Ole oma itsesi, älä välitä muista

Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet, 152 sivua, Karisto 2022. Kansikuva Emmi Kyytsönen.
 

 
Uudet esikoiset ovat kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa nykyisin entistä harvinaisempia. Isot kustantamot ovat karsineet tarjontaa ja tietty kiintiö varataan jo entuudestaan tutuille tekijöille.
 
Tästä aiheesta hyvää keskustelua löytyy Mervi Heikkilän Kirjapuhetta-podcastista.  Nuortenkirjat nyt, osa 1 -jaksossa hän haastattelee WSOY:n kustannuspäälikköä Paula Halkolaa.

 
Kevään esikoiskirjailijan Sanni Ylimartimon (s. 1993) Pimeässä hohtavat tähdet yllätti minut ensin sillä, että kirjan säeromaanin formaattia ei mainita lainkaan kustantajan katalogissa saati romaanin takakannessa. 
 
Uskoisin, että menettely on täysin harkittua. 
 
Ehkäpä erilaiset genrekarsinat ovatkin jo tyyten turhia? 
 
Samankaltainen käytäntö sopisi myös selkokirjoihin. Kun lukija tarttuu ilman ennakkoluuloja aiheeltaan kiinnostavaan teokseen, hän saattaa yllättyä maustaan, lukutottumuksistaan ja laajentaa tällaisen onnenkantamoisen ansiosta omaa lukurepertuaariaan.
 
Pimeässä hohtavat tähdet on vahva debyytti, joka ei jää tietyn erityisteeman vangiksi, vaan kuvaa koskettavasti ja samastuttavasti nuoruuteen kuuluvaa epävarmuutta ja etsikkoaikaa. 

Se on jälleen hyvä esimerkki säeromaanin eduista, kun pyritään kuvaamaan nuoren ihmisen sisäisiä mielenliikkeitä sekä ihmissuhteisiin, perheeseen ja omiin ajatusjumeihinkin liittyviä herkkiä asioita.
 
 
14-vuotias Mira käy yläkoulua pienellä paikkakunnalla Jurvassa, ”rupukylässä / Etelä-Pohjanmaan peltojen keskellä” – –  missä on ”liikaa huonekalutehtaita / ja liian vähän ihmisiä”. 

Hän on ikäisekseen pitkä tyttö ja itse asiassa luokkansakin pisin, ja kokee luokkatovereiden katseissa arvostelua. 

Mira uskoo olevansa ruma ja turha, väheksytty.
 
Ahdistavan kouluarjen vastapainona Miralla on onneksi pakopaikkana k-pop. 

Hän fanittaa eteläkorealaista poikabändiä, ERRORCIA, joka on tulossa keikalle Helsinkiin.

Mira kuuluu bändin suomalaisten fanien verkkoyhteisöön, jossa hänellä on hengenheimolaisia. 

Poikabändin laulujen sanat resonoivat Mirassa ja voimaannuttavat häntä kestämään arjen koettelemukset. 
 
Miran äiti on ylisuojeleva ja torppaa oitis tyttärensä ilmoituksen lähteä yksinään bändin keikalle. 

Aran ja estoisen tytön halu nähdä fanittamansa bändi on kuitenkin niin suuri, että hän on valmis uhmaamaan äitinsä kieltoa.
 
Ylimartimon esikoisromaanin erityisenä ansiona on tapa, jolla hän kuvaa nuoruuden tuntemuksia pienellä syrjäisellä  paikkakunnalla varttuneen nuoren näkökulmasta. 
 
Helsinkiin saavuttuaan Mira tiivistää havaintonsa:
 

Tämä ei tosiaan ole
Jurva, ajattelen
kun pojat kulkevat sähköpotkulaudoilla isiensä traktoreiden
sijaan ja joka kulmalla on itämainen kauppa
tai tatuointistudio.
Täällä en tiedä vastaantulevista mitään
juorut eivät kuulu kylän mummoille vaan jodeliin 
eikä ketään kiiinnosta, ellet ole julkkis.

 
Mira huumaantuu ”rumankauniista” kaupungista.

 
    Olen sillä tavalla nuori 
kuin vain äidiltään karkuteille lähtenyt voi olla.

 
Pienien vihjeiden perusteella lukija saa vähitellen huomata, että irtiotto kodin tukahduttavasta ilmapiiristä tekee Miralle hyvää. 

Taitekohdaksi muodostuu yhden bändin jäsenen julkinen avautuminen kesken yhtyeen keikan omista peloistaan ja tunnoistaan. 

Mira oivaltaa, että hänenkin pitää uskaltaa olla oma itsensä.

Säeromaanille ominainen ilmavuus ja toisaalta kerronnan poikkeuksellisen  latautunut tunnelma tekee Miran voimaantumisesta uskottavaa. Kyse ei ole hokkus-pokkus-tempusta, vaan luultavasti pidempikestoisesta prosessista, joka sysää tytön vapautumaan aiemmista estoistaan ja jumeistaan.  
 
Keikalta kotiin palatessa Mira rohkaistuu tekemään aloitteen ja kertoo tunteistaan luokkakaveriaan Mikoa kohtaan. 
 
Ylimartimo kuvaa  hienosti – ja ilmiselvästi myös oman kokemuksensa siivittämänä – fanikulttuurin ja fanittamisen merkitystä nuoren ihmisen identiteetin rakentamisessa.  
 

Kirjan nimi on erityisen onnistunut viitatessaan toisaalta fanikulttuurin tähtiin ja Miran huoneen kattoon liimattuihin, pimeässä hohtaviin tarratähtiin. 

Myös Emmi Kyytsösen kansikuva kiteyttää romaanin teemat hienosti.

 

 

 

Toisten naurattaminen voi olla välillä totistakin hommaa, oppii Vilho

 

Mike Pohjola: Maailman hauskin, kuv. Tuisku Hiltunen, 171 sivua, Tammi 2021. 

 

 

Lasten ja nuorten suosimien tubettajien julkaisemat fanikirjat ovat kiinnostava ilmiö. 

Uusimmassa Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehdessä Jaana Ristimäki valottaa artikkelissaan Mainettaan paremmat fanikirjat ilmiön taustoja ja löytää tubettajien fanittamisesta myös mahdollisuuden yhteisölliseen, vuorovaikutukselliseen lukemiseen. 

 

Tubetus on näkynyt aiemmin yhtenä keskusaiheena Henna Helmin kirjassa Entä sitten Miisa (Tammi 2020, julkaistu kääntökirjana yhdessä Älä luovuta, Miisa -kirjan kanssa) sekä Jari Mäkipään kirjoissa Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja (Tammi 2016) ja Masi Tulppa 3: Klikkien kingi (Tammi 2019). 

 

Juuri ilmestyneessä Mike Pohjolan kirjassa Maailman hauskin tubetus vie 11-vuotiaan maaseudulla asuvan Vilhon kisaamaan suosittuun VitsiVitsi-viihdeohjelmaan.

 

Kyse on tosin väärinkäsityksestä, mutta rohkea ja kekseliäästi vastukset voittava Vilho raivaa tiensä tiukassa kisassa aivan kärjen tuntumaan. 

 

Tosi-tv- ja talenttikisojen miljöötä kuvataan tarkasti ja jopa hivenen raadollisesti. 

 

Melko pian Vilho nimittäin tajuaa, että hänellä ei lapsena ole juurikaan mahdollisuuksia pärjätä aikuisten maailmassa. 

Vilhon sketsihahmo on Floridalainen broileri.
Vilho on allapäin, kun suorassa lähetyksessä ei kaikki
sujukaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tuisku Hiltusen
  kuvitusta Mike Pohjolan tekstiin lastenromaanissa 
Maailman hauskin (Tammi 2021).

 

 

Kirja opettaa lukijalleen esiintyvien alojen sanastoa (mm. stand-up, sketsi, sketsihahmo, improvisaatio, koomikko). Valitettavasti sanaselitykset on taitettu tarinan kupeeseen pienellä ja melko huonosti hahmottuvalla fontilla.

Ajankohtaisen aiheensa lisäksi kirjassa ollaan muutoinkin sanotusti ajan hermolla. 

Korona-ajan maskit näkyvät muutamissa Tuisku Hiltusen kuvituskuvissa. Vilhon äidillä riittää kiirettä työssään sairaalassa jopa siinä määrin, että hän ei kiireiltään näytä lainkaan ehtivän kannustamaan poikansa lupaavasti alkanutta uraa viihdeohjelmassa.   

Mike Pohjola tunnetaan käsikirjoittajana, roolipelisuunnittelijana ja kirjailijana. 

Aikuistenromaani Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018) haastoi lukijan valitsemaan sisällissodassa puolensa. Siinä lukija pystyi tekemillään ratkaisulla vaikuttamaan tarinan kulkuun. Romaanin pelilliset elementit ovat kiinnostaneet myös nuoria. 

 

Mike Pohjola on julkaissut aiemmin Sanaleikkikirjan (Gummerus 2008), jossa on alaotsikkonsa mukaan sanaleikkejä, palindromeja, sanamuunnoksia, arvoituksia, riimittelyjä, runoja ja vitsejä.  

Olen aiemmin todennut, että koululaisvitsit ovat nykylapsen luetun ymmärtämisen tarkkailussa aikuiselle hyvä mittari sen suhteen, kuinka nopeasti hiljattain lukemaan oppinut lapsi oikeasti oivaltaa vitsin jujun. 

 

Vilhon vitsirepertuaari rakentuu klassisista koululaisvitseistä. 

Luonnollinen karisma siivittää silti Vilhoa menestykseen, vaikka hänen youtube-tilinsä seuraajien määrä ei räjähdäkään valtavaksi viihdeohjelman myötä.

Kuvitus välittää hyvin Vilhon lavakarisman.
Tuisku Hiltusen kuvitusta Mike Pohjolan tekstiin
lastenromaanissa Maailman hauskin (Tammi 2021). 

Realistisempaa juonnetta kirjassa edustaa Vilhon pettymys, kun eronneet vanhemmat eivät myötäeläkään hänen uutta elämänvaihettaan niin isosti kuin poika oli olettanut. Paras tsempaaja onkin paras ystävä Kuutti.

 

Tuisku Hiltusen (s. 1995) ensimmäinen lastenkirjakuvitus on rouhea. Luonnosmaisesta henkilötyypittelystä huolimatta keskushahmojen tunnemaailma piirtyy tarkasti ilmeisiin ja kehonkieleen. 

Unelmat on tehty toteutettaviksi

Elina & Sofia: Kaikki on mahdollista, kuvitus Nelli Orell, toim. Satu Heimonen, 132 sivua, Tammi 2020.

Lahtelaisten tubettajasisarusten  Elinan (s. 2008) ja Sofian (s. 2011) fanikirja on samanlainen brändituote kuin Miklun kaksi  Paras kirja ikinä ja Kaikkien aikojen kirja (Otava 2019 ja 2020). 

Sen kohderyhmä on selvästi kannen hempeitä karkkivärejä, tyttöjen stailausta, delfiinejä ja yksisarvisia myöten tiukasti rajattu.

Sirpakat ja silmin nähden esiintymisestä nauttivat tytöt tulivat näyttävästi julkisuuteen haastattelemalla vuoden 2018 presidenttiehdokkaita. Menestyksen vanavedessä he perustivat  oman YouTube-kanavan.

Kirjan fokus on maltillisesti jaettujen lapsuudenmuistojen sekä noloimpien ja hauskimpien pikku kömmähdysten paljastuksen lisäksi tunnetaidoissa ja terveellisissä elämäntavoissa, mukaan lukien riittävä unensaanti, koulumenestys ja harrastukset. 

Tytöt muistuttavat, että aivan kuten puhelimen akkuja täytyy muistaa ladata, on pidettävä huoli omasta jaksamisesta.

Ystäväkirjan kaltaisessa alkuhaastattelussa kumpikin mainitsee muiden harrastusten ohella myös lukevansa mielellään, mutta tarkemmin tytöt eivät valitettavasti lähde lukumieltymyksiään avaamaan. 

Lukijalle suunnatussa harrastustestissäkään ei ole nostettu lukemista yhdeksi  vaihtoehdoksi, mutta jumppaohjeissa lukeminen sentään mainitaan:

Harrastatpa mitä tahansa liikunnasta lukemiseen, venyttelemisestä on aina hyötyä.   

Lukija saa tytöiltä vinkkejä myös oman tubettamisen aloittamiseen. 

Heidän hartain toiveensa on, että 90 000 seuraajan määrä nousisi 100 000:een. Tavoite näyttää jo toteutuneen: tilaajia on 101 000. 

Tytöt paljastavat myös unelmoivansa näyttelemisestä. Kokemusta on jo Disney Frozen 2 -elokuvan äänirooleista suomenkielisessä versiossa. 

Elina ja Sofia -ilmiö kertoo ennen muuta siitä, että nykylapsilla voi vanhempien tuen ja kannustuksen, mainostajien taloudellisen tuen ja muiden yhteistyökumppanien ansiosta olla mahdollisuus aloittaa mielipidevaikuttaminen varsin varhaisessa vaiheessa. 

Ilmiön takana olevan taustatyön määrää voi vai varovaisesti uumoilla. 

Lukemalla paremmaksi ihmiseksi?

Miklu: Paras kirja ikinä, kuvitus tekijän, 80 sivua, Otava 2019.

Lasten ja nuorten ja etenkin poikien lukemiseen ladataan nyt kaikki mahdolliset paukut.

Tubettaja Miklu (oik. Mike Bäck) on mukana valtakunnallisessa Lukuliikkeessä ja osallistuu  Lukukeskuksen koulukiertueille lukulähettiläänä yhdessä nuortenkirjailijoiden kanssa. 

Myös toinen nuori tubettaja, Tuure Boelius, osallistuu Lukuliikkeen kouluvierailuihin, seuraava keikka on huomenna Kouvolassa yhdessä kirjailija Tuija Lehtisen kanssa.  

Miklun uutuus on saanut nimen, josta moni lasten- ja nuortenkirjailija haaveilee.  

Paljon lupaava kirjan nimi tuntuu kuitenkin formaatin heppoisuuteen nähden haaskaukselta vähän samaan tapaan kuin Kalle Veirton jo toiseen osaan yltänyt Ohut hauska kirja -konseptikin (Karisto 2017 ja 2018).

Kyse on nopeasti tekaistusta Miklun fanikirjasta, jonka tavoitteena on tubettajan oman imagon vahvistaminen ja suosion lisääminen. 

Kirjasta löytyy paikka Miklun nimikirjoitukselle ja lukijaa kannustetaan hankkimaan mieluiten kirja ihan omaksi. 

Vuorovaikutuksellisessa osiossa on sivu, jonka Miklu kehottaa repimään ja toivoo, että siitä lähetetään hänelle Instagramissa kuva todisteeksi. 

Luovimmat tavat sivun tuhoamiseksi hän lupaa jakaa verkossa! 

Kustantajan sivuilla teosta mainostetaan korskeasti: "Jos et ole koskaan tarttunut kirjaan, tämä opus muuttaa käsityksesi lukemisesta. Se on Paras Kirja Ikinä!"   

Ensimmäisen varsinaisen luvun Miklu omistaa kaikille kaltaisilleen nuorille, jotka eivät elämässään ole lukeneet yli kymmentä sivua yhdeltä istumalta. 

Sivuille 9–19 on ladottu kullekin yksi sana. Näin Miklu haluaa todentaa, että kymmenen sivun lukeminen käy käden käänteessä!

Kirjassa on Miklun youtube-kanavan tavoin noloja tunnustuksia, vuoropuhelua  isoveljen, niin ikään suositun tubettajan Roni Bäckin, kanssa  sekä neuvoja arkisiin tilanteisiin, kuten kumppanin etsintään. Hentoisesti Miklu myös kertoo suosion ja menestyksen tuomista paineista ja varjopuolista. 

Kirjan lopussa Miklu jakaa avokätisesti omat elämänneuvonsa. 

Hän arvelee nousujohteisen youtube-uransa johtuvan pitkätli hänen lukemistaan kirjoista:   

Minun henkilökohtainen lempparitapani kehittyä ja kasvaa on lukeminen. Ennen vihasin kirjoja yli kaiken. Vihasin sitä, että pitäisi muka istua paikallaan ja lukea jostain turhasta aiheesta, kun voisi sen sijaan vaikka pelata MineCraftia. Nykyään kun olen löytänyt minulle oikeat kirjat, luen vähän liikaakin. Olen lukenut viimeisen 1,5 vuoden aikana yli 100 kirjaa enkä ole hidastamassa tahtia. En ikinä olisi tässä, missä olen nyt, ilman lukemista. 

Toisaalla Miklu on kertonut lukevansa paljon self-help-kirjallisuutta. 

Hartaimmat fanit olisivat varmasti halunneet kuulla myös muutaman konkreettisen kirjavinkin fanittamaltaan idolilta. 

Oiva opaskirja kaikille muumien ystäville

Sirke Happonen: Muumiopas 248 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012. SKS:n toimituksia, Tieto 1371. 

Sirke Happosella on ollut ilmiselvästi mieluinen projekti Tove Jansson –aiheisen väitöskirjansa (Vilijonkka ikkunassa: Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike, WSOY 2007) jälkeen.

Muumiopas on ilmestynyt parahultaisen sopivasti ennen Tove Janssonin (1914–2001) syntymän satavuotisjuhlavuotta ja uskoakseni kirjalla olisi kiinnostusta myös Ruotsissa ja anglosaksisilla kielialueilla – Japanista nyt puhumattakaan. 

Kuvatoimitus ja taitto on tehty äärimmäisen huolellisesti ja ne ovat  suorastaan ilo slmälle. mustavalkoiset koko sivun kuvat ja pienet detaljit vaihtelevat. Tove Janssonin kuvitusta Sirke Happosen Muumioppaaseen, SKS 2012.

Happonen kirjoittaa selkeästi mutta eloisasti. Hän yhdistää juohevasti tutkimustietoa tekstin lomaan, onnistuen silti  samanaikaisesti tyydyttämään  monenkirjavaan muumi-aiheiseen triviatietoon mieltyneitä ilman, että kumpikaan lukijaryhmä – eli ns. tavalliset muumifanit ja palavasieluiset, muumitutkimukseen hurahtaneet entusiastit –  ärsyyntyisi tasapainottelusta.

Kirjan rakenne etenee aakkosjärjestyksessä esitellen erilaisia Janssonin muumiteosten hahmoja: agenteista ötökkä Salomeen, mukana myös   muumisarjakuvien monipuolinen hahmokavalkadi. WSOY on 2000-luvulla julkaissut uudet kovakantiset, isokokoiset painokset sarjakuvista ja tuonut ne näin entistä isomman lukijakunnan ulottuville.

Paljon kuvaesimerkkejä otetaan myös sarjakuvista. Tällä aukeamalla osoitetaan, missä muodoissa Drontti Edvard vierailee sarjakuvissa, Muumipapan urotöissä ja Kuka lohduttaisi nyytiä -kuvakirjassa. Tove Janssonin kuvitusta Sirke Happosen Muumioppaaseen, SKS 2012. 

Kirja täyttää myös ns. sohvapöytäkirjan kriteerit: se on näyttävä, huolellisesti taitettu ja pieteetillä kuvatoimitettu kokonaisuus, jota voi selailla summittaisesti tai lukea vakuuttavana tietokirjana kannesta kanteen.

Trivia-osuuteen kuuluu otaksumia siitä, millaisia olisivat esim. meidän maailmamme haisulit, hattivatit tai vilijonkat. 

Muutamista keskeisistä muumihahmoista annetaan myös muuntautumisohjeita. Tässä ohjeet, kuinka muuntautua kukkahevoseksi:

Hanki kirkkaanvärisiä vaatteita ja yhdistele niitä vallattomasti. Kuvioina tulee tietenkin olla myös kukkia, olit nainen tai mies. Muista, että kannat ylläsi ikuista kevättä.

Vaatteet eivät tietenkään yksinään tee kukkahevosta, vaan sinun on liikuttava dynaamisesti ja vapaasti. Harjoittele juoksemaan haltioituneesti ja pitkin askelin. Ponnahda mahdollisimman korkealle ja pitkälle; sekä ponnistavaa että alas tulevaa jalkaa on syytä ojentaa hieman. Kyynärpäät eivät saa koskea kylkiin, yritä saada käsivarsiisi lennon tuntu. Tarkista asento ohikiitävistä ikkunoista. Vähintään yhtä tärkeä on kasvojen ilme, se ei saa laskeutua koskaan. Voit säästää kasvolihaksiasi harjoittelemalla hymyn, joka on aina kohoamassa. – –

Uskaltaisin väittää, että Sirke Happosessa itsessäänkin on aimo annos kukkahevosta! (Saatesanoissa hän tosin määrittää itsensä maltilliseksi mymmeliksi ja hetkittäiseksi hemuliksi...) 

Möröksi muuntautumista ei kuitenkaan suositella, sen sijaan kehotetaan tekemään turvallisissa olosuhteissa fyysinen harjoite, mutta sekin ainoastaan, jos voi varmuudella sen jälkeen viettää aikaa mukavien ystävien kanssa…

Mörön hahmoon liittyy myös kiinnostava anekdootti. Mårra oli Tove Janssonin ja hänen ystävänsä Vivica Bandlerin nimitys homoseksuaalisuuteen liittyvälle vihamielisyydelle.

Happonen valottaa myös muumihahmojen nimien etymologiaa. Esimerkiksi hemuli-sana määrittyy vastakohtansa kautta:

Vanhahtava, mm. laintulkinnassa käytetty ruotsin kielen sana ohemul tarkoittaa perusteetonta ja asiatonta, ja mikäpä olisikaan sen epähemulimaisempaa. Tästä voidaan johtaa adjektiivi hemul, hemulimainen,  (jota ei siis virallisesti ole). Hemuli jos ken on perusteellisen ja asiallisen perikuva.

Muumiopasta on myös kiittäminen huolelisesta kirjapainotyöstä: Tove Janssonin hienot muste- ja viivapiirrokset tulevat komeasti esiin, kuvitusta Sirke Happosen Muumioppaaseen, SKS 2012. 

Kuvituksen tutkijan tarkkuudella Happonen vertailee myös Tove Janssonin kuvitussuunnitelmia,  poimii otteita tämän työpäiväkirjoista ja muutamista keskeisistä Janssonin tuotantoa käsittelevistä artikkeleita.  

Jansson on tehnyt tietoisen ratkaisun olla kuvaamatta kuvituskuvissa lainkaan jäärouvaa, sillä hän halusi antaa lasten itse kuvitella, miltä  jäärouva näyttää! 

Havainnollisin kuvarinnastuksin Happonen myös todentaa Janssonin muumihahmojen hiuksen-hienojen yksityiskohtien muutoksia vuosikymmenten mittaan.

Happonen vertailee myös muumiteoksista eri aikoina otettuja uusia laitoksia. Jansson halusi mukauttaa kirjojen detaljeja enemmän pohjoismaiseen makuun sopivaksi. Niinpä esim. Muumipeikko ja pyrstötähti –romaanissa esiintyvä silkkiapina on sittemmin muuntunut kissanpennuksi. Varhaisissa muumikirjoissa esiintyy myös paljon eksoottisia lintuja,  jotka myöhemmin ovat korvautuneet saaristomaisemaan paremmin sopivilla linnuilla, kuten lokeilla. 



Eilisten Eijan päivän kirjakutsujen raportti on luettavissa Lastenkirjahyllystä perjantaina.  Antoisaa oli, jälleen kerran, kiitos järjestäjille!