren puhuu avoimesti lapsuudestaan, eriytyneisyyden kokemuksistaan jo pienenä sekä pikkuveljen tapaturmaisesta kuolemasta, joka löi leiman hänen tunnemaailmaansa pitkäksi aikaa eteenpäin. Äärimmäisen koskettavasti hän kertoo myös lapsuuden alakulojaksostaan, jota hän on kuvannut myös lastenromaanissa Pikku Varpunen.

Lapsen tuntojen kuvaajana hän on hyvinkin samanveroinen kuin sukunimikaimansa Astrid Lindgren. Rouva Huun lapsuuden tärkeitä kirjoja ovat olleet Lindgrenin kirjat Erittäin salaisia juttuja (Tammi 1972), Kun Kalle sai pikkusiskon (Weilin+Göös 1971) ja Pikku varpunen (Tammi 1979), jotka ovat olleet aiemminkin esillä Lastenkirjahyllyssä.

Laaja yleisö tuntee Lindgrenin varmasti parhaiten Oskari-katselukirjoista ja Rasavilli Piltti -kuvakirjoista, joissa on molemmissa Eva Erikssonin hurmaava kuvitus. Viimeisimpiä suomennettuja Lindgrenin kuvakirjoja ovat Raisusta Roosasta kertovat kuvakirjat (Tammi 1996–2000) ja Pekka-possusta kertovat kirjat (Tammi).