Jaarittelematta paras

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur, eli karhu, 34 sivua, Tammi 2016.

Olen hihkunut tänä vuonna useammankin kotimaisen kuvakirjan äärellä:  silmät ovat levänneet tasapainoisesti sommitelluilla aukeamilla ja olen nauttinut vetävistä tarinoista.

Suomalaisen kuvakirjan yksi kompastuskivi liittyy nykyisin ylipitkiin teksteihin, jotka eivät malta antaa riittävästi tilaa kuvan ilmaisuvoimalle.

Kaisa Happosen (aik. Järnefelt) ja Anne Vaskon Mur, eli karhu on sekä kuvan että tekstin osalta riemastuttava täysosuma, visuaalisesti nautinnollinen herkkupala.

Suomalaiset kuvakirjat kiinnostavat myös maailmalla. Bonnierin kirjallisuusagentti Terhi Isomäki-Blaxallin kertoman mukaan Anne Vaskon kuvakirja on ennättänyt herättää maailmalla jo vahvoja assosiaatioita Marimekon väri- ja muotokielen kanssa.

Anna-Kaisa Huuskon ja Juho Huttusen Retroaarteet- ja  isomman työryhmän Kuvioissa Marimekko -kirjoja (WSOY 2011 ja 2012) on  käännetty Japaniin, Koreaan, Kiinaan ja Yhdysvaltoihin, joten kenties siellä on hetken päästä markkinarako myös unettomasta karhusta kertovalle kuvakirjalle?

Anne Vasko on aiemmissa kuvakirjoissaan hyödyntänyt retromuotia sekä värien että muotokielen osalta, muistetaanpa vaikka 1970-luvun tekstiilejä viehkosti hyödyntänyt ja pääosin kangaskollaasina toteutettu Jellona Suuri (WSOY 2010).

Tässä painotuoreessa seka- ja kollaasitekniikalla toteutetussa kuvakirjassa Vaskon energisoiva kolorismi ja muotokieli on helposti tunnistettavaa. Isot karhuhahmot ja harkitut yksityiskohdat metsämarjoineen ja lehtineen ovat synkassa keskenään. 

  

Kuka ei kuulu joukkoon? Anne Vaskon kuvitus tiivistää hahmojen
karakteristiikkaan tarinan kannalta kaiken olennaisen. Anne Vaskon kuvitusta
Kaisa Happosen tekstiin kuvakirjassa Mur, eli karhu Tammi 2016). 

Tässä metsässä karhut nukkuvat talviunta. Kaikki paitsi yksi.Sen karhun nimi on Mur.

Ensimmäiseen lauseeseen ladataan jo kaikki oleellinen: tapahtumapaikka ja päähenkilö sekä  suuri ristiriita tai ongelma tai neutraali asiantila, kuinka sen itse kukin haluaa tulkita.

Kotipesän ahtaudessa ongelmasta tulee kokoaan isompi,
 joten  ei ihme, jos Mur näyttää hiukan hämmentyneeltä. Anne Vaskon
 kuvitusta Kaisa Happosen tekstiin kuvakirjassa Mur, eli karhu
(Tammi 2016). 

Mur on oman tiensä kulkija, jääräpää, joka ei hanakasta yrittämisestäkään huolimatta vaivu lajitoveriensa tavoin talviuneen. Edes emon komennus ei auta. 

Mur ei pysty noudattamaan karhuheimon ikiaikaisia perinteitä:  

Mur painoi silmänsä kiinni ja teeskenteli nukkuvansa. Se oli ankea leikki! Jos vain pitää silmiä kiinni mutta ei nuku, ei näe unia.

Nukkumisteeman ympärille sommiteltuja lastenkirjoja on aikojen saatossa tehty lukuisia. 

Tämä kuvakirja ei kuitenkaan jää jumittamaan vain tämän teeman ympärille, vaan lyhyt teksti onnistuu käsittelemään myös erilaisuuden tuntoja laajemmassa kehyksessä.

Vaikka Mur kuinka yritti pitää silmään kiinni tai auki, se oli aina väärään aikaan hereillä ja väärään aikaan unessa.

Tämä aukeama on kuin oodi suomalaiselle talviselle metsälle.
Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen tekstiin kuvakirjassa
Mur, eli karhu (Tammi 2016).  

Voi olla, että syyllistyn nyt vähän yliampuvaan kyökkipsykologiaan, mutta ehkäpä Murilla on tarkkaavaisuushäiriö tai ylipäätään vähän isompi identiteettikriisi? 

Yhtä kaikki, kliseisen aiheen syventämisen kautta tekstiltään niukka ja kuvitukseltaan jämäkkä mutta lempeä kuvakirja nousee isompiin, jopa filosofisiin sfääreihin asti.

Mur siis pääsee ongelman yli. Se ei halua kierrellä ja kaarella asian äärellä, vaan nostaa erityisyytensä uhallakin tikun nokkaan …  nimeämällä itsensä Talvikarhuksi! 

Mikä mainio ongelmanratkaisustrategia! 

Chris Haughtonin tänä vuonna ilmestyneessä Unen aika -kuvakirjasuomennoksessa (Lasten Keskus 2016, suom. Tuula Korolainen) on myös kyse karhujen univaikeuksista, mutta siinä lopputulema on kaikkien metsän eläinten osalta sama –  syvä, rauhoittava uni. Kirjan typografiassa ja lauserakenteissa tähdätään hypnoottiseen rauhoittumisen tunteeseen. 

"Yöllä voi nähdä kaikenlaista hienoa, mikä päivisin on piilossa"

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015. Kannen suunnittelu Riikka Turkulainen.

Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen Yökirja asettuu hauskaan vuoropuheluun viimeksi Lastenkirjahyllyssä esillä olleen Michel Tournierin & Daniéle Bourin Pierrot ja yön salaisuudet -kuvakirjan kanssa.

Yökirjankin voi nimittäin lukea erilaisten luonteiden, elämäntapojen ja jopa maailmankatsomusten kuvauksena.

Kuu on allerginen päivänvalolle: ”Vain öisin voin kulkea ulkona ilman huolta. ”  

Kuun ulkopuolisuuden ja kohtaloon tyytyminen todentuu hienosti tällä aukeamalla. Satu Kettusen  kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Yökirja (Tammi 2015). 

Päivänvalossa Kuun on pukeuduttava suojaavaan avaruuspukuun.

Kuun uusi ystävä,  Raa, on saanut nimensä egyptiläisen auringon jumalan mukaan. 

Raa ei kavahda päivänvaloa, mutta hänestä on muuten vain hauska kulkea yöaikaan ulkona, sillä ”Yöllä voi nähdä kaikenlaista hienoa, mikä päivisin on piilossa”

Raa itkee usein, mutta ei niinkään surusta, vaan silkasta ilosta.

Äkkiseltään katsottuna näyttää siltä, että Kuu hautoo synkkiä ajatuksia, mutta sitten
kuvasta hahmottuukin lempeä valas! Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin
kuvakirjassa Yökirja (Tammi 2015). 

Yökirja on kiehtovalla tavalla filosofinen lastenkirja, joka täyttää myös hiljaisuuden lastenkirjan tuntomerkit. 

Se on myös yksi harvoista yleiskustantajien julkaisemista viime vuoden kuvakirjoista, joissa visuaaliselle ja verbaaliselle ilmaisulle on annettu enemmän tilaa – se on kirja, joka ei välttämättä edes avaudu kertalukemalla.

Yökirja ei olemuksensa  ja lastenkirjaksi varsin lakonisen nimensä takia  huuda suuria lukijamassoja puoleensa, mutta sen voi silti tulkita osallistuvan trendikkäästi keskusteluun erityisherkistä lapsista.  

Kuulla on nelivuotias pikkusisko Oo La Laa ja äiti, joka tekee töitä kotona ja ompelee tilauksesta ihmisen kokoisia ystäviä kankaasta ja vanusta.

Ystävyys ja yhteiset salaisuudet saavat öisen puistonäkymänkin näin jännittäväksi. Valokuvakollaasilementtejä löytyy esimerkiksi puista. Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Yökirja (Tammi 2015). 

Nousiaisen paikoin kuulas mutta silti lapsen arkikokemukseen ankkuroituva teksti ilmaisee hienosti hyvän luottoystävän merkityksen lapsen elämässä.

Minulle tulee välillä hiljainen olo ilman mitään syytä. Ja joskus siitä hiljaisuudesta tulee niin iso ettei sille ole kotonani tilaa. Siksi minun on vietävä Hiljaisuuteni muualle, sinne missä se parhaiten viihtyy. Minä vien Hiljaisuuteni Raan luokse.  – – Raan kanssa tuntuu siltä kuin ajatuksemme joka tapauksessa juttelisivat keskenään.

Inka Nousiainen debytoi vuonna 1993 nuorenromaanilla Kivienkeli (Otava) vasta 17-vuotiaana. Muun aiemman tuotantonsa osalta hän on kurotellut kohti aikuisempaa lukijakuntaa. Nousiainen on sanoittanut kappaleita myös mm. Samae Koskiselle, Jenni Vartiaiselle ja Emma Salokoskelle. 

Satu Kettunen lunastaa häneen kohdistuneet lupaukset Yökirjan kuvituksessa. Hänen debyyttinsä, Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu (Tammi 2014),  sai viime vuonna Rudold Koivun palkinnon. 

Kettunen on hyvä esimerkki nuoren sukupolven kuvittajista, jotka varioivat retromuodin mukana yleistynyttä kollaasikuvitusta nykyisin aiempaa vaivihkaisemmalla ja siksi jopa tehokkaammalla tavalla.

Muokattu 19. helmikuuta 2016. 

Lastenkirjoissa ruokakin voi jo olla yksi kuvituselementti

Riina Katajavuori, Anne Vasko & Erika Kallasmaa: Onerva kokkaa. 20 sivua. Tammi 2012.

Maarit Gunnervall: Retkelle aurinkoon. 20 sivua. Tammi 2012.












Nyt on uusien kollaasipahvikirjojen esittelyn aika.

Aloitetaan kokeellisemmasta ja tekstiltäänkin hämmentävämmästä kirjasta, eli ruoka-aiheisesta Onerva kokkaa –kirjasta.

Kirjassa tutustutaan reipasotteiseen Onervaan, joka on aika lyhytjännitteinen ja puuhasta toiseen sinkoileva pikkutyttö. Kirja esittelee Onervan perhettä erilaisissa arkisissa puuhissa.

Tekstin tavoitteena lienee osoittaa lapsen ehtymätön mielikuvitus ja leikkimisen riemu, mutta lukuisat toisteiset "Onerva tekee – Onerva ei tee" –lauseet tuntuvat vähän päälle liimatulta kikkailulta. Kirja olisi mielestäni tullut vallan mainiosti toimeen kokonaan ilman Riina Katajavuoren tekstiäkin!



Anne Vaskon ja Erika Kallasmaan kollaaseissa on perinteistä paperinleikkuuta, kankaita, esineitä, mutta kuvituksen varsinainen juju on erilaiset ruoka-aineet (esim. spagetit, leivät, vohvelit, keksit, marjat, juurekset) , joista on luovasti muotoiltu erilaisia hahmoja ja kokonaisuuksia.



Lastenkirja kuvastaa aikaansa: 2000-luvun hyvinvointi-Suomessa ei ole ollenkaan tavatonta, että ruoka-aineista tehdään viihdyttäviä lastenkirjoja, eli sananmukaisesti leikitään ruoalla!




Maarit Gunnervallin Retkelle aurinkoon –pahvikirjassa valmistellaan eväsretkeä. Kun mukaan halutaan omenapiirakkaa ja jäätelöä, retkivarusteisiin otetaan tietysti myös jääkaappi ja pitkä sähköjohto!







Aukeamat vaihtuvat villin assosiaation kautta: pohditaan muun muassa tilannetta, jossa kohdataan metsässä hirvi:

Hirvi jos puskasta kurkkaa/ onko mulla edes tarjota purkkaa?

Ja heti perään todetaan lupsakasti:

Ei retkellä kannata ongelma puida./ Parempi rennosti rallattaa ja uida!

Gunnervall hyödyntää valokuvaa ja tapetteja kollaasikuvituksessaan.

Aivan pienimpien vauvojen katselukirjaksi kuvat ovat liian yksityiskohtaisia.



Retken valmistelut kestävät niin pitkään, että aurinko painuu mailleen ja tyttö luopuu retkiaikeesta.

Gunnervallin riimiruno soljuu notkeasti ja letkeästi.

Takakannessa tekijä kiittää David Mushegainia, jonka runo on innoittanut kirjan syntyyn. (Tällaisia viittauksia viljellään rouva Huun kokemuksen mukaan entistä tietoisemmin. Näin vedotaan nuoriin vanhempiin, joille halutaan viestittää että lastenkirjallisuus on trendikästä ja "ajan hermolla".)

Näiden kahden kirjan ääneenluku- ja katseluvertailussa Kuutin, 4, ja Tuutikin, 2, lahjomaton raati äänesti Gunnervallin kirjan paremmaksi.

Muotoilu tutuksi jo tutti-ikäisille

Karo Hämälänen & Salla Savolainen: Huraaa Helsinki! Ikioma kaupunki. 41 sivua. Tammi 2012. Muotoiluasiantunija ja graafinen suunnittelija Markko Taina.

Salla Savolainen: MiniHelsinki. 29 sivua. Tammi 2012. Graafinen suunnittelu Markko Taina.






Uusimmassa Aku Ankassa on Helsingin World design Capital –juhlavuoden kunniaksi tietoisku designista ja Luovaa työtä –niminen sarjakuva. Siinä Aku Ankka pestataan kohentamaan kovasti Helsingin oloisen Nuivalan kaupungin design-ilmettä.

Sylilapsikin on nykyisin sinut suomalaisen designin kanssa, kun nuoret retrohenkiset vanhemmat sisustavat kotinsa suomalaisella muotoilulla.

Karo Hämäläisen ja Salla Savolaisen kuvakirjan keskusperheen mehukannu, Arabian tehtaan 1950–60-luvulla tuotannossa ollut Heluna-niminen kaadin, menee aamiaisen tuoksinassa rikki.

Koko perhe lähtee kaupungille hankkimaan uutta rikki menneen kannun tilalle. Samalla katsotaan virkuin silmin helsinkiläistä kaupunkiarkkitehtuuria ja muotoilua.



Karo Hämäläinen ei ole aiemmin kunnostautunut kuvakirjan tekstin tekijänä. Hän on valinnut melko impressionistisen, hetkeen kiinnittyvän ja jopa assosiatiivisen tajunnanvirran tyylikeinokseen.

Aivan kaikin kohdin tämä kikkailu ei mielestäni toimi:

Nousemme pois kasvitieteellisellä puutarhalla.
Kasvit ovat kovin tieteellisiä.
Vaikka puut ovat isoja ja vanhoja, ne ovat vielä tarhassa.

Sekä tekstissä että kuvituksessa ilkamoidaan myös designin epäkäytännöllisyydelle helposti kaatuvien jakkaroiden yhteydessä.



Kuvakirjan tarinaa eteenpäin vievän tekstin oheen on liitetty tietoa sopivan kokoisina haukkapaloina erivärisissä tietolaatikoissa.

Niiden sisältö ei kovin pientä lasta vielä kiinnosta, mutta aikuinen lukee niitä kyllä mielikseen.

Lapsen huomio kiinnittyy Salla Savolaiseen runsaisiin panoraamamaisiin aukeamiin, joista voi poimia yksityiskohtia. Savolainen on hauskasti ja riittävän säästeliäästi yhdistänyt kollaasia piirroskuvitukseensa. Kuvitus on taas hyvä esimerkki nykykuvittajien kekseliäisyydestä leikitellä kollaasilla.



Kesken mehukannun etsinnän kuvakirjassa ryhdytään myös pelaamaan noppapeliä, jonka tarkoituksena on löytää kadonnut isä. Samalla otetaan lähtuntumaa moniin suomalaisiin design-tuotteisiin. Pelin aikana lapsi saa ahaa-elämyksen muotoilun arkisuudesta tunnistaessaan vaikkapa Fiskarsin juustohöylän ja sakset tai Marimekon olkalaukun.



Hietalahden kirpputorilta perheen äiti löytää viimein etsimänsä: kissakannun!

Rouva Huulla sattuu olemaan samanlainen, joka hiukan säröttyneenä toimittaa nykyisin kukkamaljakon virkaa.

Kuvakirjan materiaalista on tehty perheen pienimmille pahvinen tekstitön katselukirja, joka sopii mainiosti myös ulkomaisten turistien matkamuistoksi Helsingistä.

Tänä vuonna 200 vuotta täyttävä Helsinki esiintyy myös muun muassa näissä kuvakirjoissa:


Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu Helsingissä. Otava 2003. 14. uudistettu painos 2012.

Anniina Holmberg & Virpi Talvitie: Karkausyön ratikkamatka, WSOY 2010.

Raija Tervomaa: Mesikämmen muurahaispesällä ja muita patsastarinoita. Kuvitus Hannu ja Ossi Hirvikoski ja Arja Sunikka. Edico 2010.

Hempeitä tyttöjä uusissa kuvakirjoissa

Sini Ezer: Tiian hattu tuulessa. 32 sivua. Karisto 2011.

Marja Kontiokari: Tytti palaa kotiin. 32 sivua. Karisto 2011.










Näitä kuvakirjoja ei äkkipäätä arvaisi lainkaan alkuperältään suomalaisiksi.

Rouva Huulla on tapana sanoa, että yksi kotimainen lastenkirja vastaa aina pussillista ulkomaisia. Suomalaisissa kuvakirjoissa on samastumispintaa enemmän ja niiden miljöö ja kotoperäisyys ovat rikkaus, verrattuna kansainvälisiin, usein massatuotantona tehtyihin kuvakirjoihin.

Löytyykö näistä kahdesta kuvakirjasta jotain juurevasti suomalaista? Eipä juuri.

Tiian hattu tuulessa –kuvakirjassa eletään jo loppukesän kuulaita päiviä: omenat ovat kypsyneet ja ilmassa on aavistus haikeutta ja luopumista. Oikukas tuuli tarttuu Tiia-tytön olkihattuun ja vie sen mennessään. Yrittäessään ottaa hattua kiinni tyttö tapaa monia ystäviään, jotka liittyvät mukaan hatun metsästykseen. Yhteistuumin hattu saadaan lopulta kiinni.


Sini Ezer (s. 1964) on espoolainen geenitutkija ja kolmen lapsen äiti. Hän on asunut lapsena seitsemän vuotta Japanissa ja aikuiseksi vartuttuaan 15 vuotta Israelissa, kunnes palasi jälleen Suomeen vuonna 2004. Ezerin kuulaat akvarellikuvitukset tarjoilevat yllättäviä perspektiivejä. Tunnelma on kesäisen-kepeä, mutta hahmot jäävät hieman asetelmallisiksi. Tarina tarttuu impressionistiseen hetkeen, ohikiitävään muistoon, jota on varmasti mukava lukea myös talvella pakkasten paukkuessa.

Kun Tiia kurotteli omenoita kohti, hattu meinasi välillä pudota päästä. Niinpä Tiia laittoi sen oksalle roikkumaan.

Kuvakirjoissa, joissa tekstiä järkiään on vähän, kieli joutuu tahtomattaankin suurennuslasin alle.

Rouva Huu on potenut koko 2000-luvun meinata-verbiin liittyvää yliherkkyyttä. Alkujaan puhekielinen verbi on pesiytynyt yleiseen kielenkäyttöön ja korvannut monia vivahteikkaampia ilmaisuja. Rouva Huun korvaan meinaaminen on vähän junttimaista, mutta Kielitoimistokin on vähin erin hyväksymässä ilmaisun ilman mutinoita.

Lienenkö ainoa, jota meinaaminen ärsyttää?

Japanilainen mangahenkinen kuvitus tulee ensimmäiseksi mieleen Marja Kontiokarin esikoiskuvakirjasta Tytti palaa kotiin. Kuvakirjassa kiinnittää erityistä huomiota kansikuvaan nostettu sitaatti kirjasta sekä sisäkanteen painettu Loru-linnun aforismi "Tuleminen on olemista. Oleminen on tulemista", jolla halutaan alleviivata kuvakirjan sanomaa.

Tytti herää hätääntyneenä puun juurelta eikä tiedä missä päin hänen kotinsa on. Myyrä ja lintu lupaavat auttaa Tyttiä löytämään tien takaisin kotiin. Vaiherikkaan matkan jälkeen kolmikko palaa takaisin lähtöpaikalle. Joskus on hyvä käydä maailmalla, jotta arvostaisi jälleen kotomaisemiaan, tuntuu tarina opettavan.



Kontiokari (s. 1977) on helsinkiläinen tietotekniikkayrityksen henkilöstöpäällikkö ja opiskelee vapaa-ajallaan kognitiivista terapiaa.

Hiukan konstailevasta tarinasta voi toki halutessaan löytää syvää symboliikkaa: seikkaillaanhan siinä maan alla ja pilvien päällä. Kollaasikuvitus antaa litteään kuvitukseen vähän syvyyttä, mutta kokonaisuudessaan kuvitus jää latteaksi.

1. luukku: Retrotonttuja

Oili Tanninen: Nappi ja Neppari. Satukirja. 32 sivua. Otava 1964.















Lastenkirjahyllyn perinteisen Joulukirjakalenterin ensimmäinen luukku avautuu tänään.

Rouva Huu ei ole vielä ihan tavoittanut joulumieltä… johtuen varmasti myös siitä, että hän on viimeisen viikon huhkinut töitä Rankat aiheet kuvakirjoissa –tutkimuksen vedosten kanssa. Mutta tänään koko paketti lähtee niine hyvineen painoon. Hip hei!

Niinpä Oili Tannisen Nappi ja Neppari –kirjakaan ei ole ihan varsinainen joulukirja, vaikka se tontuista kertookin.


Tonttuperheeseen kuuluu äiti ja isä ja peräti 12 tonttulasta. Tonttujen kesäasunto omenapuussa alkaa olla jo vähän kalsa, ja perhe etsii uutta talviasuntoa. Toimeliaat tonttukaksoset Nappi ja Neppari ryhtyvät tuumasta toimeen ja lähtevät asunnon hakuun.

Tanninen viljelee kirjassa viehättävää sointuvaa satukieltään: sivuhenkilöinä vilahtelevat Etananeiti Eulaalia, herra Salakka, rouva Piooni, Professori Prilli.

Tontut joutuvat asunnonhakuseikkailullaan pieneen kiipeliin, kun Prillin ja Pioonin laukut vaihtuvat, mutta onneksi kömmähdys selviää onnellisesti.

Tässä kuvassa Nappi ja Neppari piileskelevät laukun sisällä:



Tannisen kollaasikuvitus istuu kuin nenä päähän nykyiseen sisustus- ja kierrätyshenkiseen retrotyyliin. Räväkkä keltainen ja oranssi saavat lisävoimaa mustasta ja valkoisesta. Ajan henkeen Tanninen koristelee kuviaan maltillisesti yksinkertaisilla ornamenteilla. Lähes poikkeuksetta hahmot on kuvattu suoraan edestä päin, mutta siitä huolimatta kuvissa on eloa ja liikettä.

Ja tietysti tässä nidotussa satukuvakirjassa on onnellinen loppu. Professori Prilli on lähdössä tutkimusmatkalle Etelänavalle ja hänen talonsa jää seuraavaan kesään saakka aivan tyhjilleen.

Auringon paahdetta myös kuvitusoriginaalien näyttelyssä

Petra Heikkilän kuvitusoriginaaleja kuvakirjasta Pikku Nunuun löytöretki (Lasten Keskus 2010) Nekalan kirjastossa Tampereella, os. Lounaantie 2 31.8.2010 asti.
Kirjasto avoinna ma-ti ja to klo 13–19, ke ja pe klo 11-15.













Lastenkirjojen kuvitusoriginaaleja on nykyisin ilahduttavan paljon esillä. Tampereella Nekalan kirjastossa on vast ikään avattu Petra Heikkilän Pikku Nunuun löytöretki -kuvakirjan kuvitusoriginaalien näyttely.

Vaikka kirjapainotekniikka kehittyy jatkuvasti, kuvitusoriginaalien ja painotyön jälki poikkeaa usein toisistaan. Tämän huomaa myös Pikku Nunuun löytöretken kollaasitekniikalla toteutettuja originaaleja tarkasteltaessa: ne hehkuvat Afrikan paahdetta monin verroin painojälkeä vivahteikkaammin.



Näyttelyssä on esillä myös kirjan tekoon liittyvää rekvisiittaa: muun muassa puunkuorikangasta, jolle eläinhahmot on maalattu, kierrätysmateriaalista valmistettu leikkiauto ja perinteinen kanga-liina, jota Nunuu kirjassa käyttää seikkailunsa aikana moneen eri tarkoitukseen.

Petra Heikkilä oli marras-joulukuussa 2005 viisi kuukautta Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen opiskelijavaihdossa Kampalan yliopistossa Ugandassa. Idea Pikku Nunuun löytöretki –kirjaan on syntynyt matkan aikana ja näyttelyssä voi myös lukea katkelmia Heikkilän matkapäiväkirjasta:

8.12.2005

Maalasin illansuussa mangopuuta taas ulkona, se oli rentouttavaa, kaikki äänet, puolikuu ja laskeva aurinko, sinessä kaartelevat linnut, oksiston kahinat, kaukaa kuuluva laulu ja soitto. Tuukka mietiskeli tiskiharjapuun katveessa. Sitten Moses saapui ja sanoi, että nyt hän voisi viedä meidät ostamaan puunkuorikangasta hökkelikylään.

Hökkelikylä oli nyt illalla erilainen, eloisampi, kodikkaampi, kauniimpi. Kaikki lukemattomat yksityiskohdat, kojut, jotka oli valaistu myrskylyhdyin tai koristevaloin, paahtuvat maissit, roikkuvat makkaratketjut, kirppuja etsivät kulkukoirat, valkoiset parturihuoneet, maan punainen tomu. Ihanaa. Silmät ahmivat. Lopulta Moses johdatti meidät torille, jossa oli valtavasti erilaisia hedelmiä, jauhoja suoraan avonaisissa pusseissa, astioita maanrajassa. Kanahäkkien luona oli vihdoin kaipaamamme myyjä, jolta ostimme 10 metriä tuota himoitsemaamme puunkuorikangasta 45 000 shillingillä. Ylihintaa varmasti, mutta eipä kirpaissut, kuitenkin vain 2 e/ metri.

20.12.2005

Tämän matkan aikana olen saanut myös kokea, miltä tuntuu tiivis aivomyrsky kirjaprojektin kimpussa, kun ympärillä on jatkuvasti muita projektista tietäviä (ja kyseleviä) ja kun aluksi oli vain tietynlainen, vangitsevakin etukäteiskaava, joka alkoi sitten vihdoin elää omaa elämäänsä, saada vaikutteita kokemuksista, ajatuksista, havainnoista. En tiedä olisinko saanut samanlaisia oivalluksia Suomessa. --