Lukupalat auttavat pahimpaan lukunälkään

Lukupalat-sarja:Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, 60 sivua, WSOY 2016.

Henna Helmi & Reetta Niemensivu: Bella saa pentuja; Bellan pentupoppoo, 59 ja 56 sivua,  WSOY 2016 ja 2017.

Paula Noronen & Kati Närhi: Yökoulu ja kadonnut opettaja; Yökoulu ja kauheat naapurit, 59 ja 54 sivua, WSOY 2016 ja 2017.

Roope Lipasti & Harri Oksanen: Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä, 60 sivua, WSOY 2017.

Tuutikki Tolonen & Christel Rönns: Auttamistoimisto Luna, 61 sivua, WSOY 2017.

Anna Hallava & Emmi Jormalainen: 2 A:n kamut kykykilpailussa, 61 sivua, WSOY 2017 

WSOY aloitti kauan kaivatun helppolukuisen, lukemaan oppimisen alkuvaiheeseen kohdennetun Lukupalat–sarjan viime vuonna.

Tänään, kansainvälisenä lukutaidon päivänä, on juuri sopiva aika zuumata uuden, jo kahdeksaan osaan karttuneen sarjan profiilia.

Tammi ja WSOY lakkauttivat kertarytinällä muutama vuosi sitten pitkään jatkuneet helppolukuiset sarjansa, Keltanokan, Kirjavan kukon, Vihreän variksen ja Wernerin, joissa julkaistiin eturivin suomalaisten lastenkirjailijoiden tekstejä. 

Vielä Tammen Keltanokka-sarjaakin helpommalle Lukupalat-sarjalle on ollut huutava tarve jo pitkään. 

Valtaosa Suomessa ilmestyvästä helppolukuisesta lastenkirjallisuudesta ilmestyy Kustannus-Mäkelän kautta. Mäkelällä on useampia helppolukuisia kirjasarjoja, Hyppää kirjan kyytiin-, Kirjatiikeri- ja eriväriset Banaani-sarjat. 

Kaikkein helpoimmassa Hyppää kirjan kyytiin -sarjassa teksti on suuraakkosin. Se soveltuu lähinnä lapsille, jotka oppivat jo ennen kouluikää lukemaan omin päin. 

Ekaluokalla kirjaimet ja lukeminen otetaan nykyisin haltuun pienaakkosten kautta. Mäkelän kirjat ovat käännöksiä, pääosin englannin  ja saksan kielestä. Esimerkiksi Saksassa ja Iso-Britanniassa aloitetaan koulutie huomattavasti aiemmin kuin Suomessa ja sen vuoksi myös kirjojen aiheet ovat hieman lapsekkaampia.

Lukutaidon alkuun tarkoitetun lastenkirjan kotimaisuus on sellainen valttikortti, mitä ei kannattaisi  kustannusmaailmassakaan ylenkatsoa yhtään. 

Tarvitaan rutkasti nykyistä enemmän suomalaisen lapsen elinympäristöä, arkea ja elämysmaailmaa komppaavia kirjoja, joita pitkin hiljattain lukemaan oppinut lapsi saa kiivetä lukutaitonsa kehitystasoon sopivia portaita pitkin eteenpäin, hitaasti ja kiirehtimättä ja kannustavassa hengessä.

Lukupalat-sarjan sisälle karttuvat tekijäparien luomat, lapsiryhmän tai keskushenkilön mukaan nimetyt kirjasarjat: Bella, Yökoulu, Ryhmä Z, Lauri, Auttamistoimisto ja 2 A.

Riikka Turkulainen on luonut sarjalle yhtenäisen ulkoasun. Kirjat on kooditettu kansikuvan oikeasta yläkulmasta löytyvillä karkkisymboleilla: mukavan makeaa, huvittavan hyvää, jäätävän jännää ja menevään makuun.

Huomiota kannattaa kiinnittää myös samasta kulmasta löytyvään käyttöohjeeseen ”avataan tästä!”. 

Olen kuullut eskari- ja ekaluokan opettajilta, että kaikki lapset eivät enää osaa käyttää kirjaa, eli he kuvittelevat, että se toimii tabletin tavoin hipaisemalla!

Erinomainen ratkaisu on myös kirjan tapahtumamiljöön sijoittaminen kirjan sisäkansiin, mikä helpottaa ja kannustaa seikkailun etenemisen seuraamista.   Jokaisen kirjan alussa esitellään myös keskushenkilöt. 

Paula Norosen Yökoulussa on dekkarijuonta ja kauhuaineksia vampyyriteeman kautta. Keskiössä ovat Paavo ja Martta, jotka käyvät tietysti koulua yöaikaan. 

Vampyyrien kouluruokailu poikkeaa tavanomaisesta, ja pistokokeita, eli verikokeita, järjestetään oppilaiden harmiksi taajaan. 

Lastenkirjakuvittajana ensikertalaisen Kati Närhen kuvitus istuu kammotusteemaan mainiosti. Kuvat kulkevat tekstin tukena.

Yökoulun ruokalistalta löytyy tosi hapanta kaalia ja itkeviä nakkeja. Kati Närhen
kuvitusta Paula Norosen lastenkirjaan Yökoulu ja kauheat naapurit (WSOY 2017).

Tapani Baggen & Carlos da Cruzin Ryhmä Z ja Tuutikki Tolosen & Christel Rönnsin Auttamistoimisto Luna ovat saaneet molemmat makuluonnehdinnan ”huvittavan hyvää”. 

Bagge pystyy punomaan tarinaan jopa säikeitä kreikkalaisesta mytologiasta, kun Ryhmä Z:n jäsenet löytävät punaisen langan.

Carlos da Cruz ahdistaa hurjan hirviön nurkkaan.. Carlos da Cruzin kuvitusta Tapani Baggen lastenkirjaan Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita (WSOY 2016). 

Auttamistoimisto Lunassa  keskushenkilöinä ovat kahdeksanvuotias Annikki ja hänen kaverinsa Yasmin. Nopeasti heidän perustamansa toimisto laajenee lähimmäisavusta myös sankaritekoihin, kun he – tosin vähän tietämättään – auttavatt poliisia museosta anastettujen arvokkaiden kolikkojen jäljityksessä. 

Sankarien iän ilmoittaminen on tarpetonta, sillä pahimmillaan se rajaa potentiaalisten lukijoiden määrää. Helppolukuista voivat nimittäin kaivata vielä yli kymmenvuotiaatkin, joilla on erilaista lukemiseen liittyvää hankausta.  

Auttamistoimisto Lunassa sekä kerronta että kuvitus on yhtä vauhdikasta.
Christel Rönnsin kuvitusta Tuutikki Tolosen lastenkirjaan
Auttamistoimisto Luna (WSOY 2017). 

Toisinaan Christel Rönnsin kuvitus jatkaa kerrontaa. Sekä da Cruz että Rönns käyttävät sarjakuvakuplia kuvituksen höysteenä sopivan maltillisesti.

Auttamistoimiston jäseneksi kelpuutetaan onneksi myös Miro-poika. Sukupuoleen sidotut kirjat karsivat suotta lukijoita. Siksi viisas tekstin tekijä ei karsinoi lukijakuntaa suotta sankarien sukupuolen kautta. 

Henna Helmin & Reetta Niemensivun Bella-sarja on vaaleanpunaista kantta myöten kursailematta tytöille suunnattu. 

Julia ja Anni ovat kavereita. Julia on esikoulussa ja Anni jo isompi koululainen. Ikäerosta aiheutuu välillä kärhämää tyttöjen kesken. 

Julian Bella-koira saa pian pentuja, ja jännitys on huipussaan… Lasten perhearki näyttäytyy monipuolisesti Reettta Niemensivun kuvituksessa.

 Bella-sarjassa myös tekstiviestittely on välillä mukana kuvituksessa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Henna Helmen lastenkirjaan
Bella saa pentuja (WSOY 2016).

Anna Hallavan & Emmi Jormalaisen 2 A:n kamut kykykilpailussa on vaaleanpunaista tyttöhattaraa sekä tekstin että kuvituksen osalta. Ainon, Rosannan ja Saaran luokka pääsee osallistumaan talenttikisaan. Hiukan hämmentävästi tässä Lukupalat-sarjan osassa vuoropuhelu on merkitty sitaattimerkein ( ” ) repliikkiviivan sijasta.

Emmi Jormalaisen kuvitusta Anna Hallavan lastenkirjaan 2 A:n kamut
kykykilpailussa (WSOY 2017). 

Roope Lipastin & Harri Oksasen Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä kirjassa on Lukupalat-sarjan avauksista ehein ja realistisin tarina, jossa lukija kiintyy myös päähenkilöön. Siitä puuttuu muille sarjan osille tyypillinen kohellus, takaa-ajo ja äkkikäänteisyys. 

Lauri – jonka ikä jätetään viisaasti mainitsematta – innostuu jääkiekosta, mutta asialliset varusteet ovat hakusessa. Isä löytää kirpputorilta peruspaketin, mutta maalivahdin homma ei oikein suju Laurin unelmien mukaisesti... kunnes isä löytää veljensä vanhan pesäpalloräpylän,  jossa pitäisi olla erikoisvoimia.

Tässä kuvituskuvassa on tavoitettu aitoa pelin henkeä, kun kiekko
livahtaa Laurin harmiksi haarojen välistä maaliin!
Harri Oksasen kuvitusta Roope Lipastin lastenkirjaan
 Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä (WSOY 2017). 

 Lipasti ripottelee tarinaan jääkiekkosanastoa ja kuvaa asiantuntevin ottein pelin kulkua. Vastentahtoisesti lukemiseen suhtautuva lapsi arvostaa tällaista uskottavuutta. 

Ruotsalainen Lasse Anrelin & Anna-Karin Garhamin helppolukuinen ja isoja odotuksia herättänyt Zlatan on tähti (Otava 2017) oli tässä suhteessa itselleni hienoinen pettymys, kun jalkapalloviheriön ulkopuoliset asiat anastivat päähuomion itse pelaamiselta.

Koko Lukupalat-sarjan kuvitustyyliä voi luonnehtia räyhäkäksi ja reteäksi.  Kuvittajavalinnnat ovat onnistuneita.

Sarja on nyt karttunut neljän osan vuosivauhtia. Toivottavasti julkaisutahti vielä tästä kasvaa. Juuri lukemaan oppinut lapsi lukee innostuessaan kaikki sarjan osat viikossa!

 

 

Hoopoilevat aikuiset vauhdissa

Annika Eräpuro: Hili & Ola ja mahdoton Mauri, 144 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Jukka Lemmetty.

Lukutaidon alkuun tarkoitettujen, typografialtaan helppolukuisten lastenromaanien määrä on vähentynyt roimasti, kun WSOY ja Tammi lopettivat muutama vuosi sitten kokonaan nimekemäärältään runsaat Werneri-, Vihreä varis-, Kirjava kukko- ja Keltanokka-sarjat. Niissä ilmestyi monipuolisesti eri kirjailijoiden teoksia, jotka sarjoittuivat sankariensa mukaan myös kustantajasarjan sisällä (esim. Marja-Leena Tiaisen Jääprinsessa- ja Antti-sarjat, Kari Levolan Rouslain-, Tuula Korolaisen Aapo-, Katri Tapolan Väinämö-, Hannele Huovin Atte-, Raili Mikkasen Histamiini- ja Tuula Sandströmin Weeti-sarja). 

Ainoastaan Timo Parvelan Ella, Nina Hakalahden Tuukka-Omar ja Tapani Baggen Kaisa-sarja ovat jääneet jäljelle, ja niistä on nyt brändätty ulkoasujaan myöten aivan omat hahmovetoiset sarjansa.

Kotimaisten helppolukuisten lastenromaanien systemaattisempi julkaisu näyttää nyt keskittyvän paljolti Kariston kontolle. Juonenkäänteiltään sopivasti koukuttavan ja muotonsa puolesta helpon kriteerit täyttävät mm. Johanna Hulkon Geoetsivät, Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka- ja Sählymestarit- sekä  Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjat. 

Myös Kirsti Kurosen jo päättynyt Kuituset-sarja sympaattisine kaksospoikineen oli mainio kotimainen panostus. 

Toivottavasti Karistolla keskitytään vastaisuudessa enemmän näiden helppolukuisten kirjojen kuvituksen ja typografian nyansseihin. Laadukasta kuvitusta pitäisi järkiään lisätä ja kiinnittää enemmän huomiota myös sivujen taitolliseen yleisilmeeseen. Lapset ottavat lukutaidon hyvin eritahtisesti haltuun, ja visuaalisilla jipoilla on entistä isompi rooli lukemaan houkuttelussa. 

Nähtäväksi jää, kehkeytyykö Annika Eräpuron Hilin ja Olan seikkailuistakin sarja. Vuonna 2002 Rämäpää ja Rääpäle -lastenromaanilla debytoinyt Eräpuro on julkaissut ennen tätä kevään uutuutta viisi lastenromaania ja yhden kuvakirjan yhdessä Mika Launiksen kanssa. Eräpuron lasten tuotannossa vilisee karismaattisia ihmis- ja eläinsankareita.

Persoonalliset tai muutoin koomisesti käyttäytyvät aikuiset ovat lastenkirjallisuuden vakioaineistoa. Koohottavien ja itsensä tavan takaa naurunalaiseksi saattavien aikuisten ajatellaan tekevän hyvää lapsen itsetunnolle. Lapsesta on hauska tuntea ylemmyyttä aikuisiin nähden, kun tosielämässä aikuiset kuitenkin pitkälle sanelevat säännöt lapsen arjessa. 

Hili ja Ola, Hillevi ja Olavi, ovat kaksosia, mutta heillä on kuitenkin ihan erilaiset luonteet ja aivoitukset. Ola on tutkijatyyppiä ja Hili huolehtii ja huolestuu herkästi myös muiden asioista.

Sisarusten vanhemmat ovat astronautteja ja joutuvat vaativan työnsä vuoksi olemaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa. Lapset majoitetaan yleensä hattutaiteilija neiti Ännän luokse. Häneltä löytyy neuvoja ja empatiaa moneen arkiseen tilanteeseen:

Neiti Än oli myös hyvä antamaan neuvoja milloin missäkin tilanteessa.  

Jotenkin ihmeesti hän tuntui ymmärtävän sellaisiakin ihmisiä, joita ei ollut edes nähnyt. Esimerkiksi Hiliä koulussa kiusanneesta Heiskasta, siitä ärsyttävästä ääliöstä, hän puhui heti kuin vanhasta tutustaan. Eikä hän nimittänyt Heiskaa ärsyttäväksi ääliöksi, vaan osasi puhua niin kauniisti ja viisasti, että kohta jo Hilikin alkoi tuntea sääliä sitä paukapäätä kohtaan.  

–  Sellaisia ne kiusaajat ovat, neiti Än oli sanonut höyryävää häränlientä hämmentäessään. – Jos niille yrittää sanoa järjen sanan, ne vain kääntävät sen päälaelleen ja väittävät, että heitä tässä on väärin kohdeltu. Surua niillä on sisällään, surua ja pahaa mieltä. – –  

– Koeta vain olla niin kuin et välittäisi, neiti Än neuvoi ja pölläytti liemeen valkopippuria. – Muista, että kiusaajat ne itse ovat loppujen lopuksi pahimpia pelkureita

Mutta tällä kertaa neiti on niin inspiraationsa vallassa, että ei voi ottaa lapsia luokseen. Vähemmän mieluisa kakkosvaihtoehto on Sirilinda-täti, joka asuu kaukana ja pahanhajuisessa tehdaskaupungissa.  

Tädillä on jatkuvasti haku päällä miesten suhteen, ja nyt täti kertoo kohdanneensa unelmien miehen, Maurin, joka onkin vokotellut aika konkreettisesti tädin pauloihinsa. 

Kaupungin liepeillä lymyilee myös pankkirosvoja, ja poliisit ovat jatkuvassa hälytystilassa rosvokoplan kiinni saamisen takia. 

Hän [Mauri] oli iso, paksu miehenkörmy, jonka tukka oli sotkussa ja parta pörhötti joka puolelle. Pienissä silmänsirriköissä oli pölähtänyt katse, ja kun turpeat huulet vielä lerpottivat auki, hän ei tehnyt maailman älykkäintä vaikutelmaa. Alkoi jo tuntua, ettei hän ehkä osannut puhua lainkaan. Mutta se oli kyllä ihan väärä luulo.  

–   HÄH? hän möläytti, niin lujaa että lattia tärähti. 

Brittiläiset lastenkirjailijat Andy Stanton (Herra Gummi -kirjat, Schildts & Söderströms, v:sta 2014, suom. Jaana Kapari-Jatta) ja David Williams (Herra Lemu, Tammi 2014, suom. Jaana Kapari-Jatta) ovat kehittäneet löyhkäävistä, mieron tielle joutuneista miehistä aivan oman lapsiin vetoavan taiteenlajinsa. 

Jukka Lemmetyn kansikuvassa vilautetaan Maurin repsahtaneesta ulkomuodosta vain hieman isoa nenää ja partaa, muu jätetään lapsilukijan mielikuvituksen varaan. 

Eräpuron lastenromaanissa anarkia jää brittiesikuviaan teennäisemmäksi. Odotuksen mukaisesti onnelliseksi kiertyvään loppuratkaisuun pakataan paljon jännitteisiä tapahtumia, kuten avaruusaluksen hätälasku ja Sirilinda-tädin rakkauden uusi roihahdus.

Tehdään lukemisesta houkutteleva brändi, kaikki yhdessä!

Suuri Lukuseikkailu -logo: Mirkka Hautamäki 

Rouva Huu on aivan täpinöissään. 

Tuntuu siltä,  että koto-Suomen kirjallisella kentällä on nyt myönteinen puhuri liittyen kaikkiin lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ja -kulttuuriin liittyviin hankkeisiin.

Eilen Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa kokoontui Suuri lukuseikkailu -hankkeen suunnittelukokous, johon kutsuttiin laajasti eri alojen toimijatahoja. Laajasta kiinnostuksesta kertoi se, että kirjaston kolmannen kerroksen sali oli viimeisintäkin istumasijaa myöten täynnä!

Hankkeen pääkoordinaattoreina toimivat Lukukeskus ja Lastenkirjainstituutti.   

Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Paula Halkola ja Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís muodostavat hankkeen tehotiimin, ja eilen oli helppo vakuuttua siitä, että lasten ja lukuharrastuksesta voi oikeasti sukeutua parin tulevan vuoden aikana houkutteleva brändi.  

Suuri Lukuseikkailu on hyväksytty Suomi100- itsenäisyyden juhlavuoden viralliseen ohjelmaan, mikä tarkoittaa käytännön tasolla myös rahoitusta ainakin hankkeen koordinaatioon ja viestintään.

Juhlavuoden aikana järjestetään valtakunnallinen tapahtumakiertue, erilaisia tempauksia ja yhteistyöverkostolle tarjotaan toimintamalleja, joiden avulla osallistuminen on helppoa. 

Koko juhlavuoden ajan nostetaan esiin yhteistyöryhmän toimijoita ja tapahtumakokonaisuuksia. Lisäksi on tarkoitus kehittää ja nostaa esiin alan asiantuntijatoimintaa ja tutkimustuloksia.  

Suuren Lukuseikkailun tavoitteena on luoda valtakunnallinen ja vaikutuksiltaan pitkäjänteinen hanke, joka tarttuu ajankohtaiseen kysymykseen lukutaidon ja lastenkirjallisuuden tulevaisuudesta sekä merkityksestä tämän päivän Suomessa. 

Hanke nostaa nostaa esiin lastenkirjallisuutta ja lukemisen iloa koko Suomen satavuotisjuhlavuoden ajan. Suuren Lukuseikkailun avainsanana on lukemaan innostaminen.  

Kohderyhmänä ovat 0–16 -vuotiaat lapset ja nuoret perheineen sekä heidän parissaan työskentelevät aikuiset ja lasten vanhemmat.

Tavoitteena on tehdä lasten- ja nuortenkirjallisuuden eri lajeista näkyviä ja houkuttelevia.

Vaikka hanke on eittämättä saanut sytykkeensä siitä, että me aikuiset olemme huolissamme lasten ja nuorten oletetusta vähentyneestä lukuharrastuksesta, niin fokus halutaan kohdistaa nimenomaan lasten ja nuorten ehdoilla toteutettavaan kampanjointiin.  

Kaikkien Suomessa asuvien lasten ja nuorten oma ääni halutaan saada kuuluviin.

Yhteistyöhankkeen myötä luodaan uusia avauksia lukemisen edistämiseksi ja rakennetaan kirja-alan yhteistyöverkostoa sekä yhteisiä toimintamalleja lukemisen edistämiseksi kulttuuri-, kieli- ja sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Hankkeen ydinteemoja ovat saavutettavuus, vuorovaikutus ja kulttuurienvälisyys.

SUURI LUKUSEIKKAILU –hankkeen verkkosivut aukeavat kevään 2016 aikana. Alkuvaiheessa tietoa löytyy kootusti Lukukeskuksen sivujen  kautta.

Kaikki hankkeesta kiinnostuneet voivat ilmoittautua mukaan lähettämällä sähköpostiviestin asiakaspalvelu@lukukeskus.fi. 

Toimintaan halutaan kattavasti kirjastot, varhaiskasvatus, koulut, harrastussektori, kirjakaupat, kustantamot kautta Suomen maan.  

Aiempi laaja eri toimijatahojen suurponnistus oli Kirjaseikkailu-teemavuosi 2001. 

Koulujen ja kirjastojen yhteistyötä vankensi viime vuonna päättynyt Opetushallituksen kolmivuotinen Lukuinto-hanke.

Rouva Huun korviin on myös kantautunut huhua siitä, että Opetushallitus olisi käynnistämässä myös varhaiskasvatuksen puolella vastaavaa hanketta. Joten pysytään kuulolla siitäkin!

Ja tässä iloisessa flowssa rouva Huu haluaa myös ilmoittaa, että Lastenkirjahyllyn tulevaisuus on taattu puoleksi vuodeksi eteenpäin Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin.

Seminaariraportti, osa 2: monikulttuurisuudesta anarkiaan ja sisällöntuotantoon

Monikulttuurisuus oli perjantain Mitä kuuluu lastenkirja? -seminaarissa lounastauon jälkeen monin tavoin mukana. 

Maria Pakkalan esitys oli taatusti koko päivän informatiivisinta antia, sillä arabialaisesta kulttuurista, saati lukemiskultturista tiedetään Suomessa yhä hämmentävän vähän.

Suomalaista kirjalisuutta Arabimaihin kääntävä, vuodesta 2002 Suomessa muutamaa välivuotta lukuun ottamatta asunut Maria Pakkala,  valotti omassa alustuksessaan suomalaisen ja arabialaisen kulttuurin kohtaamista. 

Isoimpana haasteena hän piti arabikulttuurissa vallitsevia tabuja ja suoranaista sensuuria. Arabian kieltä puhuu ns. äidinkielenään 280 miljoonaa ihmistä, mutta kieliperheeseen kuuluu niin monia eri kieliä, että saman logiikan mukaan voisi väittää, että Euroopassa puhutaan eurooppakieltä. 

Itä-Marokossa syntyneen Pakkalan äiti on kotoisin Länsi-Marokosta, ja puhuu tyyten eri kieltä kuin tyttärensä. Niin sanottu "moderni standardi arabia'" (MSA) ei oikeasti ole kenenkään äidinkieli. 

Sen hallitsemiseen menee vuosia, ja sitä opiskellaan koulussa seitsemän vuoden ajan. Lopptuloksena on, että arabilapsille ei koskaan tarjota riittävän haastavaa tekstiä: jos suomalaista kirjaa suositellaan esim. +6-vuotiaille, arabimaissa vastaava ikäsuositus samalle kirjalle olisi +9-vuotiaille.

Suomalaisen lastenkirjallisuuden leviämisen yhtenä kynnyksenä Pakkala koki kuvituksen. Suomalaista lastenkirjakuvitusta ei pidetä riittävän realistisena. Usein Pakkala kuulee kysyttävän, että onko suomalainen lastenkirja lapsen kuvittama. Kuvituksessa sika, alastomuus ja säädyttömäksi tulkittava pukeutuminen ovat yhä pannassa.

Arabikulttuurissa on monia tabuja, joista tyyten vaietaan, ennen muuta politiikka, hyväksikäyttö, kiusaaminen, teiniraskaus, huumeet ja seksi. Kuitenkin Sari Venton ja Mika Launiksen lapsen hyväksikäyttöä sadun maailmassa verhotusti kuvaava Peikonhäntä on läpäissyt seulan ja käännetty arabiaksi vuonna 2012! 

Lastenkirjallisuutta käytetään arabimaissa omien poliittisten linjausten ajamiseen sekä välikappaleena kouluttaa ja kasvattaa lapsia tietyn ajattelutavan mukaan. Niinpä perinteisten satujen hyvän voitto pahasta ja viisaan kuninkaan päätökset sopivat arabikulttuuriin mainiosti. Kansalaisten odotetaan kuitenkin olevan lojaaleja hallitsijalleen, toisinajattelu ei ole sallittua.

Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevala on yksi raskaimmista ennakkosensuurin hampaisiin joutuneista Pakkalan käännöshankkeista. Joskus hyvin yllättävätkin kirjat voivat päätyä käännetyiksi. Iranilaisen Alexis Kourosin Gondwanan lapset  -kirjan kohdalla oikolukija tai muu väki on todennäköisesti torkkunut, tuumi Pakkala. Kirja ilmestyi viime vuonna. 

Toinen ällistyksen aihe Pakkalalle oli  Ulf Starkin ja Linda Bondestamin filosofinen lastenkirja Diktaattori, joka ilmestyi niin ikään viime vuonna arabiaksi. On tyypillistä, että arkaluontoisia aiheita myös jonkin verran yksinkertaistetaan tai muokataan kulttuuriin sopiviksi.

Harmittelen, että ennätin katsoa Pakkalan käännöksiä FILI:n tietokannasta vasta seminaarin jälkeen. 

Pakkala ei nimittäin maininnut – vaatimattomuuttaan tai esityksen rajaamisen takia – kuin muutamia esimerkkejä tekemistään käännöksistä. Kaikista vastuksista ja kulttuurieroista huolimatta näyttää nimittäin siltä, että suomalaista lastenkirjallisuutta on käännetty viime vuosina jopa runsaasti. 

Vuodet 2012 ja 2013 näkyvät FILI:n tilastoissa selvänä piikkinä, jolloin julkaistiin runsaasti lastenkirjoja arabiaksi,  Pakkalan käännöksinä Juha Virran ja Marika Maijalan Sylvi Kepposen hukkaretki, Nina Pirhosen neljä Pom pom -kirjaa, Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi, Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja nuudelipää, Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Jättityttö ja Pirhonen, Ilja Karsikkaan kartonkiset katselukirjat Anselmin eläimet ja Anselmin numerot sekä Kaarina Helakisan ja Niina Haikon Rubiinisydän.

Viime vuonna on julkaistu myös Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu, Mervi Lindmanin Memmuli karkaa sirkukseen ja Kristiina Louhen kolme Tomppa-kirjaa.  

Potentiaalisimmat markkinat suomalaiselle, arabiaksi käännetylle lastenkirjallisuudelle on Pakkalan mukaan Libanonissa, Arabiemiraateissa, Ruotsissa ja Egyptissä.

Suomalainen lastenkirjallisuus kiinnostaa arabimaita myös Suomen kansainvälisen koulutusmenestyksen takia. Kirjamessuilla on tärkeä merkitys kirjojen tunnetuksi tekemisen kannalta.  

Pakkala kuitenkin suhteutti asiaa lakonisesti toteamalla, että keskimäärin arabimaissa luetaan kuusi minuuttia vuodessa. Kirjallisuudella on yhä välinearvo: sen pitää opettaa jotain, pelkkä huvilukeminen ei ole arvostettua.

Maria Pakkala jatkoi myös kirjavinkkari Reetta Saineen luotsaamassa paneelikeskustelussa yhdessä Tampereen maailmankoulun Tarja-Kaarina Lääperin, akatemiatutkija Anna Rastaan ja nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaisen kanssa. 

Tiainen sai herätteen monikulttuurisuuteen vieraillessaan 1990-luvun lopulla Ruotsin Rinkebyssä, jossa kouluissa oli 90 prosenttia oppilaista muualta tulleita. 

Tiainen seurasi samaan aikaan myös Joensuun vinkkelistä Itä-Suomessa syntyneitä rasistisia mielenilmauksia maahanmuuttajia kohtaan sekä  tutustui Kontiolahden ryhmäperhekotiin sijoitettuihin turvapaikanhakijoihin. Alex-sarja sai kimmokkeensa Kontiolahdelle sijoitetun Sierra Leonesta tulleen jalkapallojoukkueen vaiheista.

Tiaisen monet maahanmuuttajia käsittelevät kirjat ovat kokemukseni mukaan jääneet liian vähälle huomiolle ilmestyessään. Esimerkiksi viimeisin, Kahden maailman tyttö, ilmestyi samana kirjasyksynä kuin Jari Tervon Layla. Molemmat kirjat käsittelevät tismalleen samaa aihetta, teini-ikäisen kurditytön muuttoa Suomeen ja kahden kulttuurin törmäystä. Mielestäni Tiaisen toteutus on jopa Tervoa vivahteikkaampi.

Uusintapainoksia otetaan nykyisin nuortenromaaneista todella nihkeästi: olisiko nyt aika lanseerata Tiaisen Alex-sarja, Pikkuskini ja Kahden maailman tyttö uudelleen?

Anna Rastas toi esille sen, kuinka ns. juurityötä voi tehdä luontevasti kirjallisuuden kautta, ja tämä on havaittu hyväksi menetelmäksi nimenomaan siirtolaisten parissa. Tästä esimerkkinä hän mainitsi  Dave Eggersin vuonna 2006 ilmestyneen omaelämäkerrallisen romaanin What is the What, joka pohjaa sudanilaisen Eggersin omiin kokemuksiin, ensin pakolaisleirillä Etiopiassa ja Keniassa ja sen jälkeen siirtolaisena Yhdysvalloissa. 

Rastas esitteli toimittamaansa Kaikille lapsille. Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa –artikkelikokoelmaa (SKS 2013), jossa rouva Huukin oli kirjoittajana mukana.

Tarja Lääperi kertoi lyhyesti Maailmankoulun toiminnasta, joka tuottaa globaali- ja kehityskasvatuksen erilaisia tukipalveluita opettajille ja kasvattajille. Hanke on minulle tuttu, sillä olen ollut Turun Maailmankoululla puhumassa monikulttuurisuutta työstävistä lastenkirjoista, mutta tämäkin toiminta olisi varmasti ansainnut seminaarissa perusteellisemman esittelyn.

Sekä Lääperi että Rastas peräänkuuluttivat monikulttuurisuutta työstävään lastenkirjallisuuteen enemmän kokijanäkökulmaa, eli Suomeen muualta tulleiden omaa ääntä kuuluviin. 

Marja-Leena Tiainen sai myös yleisöltä toiveen kirjoittaa monikielisistä lapsista ja nuorista. Aihetta ei todellakaan ole Suomesas aiemmin käsitelty!  Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus puhua ja lukea omalla äidinkielellään. Haasteiden kumuloituminen todentui toisaalla, kun Pakkala oli omassa osuudessaan jo aiemmin osoittanut, että suuri osa arabimaista tulevista pakolaisista ei kuitenkaan pysty Suomessa lukemaan kirjoja omalla äidinkielellään.

Maria Pakkalalta kysyttiin myös, olisiko potentiaalia julkaista täsmäkohdennetusti arabiankielistä kirjallisuutta Euroopan arabialaisille siirtolaisyhteisöille, mutta Pakkala ei pitänyt sitä realistisena suurten kustannusten ja liian pienten markkinoiden vuoksi.

Puluboi-sarjasta ja Mauri ja vähä-älypuhelin –kirjasta tutun Veera Salmen alustuksessa saatiin kuulla Puluboi-kirjojen synnystä. 

Veera Salmi on halunnut yhdistää vakavat ja viihdyttävät aihepiirit, ja kaikesta päätellen myös onnistunut tavoitteessaan. Salmi haluaa kirjoittaa vaikeista asioista ymmärrettävästi, ilman verhottua symboliikkaa.

Salmi on työskennellyt päiväkodeissa 15 vuotta, ja huomioinut työn ohessa lasten pelkoja ja ongelmien moninaisuutta. Ensimmäisessä Puluboin ja Ponin kirjassa Poni-tyttö kipuilee koulun aloitusta, vanhemmilla on toimeentulohuolia ja väsymystä.

Ennen ensimmäisen kirjan kirjoittamista Salmi haastatteli päivätkotilapsia ja kyseli heiltä suosituksia hyvästä lastenkirjasta ja sai kuulla, että ”kirjassa olisi hyvä olla kakkajätkä”, ”ripulijutut on ykkösiä”, "pitää olla mainoksia välissä”. Tytöt toivoivat, että kirjassa on alussa surullinen tyttö, joka kuitenkin kirjan mittaan muuttuu iloiseksi.

Tärkeää olisi myös, että ”tulisi paljon jatko-osia, elokuvia ja kaikenlaista krääsää”. 

Salmi luki käsikirjoituksen raakaversioita lapsille ääneen, ja sijoitti sitten lasten toivomia mainoskatkoja niihin kohtiin, joissa lapset olivat pitkästyneinä haikailleet jo lego-laatikoiden ääreen…

Lasten riemuksi Puluboi ja Poni -elokuvahankekin on vireillä, mutta tuotantokoneiston jähmeyden vuoksi sen kuvaukset päässevät alkamaan vasta 2017 kesällä.   

Olennnainen osa Puluboi-kirjojen suosiota lepää niiden anarkian varassa. R-kirjaimesta saneerattu pulun puheenparsi syntyi intuitiivisesti ja Salmen kertoman mukaan se on pelastanut monta lasta, jotka ovat vedonneet, että kyllä hekin osaisivat lausua R:n, mutta eivät halua, koska se on niin luma kiljain.  

Salmi totesi, että Puluboi-kirjat ovat tästä syystä melko haasteellisia lapselle itse luettaviksi, mutta ääneen luettuina ne toimivat erinomaisesti.

Seminaarin jälkeen Lastenkirjainstituutissa Salmi kertoi vielä lisää kirjojensa synnystä ja luki ääneen otteita kirjoistaan.

Seminaarin päätteeksi kuultiin vielä Iltasatu.org -yhdistyksen Kristiina Åbergin inspiraatiopuheenvuoro Iltasatu-palvelusta, joka on aiemmin esitelty Lastenkirjahyllyssä.  Kirjailija Anneli Kanto välitti yleisökommentissaan tekijäpuolen terveiset, että julkaisuoikeuden antaminen ilman mitään korvausta sotii nykyisiä tekijänoikeussäädäntöjä vastaan ja varsinkin kuvittajat ovat hieman käärmeissään tästä. 

Åbergin vastauksessa todettiin, että kyse on modernista markkinoinnista, jossa annetaan ennakkonäytteitä omasta työstä. Iltasatu-palvelun kautta halutaan tarjota myös uusille sisällöntuottajille (= uusille potentiaalisille lastenkirjallisuuden tekijöille, so. kirjoittajille ja kuvittajille!) kanava julkaisemiseen. Iltasatu-org-palveun kautta voi siis ensin testata suosiota digi-muodossa ja sitten yrittää saada kirja perinteisille kirjamarkkinoille! Kiinnostava uusi tulokulma kustannusmaailman kommervenkkeihin tämäkin! 

Åberg myös muistutti, että jo entuudestaan kirjailijoina ja kuvittajina tunnettujen tekijöiden kirjoihin (eli Åbergin sanoin maksulliseen sisältöön) on luotu linkitykset sivuston kautta, joten se toimii myös jo julkaistujen kirjojen markkinoinnin apuvälineenä.

Lopuksi kuultiin ennalta sovittuja viiden minuutin puheenvuoroja lastenkirjallisuudesta.

Kirjoittaja, sadunkertoja Pia Kurri toivoi enemmän lukurauhaa ja kiireettömyyttä kirjaston sadunkerrontahetkiin. Oulun kaupunginkirjaston Anne Alarto esitteli tänä vuonna Oulussa käyttöön otettua Lukupassia, joka tuo iloa lastenkirjoista koko perheelle. Mainosalalla työskentelevä graafinen suunnittelija Anne Kaski-Kløve uskoi digitaalisen lastenkirjallisuuden yleistyvän ja arveli, että perinteinen kuvakirja voi olla jo pian historiaa. 

Lastentarhanopettaja, myös Elsa-kuvakirjojen kirjoittajana tuttu Kerttu Ruuska  kantoi huolta siitä, kuinka lasten vanhemmat saadaan ymmärtämään yhdessä lukemisen tärkeys. Hän koki lasten vanhempien kiireen isoimmaksi tulpaksi tiedon ja lukuelämysten välittämisessä. Työssään lasten parissa hän myös kohtaa entistä enemmän lapsia, jotka eivät ole koskaan käyneet kirjastossa.

Lopuksi Lastenkirjainsituutin toiminnanjohtaja Paula Halkola kokosi seminaarin osallistujien omia lastenkirjallisuuden tilan ja tolan ja tarjonnan parannusehdotuksia. Näistä saadaan toivon mukaan LKI:n sivuille vielä koostetta.

Rouva Huu palaa vielä myöhemmin omaan alustukseensa, jossa yritin puoleen tuntiin tikistää kaiken kiinnostavan tämänhetkisestä lasten- ja nuortenkirjalisuudesta. Tarkkasilmäiset Lastenkirjahyllyn lukijat ovat kyllä saaneet pitkin vuotta jo maistiaisia alustuksen teemoista, mutta viimeistään Finlandia Junior –ehdokasasettelun liepeillä kokoan ydinkohtia myös hyllyyn asti.

Kuten kahteen osaan hajautetusta seminaariraportista on käynyt ilmi, seminaarin anti oli runsas ja monipuolinen. Osallistujia oli satakunta eri puolilta Suomea, mukana kirjasto- ja päiväkotiväkeä, kirjavinkkareita, kirjailijoita, kustantajia, opettajia ja muita lastenkirjaentusiasteja.