Saako seurustelusuhteessa ihastua toiseen, kysyy Liina Ursula Mursun säeromaanissa

 

Ursula Mursu: Hengitysvaikeuksia. Ote-sarja. 201 sivua. WSOY 2026. Kansikuva Kaisu Sandberg. 
 

Väkivaltatyöntekijä ja hankevastaava Jukka Lampinen Seurustelua ilman väkivaltaa – hankkeesta  otti viime viikolla Poikien päivänä Aamulehden yleisönosastossa kantaa poikien kokemaan seurusteluväkivaltaan. 

Lampisen mukaan poikien seurustelusuhteessa kokemaa kontrollointia, nöyryyttämistä, painostamista ja fyysistä aggressiivisuutta saatetaan yhä vähätellä verrattuna tyttöjen seurusteluun liittyviin kokemuksiin. 
 

Terhi Rannela on työstänyt tällaista pojan tyttöä kohtaan harjoittamaa kontrolloivaa väkivaltaa rakentavasti ja lukijaa havahduttavasti novellikokoelmassa Vaarallinen keli (Otava 2023). 

Rannelan toisiinsa ketjuuntuvissa novelleissa Nupun ja Zenin epätasapainoinen seurustelu rakentuu kontrollin ja manipuloinnin varaan.
 
Hengitysvaikeuksia on Ursula Mursun ensimmäinen nuortenkirja. Hänet tunnetaan entuudestaan Kuuilma-sarjasta, joka kertoo noitatyttö Myrtin seikkailuista (Kumma v:sta 2021).
 
Kaisu Sandbergin vaaleanpunainen kansikuva itsessään jo paljastaa, että kirjan sanoman todennäköisesti ajatellaan kiinnostavan enemmän tyttö- kuin poikalukijoita. 

Toivoisin silti, että kirja päätyisi poikienkin lukemaksi.
 
Säeromaanin keskiössä ovat yläkoulua päättävän Liinan poukkoilevat tunteet. 

Liina joutuu äitinsä avuksi maalle tyhjentämään isoäidin kotia Alavudella. Koska talossa on kosteusvaurioita, äiti ja tytär asuvat Tuurin kyläkaupan leirintäalueella asuntovaunussa.  

Liina on seurustellut jo melkein vuoden Vilin kanssa, mutta ihastuu vähän itseltäänkin salaa kesälomalla sattumalta kohtaamaansa raamikkaaseen suomenruotsalaiseen Jakobiin. 

Vili on pitänyt itsestään selvänä, että Liina hakee lukioon, mutta Liina onkin Vililtä salaa laittanut hakemuksen pintakäsittelyalan perustutkintoon.
 
Etäisyys tekee tehtävänsä ja toisaalta Liinakin taitaa pitää Viliä jo itsestäänselvyytenä ja huomaa ärsyyntyvänsä tämän ”huolenpitomoodista”. 

Myös pojan ”söpöilyhöpötys” on alkanut ärsyttää entistä enemmän ja Liinasta tuntuu oudolta, että Vili haluaa olla tavoitettavissa 24/7 jatkuvien ja lukuisten puhelinviestien kautta. 

Liina huomaa myös ahdistuvansa siitä, että Vilillä tuntuu olevan häneen verrattuna paljon selvemmät ajatukset yhteen muuttamisesta ylioppilaskiroitusten jälkeen. 
 

Linan aistit herkistyvät äärimmilleen. Kohtaamiset Jakobin kanssa ovat eroottisesti latautuneita: Liina kuvaa esimerkiksi  Jakobin olevan 
 

–      – niin roihuavan kuuma että saattaa sytyttää
palamaan mun koko elämän. 

 

Eroottista latausta kuvataan siekailematta:  

 
–   – Mun sydämen sisällä on kranaatti, se voi räjähtää
pienestäkin hipaisusta,
yritän ignoorata sen mutta pikemminkin
jongleeraan sillä. – – 
 
–    – Suudelma tuntuu niin eriltä kuin Vilin kanssa
että tuntuisi hölmöltä verrata, en edes meinaa
muistaa että tässä on nyt samasta kyse, enkä
haluakaan muistaa koska jos muistaisin niin joku
osa mussa käskisi lopettaa.

 
Jälkisanoissaan Mursu luokittelee teoksen säeromaaniksi. Kirjan takakannessa kirjan genreä ei tarkemmin määritellä. 
 
Väljä rivitys vie hieman tehoja säeromaaneille yleensä ominaisesta rytmistä.
 
Liinan serkku Lotta ottaa lopulta ohjat ja patistaa Liinaa kertomaan tapahtuneesta Vilille. 

Vili tekee ainoan mahdollisen oikean ratkaisun ja päättää lopettaa suhteen.
 
Tässä mielessä Ursula Mursun nuortenkirjan voi lukea kannanottona siihen, että pojan ei tule seurustelusuhteessa alistua kenenkään kynnysmatoksi.
 

Jälkisanoissa annetaan tarkemmat koordinaatit Liinan ja Vilin lukemalle vaaleanpunaiselle kirjalle; kyse on Elina Nikulaisen kirjasta Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta (S&S 2024).

Energisoiva seikkailu

 

Anne Muhonen: Salama-Anteri, 159 sivua. Kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2026. 
 




Säeromaanit ovat jo vakiintuneet osaksi nuortenkirjatarjontaa. 

Kotimaisten säeromaanien määrä on tuntuvasti lisääntynyt viime vuosina. 

Suomennettuihin, lähinnä yhdysvaltalaisiin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset verrokit ovat usein sivumäärältään suppeampia ja samalla tietoisempia säeromaanin mahdollisuuksista leikitellä tietoisesti kielen ja rytmin lavealla rekisterillä.
 
 
Anne Muhonen on tehnyt aiemmin kiinnostavia kokeiluja niin säeromaanin  kuin helppolukuisen, kuvitetun nuortenkirjallisuudenkin tontilla.
 
Kevään uutuus Salama-Anteri on kuitenkin säeromaaniksi hienoinen pettymys: siitä nimittäin puuttuu säeromaanille  ominainen kerronnan intensiteetti  lähes  kokonaan. 

Tarina olisi ollut jopa helpompi omaksua ja lukea suorasanaisena, perinteisenä nuortenkirjana runsaan replikoinnin ja kuvailevan tyylinsäkin takia.
 
Äiti lähettää 13-vuotiaan  Eelin  yhdessä isoveljensä ja tämän tyttöystävän kanssa käymään erakoituneen lasinpuhaltajan, Lasi-Kupasen,  luokse tarkistamaan, että vanhuksella on kaikki hyvin. 

Meren äärellä elävät kyläläiset  pelkäävät tienoolla riehuvia hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Kylällä kerrotaan vieläkin, kuinka lasinpuhaltaja onnistui 20 vuotta sitten taltuttamaan myrskyn kehittelemällään Salama-Anterilla, elävällä ukkosenjohdattimella. 

Lasi-Kupanen varastoi myrskyn energiakentät kadonneisiin lasieläimiin, ja nyt Eelin pitäisi kanavoida voimat johonkin uuteen kohteeseen. 
 
Tavernassa nuoret kohtaavat Virven, joka johdattaa heidät Pimiöön ja Kalmankalliolle, missä Salama-Anterin tiedetään majailevan:
 

Kalevantulet leimahtelevat taivaanrannassa,

värjäävät pilvet ympärillä sinisiksi.
 
Virve on saman värinen,
heijastaa mekon sinistä sävyä
tummaa taivasta vasten,
kun astumme Nummitunnelista Kalmankallioille.
 
Ehkä se johtuu salamoiden välkkeestä,

mutta näyttää kuin myös Virve värähtelisi - - 

 
Tunnelma tiivistyy seesteiseksi kääntyvässä loppunousussa. Kauan kadoksissa ollut isäkin herää henkiin.
 
Säeromaani tarjoaa viitteitä nykyaikaan,  mutta toisaalta kyläläisten maailmankatsomus nojaa vanhaan perimätietoon, ennustuksiin ja taikauskoon. Käsityöammatteja kunnioitetaan ja kulutusesineitäkin pyritään korjaamaan aina jos suinkin mahdollista. 

Kenties kyse on dystooppisesta lähitulevaisuudesta, jossa luonnonkatastrofit vaikuttavat entistä enemmän yksilön elämään? 
 
Muhonen on tehnyt osan kuvituksista linopainantana. 

Eeli harjoittelee myös koulun päättötyötä varten puunkaivertamista, missä käytetään samantyyppisiä työvälineitä kuin linopainannassa. Eelin takautumien kuvaamisessa Muhonen käyttää sarjakuvakerrontaa.  

Tukiverkostoista huolimatta nuori kaipaa vanhemman hyväksyvää ja arvostavaa katsetta Tiia Mattilan säeromaanissa

  

Tiia Mattila: Selviämisen soittolista, 246 sivua. Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa. 
 

 
Tiia Mattilan viime vuonna ilmestynyt esikoinen, säeromaani Humalan soundtrack palkittiin alkuvuodesta Topelius-palkinnolla. 
 
Yläkoululaisen Iiron tarina täydentyy nyt jatko-osalla Selviämisen soittolista. 
 
Iiro on muuttanut epävakaiden kotiolojen takia parhaan ystävänsä Topin perheeseen.
 
 
Iiron tukiverkostoon kuuluu onneksi myös kummitäti Annika. Hän yrittää vakuuttaa pojalle, että 15-vuotiaalla ei tarvitse olla vielä kovin kauaskantoisia tulevaisuuden suunnitelmia. 
 

–     –  ” Ei sun tarvii 
viisitoistavuotiaana tietää,
mitä haluat loppuelämältäs. 
Moni opiskelee
useemman ammatin elämänsä aikana
tai päätyy tekemään ihan jotain muuta
kuin mitä on opiskellu.
Eikä kummassakaan ole mitään väärää.”

 
Tuntuu hyvältä lukea tällaisia aikuisen järjen ääniä nykyaikana, jolloin nuoruuden kuvaus niin mediassa kuin tosielämässäkin näyttää äityvän entistä suorituskeskeisemmäksi.
 
 
Iiron alkoholisoituneet ja monin tavoin elämässään sivuraiteelle ajautuneet vanhemmat yrittävät nyt ryhtiliikettä ja tekevät aloitteen paikata rikkoutuneita välejä.  
 
Sattumalta äiti tulee töihin samaan kahvilaan, missä Iirokin on koulun jälkeen töissä. Niinpä pojan on vaikea unohtaa solmulle menneitä suhteita.
 
Samaan aikaan Topin ja Iiron kaverisuhde syventyy uudelle tasolle, ja siitäkin aiheutuu Iirolle päänvaivaa. Isällä on nimittäin jyrkät mielipiteet homoista.

Perhedynamiikan häiriöistä ja luottamuksen menettämisestä huolimatta Iiro kaipaa vanhemmiltaan hyväksyntää. Tätä vaikeaa ja monisyistä asiaa Mattila kuvaa myötäeläen ja uskottavasti.  
 
Mattila puhuttelee kiitossanoissaan nuoria lukijoitaan, joilla on Iiron tavoin vaikeuksia saada omilta vanhemmiltaan hyväksyntää seksuaaliselle suuntautumiselleen. 

Valtaosassa kotimaisia nuortenkirjoja on jo siirrytty entistä moniarvoisempaan ja sallivampaan ajatteluun koskien yksilön seksuaalisesta identiteettiä.

Siksi 2020-luvulla tällainen vanhempien homofobian kuvaus tuntuu jo hieman aikansa eläneeltä, joskin sen kuvaamiselle varmasti ja valitettavasti on edelleen tarvetta.  

Topi on kuitenkin valmis aluksi sopeutumaan Iiron toivomaan ”kaappisuhteeseen”. 
 
Iiron vanhempien homofobia rinnastetaan viitteellisesti myös heidän alhaiseen koulutustasoonsa. 

Sen sijaan kaikissa muissakin toimissaan fiksut, sallivat ja valveutuneet Topin vanhemmat ovat nopeasti tehneet päättelyitä poikien lähentyneistä väleistä.
 
Säeromaanin muoto tuntuu jatkuvasti etsivän uusia uomia, jotka mahdollistavat parhaimmillaan vähän lukeville nuorille kannustavia ja riittävän helppolukuisia elämyksiä. 
 
Tiia Mattilan säeromaaneissa puhekielisyys ja dialogi keventävät kokonaisuutta.
 
 
Kukaties Mattila vielä jatkaa Iiron itsenäistymisen kuvausta?  Säeromaani-formaatissa ei muistini mukaan olekaan aiemmin Suomessa ilmestynyt samasta päähenkilöstä kertovia sarjakirjoja. 

Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972
  

Ympyröitä on hyvä laajentaa

 

Anne Muhonen: Kuuden kättelyn sääntö. 166 sivua, kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2025. 

 

Olen jo pitkään povannut, että kuvitus tulee lisääntymään myös nuortenkirjoissa.
 
Anne Muhosen hiljattain ilmestynyt säeromaani Kuuden kättelyn sääntö näyttää yhden tavan, jonka ansiosta kuvitus hieman keventää ja kuohkeuttaa kerrontaa. 
Muhosen kohdalla kyse ei tosin ole mistään radikaalista, saati uudesta tehokeinosta, sillä hän on tehnyt aiemminkin sarjakuvia lapsille ja nuorille.
 
Aikuistuvien nuorten itsellisen elämän ja työssä käymisen kuvaaminen on edelleen nuortenkirjoissa tuiki harvinaista. 

Nuortenkirjojen jännite syntyy lähes poikkeuksetta alaikäisen, vielä kotona asuvan nuoren kapinasta vanhempiaan ja näiden luutunutta ajattelua vastaan. 
Muutama poikkeuskin valtavirran tarjonnasta toki löytyy: esimerkiksi  Miska Valoksen Sisäsiistin (WSOY 2023) lukiolainen Esra muuttaa omilleen ja Emma Sofianna Söderholmin nuortenromaanissa Toisinaan valo hiipuu (Otava 2023) mielenterveyskuntoutuja Tuulikki aloittaa haparoiden omaa elämää. 

Uskoisin, että omilleen muuttavan nuoren arjesta kertoville nuortenromaaneille olisikin paljon nykyistä enemmän kysyntää.    

 

Muhosen viime vuonna ilmestyneessä helppolukuisessa omakustanteessa Greipinkeltainen tulevaisuus seurattiin sarjakuvaromaanista Älä unohda minua  (Avain 2021) tutun Eeron myöhempiä vaiheita.

Kuuden kättelyn sääntö -säeromaanin ihmiskuvauksessa ja tunnelmassa on paljon samaa Eeron kasvutarinan kanssa. Askarteluliikkeessä työskentelevän 19-vuotiaan Pihlan seurustelusuhde on päättynyt ja poikaystävä muuttanut pois yhteisestä vuokra-asunnosta. 

 

Pihla havahtuu huomaamaan, ettei hänellä ole oikein koskaan ollut ”omaa juttua” ja innostusta tiettyyn asiaan:

 

Olen ollut tasaisen hyvä tai huono kaikessa,
mitä olen tehnyt, 
en ole erottunut edukseni
tai mieleen jäädäkseni.

 

Pihla on kuullut ”kuuden kättelyn teoriasta”, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset ovat kuuden kättelyn päässä toisistaan. 

Hän päättää testata teoriaa käytännössä: olisiko mahdollista päästä kättelemään ex-poikaystävän fanittamaa espanjalaista kuuluisaa jalkapalloilijaa? 

 

Pihla ottaa töistä omaa lomaa kolme päivää ja lähtee pikamatkalle Madridiin ja Barcelonaan. 

Omatoiminen matkailu Euroopassa on hänelle tyyten vierasta eikä hän edes ole aiemmin matkustanut lentokoneessa. Matkan aikana Pihla haastaa itsensä moneen kertaan, ja saa huomata, että turha jumittaminen ja jarruttelu on elämässä turhaa.

 

Kotimaan luottoystävien lisäksi Pihla saa hämmästyksekseen tukea, turvaa ja myötätuntoa myös  Espanjassa kohtaamiltaan ihmisiltä. 

Anne Muhosen teoksille on tyypillistä, että erilaisia kriisejä tai vastoinkäymisiä kohdanneilla nuorilla päähenkilöillä on aina erilaisia tukiverkkoja. Näin Muhonen tuntuu viestivän myös hienovaraisesti, että supersuorittamista ja elämän kontrollointia tärkeämpää ovat ihmissuhteet ja niiden vaaliminen. 

 

Monissa nuortenkirjoissa päähenkilöt joutuvat eri syistä elämään joko lyhyen tai pidemmän ajan ilman älypuhelinta. Pihlakin saa huomata, että junassa varastetusta puhelimesta koituu myös paljon hyvää: hän on enemmän läsnä itselleen ja muille. 

Myös särkynyt sydän parantuu vähitellen: 

 

 

Peilaan vaistomaisesti hymyä
ja pitkästä aikaa
jokin sisälläni hypähtää.
 
Katson ikkunasta ohi vilistävää maisemaa ja mietin,
miltä mahtaa tuntua
                joskus taas
ihastua? 
Opetella toisen tavat? 
Näyttää omat erikoisuutensa?

 

 

Tutustuminen paikalliseen nuorukaiseen, Joséen, sysää Pihlan vihdoin rakentamaan omannäköistä elämää:

 

 ”Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan”, 
Jose sanoo. 
”Ei niin”, vastaan,
”välillä se menee paremmin.”

 

Kuuden kättelyn säännöissä mustavalkoinen kuvitus on hyvin maltillista. Eri lukujen kirjainvinjettien lisäksi säkeiden lomaan on sijoitettu kulloiseenkin juonen vaiheeseen liittyviä pieniä kuvituskuvia.
 

Uskon, että näinkin pieni tehokeino voi helpottaa lukemisen jatkamista. Kuvituskuvan voi ajatella leposeisakkeena, jonka aikana nuori voi keskittyä kuvaan ja sen viestiin.

Kirjan kansikuva sitä vastoin olisi voinut olla hieman houkuttelevampi.

 

 

 

Voiko joukkovoima selättää koulukiusaamisen?

Aino Leppänen: Luk(i)ossa. 237 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi.

 

Aino Leppäsen ensimmäinen nuortenkirja on kiinnostava kokeilu monessakin mielessä. Sitä markkinoidaan takakannessa säeromaanina, ja sitä se enimmiltään onkin, joskin formaattia rikkovat keskushenkilöiden taustoista kertovat suorasanaiset jaksot. Niissä lukija saa tietää nuorten elämään liittyvistä hankauskohdista ja psyykkisestä oireilusta, jotka usein liittyvät joko suoraan tai välillisesti koulukiusaamiseen.

 

Joose muuttaa jatkuvasti rakennusalalla vastuullisissa suunnittelutehtävissä olevan isänsä työkomennusten perässä paikkakunnalta toiselle. Isän ja pojan välillä ei juurikaan ole keskusteluyhteyttä ja isä tuskin edes huomaa, että Joose tekee suuren osan kotitöistä. 

 

Toistuvat muutot ovat tehneet Joosesta sosiaalisesti vetäytyvän. Niinpä hänellä ei ole suuria odotuksia myöskään lukion aloittamisen suhteen. Osa luokan oppilaista tunnistaa Joosen juron olemuksen ja hänet kutsutaan mukaan erityiseen Stinson-ryhmään.

 

Joosen uudet luokkatoverit ovat nimittäin keksineet luovan ongelmanratkaisun kokemaansa koulukiusaamiseen. He pukeutuvat tavallisina koulupäivinäkin mustiin pukuihin! Inspiraatiota he ovat saaneet amerikkalaisesta sitcom-sarjasta How I met your mother.

 

– – ”Siinä puhutaan cheerleader-efektistä”,
nimetön poika jatkoi,
”kuinka ihmiset on porukassa viehättävämpiä 
kuin yksittäin arvioituna.”
Otto nappasi maitopurkin pöydältä.
”Ei meistä viehättävämpiä tullut,
mutta koulukiusaaminen loppui, 
kun alettiin kulkea porukassa.”

 

Joosen elämään tulee vähitellen enemmän kiintopisteitä. Yksi tärkeimmistä on  aikuinen naapuri, Tiina, joka kaipaa koiralleen ulkoiluttajaa. Romaanin lopussa poika voimaantuu ja rohkaistuu kyseenalaistamaan isälleen jatkuvan muuttorumban.

 

Leppäsen ratkaisu paljastaa suorasanaisissa proosajaksoissa koulukiusatuiksi tulleiden nuorten keskushenkilöiden psyykkisten traumojen lisäksi myös kolmen aikuisen (Joosen luokanvalvojan, naapurin ja isän) on kiinnostava. 

Todennäköisesti hän haluaa näin viestiä lukijalleen, että meistä jokaisella on omia henkilökohtaisia haasteita, jotka eivät välttämättä näy päällepäin. 

Koulukiusatut nuoret ovat saaneet paniikki- ahdistuneisuushäiriöihin ja traumaperäisiin stressihäiriöihin apua (esim. ratsastusterapiaa, masennuslääkityksen ja ymmärrystä omilta vanhemmiltaan).  

 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevä Aino Leppänen kertoo jälkisanoissa, että kipeät nuoruuden muistot luokkatoverin kokemasta rajusta kiusaamisesta ajoivat hänet kirjoittamaan kirjan nuorille. Hän kertoo ihmetelleensä, että opettajat eivät tuolloin puuttuneet asiaan. 

 

Kun minusta tuli opettaja, ymmärsin hyvin miksi. Opettajat ja oppilaat ovat kyllä samassa koulussa mutta elävät täysin eri maailmoissa. Oppilaat näkevät paljon sellaista, mistä opettajilla ei ole mitään havaintoja. 

 

Leppänen kertoo tehneensä taustahaastatteluja, joista osa on julkaistu Terveisiä koulukiusatuille -osiossa kirjan lopussa. Haastateltavat ovat jo aikuisiksi varttuneita entisiä koulukiusattuja tai koulukiusaamisen kohteeksi joutuneiden nuorten äitejä. Heidän tarinansa eivät tuo sinällään ratkaisua, mutta viestivät avoimen puhumisen puolesta. 

 

Kaarin Niemen kansikuva on hieman liiankin siloiteltu kirjan rankkaan aiheeseen nähden. Helppolukuisia, aiheiltaan myös poikia kiinnostavia  säeromaaneja ei ole vielä kovinkaan paljon tarjolla, joten hieman toisentyyppinen kansikuva olisi toiminut paremmin. 

Leppäsen esikoisromaani Positiviinen yllätys ilmestyi Docendolta ja opettajan arkea kuvaavat viihderomaanit Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope Myllylahden kautta 2022 ja 2023. Kolmas osa Odottamattomin terkuin ope  ilmestyy pian.