Voiko elämä olla projekti, miettii omilleen muuttanut Olivia

Henna Helmi Heinonen: Kyl mä pärjään. 205 sivua. Tammi 2026. Kansikuva Emilia Laatikainen. 

Uuteen kotiin on vain nelisen kilometriä, mutta kaupunginosa on niin erilainen, että tuntuu kuin muuttaisin kauaskin. Tuttujen rivi- ja omakotitalojen sijaan ympärillä kohoaa vain taivasta peittäviä kerrostaloja.

Uutta kotia vastapäätä ei ole puita tai leikkipuistoja, kuten on ollut aina, vaan tehdashalli ja skeittiramppi.

Iskä ajaa niin tottuneesti kuin tietäisi aina minne mennä. Ihailen sitä iskässä, haluan olla samanlainen.

Mielenterveyteen liittyvät aiheet näkyvät monin tavoin nuortenromaaneissa. 

Henna Helmi Heinosen Hajalla-sarja käynnistyi viime vuonna. 

Ensimmäinen osa En voi puhuu nyt kertoi hiljattain ylioppilaaksi kirjoittaneesta Mirosta, joka linnoittautuu kotiinsa pelaamaan tietokonepelejä. Yhteydet oikeaan elämään hapertuvat vähitellen melkein kokonaan. 

Heinonen työskentelee nuorisopsykologina Seinäjoen kaupungilla ja YTHS:n opiskeluterveydenhuollossa. 

Hajalla-sarjan tavoitteena on puhua nuorten mielenterveyteen liittyvistä haasteista ilman stigmaa tai tirkistelyä. 

Kyl mä pärjään -romaanin Olivia muuttaa omilleen lapsuudenkodistaan. 

Hän on valmistunut lähihoitajaksi ja on töissä vanhusten palveluyksikössä. 

Itsenäistyminen houkuttaa mutta toisaalta myös kauhistuttaa. Takana on päättynyt parisuhde. 

Olivian ja isosiskon lapsuutta ja nuoruutta on varjostanut äidin alkoholismi. Äiti on ollut katkolla useasti, mutta retkahtanut aina uudelleen. Kun äiti ottaa pitkän tauon jälkeen yhteyttä ja toivoo tapaavansa tyttärensä vieroitusyksikössä, Olivian stressitasot nousevat ja hänen pakko-oireensa lisääntyvät.

Olivialla on vahva pärjäämisen eetos: 

Mun rahat ei kulu, koska mä laitan ison osan talteen eri tilille. Olen tehnyt niin aina ja teen yhä, kun käyn töissä joka päivä. Mun vaan täytyy olla varma, että pärjään. Täytyy täytyy täytyy. 

Isosisko Alinalla on vauva, Eemi, jota Olivia käy välillä hoitamassa. Alinan kodin sotkuisuus ahdistaa ja pikkusisko kokeekin ylemmyydentunnetta siitä, että kokee pitävänsä oman  elämänsä siskoaan paremmin kontrollissa. 

Paras ystävä Säde elää hetkessä ja ”käyttää ihmisiä kuin nenäliinoja, kuivaa yhdet kyyneleet ja jatkaa matkaa”. 

Säde painostaa Oliviaa järjestämään pian uuden kodin tupaantuliaiset, joiden teemaksi valitaan Walt Disney -animaatioiden tyttöhahmot. Olivia ei innostu muiden tavoin hintavien naamiaisasujen hankinnasta ja juhliin laittautumisesta. Hän kokee elävänsä jo aivan toisenlaista todellisuutta. 

Tupaantuliaisissa Olivian itsekontrolli ja -hillintä pettää. Hänelle tulee yllätyksenä, että ystävät ovat tehneet hänen pakko-oireistaan huomioita jo pitkään. 

Henna Helmi Heinonen tekee päähenkilöstään aidon, samastuttavan hahmon. 

Lukija eläytyy tytön angstaamiseen ja toisaalta tuntee vilpitöntä iloa, kun Olivia osittain äidin vieroitusyksikön omahoitajan hienotunteisen tuenkin avulla oppii piirtämään itselleen selkeämmät ääriviivat ja määrittämään aiempaa paremmin omaa yksityistä tilaansa. Voimaantuminen ei tapahdu hetkessä, mutta elämä selvästi kantaa. 

Älä oleta minusta mitään, mutta kuuntele ja ole vierellä

 

Jyri Paretskoi: Sinä et tiedä minusta mitään, 128 sivua, Karisto 2026. Kansikuva Iiris Uusitalo.
 

Nuorille suunnatun lyhytproosan tarjonta on kasvanut mukavasti samaa tahtia kentällä havaitun tarpeen kanssa. 

Erityisesti yläkouluissa hyödynnetään novelleja, tarinoita tai kertomuksia enenevässä määrin osana äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta. 

Jyri Paretskoi debytoi vuonna 2013 Shell´s Angles -sarjan (Karisto 2013–2019) samannimisellä avausosalla, jossa varhaisen teini-iän iloja ja vastoinkäymisiä työstettiin huumorilla.  

K15-sarjassa Otava (2018–2020) huumori oli entistä ronskimpaa, kun mopopojat kiinnostuvat päristelyä enemmän tytöistä ja tykkäämisestä. 

Sittemmin Paretskoi on kirjoittanut pari helppolukuista lastenkirjaa lukutaidon alkuun ja Metallinetsijät -sarjaa (Karisto, v:sta 2023).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Sinä et tiedä minusta mitään on ilmaisultaan huomattavasti tekijänsä aiempia teoksia mollisointuisempi, mikä toki selittyy myös aiheen painavuudella ja ajankohtaisuudella.  
 
Viisaasti Paretskoi on rajannut kuvauksen ulkopuolelle lähes kokonaan moniongelmaisten nuorten vanhemmat ja muut läheiset sekä kouluterveydenhuollon. 

Näin fokus pysyy vain ja ainoastaan nuorissa ja heidän kamppailussaan. 
 
Hyvää tekeviä liikahduksia, havahtumisia ja pieniä kurssinmuutoksia tapahtuu etupäässä eri ikäisten nuorten välisissä kohtaamisissa. Niissäkin Paretskoi välttelee dramaattisia vastakkainasetteluja. 

Nuorilla on erilaisia taustoja ja elämänkohtaloita, mutta mielen isommat tai pienemmät järkkymiset eivät  suoranaisesti liity vanhempien tulotasoon tai heidän antamiinsa elämän eväisiin. 

Kokoelman nuoret antavat toisilleen eräänlaisia syötteitä muokata ennakkoluulojaan tai oletuksiaan toisista.
 
”Varapikkusisko” -tarinassa Hilla kiteyttää hyvin kokoelman moton: 
 

– Kaikilla on jotain. Ei kaikki aina näy päälle päin. Tai kaikkea ei välttämättä halua näyttää.

Sinä et tiedä minusta mitään ketjuttaa erillisissä kertomuksissa esiintyvien   nuorten elämänkohtaloita toisiinsa. Kokoelman lopusta löytyy listaus nuorista ja heidän välisistä suhdeverkostoistaan.

Tekniikka sopii erityisen hyvin lyhytproosaan. Erilliset tarinat kerryttävät lukijan tietämystä ja yksityiskohtia nuorten elämästä. 

Samanlaista henkilöiden linkittämistä löytyy mm. Nadja Sumasen novellikokoelmasta Sade on kaikille sama (Otava 2021) sekä Terhi Rannelan kokoelmasta Vaarallinen keli (Otava 2023).

Paretskoi on kertonut saaneensa sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen  toimiessaan nuorille suunnatun kirjoituskilpailun raadissa. Hän odotti saavansa lukea iloisia ja huolettomia tekstejä, mutta hämmästyi, kun teksteissä oli niin paljon   lohduttomuutta, epävarmuutta ja näköalattomuutta.  

Paretskoi on konsultoinut nuorten parissa työskenteleviä mielenterveyden ammattilaisia.
 
Jyri Paretskoi on työskennellyt vuoteen 2020 asti yläkoulussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Niinpä kokoelman paras ja kauaskantoisin anti löytyykin hieman yllättäen teoksen lopusta, Jälkikaiku-osiosta, jonne hän on laatinut eri kertomuksiin nivellettyjä tarkentavia kysymyksiä. 
 
Luetun ymmärtämisen testaamisen sijasta kysymysten tavoitteena on pikemminkin halu  kannustaa nuoria keskustelemaan luetusta yhdessä ja näin myös madaltaa mielenterveyden haasteisiin liiittyviin aiheisiin usein kohdistuvaa tabu-luonnetta.
 
 
Paretskoi tuntee kollegansa ja tiedostaa tarpeen tällaiselle opetusmateriaaleille.
 
 
 
 
 
 

Voiko joukkovoima selättää koulukiusaamisen?

Aino Leppänen: Luk(i)ossa. 237 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi.

 

Aino Leppäsen ensimmäinen nuortenkirja on kiinnostava kokeilu monessakin mielessä. Sitä markkinoidaan takakannessa säeromaanina, ja sitä se enimmiltään onkin, joskin formaattia rikkovat keskushenkilöiden taustoista kertovat suorasanaiset jaksot. Niissä lukija saa tietää nuorten elämään liittyvistä hankauskohdista ja psyykkisestä oireilusta, jotka usein liittyvät joko suoraan tai välillisesti koulukiusaamiseen.

 

Joose muuttaa jatkuvasti rakennusalalla vastuullisissa suunnittelutehtävissä olevan isänsä työkomennusten perässä paikkakunnalta toiselle. Isän ja pojan välillä ei juurikaan ole keskusteluyhteyttä ja isä tuskin edes huomaa, että Joose tekee suuren osan kotitöistä. 

 

Toistuvat muutot ovat tehneet Joosesta sosiaalisesti vetäytyvän. Niinpä hänellä ei ole suuria odotuksia myöskään lukion aloittamisen suhteen. Osa luokan oppilaista tunnistaa Joosen juron olemuksen ja hänet kutsutaan mukaan erityiseen Stinson-ryhmään.

 

Joosen uudet luokkatoverit ovat nimittäin keksineet luovan ongelmanratkaisun kokemaansa koulukiusaamiseen. He pukeutuvat tavallisina koulupäivinäkin mustiin pukuihin! Inspiraatiota he ovat saaneet amerikkalaisesta sitcom-sarjasta How I met your mother.

 

– – ”Siinä puhutaan cheerleader-efektistä”,
nimetön poika jatkoi,
”kuinka ihmiset on porukassa viehättävämpiä 
kuin yksittäin arvioituna.”
Otto nappasi maitopurkin pöydältä.
”Ei meistä viehättävämpiä tullut,
mutta koulukiusaaminen loppui, 
kun alettiin kulkea porukassa.”

 

Joosen elämään tulee vähitellen enemmän kiintopisteitä. Yksi tärkeimmistä on  aikuinen naapuri, Tiina, joka kaipaa koiralleen ulkoiluttajaa. Romaanin lopussa poika voimaantuu ja rohkaistuu kyseenalaistamaan isälleen jatkuvan muuttorumban.

 

Leppäsen ratkaisu paljastaa suorasanaisissa proosajaksoissa koulukiusatuiksi tulleiden nuorten keskushenkilöiden psyykkisten traumojen lisäksi myös kolmen aikuisen (Joosen luokanvalvojan, naapurin ja isän) on kiinnostava. 

Todennäköisesti hän haluaa näin viestiä lukijalleen, että meistä jokaisella on omia henkilökohtaisia haasteita, jotka eivät välttämättä näy päällepäin. 

Koulukiusatut nuoret ovat saaneet paniikki- ahdistuneisuushäiriöihin ja traumaperäisiin stressihäiriöihin apua (esim. ratsastusterapiaa, masennuslääkityksen ja ymmärrystä omilta vanhemmiltaan).  

 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevä Aino Leppänen kertoo jälkisanoissa, että kipeät nuoruuden muistot luokkatoverin kokemasta rajusta kiusaamisesta ajoivat hänet kirjoittamaan kirjan nuorille. Hän kertoo ihmetelleensä, että opettajat eivät tuolloin puuttuneet asiaan. 

 

Kun minusta tuli opettaja, ymmärsin hyvin miksi. Opettajat ja oppilaat ovat kyllä samassa koulussa mutta elävät täysin eri maailmoissa. Oppilaat näkevät paljon sellaista, mistä opettajilla ei ole mitään havaintoja. 

 

Leppänen kertoo tehneensä taustahaastatteluja, joista osa on julkaistu Terveisiä koulukiusatuille -osiossa kirjan lopussa. Haastateltavat ovat jo aikuisiksi varttuneita entisiä koulukiusattuja tai koulukiusaamisen kohteeksi joutuneiden nuorten äitejä. Heidän tarinansa eivät tuo sinällään ratkaisua, mutta viestivät avoimen puhumisen puolesta. 

 

Kaarin Niemen kansikuva on hieman liiankin siloiteltu kirjan rankkaan aiheeseen nähden. Helppolukuisia, aiheiltaan myös poikia kiinnostavia  säeromaaneja ei ole vielä kovinkaan paljon tarjolla, joten hieman toisentyyppinen kansikuva olisi toiminut paremmin. 

Leppäsen esikoisromaani Positiviinen yllätys ilmestyi Docendolta ja opettajan arkea kuvaavat viihderomaanit Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope Myllylahden kautta 2022 ja 2023. Kolmas osa Odottamattomin terkuin ope  ilmestyy pian.

 

 

 

Vähitellen valoa kohti

Emma Sofianna Söderholm: Toisinaan valo hiipuu, 273 sivua, Otava 2023. Kansikuva Päivi Puustinen. 

 

 

Mistään ei tule epäonnistuneempi olo kuin siitä, etten ole mukana pyörittämässä tätä yhteiskuntaa. Se häpeä, kun kerron olevani työtön. Se poskien ja kämmenten kuumotus, kun kerron, etten vieläkään ole saanut opiskelupaikkaa. Se vielä valtavampi häpeä, kun kerron olleeni ikuisuuden sairauslomalla ja toivovani myönteistä päätöstä työkyvyttömyyseläkkeestä. 

 

Näin osuvasti tilittää tuntojaan nuori aikuinen, Tuulikki, Emma Sofianna Söderholmin nuortenromaanissa Toisinaan valo hiipuu. 

Mielenterveyteen liittyvät aiheet ovat arkipäiväistyneet nuortenromaaneissa.

 

Lyhyt- tai pitkäkestoista mielenterveyden häiriötä kuvataan entistä vapautuneemmin arkisena asiana, jossa nuorta ei leimata tai eristetä muista ikätovereistaan.

 

Tuulikki on käynyt kolme vuotta terapiassa masennuksensa takia. 

Hän on käyttäytynyt itsetuhoisesti, kontrolloinut elämäänsä ja saanut paniikkikohtauksia.

 

Terapian päättymisen jälkeen Tuulikin pitäisi tulla toimeen omillaan, hakea töitä ja löytää oma paikkansa elämässä.  Hän on suorittanut lukion loput kurssit aikuislukiossa ja saanut KELAlta kuntoutustukea. 

 

Nopeasti Tuulikki saa huomata, että terapia ei olekaan muuttanut häntä ”äiti teresaksi” sen koommin muita kuin itseäänkään kohtaan. 

Hän kokee olevansa ”totaalipaska ihminen” ja ”ihmisroska”. 

 

Silmäilen virkailijan antamat laput läpi, tarkistan työkkärin Oma asioinnista tietoni ja hyväksyn työllistymissuunnitelman. 

Työnhakuilmoituksissa hakijoilta vaaditaan vaikka mitä. Mielellään kokemusta alalta, oma-aloitteisuutta, ahkeraa otetta. Alan koulutus on toivottavaa, muttei välttämättömyys. Ajokortti katsotaan eduksi. Asiakaspalveluhenkinenkin pitäisi olla.

 

En osaa edes valehdella, että täyttäisin mitkään kriteerit. Omien ongelmieni analysointi on käynyt minulle työstä, – –  

 

Yksi suurimmista juurisyistä Tuulikin mielen ongelmiin liittyy isään, jonka olemassaolosta ja taustasta on perheessä kokonaan vaiettu. 

 

Tämä isään liittyvä problematiikka tuntuu jokseenkin epäuskottavalta. 

 

Tuulikki saa onneksi tukea ja apua mummiltaan, vaikka ei ehkä aivan heti mummin huolenpitoa sellaiseksi tunnistakaan, kun mummi kehottaa esimerkiksi kuuntelemaan Sibeliusta ja kannustaa nukkumaan riittävästi. 

Vähitellen löytyy myös uusi keskusteluyhteys äidin kanssa. 

 

Tuulikin äidin muotokuva on kaikessa tavallisuudessaan mukavan arkinen. 

Lopulta juuri äidin havainto auttaa tytärtäkin nousemaan ylös alakulosta: 

 

Mielellä on usein tapana jäädä harmeihin kiinni, muistutella vain kaikesta ikävästä. Hyvät hetket jää nopeasti unholaan.  

 

Tyttö pääsee työkokeilun jälkeen kuntouttavaan työtoimintaan. KELAn tukitoimien kuvauksen osalta romaani on hyvinkin tiukasti ajassa kiinni. 

 

Hyvä ystävä Mikke on myös tukena pahimpina hetkinä. 

Miken kanssa vaihdetussa viestiketjussa kiteytyy Tuulikin oma oivallus siitä, kuinka aikuistuminen ja suhde vanhempiin voikin yht äkkiä muodostua ongelmaksi:

 

Voiks vanhempien kanssa ikinä olla samal tavalla läheinen ku joidenki muiden. Perhe tai huoltajat on nähny sut alasti lapsesta asti, syöttäny ja pukenu sut, tietää susta kaiken, kunnes tulee se aika, kun niille ei kerro enää mitään.

 

 

Tuulikki taittaa itse pahimman angstin välillä jopa hyvinkin hurtilla huumorilla. 

Valon määrä lisääntyy, mutta ehkä sen ei ole tarpeenkaan olla määrältään vakio.