Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 

Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 

–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 

 muun luokan puolelleen.
 

 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 

 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 

Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  

 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.
 
 
 

Lastenkirjoja punaisesta langasta

  

 

Johanna Jokipaltio: Kas kummaa punaista lankaa. 32 sivua. Gummerus 1981.
 
Åke Löfgren & Egon Möller-Nielsen: Historien om någon. 32 sivua. Rabén & Sjögren 1951.

 

Pääsin kesän alussa sanataidekasvattaja Mia Lempisen Mielikuvamyrsky-podcastin vieraaksi.
 
 
Minun oli helppo valita oma, minulle mieluinen sana: lanka.
 

Podcastin ideana on, että kutsuvieraat tuovat tapaamiseen jonkun sanan, josta haluavat Mian kanssa keskustella.

Omassa työssäni pidän tärkeänä, että kaikessa tekemisessäni on PUNAINEN LANKA, eli että koen työnteon mielekkäänä ja löydän siitä tekemisen ilon. 

Punainen lanka vie kuvakirjan lukijan ja katsojan
läpi viihtyisän asunnon. Egon Möller-Nielsenin kuvitusta Åke
Löfgrenin tekstiin kuvakirjassa Historien om någon.

 

Tanskalais-ruotsalaisen kuvanveistäjän  ja arkkitehdin Egon Möller-Nielsenin ja ruotsalaisen kirjailijan Åke Löfgrenin Historien om någon on hauska salapoliisitarina. 

 

Asunnossa on syntynyt sotkua ja kaaosta ja punainen lankakerä johdattaa läpi huoneiston ”syyllisen” jäljille.

 

Kirjan kansikuva on kaikessa outoudessaan viehättävä. 
 
Johanna Jokipaltion Kas kummaa punaista lankaa on visuaaliselta ilmeeltään totisempi: ohut tussipiirrin tekee kiinnostavia pintoja. Ilman punaista lankakerää kuvitus olisi jopa ankea: syvä punainen tehosteväri luo tarinaan ja kuvitukseen tarvittavan jännitteen.

Punainen lanka nyrjäyttää miehen arjen sijoiltaan. 
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan
Kas kummaa punaista lankaa. 

 

  

Kirjan omistekin on hieno: ”Tämä kirja on omistettu kaikille pienille ja isoille ihmisille, jotka haluavat vetää yhtä köyttä.”
 
Jörö mies asuu yksin mökissään. Tapahtumaköyhä arki muuttuu kerralla, kun mies löytää portailtaan punaisen langan. Mies yrittää tönäistä lankaa pois, mutta lanka on toista mieltä.
 
Lopulta mies lähtee etsimään langan toista päätä:

Pieni mies astui tielle ja alkoi keriä. Ensin hän teki pientä sykeröä ja sitten peintä kerää. Ihmiset, jotka katsoivat sillä hetkellä ikkunoistaan pihalle, ihmettelivät minne pieni mies oli menossa, mitä asiaa hänellä kylille oli. Niin harvoin oli ulkona liikkunut ja tiellä näkynyt, että sitä kannatti jo päivitelläkin.

 
Matkan vastukset unohtuvat, kun ennen määränpäätä on jo alamäkeä.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

Miehen lähtö kotoa rinnastuu kansansatujen ja  lastenkirjallisuuden ikiaikaiseen teemaan, jossa sankari lähtee turvallisen kodoin piiristä tuntemattomaan, kohtaa erilaisia tunteita, eläimiä ja joutuu näin myös kyseenalaistamaan aikaisempia käytäntöjään. 
 
Kettu yrittää houkutella miehen luopumaan tavoitteestaan selvittää lankakerän arvoitus. 

 

–   Älä suotta mies hyvä itseäisi rasita. Tuosta vaan lanka poikki niks ja naks. Kerä minulle, voimaa ja viekkautta sinulle!

 
Paikalle lennähtänyt lintu vakuuttaa kuitenkin, että uskollisuus palkitaan.
 
Mies auttaa kalanpoikaset pois tiheästä verkosta, ja kalaemo taikoo painavaksi muuttuneen lankakeränkin kevyeksi. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

 

 

Lankakerän toisesta päästä löytyy Onni Keränen. 

Vasta nyt  lukijalle paljastuu, että matkaa punaisen langan kanssa tehnyt mies on nimeltään Aatos Ala-kulo.
 
Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Punainen lanka yhdistää kaksi miestä, jotka lupaavat vastakin pitää yhteyttä. 

Kun lapsen terävä katse näkee puistattavan syvälle

 

J. S. Meresmaa: Lumola 1: Pimeänkynsi. Kuvittanut Elina Äijälä, 155 sivua, Karisto 2024. 

 
Maria Turtschaninoff: Mantikora. Kuvittanut Peter Bergting, 97 sivua, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2024. 

 

 

Puhumattomuus oli omanlaistaan pimeyttä. Kun ajatukset salpautuivat suuhun, sanat eivät valaisseet niitä toisille. Ajatukset jäivät piiloon – pimentoon. Aapo kammoksui yli kaiken, jos ympärillä oli pimeää, mutta oma lukunsa oli taistelu, jota hän kävi sisällään ajatusten ja sanojen kesken. / J. S. Meresmaa: Pimeänkynsi.

 

 

Kauhu trendaa nyt isosti varhaisnuorille suunnatuissa kirjoissa. 
 
J. S. Meresmaan Lumola-sarjan aloittava Pimeänkynsi ja Maria Turtschaninoffin Mantikora ovat asetelmaltaan samanlaisia: kummassakin kirjassa keskushenkilöllä on kyky nähdä reaalitodellisuuden ylittäviä asioita. 

Meresmaan kirja vetää tässä vertailussa pidemmän korren jäntevällä juonellaan ja samastumiseen koukuttavalla henkilökuvauksellaan. 

 
Kummassakin kirjassa on paljon kuvitusta. 

Mantikoran on kuvittanut ruotsalainen Peter Bergting. Hieman utuisissa nelivärikuvissa on aidosti pelottava tunnelma, kun keskushenkilöt katsovat piinaavan tarkasti suoraan katsojaan. 

Elina Äijälän Pimeänkynnen sarjakuvamainen kuvitus vaihtelevissa perspektiiveissään ottaa välillä onnistuneesti vetovastuun tarinan kuljetuksesta. 
 
J. S. Meresmaan Pimeänkynnen päähenkilön, 14-vuotiaan Aapon, vanhemmat ovat eronneet ja Aapo on muuttanut isänsä kanssa ”muuttotappiokunnan kuolevaan kaivoskaupunkiin” Mustakoluun, missä isä ottanut paikallisen ruokakaupan hoitaakseen. 

Aapon äiti työskentelee lakitoimistossa ja elää uuden miesystävänsä kanssa uraorientoitunutta elämää. Siksi Aapo asuu mieluummin isänsä kanssa. 

Aapo kaipaa hiljattain kaivosonnettomuudessa kuollutta ukkiaan, joka on opettanut hänet kulkemaan luonnossa ja harrastamaan myös urbaania löytöretkeilyä. 

Velvollisuudentuntoisesti mutta vastentahtoisesti Aapo auttaa isäänsä kaupassa, ja kohtaa siellä ikäisensä pojan, jolla on ranteessaan kiinnostava tatuointi. 

 

Pimiäjoen ylitys vertautuu Tuonelan virtaan tummine pyörteineen.
Elina Äijälän kuvitusta J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin
Pimeänkynsi (Karisto 2024). 

Meresmaa nostattaa jännitystä kolkoilla paikannimillä. Mustakolun kylän lisäksi kauhukertoimia nostattaa Pimiäjoki, ”joka virtasi mustana kuin kolajuoma” ja jonka ”äänettömät akanvirrat ja arvaamattomat pyörteet pinnan alla olivat aiheuttaneet tapaturmaisia hukkumisia läpi Mustakolun historian”.

 

Aapo harrastaa frisbeegolfia. Äidiltä juuri saatu kallis frisbeekiekko lentää liian kauas ja poika päätyy Pimiäjoen pyörteiden kautta toiseen todellisuuteen, Lumolaan, jossa hoidetaan eri tavoin haavoittuneita myyttisiä olentoja. 

Vaihtelevat perspektiivit ja sarjakuvakerronta tuovat
tarinankuljetukseen elävyyttä. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024).  

 

Syrjäänvetäytyvä ja erilaisista pelkotiloista kärsivä Aapo tutustuu luontevasti Lumolassa ikätovereihinsa Ibrahimiin eli Immuun ja Mollaan.  

Vähitellen hänelle selviää, että Lumolassa parannetaan esimerkiksi voimalinjoihin tai lasirakennuksiin törmänneitä otuksia ja myyttisiä olentoja, jotka voivat myös kärsiä liiallisesta valosta, melusta tai ahtaudesta. Todennäköisesti myös ihmisten näkemät painajaiset lisäävät entisestään hirviöiden ahdinkoa. 

Kiinnostavasti Meresmaa tiivistää Aapon sisäisen kamppailun omien pelkojen kanssa säeromaanin kerrontaa muistuttaviin ilmaviin säkeisiin, jotka havainnollistavat pojan mielenliikkeitä paremmin kuin perinteinen tiuhaan ladottu teksti.

Aapon epävarmuus ja uteliaisuus Lumolassa havainnollistuu
tehokkaasti kolmen kuvan sarjassa. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024). 

 

Lumolan erityisyys paljastuu Aapolle vähitellen: 

   

Molla vilkaisi olkansa yli Aapoon. Hänen katseessaan välähti kirkas innostus.

–     Just niin! Me helposti kuvitellaan, että kaikki hirviöt ovat vaarallisia. Että se on niiden määritelmä. Mutta se ei oo totta. Hirviöllä on tarkoitettu myös mitä tahansa erilaista ja vierasta, itselle outoa. Jotain mikä herättää meissä suuria tunteita, pelkoa ja kauhua mutta myös ihmetystä.
 
Hän jatkoi puhumista kävellessään salin poikki. – Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. 
 

 

Arvion alun sitaatissa  Aapo vertaa  hänen ja uuden ystävän Immun luonteenpiirteisiin liittyviä eroja. Immu on impulsiivinen eikä juurikaan kontrolloi, sanomisiaan, kun taas Aapon on vaikea saada suutaan edes auki ja ilmaista sisimpiä ajatuksiaan. 

Aapolla lienee joitakin Lumolaa hyödyttäviä erityisominaisuuksia, mutta niiden tarkentaminen jää sarjan seuraaviin osiin. 

Aapon näkemisen lahjaa perustellaan alkavan murrosiän hormoneilla. Jostain syystä  nimenomaan hormonitoiminnan käynnistyminen sammuttaa useimpien kyvyn nähdä tarkasti. Pimeänkynnessä taito kytketään jopa osaksi evoluutiota: 

”Ne yksilöt, jotka näkevät kaikki, siis kaikki, vaaranpaikat, selviytyvät varmimmin aikuisuuteen ja lisääntyvät”, kertoo Elviira. 

J. S. Meresmaa on rakentanut Lumola-sarjan ensimmäiseen osaan kiehtovan miljöön ja sopivan ulokkeiset ja samastumiseen houkuttelevat keskushenkilöt. 

Lukija jää odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa todennäköisesti Aapon kaupassa kohtaama Usvakin saa enemmän näkyvyyttä.   

Maria Turtschaninoff tunnetaan entuudestaan parhaiten nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuista fantasiakirjoistaan.  Pari vuotta sitten ilmestynyt Suomaa (Tammi) oli hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. 

Mantikoran otollisin kohderyhmä löytyy kuitenkin aiempaa tuotantoa nuoremmista lukijoista.   

Olohuoneen seinälle piirtyvät varjot vihjaavat, että kyse ei 
todellakaan ole leppoisasta uusperheen tv-illasta.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Isän uusi naisystävä herättää Mantikoran minäkertojassa, Lissä, heti outoja väristyksiä.  

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. Vedän hitaasti henkeä. Pidän kasvot peruslukemilla. Se ei saa aavistaa, että tiedän.

Perheen menneisyyttä ei avata lukijalle lainkaan: Lillä on taaperoikäinen pikkuveli, mutta perheen äidistä ei kerrota mitään. Onko hän kuollut, kadonnut vai jättänyt perheensä? 

Li käy yöllä vakoilemassa isän uutta naisystävää.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024). 

Turtschaninoffin kerronnallinen ratkaisu, jossa luotetaan sumeilematta päähenkilön näkökulmaan ja johtopäätöksiin nostaa latautuneen jännityksen heti ensimmäisistä sivuista lähtien korkealle. 

Sydämettömän äitipuolen tematiikka on tuttua jo vanhoista kansansaduista. Vastoin ennakko-odotuksiani Turtschaninoff kuljettaa juonen siekailematta  vääjäämättömään loppuratkaisuun: tarjolla ei todellakaan ole lohdullista selitystä, että Li olisi ”vain” mustasukkaisena kuvitellut naisystävän pahaksi.

Mantikora on ihmisen ja leijonan piirteitä yhdistävä hirviö.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Peter Bergtingin kuvitus on olennainen osa Mantikoran intensiivistä kauhun nostatusta. 

Nykyisinä ylihuolehtivina aikoina moneen asiaan liitetään varmuuden vuoksi sisältövaroituksia.  

Toivon mukaan herkät lapset osaavat itse suojella itseään, sillä Mantikoran puistattavan suorasukainen kerronta hätkähdyttää aikuistakin lukijaa.

Mantikora on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Suomessa Förlagetin ja Ruotsissa Rabén & Sjögrenin kustantamana. 

 

 

Autio saari ja nuoruuden tunnemyrskyt

 

Kirsti Kuronen: Seelanti. 187 sivua. Karisto 2023. Kansikuva Päivi Puustinen.

 

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Toivotko, että mielipiteitäsi kuunnellaan ja arvostetaan?

Toisiko julkisuus elämääsi tarkoitusta?

Halutko kokea jotain unohtumatonta? 

Oletko rohkea ja neuvokas? Osaatko heittäytyä?

Jos vastaat yhteenkin kysymykseen kyllä, olet etsimämme henkilö.

    Katkelma Pasado Productionsin saatekirjeestä, Seelanti, s. 5 

 

 

 

Kuusi nuorta kuljetetaan autiolle saarelle, Seelantiin, missä nuorten on tarkotius osallistua tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. 

Jokaisella nuorella on erilaiset vaikuttimet  ja motiivit osallistumiseen. 

Jännitettä lisää sekin, että he eivät tunne toisiaan ennalta… tai niin he ainakin olettavat ennen kuin totuus paljastuu vähitellen.

 

Suljettua tilaa on hyödynnetty kirjallisuudessa taajaan: yhtenä klassikkona William Goldingin Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1954, suom. Juhana Perkki, 1960). Siinä teini-ikäiset pojat päätyvät lento-onnettomuudessa autiolle saarelle.   

Kirsti Kurosen syksyn uutuus Seelanti alkaa hieman verkkaisesti, mutta kerronta tihenee vähitellen lähes piinaavaksi dekkariksi.   

Justus, Minka, Nelli, Roope, Anna ja Eerika on valittu 50 nuoren joukosta mukaan suljetulle saarelle. 

He kokevat olevansa etuoikeutettuja, erityisiä. 

 

Nopeasti saarelle rantautumisen jälkeen heille paljastuu, että kuvausryhmä ei saavukaan paikalle. 

 

Näkökulmatekniikka luonnostelee eri minäkertojien lukujen avulla keskenään hieman eri-ikäisistä nuorista täydentyviä ja syventyviä muotokuvia. 

Vähitellen myös lukujen lomaan sijoitetut runot loksahtavat osaksi kokonaisuutta.

 

Nellin tarkkavaistoinen mummo koituu lopulta kaikkien nuorten pelastukseksi. 

 

Kirsti Kuronen ottaa nuortenromaanissaan kantaa sosiaalisen median alustoihin ja älypuhelimeen syntyvään riippuvuuteen. Seelannin sääntöihin nimittäin kuuluu, että jo saarelle tullessa nuoret joutuvat luopumaan puhelimistaan:

 

Minkaa ei kiinnosta rähjäinen romahtamaisillaan oleva hökötys. Hän istuu kalilon korkeimmalle kohdalle ja työntää automaattisesti kätensä taksuun. Tyhjä. Miten yksi pieni viestintäväline voi olla niin itsestään selvä, ettei sun puuttumista tahdo millään ymmärtää. Ja miksi näin huiman näköalan edessä pitäisi ensimmäisenä kaivaa puhelin esiin. Että saisi kuvan ja voisi kertoa kavereille löytäneensä ihanan paikan. Onko kokemuksen jakaminen niin tärkeää? – – 

 

Seelanti havahduttaa lukijansa pohtimaan omia vaikuttimiaan ihmissuhteissa ja vallankäyttötilanteissa. Nuortenromaani osallistuu myös viime aikoina kiivaanakin käytyyn kiusaamiskeskusteluun. 

 

 

Variaatioita suljetusta tilasta ja/tai  tosi-tv-konseptista:

 

 

Salla Simukka: Lukitut, Tammi 2020 / 50 nuorta suljetaan vankilaan.

Veera Salmi, Saari, Otava 2018 / kaltoin kohdellut nuoret eristetyllä saarella.

 

Aleksander Melli: Lapsihallitus, suom. Katariina Huttunen, Tammi 2010 / 20 lasta kuljetetaan Äärisaareen, jossa he elävät tosi-tv-kameroiden valvovien silmien alla. 

 

Seita Parkkola & Niina Repo: Lupaus, WSOY 2007; Jatko-osa Loisto, WSOY 2008 / nuoret osallistuvat Rajat Express -kilpailuun, jonka voittaja pääsee juontajaksi kantaa ottavaan nuortenohjelmaan. 

 

Anne Leinonen: Saga, WSOY 2003 / neljä nuorta pääsee Islantiin viikinkiaiheiseen tosi-tv:n seikkailukilpailuun.