Sympaattinen lastenkirjalöytö Venäjältä

Stanislav Vostokov: Frosjan talo, kuvittanut Maria Vorontsova, suomentanut Katri Kulmala, suomennoksen stilisointi Hannu Hirvonen, 110 sivua, Karisto 2015.

Venäläisten lastenkirjauutuuksien tarjonta on Suomessa 2000-luvulla ollut yhden käden sormilla laskettavissa. 

Edellinen rouva Huun muistipintaan tarttunut kirja oli Grigori Osterin Huviksi ja haitaksi (WSOY 2011) anarkististen lastenrunojen kokoelma, jonka kuvitti Alexander Reichstein ja suomensi Teemu Kaskinen.

Frosjan talo on hauska löytö Karistolta. Lastenromaani on  – jos ilmaisut sallitaan – patavanhoillinen ja silti samanaikaisesti myös vastustamattoman freesi.

Frosja-tyttö on karismaattinen sankari, jonka perhekuvioissa on paljon samaa  Nopoloiden Risto Räppääjän kanssa: hän asuu isoäitinsä, todellisen kylän matriarkan,  hoteissa Isälän kylässä, kun geologivanhemmat huitelevat maailmalla. Mummon talo on 1800-luvun alussa rakennettu hirsinen maalaistalo, joka on juonen kannalta keskeisessä osassa.

Vostokov kirjoittaa kronikoivasti, alleviivaa tapahtumia ja niiden seurauksia pikkupiirteisen tarkasti – nykylapsen mielestä varmasti joskus vähän pitkäpiimäisestikin. 

Frosjan talon viehätys perustuu väkeviin tyyppeihin, joista suorastaan hulvaton on ”periaatejuoppo Nikanor”, joka osaa kaikkein parhaiten ketkuilemisen taidon:

Nikanor oli sitä mieltä, ettei mikään maalaiskylä voi elää ilman omaa juoppoa. Niinpä hän otti juopon tehtävän niskoilleen ja aikoi tosiaan juopotella elämänsä loppuun saakka, totta kai luottaen siinä muiden kyläläisten tukeen. Ikävä kyllä hän ei saanut osakseen myötätuntoa vaan pelkkää paheksuntaa, Isälässä kun kukaan muu ei juopotellut.

Nikanorin hahmossa lienee vähän mukana propagandistista agendaakin:
Venäjällä on arvioitu olevan peräti 28 miljoonaa ihmistä, jotka täyttävät
alkoholistin tunnusmerkit. Maria Vorontsovan kuvituksessa Stanislav
Vostokovin lastenromaaniin Frosjan talo (Karisto 2015) Nikanor ja luhistumaisillaan
oleva aita saavat kuvan katsojan arvuuttelemaan, kumpi luhistuu ensin, aita vai Nikanor.

Perivenäläisen papin tyyppinä niin ikään mainio on liehuhiuksinen, pitkään kirkkokaapuun sonnustautunut kirkkoherra Ignatius, joka vakuuttaa:  

–     Jumala asuu jokaisen ihmisen sydämessä, Ignatius kertoi. 

– Jokaisen, joka häneen uskoo, hän vielä lisäsi. 

Frosja tietysti uskoi Jumalaan mutta pohti aina välillä, uskooko Jumala häneen? Jos ei uskonut, niin se oli todella epäkohteliasta Jumalalta.

Tällainen naiivin lapsenuskon korostaminen tuo kirjaan veikeän silauksen, ja lukija – iästä viis – ei voi olla rakastumatta eriskummallisten vastustenkin jälkeen tolkuissaan pysyvään Frosja-tyttöön, joka luistelee lumipyryssä kuusi kilometriä ja jatkaa matkaa vielä jalkaisin viedäkseen jalkansa taittaneelle mummolle tämän rakkaan fiikuksen sairaalaan.

Mummon pitkällisen sairaalajakson aikana Frosjan seurana ovat Kana ja
Gerasim-karhu. Maria Vorontsovan kuvitusta Stanislav Vostokovin lastenromaaniin Frosjan talo (Karisto 2015).

Meikäläiseen mentaliteettiin Frosjan talosta löytyy sävyjä, joita voisi nimittää leimallisesti venäläisiksi. Auktoriteettiusko, byrokratian korostaminen sekä kyläläisten vankkumaton  yhteishenki ryydittävät koomisiakin sävyjä saavaa tarinaa, jossa venäläisen puurakentamisen taidonnäyte, eli Frosjan ja mummon kotitalo, yht äkkiä häviää kuin tuhka tuuleen. 

Jälkisanoissa on hyvinkin perinpohjainen tilinteko venäläisen puuarkkitehtuurin merkityksestä ja talon eri osien toiminnoista. Selvitys laitetaan vologdalaisen  puuarkkitehtuurin museon johtajan, ansioituneen kulttuurin merkkimiehen Ivan Mihailovits Omeljanovin nimiin.  Museo lienee oikeasti olemassa? Ainakin Vologdan alue on kuuluisa puuarkkitehtuuristaan.

Sympaattisen lastenromaanin tunnelman luomisessa on Maria Vorontsovan naivistishenkisillä kuvituksilla suuri rooli. Tyylissä on samaa intiimiä lämminhenkisyyttä kuin Kitty Crowtherin kuvituksessa Toon Tellegenin tarinakokoelmaan Oravan syntymäpäivät ja muita eläinten juhlia (Nemo 2003).

Tarina huipentuu tietysti jouluaattoon. Pitkän juhlapöydän ääreen kokoontuu kylän väkeä. Mummo on pidetty autuaan tietämättömänä talon kokemista käänteistä, mutta melkein ensitöikseen mummo puuskahtaa "Mitä talolle on tapahtunut?" Maria Vorontsovan kuvitusta Stanislav Vostokovin lastenromaaniin Frosjan talo (Karisto 2015).

Vorontsova levittää kuvituskuvansa usein koko aukeamalle, lopputuloksena on mukavan kotikutoinen tunnelma.

Lastenkirjailija ja runoilija Stanislav Vostokov (s. 1975) lukeutuu Venäjän nuorempaan lastenkirjailijasukupolveen. Ennen kirjailijaksi ryhtymistä hän on työskennellyt  mm. eläintarhassa, kustantamossa sekä nuortenlehden toimittajana. 

Hänen kirjansa ovat saaneet Venäjällä lukuisia palkintoja ja päässeet myös Internationale Jugendbibliothekin White Raven -listalle sekä Kansainvälisen nuortenkirjaneuvoston eli IBBYn kunnialistalle vuonna 2014. Hän asuu pienessä kylässä Moskovan lähellä.

Suomessa Vostokov on ollut Koneen säätiön Saaren kartanon taiteilijaresidenssissä kirjoittamassa ja kuvittamassa eläinaiheista kirjaa parin kuukauden ajan vuonna 2009.  

Rutkasti runoja, äitimyytin rapistumista, lähihistoriaa ja kuvakirjoja lukiolaisille. Terveisiä Lappeenrannasta ja Venäjältä, osa 2.

Jatketaan vielä venäläisen lastenkirjallisuuden parissa. 

Suomessa venäläistä lasten- ja nuortennykykirjallisuutta tunnetaan valitettavan huonosti: kestosuosikkina säilyy Eduard Uspenski, jonka Fedja-setä -kirjoista Otava on ottanut yhteislaitoksen vuonna 2011. 

Räväkämpää venäläistä lasten- ja nuortenrunoutta on saatu suomeksi vuonna 2010, jolloin ilmestyi Grigori Osterin alunperin jo 1990-luvulla kirjoittama anarkistinen runokokoelma Huviksi ja haitaksi. Tämä venäläis-suomalaisen Alexander Reichsteinin uudelleen kuvittama runokirja miellytti ulkoiselta olemukseltaan Osteria siinä määrin, että se on sittemmin ilmestynyt myös Venäjällä uudelleen Reichsteinin kuvituksin. 

Lappeenrannan venäläis-suomalaisessa lastenkirjaseminaarissa oli kiinnostavaa kuulla Anna Sidorovan luento uusimmasta venäläisestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

Viime vuonna Venäjällä ilmestyi 10 413 lasten- ja nuortenkirjaa. 

Alle kouluikäisille näistä nimekkeistä oli suunnattu reilut puolet. Peräti kolmannes tarjonnasta on tietokirjoja ja lastenrunouden määrä on todella suuri: kaikesta ilmestyvästä lastenkirjallisuudesta jopa yli puolet on runoutta!!!

Venäjä näyttääkin olevan lastenrunouden kehto. 

Osasyynsä tähän runojen suosioon lienee myös venäjän kielen taipuisuudella.

Suomessa lähinnä aikuistenkirjoistaan tunnettu Daniil Harms on kirjoittanut runoja myös lapsille. Tämän vuonna 2010 Mahaon-kustantamon kautta ilmestyneen kuuden runon kokoelman Ivan Ivanytš Samovar on kuvittanut Sergei Gavrilov.  

Lasten vanhemmat tuntuvat suorastaan kylvettävän lapsensa runoissa jo pienestä pitäen ja päiväkodeissa ja kouluissa lastenrunous on näkyvästi esillä leikin ja opetuksen osana.

Jokainen venäläinen lapsi osaa ulkoa paljon keskeisiä runoklassikoita. Myös netissä julkaistaan paljon lastenlyriikkaa. Lapset nauttivat runojen esittämisestä ja kuuntelevat niitä kernaasti myös aikuisen ääneen lukemina.

Eräs venäläinen seminaarin osanottaja kiteyttikin osuvasti, että nykylapsi saa kaipaamaansa harmoniaa runoudesta !

Omaa karua kieltään lastenkirjallisuuden asemasta kertoo se, että ns. keskiverto-venäläinen on valmis  maksamaan lastenkirjasta korkeintaan 90–125 ruplaa (40 ruplaa = 1 euro). 

Toisaalta taas Moskovassa lastenkirjan hinnan kipukynnys  voi huidella jopa 300 – 500 ruplan tietämissä. Venäläisten keskiansio on nykyisin noin 11 000 ruplaa kuukaudessa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kritiikki on lähes olematonta, ja palkintoinstituutio ohutta. Sidorova on mukana venäläisessä hankkeessa, jossa lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä julkaistaisiin entistä enemmän netin kautta. 

Venäjältä löytyy myös lastenkirjailijoilta, jotka saattavat suoltaa vuodessa jopa 80 lastenkirjaa! Tämä selittyy osittain sillä, että pikkulasten runokirjasta voi löytyä vaikkapa vain yksi lastenruno kuvitettuna. 

Venäjällä näyttäisi Sidorovan alustuksen mukaan olevan yleinen käytäntö, että kustantaja tilaa kirjailijalta suoraan lastenkirjoja tietystä aihepiiristä (ns. tilauskirjallisuus). 

Juuri nyt trendikkäitä ovat mm. runot eri aihepiireistä, kauhujutut ja vitsit, vampyyritarinat, tyttö- ja poikakirjat ja lastendekkarit.

Suomalaiseen kustannusmaailmaan verrattuna tällainen tilauskirjakäytäntö kuulostaa lähtökohdiltaan hiukan kotoista käytäntöämme läpinäkyvämmältä:  vaikka toisaalta…  toki meilläkin kustantajat antavat kirjailijoille vinkkejä lasten- ja nuortenkirjojen aihepiirien ja painotusten suhteen!

Myös retrokirjat ovat Venäjällä yleistyneet. Anna Sidorova tarkoitti näillä lähinnä uusintapainoksia vanhoista rakastetuista klassikoista (ns. faksimile-painokset) tai vaikkapa kirjoja,  joissa ajan patina saattaa näkyä vaikkapa homeisina laikkuina sivuilla!

Erilaiset lahja- ja korulaitokset lastenkirjoista ovat myös suosittuja: nahkakannet ja runsas koristelu ovat valttia kirjoissa, joita annetaan lahjaksi.  Näissä kirjoissa ei hinnallakaan ole suurta väliä, tärkeintä on näyttävyys ja pramea ulkoasu.

Käännöskirjoina julkaistaan erityisen paljon kuvakirjoja ja nuortenromaaneja. 

Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Eric Carlen tuotantoa on vasta äskettäin ryhdytty lanseeraamaan Venäjälle, ensimmäisten joukossa reikäkuvakirja Pikku toukka paksulainen.

Suomalaisten olisi hyvä ottaa mallia Venäjältä, mitä tulee kuvakirjojen ikähaitarin venyttämiseen. Venäjällä nimittäin julkaistaan nykyisin paljon kuvakirjoja, joiden otollisimmaksi kohderyhmäksi on ajateltu yläkoululaisia ja jopa lukioikäisiä!

Entistä enemmän Venäjällä julkaistaan 2000-luvulla historiallisia muistelmia, joissa kerrotaan esim. neuvostoajan lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kansikuva Julija Kuznetsovan Narnija-kustantamon kautta vuonna 2011 ilmestyneestä lasten- ja nuortenromaanista Vydumannyi Žutšok : rasskazy o
bolnitšnoi žizni (suom. Kuviteltu koppakuoriainen: kertomuksia sairaalaelämästä). 

Orpous ja adoptio ovat nuortenromaaneissa Venäjällä nyt erityisen suosittuja teemoja. Myös vaihtoehtoiset loppuratkaisut ja aikamatkailu historiassa kerrontateknisinä kokeiluina ovat yleisiä. 

Rankat aiheetkaan eivät enää ole Venäjällä paitsiossa: sairaalassa olosta ja vakavasta sairastumisesta kirjoitetaan paljon, ja niissäkin lapset esitetään aina sinnikkäinä selviytyjinä.

Äitimyytti ei liioin ole enää kultareunainen: Sidorova kertoi esimerkin kirjauutuudesta, jossa on 15 satua erilaisista äideistä, mukaa mahtui vaikkapa juoppo, ranskalainen, voimakas ja heikko äiti!

Terveisiä Lappeenrannasta ja Venäjältä ! Osa 1.

Koko eilinen päivä hujahti Lappeenrannassa suomalais-venäläisessä lastenkirjallisuusseminaarissa, joka oli osa EU-rahoitteista maiden välistä kulttuuri- ja tieto-taitovaihtoa.

Lappeenrannan kaupunginkirjastossa järjestetyssä seminaarissa oli osanottajia reilut 20 Lappeenrannan alueelta ja Venäjältä: kirjastonhoitajia, opettajia ja kulttuurialan osaajia.

Oli hauska tavata aina yhtä iloisen-energistä venäläisen lastenkirjallisuuden agitaattoria ja lähettilästä, suomalaista lasten- ja aikuistenkirjallisuutta viime vuosina paljon venäjäksi kääntänyttä Anna Sidorovaa, joka kertoi venäläisen lastenkirjallisuuden historiasta ja nykyhetkestä.

Anna Sidorova on koordinoi parhaillaan viime syksynä alkanutta yksivuotista Matroskin-hanketta, joka kehittää venäjänkielisiä palveluita lapsille ja perheille koko pääkaupunkiseudun HelMet-verkon kirjastoissa. 

Hankkeen puitteissa järjestetään koulutusta venäläisestä lastenkirjallisuudesta, kirjavinkkausta kouluissa ja päiväkodeissa, satutunteja kirjastoissa sekä kirjailijavierailuita. 

Suomen- ja venäjänkielisillä Matroskin-sivuilta löytyy menovinkkejä – esimerkiksi tiedot pääkaupunkiseudulla järjestettävistä venäjänkielisistä satutunneista ja kirjailijavierailusta. 

Sivuilta selviää sekin, että Alexander Reichsteinin Mutatis Mutandis - näyttely jatkaa Annantalon jälkeen Espoossa Sellon kirjastossa 8. helmikuuta lähtien. 

Matroskin-sivustoilla esitellään myös uusinta venäläistä lastenkirjallisuutta, venäjäksi ilmestynyttä käännöskirjallisuutta sekä venäjäksi käännettyjä suomalaisia lastenkirjoja. Kaikki esitellyt kirjat ovat myös lainattavissa HelMet-kirjastoista! 

Kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa näihin sivuihin. Sivuston nimi tulee tietysti Eduard Uspenskin lastenkirjoista tutusta Matroskin-kissasta! Ja yllä olevan logon ovat suunnitelleet lastenkirjakuvittajat Salla Savolainen ja Christel Rönns.

Rouva Huu lupaa palata venäläisen lastenkirjallisuuden isähahmoon,  Kornei Tsukovskiin (1882–1969), Lastenkirjahyllyssä mitä pikimmin! Tsukovskilla on yhteyksiä myös Suomeen: hän asui Karjalan Kannaksella, Kuokkalassa ja hänen ensimmäinen lastenkirjansa Krokodil (1916/1917) syntyi tiettävästi junamatkalla Helsingistä Pietariin, kun kirjailija yritti hauskuttaa sairastunutta poikaansa pitkän matkan aikana.

Myös toinen keskeinen lastenkirjaklassikko, lastenrunoilija Samuil Marsak (1887–1964), on lepuuttanut esikoistyttären traagisen kuoleman jälkeen hermojaan vuonna 1915 Edvard Lybeckin perustamassa Elämänmäen hermotauti- ja luonnonparantolassa Vilppulassa.   

Pitkälti Anna Sidorovan aktiivisuuden ansiosta suomalaista lastenkirjallisuutta on viime vuosina saatu paljon venäjäksi. 

Toissa vuonna ovat ilmestyneet hänen käännöksensä Stella Parlandin ja Linda Bondestamin runokuvakirjasta Katastrofer och strofer om slummer och stoj, Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen kuvatietokirjasta Tikkumäen talli, Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpo ja Turpo -kirjoista sekä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu supersankareina -kirjasta. 

Tänä vuonna julkaistaan Sidorovan käännökset Hannele Huovin & Kristiina Louhen kuvakirjasta Jättityttö ja Pirhonen, Mauri Kunnaksen Robin Hoodista ja Koirien Kalevalasta, Siri Kolun Me Rosvoloista ja Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta!

Rouva Huu palaa venäläisen lastenkirjallisuuden nykytrendeihin vielä toisessa postaksessa. Kiitos eilisen seminaarin järjestäjille ja aktiivisille osanottajille!