Onni on oma hevonen

Arja Puikkonen: Mustarastas, 227 sivua, Karisto 2017, kansi Sakari Tiikkaja, kannen valokuva Jussi Puikkonen.

Hevoskirjat kantavat mukanaan monia kliseitä ja ehkä juuri sen vuoksi lajityyppiä ei ole liiemmin arvostettu.

Arja Puikkosen varhaisnuorten- ja nuortenkirjojen ehdoton valtti on psykologisesti tarkka ihmiskuvaus. Sen vuoksi hänen ratsastusaiheen ympärille syntyneiden kirjojenkin (kevään uutuuden lisäksi Sydän saappaanvarressa ja Vastalaukkaa, Otava 2010 ja 2014)  soisi päätyvän heppafaneja laajemmankin lukijakunnan nautittavaksi. 

Mustarastas on moniin verrokkeihinsa nähden elämänmakuinen ja vivahteikas ja ennen muuta uskottava ihmis- ja eläinsankarien kasvun kuvaus. 

Mustarastaan aloituksen ei kannata antaa hämmentää.  Muutaman sivun mittainen johdatus – Kallion opiskelijaboksin yksinäinen – on eräänlainen käänteinen epilogi. Siinä annetaan lukijalle vihjettä jo aikuistuneiden keskushenkilöiden nuoruusvuosina kokemista  ristiriidoista, joiden ympärille varsinainen romaani siis rakennetaan.  

Hevoskirjoissa tulisieluisen hevosharrastuksen esteenä on usein raha ja ynseät vanhemmat. 

Lukioikäisiä serkuksia Miljaa ja Veeraa yhdistävät hevoset, mutta heidän kotiolonsa ovat toistensa vastakohtia. Milja on asuu äidin kanssa ja pitää vain satunnaisesti yhteyttä isäänsä. Veeran isä on menestyvä bisnesmies, mutta äiti on sairaseläkkeellä masennuksen takia.  

Milja ja Veera saavat isoäidiltään mojovan lahjan: isoäiti hankkii heille yhteisomistukseen Blackbirdin, pikimustan tamman Saksasta.

”Onni on oma hevonen”, Milja henkäisi. 

Tunnustus vähän nolotti, eikä hän saanut pyyhittyä autuasta virnettä naamaltaan. 

”Odotas, kun aikaa menee, sitten opit kantapään kautta sen onnen”, Marjut pääsi aikuisten tädin kaikkitietävyydellä opettamaan. 

”Se on kanssa kaviopaiseita, ähkyjä ja eläinlääkärin laskuja.” 

”Kaikesta selviää, pitää vain hoitaa hevonen hyvin”, Milja ilmoitti. – –

Miljan ja Veeran sielunsiskous joutuu tietysti monin tavoin koetteelle, sillä hevoseen liittyy omistamisen auvon lisäksi paljon vastuuta ja velvollisuuksia. 

Mustarastaan hoito päätyy nopeasti Miljan kontolle, kun Veeran isä saa työkomennuksen Amsterdamiin. Pitkästä välimatkastakin huolimatta Veera pystyy monin tavoin pomottamaan Miljaa ja himmentämään hevosen omistamisen auvoa.  

Puikkonen kuvaa nasevasti tyttöjen välistä valtataistelua, joka kiteytyy oivaltavasti rivien väleihin tyttöjen Team unelmaheppa -nettipäiväkirjan viestittelyssä.  

Lukijan on helppo valita, kumman puolelle asettuu, vaikka Milja on ratsastusta ja kilpailua enemmän kiinnostunut Mustarastaan luomuhoidosta ja koulutuksesta  ja eläimen yleisestä hyvinvoinnista. 

Tyttökirjalle tyypillinen keskushenkilön luonteen jalous näyttäytyy siinäkin, että Milja ennättää kiireistään huolimatta pitää yhteyttä myös dementoituvaan isoäitiin ja välittää hänelle kuulumisia tallilta. Miljalla on lisäksi kunnianhimoisia suunnitelmia kirjoittamisen suhteen. Lukija saa maistiaisia Miljan ritariaikaan sijoittuvasta hevosfantasiasta, jonka riveiltä voi aistia myös tosielämän jännitteitä. 

Jo hevoskirjallisuuden varhainen esikuva, Anna Sewellin Black Beauty (1877), otti kantaa hevosten inhimillisen kohtelun puolesta. Mustarastas saa tallipaikan Espoosta, ja tallin vastuulliset  aikuiset kantavat huolta hevosen jaksamisesta, kun Veera ehdottaa mielivaltaisesti sen siirtämistä Amsterdamiin. 

Romaanin lopussa palataan taas serkusten aikuiseen arkeen. Loppuratkaisu voi olla hevoskirjaentusiastien mielestä jopa haikea ja siksi epäreilu, mutta niinhän käy usein tosielämässäkin.  

Rajatiloja... ja rakkautta

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? Suomentanut Kristiina Vaara, 412 sivua, Gummerus 2017.

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, kuvittanut David Yoon, suomentanut Helen Bützow, 319 sivua, Tammi 2017.

Nuortenromaanien vetoapuna käytetään jo  erikoissairauksia, jotka hipovat  friikkiyden rajoja. 

Päähenkilöllä on entistä useammin jokin todella harvinainen diagnoosi, joka haittaa monin tavoin heidän arkeaan. 

Raflaavista aiheistaan huolimatta nämä kaksi nuortenromaania onnistuvat sohaisemaan Suomessakin ajankohtaista keskustelua ruskeista tytöistä ja feminismistä.

Kukapa ei olisi joskus lapsena tai vielä aikuisenakin saanut pinttymän olla astumatta katulaatoituksen rajakohtiin tai asettanut erilaisia ehtoja sille, mitä tapahtuu, jos liikennevalot ennättävät vaihtua punaisiksi ennen kadun ylitystä.

16-vuotiaan Evien tilanne on huomattavasti  kiperämpi: hänellä on OCD, obsessive-compulsive disorder, pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö, joka ilmenee muun muassa bakteerikammona ja siihen liittyvinä erilaisina pakkotoimintoina. 

Psykiatrisen sairaalan hoitojakson, pitkän lääkityksen ja terapian jälkeen tytön pitäisi aloittaa uudessa koulussa ja luoda itselleen ihan uusi identiteetti. Mutta rakkaushormoneille ei voi mitään, ja äkkiä  Eviellä onkin taas menossa kontrolli sekaisin…

Romaani kuvaa riipivästi Evien perhedynamiikkaa:  kukin perheenjäsen reagoi tilaa vievään sairauteen vähän eri tavoin.

Vaikka asetelmat muistuttavatkin yhdysvaltalaista teinihöttöromantiikkaa, niin  Holly Bourne on varustanut Evien ja hänen ystävänsä  Amberin  ja Lottien myös fiksulla feministisellä asenteella.   

Hauskasti Bournen romaani liittyy myös klassisen tyttökirjallisuuden traditioon, jossa on aina perustettu yhdistyksiä ja salakerhoja milloin minkäkin aatteen tai elämänkatsomuksen innoittamana. Tyttökolmikko perustaa Vanhapiika-kerhon, jossa he keskustelevat sukupuolinormeista ja kyseenalaistavat kärkkäästi myös toistensa ennakkoluuloja. Kirjan valttina on tyttöjen solidaarisuus.  Trilogian seuraavissa osissa näkökulman saavat Lottie ja Amber.

Kirjan lopussa on Holly Bournen haastattelu, jossa hän kertoo halunneensa puuttua mielenterveysongelmaisten stigmaan. Hän  työskentelee hyväntekeväisyyssivustolla TheSite.org, jonka kupeeseen avattiin myös seurustelua ja ihmissuhteita työstävä rinnakkaissivu Madly in Love.

Nicola Yoonin Kaikki kaikessa tuskin olisi päätynyt suomennettavaksi ilman romaanista tehtyä elokuvasovitusta, joka tuli Suomen ensi-iltaan äskettäin.

Madelinella on harvinainen immuunipuutostauti SCID ja sen vuoksi hän elää täysin suljettua elämää kotonaan lääkäriäidin valvovan katseen alla. Tyttö on tyytynyt outoon kohtaloonsa, kunnes naapuriin muuttaa samanikäinen poika, Olly, joka odotuksenmukaisesti sytyttää rakkauden roihun suojattua elämää eläneen Madelinen sydämeen – monella tavalla kohtalokkain seurauksin.

Romaanin jännite  ulottuu melkein kohtalokkaaseen karkumatkaan asti, mutta loppuratkaisu tuntuu kertakaikkiselta flopilta. Silti on helppo uskoa, että teinityttöihin Yoonin kielletty rakkaus vetoaa: sen elementeissä on paljon samaa kuin Eric Segalin hippiklassikossa Love Story (1970, suom. 1971). Amerikkalaisen nuortenromaanin kliseisiin kuuluvat myös lukuisat kirjallisuusviitteet, kaaviot, muistilaput, tekstiviestit ja listaukset.  

Voi pojat

YLE:n uutisissa nostettiin eilen taas huolikerrointa poikien vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta.

Toimittaja Mia Gustafssonin laatiman jutun kärkenä todettiin, että yläkouluikäisille pojille suunnattua kotimaista kirjallisuutta ei ole paljon tarjolla.

Tv-uutisissa pojille sopivan lukemisen puute oli verkossa julkaistua uutisartikkelia korostuneemmin esillä ja väite pojille sopivan lukemisen vähäisyydestä kuultiin nuortenkirjailija Mika Wickströmin suusta.

Hän aloitti viime vuonna jalkapalloaiheisen nuortenkirjasarjan (avausosa Meidän jengin Zlatan, 2016, arvio julkaistu Helsingin Sanomissa). Idea kirjasarjaan tuli tarpeesta saada omalle pojalle mielekästä luettavaa. 

Mika Wickström (s. 1965) aloitti uransa 1990-luvulla jalkapalloaiheisella esikoisromaanilla Hienoosokeria (1991 WSOY). Sittemmin hän on kirjoittanut realististen nuortenromaanien ohella myös urheiluaiheisia romaaneja nuorille sekä yleisiä tietokirjoja urheilusta.

Media tekee nykyisin aiempaa enemmän henkilövetoisia juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.  Eittämättä myös Mika Wickström sai YLE:n uutisnostossa hyvin näkyvyyttä uudelle sarjalleen. 

Mika Wickström haastoi nuoria mieskirjailijoita kirjoittamaan poikia kiinnostavista aiheista. Tiedotusvälineet rakastavat raflaavia kärjistyksiä. Pojille on toki edelleen kotimaista tarjontaa, eli ihan tyhjiössä ei sentään eletä. 

Suomenruotsalaisten poikien osalta tilanne on paljon kiperämpi: valinnanvaraa ei nimittäin ole lainkaan!

Katarina von Numers-Ekman on työskennellyt suomenruotsalaisten lukemislähettiläänä kolmen vuoden ajan kiertäen kouluissa puhumassa lukemisesta koululaisille, opettajille ja lasten vanhemmille. 

Kansallismuseossa keväällä järjestetyssä seminaarissa Att kunna och vilja läsa, Hur ska vi stärka läsandet bland barn och unga i Svenskfinland?  von Numers-Ekman toi ilmi akuutin ongelman: suomenruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on tyyten naisten aluetta.  

+12 –vuotiaille pojille kirjoittavat Wickströmin lisäksi muun muassa Jyri Paretskoi, Kalle Veirto, Aleksi Delikouras, Ilkka Remes, Jari Mäkipää, Antti Halme, Jukka-Pekka Koskinen (Benjamin Hawk -sarja), Jukka-Pekka Palviainen ja Markku Karpio.

Poikien lukemisen vähentymiseen liittyvän ongelman ydin on mielestäni siinä, että pojat ottavat nykyisin lukutaidon haltuun hyvin yksilöllisessä tahdissa.  

Siksi tarvittaisiin paljon nykyistä enemmän riittävän isotekstisiä, väljään ladottuja ja houkuttelevasti kuvitettuja teoksia kiinnostavista aiheista.

Tämä asettaa haasteita kustantamoille, jotka haluavat kirjamarkkinoinnilleen riittävästi katetta:

– Jos puhutaan kirjasarjoista, niin niissä vaikuttavat varmasti talouden realiteetit. Pojat lukevat yhä vähemmän, joten se on kustantajille riski. Tämä on vaikea yhtälö, myöntää Wickström.

Timo Parvelan ja norjalaisen Bjørn Sortlandin Kepler62 on erityisen hyvin suunniteltu sarja: sitä lukevat kirjaston-hoitajien havaintojen mukaan yhtälailla sekä kakkos- että kahdeksasluokkalaiset! Pasi Pitkäsen upea ja taitollisestikin jäntevä kuvitus saa sarjassa ansaitsemansa tilan. 

Kuvituksen merkitystä luetun ymmärrystä tukevana elementtinä ei Suomessa vielä oikein ole oivallettu. Välillä kuvitus voisi jopa ottaa vetovastuun tarinan kuljetuksesta, Kuten Kepler62:ssa tapahtuukin.  

Toisaalta poikien lukuinnon nostatuksen ei pitäisi olla kirjailijan sukupuoleen sidottu. Esimerkiksi Tuula Kallioniemen  ja Ansu Kivekkään teokset kolahtavat myös poikiin.  

Tarjonnan monipuolisuutta isompi haaste onkin päivittää lasten ja nuorten vanhempien sekä opettajien tietämystä uusimmasta lasten- ja nuorten-kirjallisuudesta, sen aiheiden monipuolisuudesta ja lajikirjosta. 

Tähän tarpeeseen pyrkii opettajien osalta vastaamaan Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Sat@Oppi, joka järjestää yliopistonlehtori Juli Aerilan ideoiman, syksyllä käynnistyvän ja opetushallituksen rahoittaman täydennyskoulutuksen Lukemattomat lukemaan – taitoa ja motivaatiota vastahakoisten lukijoiden lukemiseen. 

Minullakin on ilo olla mukana koulutuksen sisältöä tuottamassa.

Turussa ja Raumalla toteutettava koulutus on suunnattu esi- ja perusopetuksen opettajille ja ilmoittautuminen on juuri alkanut. 

Sykettä nostava kotimainen kuvakirja

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus, 24 sivua, WSOY 2017.

Kun sain  ennakkotiedon tämän kuvakirjan ilmestymisestä, hihkaisin ääneen.

Mitä syntyy, kun kaksi rautaista ammattilaista kohtaavat toisensa ja antavat parastaan?

Jukka Laajarinne liikkuu suvereenisti lastenkirjallisuuden tontilla. Hänen kuvakirjatekstinsä yllättävät ja haastavat aina lukijansa – mikä on ehdottomasti hyvä asia.

Elina Warsta, kuvittaja jo toisessa polvessa, on tehnyt  monia lasten runokirjojen ja kuvakirjojen kuvituksia, mutta todellisen taituruutensa hän näytti oikeastaan vasta kuvituksessaan Tomi Kontion Koira nimeltään Kissa –kuvakirjaan (Teos 2015). Se on harvinainen esimerkki kuvan ja sanan rakkausliitosta kuvakirjassa. 

Laajarinteen ja Warstan kevään uuden kuvakirjan nimi vihjaa, että nyt ammennetaan rakastettujen klassikkosatujen maailmasta.  

Pieni Multakutri asui vanhempiensa kanssa suuren vanhan metsän laidalla. Pihassa heillä oli pieni kanala ja melkein yhtä pieni kasvimaa. Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä. Kiipeili puihin ja kivien päälle, kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan. Kuten tiedämme. Kaikessa hauskassa kuraantuu helposti, ja siitä tyttö oli saanut nimensäkin.

Multakutrin perhe on rutiköyhä. Joku käy yöllä verottamassa kanakantaa ja vanhemmat ovat murheen murtamia.

Multakutri ei jää vanhempiensa tavoin pyörittelemään peukaloitaan,
vaan  lähtee pelkoja päin aidolla supersankarin asenteella. Elina Warstan kuvitusta
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017). 

Multakutri ottaa sienikirjan ja sieniveitsen,  kasvioppaan, kiikarin ja haulikon (!) ja lähtee urheasti metsään. 

Joku on riehunut siellä  aiheuttaen  hävitystä ja kaaosta, syönyt marjamättäät tyhjiksi ja myllännyt sammaleet. 

Multakutri tähyää kiikareillaan suolle ja saa tähtäimeensä nahkaiset siivet ja kiiltävät suomut, pitkät kynnet… ja verkkosilmät.

Laajarinteen tarina yllättää  viekkaasti lukijansa. Siinä on samaa lapsilukijan omien hoksottimien ja johtopäätösten kunnioitusta kuin Jon Klassenin kuvakirjadekkarissa Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). 

Lastenkirjoissa pelkoa liennytetään usein paljastamalla pelon kohde araksi ja epävarmaksi. Mutta nyt ei tyydytä tähän kliseiseen ratkaisuun, vaan otetaan radikaalimmat keinot käyttöön. 

Laajarinne psyykkaa sankariaan ylittämään itsensä ja pahimmat pelkonsa, ja alitajunnan syövereistä tullaan voimaantuneena takaisin kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kuinka nokkelasti Multakutri kääntääkään tilanteen kaikkien eduksi!

Jukka Laajarinne on kuvakirjan tekstin tekijänä velho: hän karsii turhat rönsyt pois ja jättää kiitettävän paljon kuvittajan kerrottavaksi, esimerkiksi ensimmäisellä aukeamalla, kun Warsta esittelee Multakutrin rakentamassa haastavaa kivipyramidia. Lukija luopuu oitis ensimmäisestä mielleyhtymästä Kultakutri ja kolme karhua -satuun. Multakutri on toimen tyttö, jolle mikään ei ole mahdotonta.  

Multakutrin voimaantuminen ja perinteisen mörön ja takaa-ajatun
valta-asetelman purkaminen on visualisoitu tehokkaasti. Elina Warstan kuvitusta 
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017).  

Warsta on luonut synkän metsämaiseman, josta löytyy kuitenkin piinaavaa jännitystä pehmentäviä elementtejä: esim. pastellivärejä, lepattavia perhosia ja kimmeltävää hämähäkinverkkoa.

Aukeamissa on syvyyttä ja kolmen kuvan sarjaan pilkottu takaa-ajokohtaus kouraisee aivan oikeasti katsojan vatsanpohjasta.

Seuraavan aukeaman (kuvituskuva yllä) äkkikäänne puolestaan hätkähdyttää ja katsoja saa huokaista helpotuksesta. Tällainen kuvan aikaansaama tunnelataus on kuvakirjoissa nykyisin harvinaista herkkua. Samanlaista sydämenväpätystä ovat menneille lukijasukupolville aiheuttaneet esimerkiksi Rudolf Koivun mustavalkokuvitukset Anni Swanin satuun Tyttö ja viulu, jossa kuusen oksat yrittävät haroa pakenevaa tyttöä.  

Äitiyden auvosta, tarkkapiirteisesti

Kerstin Thorvall: Äidin pikkuinen, suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 93 sivua, Otava 1966.

Yle Fem/ Teema-kanavan minisarja Ehdottomasti kielletty on nostanut ruotsalaisen Kerstin Thorvallin (1925–2010) yleisen kiinnostuksen kohteeksi.

Ensikosketukseni Thorvalliin  oli hänen neuvokirjansa nuorille tytöille, Kirja sinulle (Otava 1960),  jonka sain naapurin Annelilta hänen siivotessaan pois omia nuoruuden kirjojaan. Olin 11-vuotias ja rakastuin oitis Thorvall-Falkin varmaan mutta äärimmäisen herkkään tussiviivaan, jolla hän kuvasi kapeauumaisia nuoria tyttöjä.

Thorvallin Hyvänyön satuja olen esitellyt aiemmin Lastenkirjahyllyssä. 

Kirjailijan elämästä tehty minisarja asettaa hänen päivänpaisteiset lastenkirjansakin ihan uuteen valoon.

Taitaako äitiyden auvoa tämän paremmin kuvata? Kerstin Thorvallin 
kuvitusta kirjaan Äidin pikkuinen (Otava 1966). 

Lyhyistä teksteistä koostuva Äidin pikkuinen on äitienpäivän takia todellinen täsmäkirja, ja lahjakirjana hiljattain äidiksi tulleille sitä varmasti myös markkinoitiin ilmestyessään vuonna 1964 Ruotsissa nimellä Porträtt av ett mycket litet barn.

Thorvallilla oli neljä poikaa, joista nuorin, Anders,  syntyi toisesta avioliitosta vuonna 1962,  ja mitä ilmeisimmin tämä perheen kuopus on ollut kirjan tekstien innoittajana. Kolme isoveljeä vilahtelevat tuon tuostakin kirjan lyhyissä pikapiirroissa vauvaperheen arjesta. 

Äidin rakkaus ja ihmetys vastasyntyneestä, lapsen nopea varttuminen  vauvasta uteliaaksi taaperoksi ja ja erkaantuminen äidin sylistä kohti maailmaa ja sen houkutuksia, on kuvattu hyvin intensiivisesti, jopa hartaasti.

Thorvallin luonnosmaiset tussipiirrokset taltioivat lapsen kehon 
kielen vivahteikkaasti. Kerstin Thorvallin kuvitusta kirjaan 
Äidin pikkuinen (Otava 1966). 

Thorvall oli oman aikansa uhmamieli ja hän shokeerasi monin tavoin aikalaisiaan. Tätä radikaaliutta ei Äidin pikkuisesta juuri löydy. Tosin Thorvall kirjoittaa ”Ei ole ensinkään tarpeen että äiti on kotona kaiket päivät. Pääasia on että lapsi tuntee että häntä rakastetaan. Ja ketä rakastettaisiin enemmän kuin häntä?”

Luonnosmaiset tussipiirrokset lapsesta ovat vertaansa vailla. Lapsen viattomuus, herkkyys ja vaihtuvat tunnetilat on onnistuttu vangitsemaan kuviin upeasti.

Täyden kympin selkokirja nuorille

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 64 sivua, Pieni Karhu 2016. 

Nyttemmin jo lakkautettu lastenkirjallisuuteen erikoistunut pienkustantamo Saarni kustannus järjesti vuonna 2012 yhdessä Selkokeskuksen kanssa kirjoituskilpailun, jossa haettiin uusia selkotekstejä nimenomaan nuorille lukijoille.

Erinäisten mutkien kautta voittajateksti, Mimmu Tihisen Kello tuhat, ilmestyi vasta viime vuonna.

Kilpailun kärkeen sijoittuivat myös Niina Mälkiän Liian pieni äidiksi ja Marja-Leena Tiaisen Kyttäyskeikka, jotka ilmestyivät Avain-kustantamon kautta vuonna 2014.  

Selkokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut muutaman viime vuoden aikana. Tarjonnan lisääntyessä olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että laadukkaat lasten ja nuorten selkokirjat esiteltäisiin muun lasten- ja nuortenkirjallisuuden rinnalla. 

Kaikki selkona markkinoitava lasten- ja nuortenkirjallisuus ei välttämättä aina osu maaliinsa: karikkoina voi olla pitkäpiimäisen tai hajanaisen tekstin lisäksi myös ulkokirjalliset seikat (esim. typografia, kuvitus tai kansikuva).

Mimmu Tihisen Kello tuhat on hyvällä tavalla pelkistetty selkokielinen romaani nuorille. Siinä ei ulkoisesti tapahdu kovinkaan paljon, mutta jännitteen tihentymisen aistii silti rivien väleistäkin. 

Arvonta heittää kahdeksatta luokkaa käyvät Jessen ja Ninnin tekemään parityönä kirjallisuusesitelmää. Jesseä ei voisi lukeminen vähempää kiinnostaa, mutta onneksi Ninni  on valinnut esitelmän kohteeksi ohuen runokirjan, jolla on hassu nimi – Kello tuhat. 

Ninnin valinta oli loistava. 

Meidän ei tarvinnut pitää esitelmää kirjasta. 

Me saimme pitää esitelmän vihkosta.  

Se olisi helppo homma! Ninni oli nero!  

Otin kirjastokortin kassista 

ja menin iloisena kirjan kanssa lainaustiskille. 

Lainaamisen jälkeen soitin isälle  

ja sanoin,  että olen kirjastossa. 

Isä oli yllättynyt. 

Hän oli luullut, etten käynyt koskaan kirjastossa. 

”Onpa outo luulo”, minä vastasin. 

Jalkapalloa harrastava Jesse ei ole lukumiehiä ja kirjoittaessakin hänelle tulee paljon virheitä. Ninniä jännittää luokan edessä puhuminen. Jesselle ja Ninnillä on kummallakin myös omat vahvuutensa, jotka pääsevät esitelmää tehdessäkin edukseen, kun nuoret ensin uskaltavat luottaa toisiinsa. 

Näin pienistä aineksista Tihinen sommittelee jäntevän ja humaanin kasvutarinan. Esitelmän teon etenemisen rinnalla sivujuonteena kulkee Jessen ja kotoa pois muuttaneen isän lähentyminen avioeron jälkeen.  Ilman turhaa tehostusta Tihinen osoittaa, että sekä lukeminen että liikkuminen vaativat treenausta, joka tuottaa ajan kanssa tulosta.

Mimmu Tihinen tiivistää oivaltavasti Jessen lukemiseen ja erityisesti runouteen liittyvät ennakkoluulot. Kirja toimiikin äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla hyvänä johdatuksena runouden lukemiseen!

Kello tuhat osoittaa, ettei vetävä tarina aina vaadi mutkikkaita juonenkäänteitä ja tapahtumien tykitystä. Tihisen tavasta tehdä arjesta  dramaturgisesti jäntevää tarinaa soisi monien kirjailijoiden ottavan oppia. 

Ainoa floppi on kirjan kansikuva, jonka tekijästä ei löydy mainintaa. Avonaiset, ilmassa leijuvat kirjat ja jalkapallo markkinoivat aika kömpelösti kirjan sisältöä. 

Selkokirjallisuus ei Suomessa vielä ole saanut ansaitsemaansa statusta ja tukitoimia. Jotta kirjailijat oikeasti pystyisivät paneutumaan ajan kanssa selkotekstien tekemiseen, pitäisi siihen olla myös rahoitusta ja kannustusta paljon nykyistä enemmän. 

Oodeja suomen kielelle ja kielen leikille

Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus, 42 sivua, Otava 2017.

Vuosituhannen taitteen jälkeen on Suomessa saatu viettää lastenlyriikan juhlaa. 

Tarjonta on runsastunut ja kokoelmien visuaalisuuteenkin kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. 

Näytelmäkirjailija, dramaturgi ja teatteriohjaaja Laura Ruohosen ja kuvittaja Erika Kallasmaan kolmas yhteinen kokoelma Tippukivitapaus juhlistaa sopivasti itsenäisyyden juhlavuotta. Kokoelma itsessään on nimittäin huikea ylistys rikkaalle ja moneen taipuvalle suomen kielelle. 

Laura Ruohosen kieli säkenöi ja svengaa ja siinä on moderni sointi, mutta taustalla on selvästi vanhan kansanrunon perinpohjainen tuntemus ja ymmärrys runon monipuolisista käyttömahdollisuuksista lapsiperheen arjessa.

Ruohosen lastenrunouden alkulähde paikantuu nonsenseen ja jatkaa näin komeasti Kirsi Kunnaksen jalanjäljissä. Ruohonen kikkailee, kääntää ja vääntää ja iloittelee kielen monilla mahdollisuuksila.  

Runossa Alikulku–Ylikulku äkkiväärän oikullisuuden alta löytyy suurta elämänfilosofiaa.

Taiton levollisuus syntyy oivaltavasta tekstin sijoittelusta ja
visuaalisista assosiaatiosta: tässä  lepäävä jääkarhuemo muistuttaa samalla
jäävuorta. Erika Kallasmaan kuvitusta Laura Ruohosen runoihin runokuvakirjassa Tippukivitapaus (Otava 2017). 

Suvereenisti hän hyödyntää kokoelmassa lukuisia runouden muotoja: Haaparannan Tapani on limerikin variaatio ja Sukka-haiku on nimensä mukaisesti tehty japanilaisen haikurunouden kaavaan. Kansanrunoudesta tuttua ketjurunoperinnettä uudistavat riemastuttavasti runot Jos on hanskat ja Ostin kerran.

Hopi hopi haneen –runo toimii luvunlaskussakin ja sen svengi on tarttuva. Lyhyt runo yhdistää oivaltavasti stadin slangia, murteita ja nonsense-kieltä.  

Mukana on myös hurmaavia luonnerunoja, esimerkiksi runot Kameleontti ja Rämeämmä.

Kokoelman aihepiirit risteävät anarkistisesti yksityisestä yleiseen ja niiden tulokulmissa riittää pureskeltavaa myös aikuiseen makuun, esimerkiksi runoissa Yllytyshullu ja Äiti, sun pitää osata.

Aina roiskuu kun rapataan -runo tiivistää kolmeen riviinsä elämän isoa tragiikkaa:

Aina roiskuu kun rapataan 

itku pääsee kun pakataan 

ja rakastamasta lakataan.
 

Monissa lastenrunokokoelmissa annetaan nykyisin leikkiohjeet runon kupeeseen. 

Hiippailuhotelli-runo on selvästi sommiteltu vuorovaikutteisesti leikittäväksi, mutta sen leikkikoreografian saa jokainen kehitellä mieleisekseen, mikä on vaihteeksi tavattoman inspiroivaa!

Erika Kallasmaan kuvitukset valtaavat koko aukeaman ja sommittelevat runolle
konkreettisen mielenmaiseman. Erika Kallasmaan kuvitusta Laura Ruohosen runoihin
runokuvakirjassa Tippukivitapaus (Otava 2017). 

Aukeamilla on yleensä kaksi runoa, joiden kuvitus ja taitto muodostavat eheän ja tasapainoisen kokonaisuuden.

Erika Kallasmaan tyyli on rouhea mutta silti herkkä. Roimasti karrikoidut eläinhahmot, omituiset otukset ja ihmiset ihmettelevät ympäristöään toisinaan julkeasti silmät ymmyrkäisinä ja välillä taas vetäytyvät omaan hiljaisuuteen silmät suljettuina. 

Tippukivitapaus pääsee Yökyöpelien tapaan myös dramatisoituna musiikkinäytelmänä Kansallisteatterin  isolle näyttämölle ensi syksynä.