Pirkanmaa on mainio kasvualusta lasten- ja nuortenkirjoille

© Emmi Jormalainen 

Lastenkirjojen Tampere -näyttely Tampereella Työväenmuseo Werstaan Komuutti-yhteisögalleriassa 15.4.–24.5.2026. Vapaa pääsy. 
 
 

Tampereella on Kirsi Kunnaksen mukaan nimetty Tiitiäisen leikkipuisto ja Anni Polvan kävelykierros Tammelan kaupunginosassa.

Paikallista lasten- ja nuortenkirjaosaamista voitaisiin toki hyödyntää paljon suuremmassakin mittakaavassa. 

Olen leikilläni sanonut, että todennäköisesti Tampereen ja laajemmin koko Pirkanmaan vesijohtovedessä on joitakin lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemiseen altistavia ainesosia. Sen verran paljon alan tekijöitä maakunnasta löytyy.
 
IBBY Finlandin työryhmä Maija Karjalainen, Maija Korhonen, Marketta Könönen ja Ismo Loivamaa ovat koonneet Tampereen Työväenmuseon pieneen Komuutti-tilaan Lastenkirjojen Tampere -näyttelyn. 

Sama tehotiimi on aiemmin koostanut näyttelyt tamperelaisista lasten- ja nuortenkirjailijoista, Leena Härmästä, Rauha S. Virtasesta, Asko Martinheimosta ja Uolevi Nojosesta sekä Jalmari Finnestä. 
 

Näyttelyn kävijöiden nostalgiaa herätellään myös
pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden
teosten kansikuvilla. © PHH.

Uusimman näyttelyn pontimena oli työryhmän havainto siitä, että Tampereen lasten- ja nuortenkirjailijoita ei ole kartoitettu Helsingin ja Turun tapaan kattaviin valikoimaluetteloihin. 
 

Ismo Loivamaan johdantoartikkeli luotaa Tampereen lastenkirjallista maaperää ja nostaa esille tunnettuja tekijöitä eri vuosikymmeniltä. 

Tärkeänä virstanpylväänä Loivamaa mainitsee Tampere-seuran vuonna 1948 julkaiseman Tammertontttu-antologian, jossa aikansa tunnetuista lasten- ja nuortenkirjailijoista  mm. Aili Somersalo, Leena Härmä, Ainikki Kivi ja Eila Kaukovalta ilmaisevat runoissa ja tarinoissa paikallista kotiseuturakkauttaan. 
 
Vuonna 1943 perustettu Pirkkalaiskirjailijat ry on ollut Suomen  ensimmäinen maakunnallinen kirjailijoiden yhdistys. Sen toiminnassa on alusta alkaen ollut paljon lasten- ja nuortenkirjailijoita. 
 
 
Näyttelyn kokoamisessa on hyödynnetty Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokantaa. Instituutti on myös koonnut vuonna 2013 Lastenkirjallisuuden Pirkanmaa -näyttelyn. 

Kuvittajien osalta tietoa saatiin Kuvittajat ry:stä. 
 
Vanhimmat luettelossa olevista kirjailijoista ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella ja nuorimmat 2000-luvulla. 

Työryhmän tilastojen perusteella Pirkanmaalta löytyy eri aikoina lapsille ja nuorille joko yhden tai useamman lasten- tai nuortenkirjan kirjoittaneita 183 ja kuvittajia 92. 

Vaikka luettelot eivät ehkä ole aivan täydellisiä, ne antavat silti kiinnostavaa tietoa ja houkuttelevat toivottavasti tutkijoitakin paneutumaan aiheeseen laajemmin.  
 
Työryhmä luki Tampere-aiheisia kirjoja. Näyttelyyn valittiin kaikkiaan  16 sitaattia eri aikakausien kirjoista.
 

Salla Simukan Lumikki-trilogian avauksessa 
Punainen kuin veri (Tammi 2013) Tampere
on keskeinen miljöö. © PHH.

 
Miljöö ja paikkasidonnaisuus näkyvät  monissa nykynuortenkirjoissa. 

Esimerkiksi Salla Simukka ja Terhi Rannela ovat nuortenromaaneissaan kuvanneet tunnistettavasti ja elämyksellisesti Tampereen keskustaa. 
 
Kaltaistani lasten- ja nuortenkirjaentusiastia hauskuttaa se, että pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden ja -kuvittajien lisäksi uusi näyttely huomioi myös kaikki lasten- ja nuortenkirjat, joissa Tampere ja naapurikunnat ovat tapahtumapaikkoina. 
 
Niinpä valikoimaluettelossa on mukana myös esimerkiksi Maijaliisa Dieckmannin lastenkirja Ville Romusen ja mummon delfiiniseikkailu (Kustannus-Mäkelä 2011), jossa Ville käy mummonsa kanssa nyttemmin jo lakkautetussa Särkänniemen delfinaariossa, ja Laura Lähteenmäen kansalaissodasta kertova historiallinen nuortenromaani Yksi kevät, jonka päähenkilöistä osa on töissä tamperelaisessa  kenkätehtaassa.
 
Näyttelyn aineisto eli Vuosisata tamperelaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta -luettelo tallennetaan lähiaikoina myös Lastenkirjainstituutin verkkosivuille vapaasti  luettavaksi.

 

 

 

 

Nuoruuden isoja tunteita Jäämeren rannalla

 

Kathrine Nedrejord: Kuka minä olen jos sinä yhtäkkiä katoat? Suomentanut Kaija Anttonen, 158 sivua. Kieletär Inari 2025. Kansikuva Katja Anttonen.  

 

”Michael kuoli eilen”, hän sanoo.

 

Kummallista miten niin selkeä lause voi tuntua käsittämättömältä. Olen aika varma siitä, että Michael istui edessäni edellispäivänä vähän kumarassa ja katseli ulos ikkunasta niin kuin hänellä oli tapana. Nyt hän ei tee sitä enää. 

 

Mieleeni tulee ensimmäiseksi kelkkaonnettomuus. En edes tiedä varmasti, onko Michaelilla moottorikelkkaa, mutta on se aika vuodesta kun useimmat ajavat salaa tunturissa. Michael on varmaan tippunut jäihin. Sellaista tapahtuu nuorille.  Tai sitten joutunut lumivyöryyn. Helmikuu ja jäätä ja lunta, se on vaarallinen kuukausi.

 

 

Norjansaamelaisen Kathrine Nedrejordin nuortenromaani sijoittuu Pohjois-Norjan rannikon pienelle paikkakunnalle Kjøllefjordiin, mutta sen tyylikeinot ja juonenkäänteet ovat kuin mistä tahansa nykynuortenkirjasta. 

Päähenkilö, 14-vuotias Jenny, pohdiskelee ystävyyteen, perhesiteisiin ja seurusteluun liittyviä kipeitäkin asioita. 

 

Vaikka romaanissa mennään todella syviin vesiin, sen tunnelma säilyy silti elämänmakuisena ja uskottavana. Siinä on myös vahva miljöönkuvaus ja ripaus saamelaista identiteettiä.

 

Tapahtumat käynnistyvät, kun Jennyn hieman syrjäänvetäytyvä luokkakaveri Michael kuolee yllättäen. 

Poikkeuksellisen traaginen kuolinsyy selviää pian, ja samaan aikaan Jenny huomaa parhaan kaverinsa, vuotta vanhemman Henningin,  olemukseen tulleen uutta kireyttä.

 

Jennyllä on toisinaan tapana nähdä  läheisiään ja ystäviään linnun hahmossa. 

Jennylle Henning on oman tiensä kulkija, hän ”on sekoitus korppia ja haukkaa. Hän on koulun pisin, ja hänellä on pitkä mustaksi värjätty tukka, joka kiiltää auringossa”.  

 

Kjøllefjord on Jennylle rakas ja turvallinen kasvuympäristö, mutta Michaelin kuoleman jälkeen pienet piirit myös ahdistavat, koska kaikki tietävät niin hyvin toistensa asiat. Samalla Jenny tulee entistä tietoisemmaksi siitä,  että Henningille kotiseudun piirit ovat liian pienet. On todennäköistä, että poika lähtee yläkoulun jälkeen jatko-opintoihin kauas kotikylästä: 

 

Henning ei halua asua täällä. Kjøllefjord on aivan liian pieni hänelle. Minä taas en voi kuvitella asuvani jossain missä Henning ei asu. 

 

Michaelin kuolema koskettaa jollain tavalla kaikkia paikkakuntalaisia. 

Synkkien asioiden keskelläkin tapahtuu silti myös myönteisiä asioita: Jenny lähentyy rinnakkaisluokkalaiseen, monen tytön ihailemaan Julianiin, vaikka ensikohtaaminen tekeekin hieman kipeää. 

 

 

Jennyllä on poikkeuksellisen hyvät välit isäänsä, jonka kanssa hän on äidin lähdön jälkeen asunut kahden. 

Näiltä osin perhekuvaus on nykynuortenkirjaksi poikkeuksellisen idyllistä, mutta toisaalta lukija suo Jennylle kaiken tuen. 

 

Jenny käy mielellään Sture-setänsä kanssa kalassa, vaikka isoäiti ja isä ovatkin usein huolissaan:

 

Kalastajan ammatti on vaarallisin ammatti Norjassa. Kuolema vaanii syvyyksissä, joten jos arvioi sään tai tuulen tai aallokon väärin, se alkaa virnuilla siellä alhaalla ja jatkaa aina siihen asti kunnes pomppaa ylös kuin peikko laatikosta ja kiskaisee ihmisen alas. Kalastajat yrittävät pyytää turskaa ja seitä ja kissakalaa samalla kun kuolema yrittää pyytää kalastajia. Ajatuskin karmii selkäpiitä. 

 

Suomalaisen varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden kuvaamiin harrastusvaihtoehtoihin  on viime aikoina kaivattu myös metsästystä ja eräretkeilyä harrastavia nuoria. Tätä tilausta ajatellen Jennyn viehtymys kalastukseen on kuvattu kiinnostavasti, ja nimenomaan myös osana asuinalueelle merkittävää elinkeinoa. 

 

Alun ihmissuhdeverkostojen rinnalle tulee seikkailuvetoinen juoni, kun Jenny lähtee isänsä ja isoäitinsä kanssa  jäljittämään Henningiä, joka ei ole kertonut läheisilleen mitään aikeestaan lähteä pois kotoaan. 

He löytävät onnekkaiden sattumustenkin ansiosta pojan lopulta Norjan rannikon Lakselvin ja Karasjoen kautta Suomesta. 

 

Matkalla Jenny tutustuu paremmin myös isoäitiinsä. Isoäidille saame on ”sydämen kieli” ja tämä pitää tärkeänä, että myös lapsenlapsi oppii muutamia saamen kielen sanoja. 

 

Henningin isän suhtautuminen poikansa seksuaalisen suuntautumisen "paljastumiseen”  on hieman tunkkainen verrattuna uusimpien nuortenkirjojen entistä sallivampiin asenteisiin 

Jyrkkyys voi selittyä osittain sillä, että alkuteos on ilmestynyt liki 10 vuotta sitten. Myös Nedrejordin ruotsalainen kirjoittajakollega, Ann-Helén Laestadius on käsitellyt samoja teemoja Soppero-sarjan nuortenkirjoissa, joissa niissäkin tulee esille pienen paikkakunnalla asuvien nuorten paineet elää yhteisön normien mukaista elämää. 

 

 

Haastattelen ylihuomenna lauantaina 29. marraskuuta Tampereen Kirjafestareilla Sorsapuistosalin Lanu-lavalla Kieletär Inari -kustantamon perustajaa Kaija Anttosta klo 14.30–15. 

Ankea taajamakin voi olla virikkeitä täynnä, saa Riku F huomata Anumari Sitapuron eheässä esikoisromaanissa

Anumari Siltapuro: Riku F, ntamo 2025. Kansikuva Reinhold Möllerin valokuva Trogenbachbrücke, Ludwigstadt 2018.
 






Nuoruuden etsikkoajan ja ensi-ihastumisen kuvaukset ovat nuortenromaanien peruskauraa: nuortenkirjojen konventiot ovat pohjimmiltaan säilyneet samoina, mutta välillä yllätyn iloisesti, kun saan lukea esikoistekijän raikkaan ja siekailemattoman nuoruuden kuvauksen.
 
Näin minulle kävi Anumari Siltapuron esikoisen Riku F:n kohdalla.
 
Riku odottaa malttamattomasti 15-vuotispäiväänsä, jolloin hän voisi vaihtaa ristimänimensä Rikhart Aapelin Säynävän Riku Fageriksi.
 
Rikun taakkana on asua Turengissa, pienellä maaseutupaikkakunnalla Kanta-Hämeessä, missä on ”Koo, Ässä, Ärrä ja yksi liikenneympyrä”.

 
Äiti on lähtenyt reilu vuosi sitten Turengin K-kauppaan basilikasandwichejä esitelleen  ”Kanta-Hämeen karvaisimman miehen matkaan”.  

Sen jälkeen isästä on tullut Möykky, joka pitelee toisessa kädessään kaukosäädintä ja toisessa kaljatölkkiä.
 
Äidin äkillinen poislähtö ei ole pojallekaan mikään läpihuutojuttu:

– – Joskus äitiä ajatellessa ikävä puristaa rintakehää ja tuntuu vaikealta hengittää. Silloin on helppo uskoa, että suruun voi kuolla. Kerran meinasin tikahtua nauruun, se tuntuu melkein samanlaiselta mutta kevyemmältä.

Ihminen voi nauraa ääneen ja silti itkeä sisällään. Se on jännä tunne. Melkein kuin olisin kaksi täysin eri ihmistä sisäkkäin, eikä ole ihan varma, kumpi niistä on oikeampi. Jos tätä kaksoiselämää jatkuu kauan, tulee hirveän väsynyt olo.

 
Kaverien, Hassen, Jallun ja Rapen,  ”jäbäjauhaminen” alkaa kyllästyttää, kun Riku huomaa viihtyvänsä poikien sijaan enemmän Kertun kanssa. 

Kertun isä on tullut Turenkiin papiksi, ja tyttö on tottunut muuttamaan isän työn perässä parin vuoden välein.

Kerttu opettaa Rikulle myös aivan uusia sanoja, kuten sananvapaus. 
 
 
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sairaslomaa tulee tuuraamaan persoonallinen sijainen, joka saa oppilaita nimen Sivuseikka. 

Sijainen teettää oppilailla kirjoitusharjoituksia, ”sadatteluja” tai ”satasia”, joissa tarina pitää kertoa sadan sanan avulla.
 
Riku on innostunut valokuvauksesta, mutta nyt hän huomaa, että ”Kirjoittamalla voi oksentaa tapahtumia tai tunteita paperille, ja sitten ei voi pahoin enää”.
 
Korona-ajan poikkeustilan vaikutukset alkavat näkyä nyt pienellä viipeellä myös nuortenromaaneissa. Rikunkin luokka siirtyy etäopetukseen
 
Rikun huumori on väliin viistoa. 

Komiikka ja tragiikka törmäävät toisiinsa kohtauksessa, jossa Riku astuu Turengin psykiatrian poliklinikan ovesta ja kertoo ensimmäiselle näkemälleen työntekijälle isänsä itsemurha-aikeista. 

Nainen, Taimi, on oikeasti poliklinikan siivooja, joka auttaa Rikua ja isää arjen pyörittämisessä pahimman vaiheen yli. 
 
Riku F:n levollinen, väliin jopa hieman lakoninen ja Aki Kaurismäen elokuvien dialogia muistuttava kerronta toimii tehokkaasti keskushenkilön sisäisten ajatusten havainnollistajana. 

 
Taitolla on nykyisin entistä isompi rooli nuoren lukijan koukuttamisessa kirjan ääreen. 

Helppolukuisissa lukutaidon alkuun suunnatuissa lastenkirjoissa on viime aikoina yleistynyt tapa, että asiakokonaisuuksia tai jopa yksittäisiä kappaleita erotetaan toisistaan tyhjällä rivillä. Aukeamille syntyy ilmavuutta, kun teksti ei tunnu lukiessa liian raskaalta. Tämä tehokeino toimii mainiosti Riku F:n taitossa. 
 
 
 
Anumari Siltapuro työskentelee kuntoutuslääkärinä Tampereella. Hänellä on myös aiempaa kokemusta lastensuojelusta.  
 
Siltapuro osallistui Otavan vuonna 2022 julkistamaan nuortenromaanikilpailuun, jossa etsittiin realistista nuortenromaania, joka on vahvasti kytköksissä tähän aikaan ja sovellettavissa mys audiovisuaaliseen muotoon.

"Riku F" -käsikirjoitus sijoittui kilpailussa kolmannelle sijalle. 

Kilpailun voitti Taina Niemi käsikirjoituksellaan "Ämpärikesä", joka ilmestyi samannimisenä nuortenromaanina Otavalta keväällä  2023. Toiselle sijalle ylsi Terhi Raumonen käsikirjoituksellaan ”Keijujen sisko”. 
 
Kirjoituskilpailuiden järjestäminen on kustantamoille tavattoman työläs ponnistus, ja siksi onkin hämmästyttävää, että Otava ei osoittanut kiinnostusta kakkos- ja kolmossijoille yltäneiden käsikirjoitusten kustantamiseen. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 90 käsikirjoitusta. 
 
Riku F on eheä ja viimeistelty esikoisteos, joka luottaa siihen, että nuori pääsee taidokkaan kerronnan imuun myös ilman päälle liimattuja viittauksia nopeasti ohikiitäviin nuorisotrendeihin ja arjen pintaliidon kuvausta.
 
Kirjan ainoa harmin aihe on tummasävyinen kansikuva: kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja hyvin pelkistetty ja staattinen, mustavalkoinen siltaa esittävä valokuva ei  houkuta tarttumaan kirjaan. 

Silta on romaanissa keskeisessä roolissa, mutta kuva-aiheen olisi voinut tuoda kanteen hieman toisin. 

Omintakeinen, vetävä ja visuaalisesti huima fantasiasarjan avaus vie maanalaiselle junamatkalle

 

Silja Sillanpää & Pasi Pitkänen: Ouroboros: Sateenkaarikäärme. 257 sivua, WSOY 2024. 

 

Kotimaisissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa kansalliset erityispiirteet ovat selvästi viime aikoina liudentuneet. 

Keskushenkilöt eivät enää ole leimallisesti suomalaisia lapsia ja kirjan miljöitä ei välttämättä tarkenneta tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. 
 
Esimerkiksi Jukka Behmin jalkapalloharrastuksesta kertova varhaisnuorten-romaani Ihmepoika Leon (Tammi 2023) sijoittuu kokonaan Isoon-Britanniaan. 

Salla Simukan lastenromaanissa Poika ullakolla, poika kellarissa (Tammi 2024) miljöölle ei anneta tarkkaa sijaintia. 
 
Lastenkirjallisuudessa on toki tyypillistä seikkailla erilaisissa fantasiamaailmoissa tai toden ja kuvitellun välitiloissa, jolloin tapahtumapaikan tuttuudella ei lukijalle  ajatella olevan mitään erityistä merkitystä, pikemminkin päinvastoin: lukijan ajatellaan olevan jopa helpompi heittäytyä seikkailuun, kun kirjasta ei löydy yhtymäkohtia omaan (harmaaseen) arkeen.  
 
Mielestäni  Timo Parvelan, norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarja (WSOY 2015–2021) on yksi tienraivaaja ja innoittaja tällaiselle uudenlaiselle kirjakonseptille, joka on todistettavasti menestynyt myös käännösmarkkinoilla. 

Myös Silja Sillanpään ja Pasi Pitkäsen Ouriboros: Sateenkaarikäärme on Kepler 62-sarjan tavoin selvästi tarkoin mietitty ja fiksattu kokonaisuus, joka povaukseni mukaan tulee kiinnostamaan myös  Suomen ulkopuolella. 
 
Silja Sillanpään edelliset seikkailuvetoiset kuvakirjat Salasaaren salaisuudet ja Salasaari: Kadonneet tarinat (WSOY 2021 ja 2022, kuv. Marja Siira) pohjautuivat Pikku Kakkosen lastenohjelmakonseptiin, jossa lapset pääsivät seikkailemaan studioon rakennetussa fantasiamaailmassa. 
 
Sivumäärältään tuhti ja fantasiamaailmaltaan huolella suunniteltu Ouroboros: Sateenkaarikäärme on siis Sillanpäälle aivan uusi alueenvaltaus.

Kolmiulotteisuuden tuntu on vahva läpi Pasi Pitkäsen kuvituksen.
Tässä Kivi putoaa maan alle kuin Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa
ikään. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Sillanpään ja Pitkäsen lastenromaanin perusasetelma itsessään on hyvinkin klassinen: Päähenkilö Kivi on 12-vuotias poika, joka on asunut koko ikänsä isovanhempien hoteissa. Äiti on kadonnut mystisesti pojan ollessa vielä vauva. 

Tarkemmista yksityiskohdista isovanhemmat vaikenevat yksituumaisesti ja isoisäkin toteaa vain, että Kivin äiti ”katosi kuin maan nielemänä”. 

 

Sen tiedän, että minulla on aina ollut ikävä äitiä. Jos väität, että se on mahdotonta, kun en edes ole kunnolla tavannut häntä, olet väärässä. Mietipä niitä kaikkia kortteja, joita päiväkodissa ja koulussa askarrellaan, kun äitienpäivä lähestyy. Mieti kaikkia kevät- ja joulujuhlia, joissa muilla lapsilla on mukana ikiomat vanhemmat.Minulla on Mauri, joka nauraa kuin sammakko, ja Malviina, jonka taskusta saattaa juhlapäivänäkin löytyä sanomalehtipaperiin kääritty hileinen hiirenraato tai purkillinen kiemurtelevia kärpäsentoukkia. Saattaahan siinä tulla äitiä ikävä. 

 

Romaanin aloitus on vetävä ja imee lukijan tehokkaasti mukaan seikkailuun.  

 

Hyvää tarkoittavat sosiaaliviranomaiset vievät jo vanhuudenhöppänöiksi määritellyt isovanhemmat, Maurin ja Malviinan,  hoitolaitokseen. Lähtiessään Mauri kehottaa lapsenlastaan vielä pesemään sukat, tarkistamaan maidon ja tekemään kuin Pedro. 

Omituiset ohjeet johdattavat Kivin salaperäisen rasian äärelle, josta löytyvät tarkemmat toimintaohjeet. Näin poika päätyy Ruotsiin ja Ormhovin hautausmaalle tietyn riimukiven luokse matkaseuranaan äidin ennen katoamistaan pojalle jättämä lemmikkikäärme Niji. 

Pasi Pitkäsen kuvituksen lataus syntyy usein tummista
 sävyistä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024).

Kivi putoaa maan alle ja ymmärtää pian päätyneensä maanalaiselle juna-asemalle. Poika kohtaa asemalla muutaman vuoden itseään vanhemman tytön, Dian, jonka kanssa hän hyppäää liikkuvaan junaan.

 

– – Juna oli jotain aivan muuta kuin pääkaupungin kalpea metro, jolla olin matkustanut ennen aarrejahtipäivää. Se ei muistuttanut myöskään pehmeäpenkkisiä pitkän matkan junia, joiden eteisessä oli vessa ja matkalaukkulokeroita. Mikään tässä junassa ei ollut modernia eikä muovista. Rappuset olivat koristeelliset, seinät kiiltävää tummaa puuta ja verhot paksua samettia. Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa.

 

–  – Koko vaunu oli täynnä väkeä. Näin tummia ja vaaleita kasvoja, erimuotoisia silmiä, suita ja neniä. Punaisia, valkoisia, ruskeita, mustia, keltaisia, kiharia, suoria, lyhyitä, pitkiä hiuksia. Huppuja, huiveja, hilkkoja, hattuja, housuja, hameita, kaikenkirjavaa ja jollain lailla tursuavaa ja ylitsepursuavaa pukeutumista. Moni oli kuronut vaatteita kasaan vyötäisilleen sidotulla narulla, vyöllä tai kangaskaistaleella, joissa roikkui vielä pussukoita, lusikoita, mukeja, saksia ja muita varusteita. 

 

 

Sillanpään lastenromaanin asetelmat toivat mieleeni eteläkorealaisen post-apokalyptisen dystopian, Bong Joon-hon ohjaaman elokuvan Snowpiercer (2013). Se  kertoo ekokatastrofista hengissä selvinneistä, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä, jotka ovat pelastautuneet junaan. Tämä juna ei pysähdy väliseisakkeilla, koska ulkona vallitsee hyinen, tappava kylmyys. 

Suljetusta  tilasta huolimatta Pitkänen loihtii junan
eri vaunuosastoihin upeita, kolmiulotteisia
atmosfäärejä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään
lastenromaaniin Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Pian Kiville selviää, että valtaosa junan matkustajista on todellisuutta pakenevia eskapisteja, vallanhaluisia katastrofaatteja ja taidetta luovia visionäärejä. Mutta jännityksen ja erilaisten ryhmien klikkiytymisen tehosteeksi junasta löytyy  myös vierakkoja, tarhureita, kieltäjiä ja  häntäväkeä, joiden roolia tai ominaispiirteitä ei  tässä avausosassa vielä tarkemmin avata.  
 
Kivi huomaa joutuneensa keskelle salamyhkäistä juonittelua ja taktikointia. Voiko hän luottaa sataprosenttisesti Diaan tai junan itsevaltiaaseen Boaan? Onko Kivin kadonnut äiti samassa junassa?  

Jännitys tiivistyy neljänsadan junankierron verran piilossa lymynneeseen Sateenkaarikäärmeeseen.   
 
Paljastamatta enempää juonesta, sanon silti, että Ouroboros tuntuu iskevän silmää ja tekevän kunniaa myös Kirsi Kunnaksen lastenlyriikalle! 

Pitkäsen kuvitus synnyttää katsojassa jopa hypnoottisen tunnelman. 
Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Hauskasti Silja Sillanpää ripottelee tarinaan kuvaannollisia ilmaisuja tai sanontoja, joiden merkityksen minäkertoja Kivi epäilee olevan ainakin osalle lukijoita hieman vieraampia. 

Tässä pari esimerkkiä:

 

Ormhovin kirkkomaalla ei näkynyt ristin sielua. (Oletko kuullut tuota sanontaa aiemmin?) Mauri käyttää sitä aina tilanteissa, joissa ketään ei näy missään, ja minun mielestäni sanonta sopii erinomaisesti kirkkomaalle).
 
– – Kesti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian). Minä tajusin ja huusin niin, että koko vaunu kaikui. – – 

 

Silja Sillanpäällä on ollut onni saada tarinamaailmansa kuvittajaksi Pasi Pitkänen, joka laajensi jo edellä mainitussa Kepler62-sarjassa ymmärrystä näyttävän nelivärisen kuvituksen roolista hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnattujen romaanien tarinan kuljetuksessa, luetun ymmärtämisessä ja tunnelman nostatuksessa. 

Pasi Pitkäsen kuvitus on sananmukaisesti tasa-arvoinen Sillanpään tekstin kanssa, niin määränsä kuin laatunsakin puolesta. Pitkänen loihtii toinen toistaan taidokkaampia kolmiulotteisia, tietokonepeleistäkin tuttuja kiehtovia tiloja, joihin lukija solahtaa vaivatta sisälle.  

Kiehtovat ja taidokkaat kuvat riimukirjoituksista, salaperäisten ovien avausmekanismeista ja junan komentokeskuksen tekniikasta tukevat Sillanpään tarinalinjastoja. 

Ouroboros: Sateenkaarikäärme luo suljettuun tilaan tihentyvää jännitystä, joka ei tekstissä ja kuvissa kuitenkaan kiihdy liian piinaavaksi alakouluikäiselle lukijalle.  

 

  

 

 

Neljä Satua Satujen saarilla

Satu Kontinen & Satu Rämö: Satujen saaret 1: Lottalehto. Kuvittanut Satu Kontinen. 183 sivua. Tammi 2024. 

 

Kotimaisten lasten- ja varhaisnuortenromaanien sarja-avauksia on tänä keväänä luvassa todella paljon.  

 

Satujen saaret -sarjan alkuidea on peräisin Satu Kontiselta, joka pyysi työparikseen aiemmasta yhteistyöstä tutun Satu Rämön. 

Kontinen tunnetaan graafisena suunnittelijana ja kuvittajana. Lapsille ja nuorille hän on aiemmin tehnyt muun muassa kartonkisia ensikirjoja (Hupskeikkaa, WSOY ja Mokomaki-sarja, Myllylahti) sekä kuvittanut Laura Ertimon tekstiin perustuvia, visuaalisesti poikkeuksellisen näyttäviä lasten ja nuorten tietokirjoja (Myllylahti ja S&S). 

Satu Rämön Islantiin sijoittuvat Hildur-dekkarit ovat muutamassa vuodessa nousseet Suomessa ilmiömäiseen suosioon. 

 

Satujen saaret -sarjan konsepti on monella tavalla nerokas. 

 

Sarjan molempien tekijöiden etunimi on Satu. Sarjan päähenkilöinä ovat serkukset Satu ja Saga. Sagan perhe asuu tulivuoritutkija-äidin työn takia Islannissa, jota kutsutaan yleisesti satujen saareksi. 

Serkut tapaavat toisiaan lähinnä loma-aikoina.

 

Nimiösivulla esitellään sarjan päähenkilöt, Saga (vas.) ja
Satu. Satu Kontisen viivassa ja lapsikuvauksessa on samaa
konstailematonta herkkyyttä kuin Maija Karmalla. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja Satu Rämön
lastenromaaniin Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

 

Todennäköisesti kaikki sarjan osat  tulevat sijoittumaan todellisiin miljöisiin Suomessa ja Islannissa. Arvatenkin kahden kertojan vetovastuu tulee myös vaihtumaan eri osissa. Toinen osa, Islantiin sijoittuva Kotikumpu, ilmestyy jo ensi vuoden alussa.  

 

Ensimmäisessä osassa seikkaillaan Kontisen kotimaisemissa Lauttasaaren  Lottalehdossa. 

 

Sadun ja Sagan isoisällä on Lauttasaaressa Sadun kodin lähistöllä vanha kesämaja. Jostain syystä tytöt eivät ole aiemmin tavanneet juroa isoisäänsä, joten luottamuksen saavuttamiseen menee tovi. 

 

Lapsilukija tuskin ihmettelee serkusten isoisän korkeaa ikää. Isoisän kerrotaan nimittäin olleen Suomen jatkosodan aikaan jo nuorukainen! Toisaalla mainitaan, että Sadun vanhemmatkin ovat hieman iäkkäämpiä.

Juron isoisän hahmo varastaa huomion
taustalla juoksentelevilta tytöiltä. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja 
Satu Rämön lastenromaaniin 
Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

Lottalehdossa olisi ollut aineksia vain ”söpöksi”  sadunomaiseksi seikkailusaduksi, mutta onneksi tarinakonseptissa on mukana myös etsiväseikkailujen patinaa ja  ja mystistä tunnelmointia. 

Satu on Saga-serkkuaan arempi sosiaalisissa tilanteissa, mutta kumpikin tytöistä on virittynyt huomaamaan kaikkialla väreilevän seikkailun mahdollisuudet isoisän kesämajalla: kyse voi olla esimerkiksi viileästä tuulenpuuskasta sisätiloissa keskellä kesähellettä, ikkunaruutuun piirtyvästä ikuisuuden symbolista tai sinisen  lemmikkikukan ilmiintymisestä eri yhteyksissä.   

 

Satu Kontisen kuvituskuvissa kesämajan vehreä luonto
ja etenkin kasviaiheet muodostavat usein tunnelmalisen
 kehyksen. Tässä  katsojan huomion anastaa kuitenkin kesämajan
liepeillä liikkuva lempeä kummitus. Satu Kontisen kuvitusta
Kontisen ja Satu Rämön lastenromaaniin 
 Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

Avauosassa tytöt tutustuvat ikäisiinsä poikiin, Björniin ja Keviniin, joten sarjan tarinalinjastossa saattaa olla tulevissa osissa koukkuja myös pojille. 

 

Tosin Satu Kontisen tarkkaviivaisen, kuvakulmilla ja kasviornamenteilla leikittelevän sekä visuaalisesti hyvin latautuneen piirroskuvituksen perusteella sarjan kohdeyleisöksi on todennäköisesti ajateltu etupäässä tyttöjä.   

Kontisen kuvitus Lottalehtoon poikkeaa rohkeilla kuvakulmillaan perinteisestä, yksinomaan esittävyyteen perustuvasta lastenromaanin kuvituksesta. 

Useammassa kuvassa ihmishahmot tuntuvat jopa sulautuvan osaksi maisemaa, joten katsojalta vaaditaan tarkkaa silmää ja hahmotuskykyä! 

 

Suomen lähihistorian tapahtumat, jatkosodan vuodet,  punotaan luontevasti isoisän ja hänen rakastettunsa rakkaustarinan kautta juonen osaksi. 

”Jos ei tiedä, mistä on tullut, on vaikea olla tässä hetkessä. Kyllä te ymmärrätte, eikö niin?” toteaa lasten oppaana oleva aikuinen Elle, joka on Sadun vanhempien lelukaupan uskollinen asiakas.

 

Satu Rämön  Hildur-dekkareissa aikuislukijalle  annetaan juonen lomassa rutkasti Islantiin liittyvää tapatietoutta ja kansanperinnettä. Lottalehdossa islantilainen säväys tulee ilmi lähinnä Sagan hauskassa puheenparressa. 

Saga on kaksikielinen, ja hän maustaa usein puhettaan islantilaisilla sanonnoilla, jotka hän kääntää sellaisenaan suomeksi.

 

Satujen saaret -sarjan tekijäkaksikko hyödyntää lasten etsiväkirjojen ikiaikaista kliseetä, kun  taajaan toistuvia ruokailutilanteita ja nautittuja ruokia kuvataan antaumuksellisesti. Satu-tytön isällä on esimerkiksi tapana paketoida tyttöjen eväät huolellisesti ja nimetä ne kiehtovasti ja makunystyröitä jo ennakkoon kutkuttavasti:

Tyttöjen ajatukset laukkasivat villisti, joten he päättivät ryhtyä yöeväille. Satu avasi evässalkun. Sieltä löytyi taas isän hauskasti nimeämiä nyyttejä ja kylmää kaakaota. Saga valitsi "Aamuauringon noustessa" -nimisen nyytin, Satu otti "Pienen huikopalan". Molemmissa oli kolmioleivät. Hiukopalassa oli sisällä meetwurstia, juustoa ja kurkkua, aamuauringoissa puolestaan voita, banaania ja kanelia. Saga ei ollut koskaan kuullut sellaisesta yhdistelmästä, mutta se maistui kerrasssaan taivaalliselle.  

Tänään julkistettava lastenromaani on herättänyt jo ennen ilmestymistään kiinnostusta myös muilla taiteen alueilla: tamperelainen Komediateatteri esittää ensi kesänä lastenromaanista tehtyä näytelmää Panu Raipian dramatisointina ja Take Two studios -tuotantoyhtiöllä on kirjasarjasta jo optio elokuvaksikin. 

 

 

 

 

 

Pöljä, ailahteleva rakkaus Korsossa

Siri Kolu: Tämä liukasteleva sydän. 218 sivua. Otava 2023. Kansikuva Elisa Konttinen. Love-sarja. 

 

Opettelin ystävieni kanssa pelialueen. Pyöräilimme ympäriinsä. Ostimme jäätelöä pienistä korttelialepoista. Opin keskustan ruutukaavan betonitalot, joiden parvekkeet olivat aikaa sitten kostuneet ja täynnä sammalta. 1970-luvun kerrostaloketjut isoine korttelipihoineen, radan molemmin puolin iso ja pieni S-market, vanhalla asemalla kallishintainen kahvila ja lankamyyntiä. – – Aina kun ajatteli tuntevansa alueen, se yllätti. Radan länsipuolella, korkeiden mäkien suojassa, piileksi puutaloalueita, jotka eivät tuntuneet kuuluvan nukkavieruun keskustaan. Lähimetsässä joen yli kohoava pieni puinen silta suoraan kuin metsätarinasta. Pyöräreitillä aukeava metsäsuora laululintuja täynnä.

 

Siri Kolun Tämä liukasteleva sydän on Otavan uuden Love-sarjan neljäs osa.

Keväällä ilmestyivät Tuula Kallioniemen Pitkä ja komee  ja Sari Luhtasen Tuhkimo tennareissa ja alkusyksystä yhdysvaltalaisen Justin Thaon melodramaattinen rakkaustarina Älä mene, Sam.  

Elisa Konttisen syvän metsänvihreä kansikuva Kolun nuortenromaaniin ei onneksi koodaa oletetun lukijan todennäköisintä sukupuolta, ja hyvä niin. Parisuhdepähkäilyt eivät käsittääkseni kiinnosta pelkästään tyttöjä. 

 

Tämä liukasteleva sydän on jälleen yksi hyvä esimerkki varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden reaktionopeudesta kertoa nykynuorten arjen solmukohdista, joissa paineita aiheuttavat usein erilaiset klikit, jännitteet ja ristiriidat ryhmien kesken. 

Seiskaluokkalainen Diandra eli Didi muuttaa vanhempien eron jälkeen uuteen kotiin isoveljensä ja äitinsä kanssa. Rahasta on tiukkaa ja äiti joutuu tekemään pitkää päivää sairaalassa. 

Didi löytää nopeasti uusia ystäviä, Kanelin ja Kärpän, joiden kanssa hän rakentaa ja käsikirjoittaa liveroolipelitarinoita.

 

Kolu luo jo romaanin alussa eloisan miljöön. Jälkisanoissa hän antaa tarkat koordinaatit Vantaan Korsoon sekä viittaa myös oman nuoruutensa mielenmaisemiin Keravalla.  

 

Dome on rinnakkaisluokan kingi, omaa hovia häikäilemättömästi pyörittävä raggari ja koulun alfauros, semikriminaali, joka on aiemmin ollut paikallisen jalkapallojoukkueen lupaava tähtisentteri, mutta ura on tyssännyt urheiluvammaan.

 

Yllättäen Dome ottaa yhteyttä pikakirjoitustekniikan hallitsevaan Didiin ja pyytää tätä toimimaan päiväkirjanaan. 

 

– Mä haluan että voin tallentaa sun avulla kaiken sen, mikä jää yli, hän sanoi. – Susta tulee niiden ajatusten säilytyspaikka. Sä kuuntelet ne ja kirjoitat ne ylös ja pidät tallessa. Saat käyttää niitä materiaalina sun juttuihisi, joita sä kirjoitat. Mutta et puhu niistä sanaakaan täälä koululla. Et vaikka joku uhkaisi sua.

 

Didi ei kuitenkaan sokaistu yht´äkkisestä huomiosta ja oudosta tarjouksesta.

 

Tämä liukasteleva sydän kuvaa vivaihteikkaasti manipulointia, mutta samalla myös teini-ikään kuuluvaa vimmaista ja elämänvaiheeseen luontaisestikin kuuluvaa tarvetta olla osa samankaltaisten ryhmää. Painotuksiltaan Kolun romaani liikkuukin monin kohdin samoilla taajuuksilla kuin Terhi Rannelan novellikokoelma Vaarallinen keli.

 

 

Keskushenkilö ja minäkertoja Didi on vahva, itsenäinen teini, joka tempoo itseään vähin erin ulos Domen mielivaltaisesta ja pomottelevasta käskytyksestä. Samaan aikaan hän pääsee kurkistamaan Domen tarkoin varjelemaan kulissientakaiseen elämään, jossa on paljon inhimillisyyttä ja huolenpitoa.

Ennen pitkää Didi huomaakin  joutuvansa Domen arkiminän – Danin –  ”pöljän rakkauden” piiriin, jossa hän kaatuu naamalleen kerta toisensa jälkeen. Didi hämmentyy Domen / Danin hänelle uskomissta salaisuuksista, joista läheskään kaikkia hän ei kykene hallitsemaan ja ymmärtämään: 

 

Pelkäsin menettäväni otteeni siitä, kuka olen. 

Olen kirjoittaja, suunnittelija, sivustakatsoja. Minua ei saa katsoa, minä olin osa pelin näkymätöntä rakennetta. Minä katson, kun muut pelaavat, ratkovat pelin juonikuvioita, tulevat epätoivoiseksi, pettävät rakkaansa, hyökkäävät, liittoutuvat, rakastavat joka minuuttia. 

 

Nuori rakkaus on aina siekailematonta, arvaamatonta ja äkkipikaista. 

Tämä liukasteleva sydän ei missään kohdin onneksi äidy siirappiseksi rakkaushömpäksi, vaikka lopun dramaattinen käänne olisikin antanut siihen aineksia. 

Kaikki Love-sarjan kotimaiset kirjat ovat mitaltaan kohtuullisia, Luhtasen ja Kallioniemen teokset reippaasti alle 200-sivuisia ja Kolun romaanikin vain hieman yli 200-sivua. 

Vetävä ja turhasta rönsyilystä karsittu tarina on eittämättä yksi olennainen koukku, jolla eritasoiset ja -ikäiset lukijat saadaan "lankeamaan loveen" ja lukemisen koukkuun! 

 

 

Kun huvipuistossa kuuluu riemun ja kauhun kiljahduksia...

 

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa. 363 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

 

 

– – Minussa on kiinni terästä, puuta, betonia ja rautaa. Kuortani on muokattu kiinnittämällä siihen satoja rakennuksia, sitten ne on taas revitty pois. Rakennettu uusia tilalle.

Mahtavat huvilaitteet painavat ja rusentavat, niiden perustukset on upotettu syvälle, kerroksieni pohjiin asti. Ravintolat ja varastot ovat osa minua, mutta alati muutettavissa.

Kukaan ei kysy minulta, mitä haluaisin hävittää ja säilyttää. Kukaan ei tiedä, mikä on minulle rakkainta. Sellaista, mitä ilman en voi elää.

 

 

Ella Paijan (1990) Soita minulle karusellin kelloa on omintakeinen nuortenromaani.

 

Erikoiskirjastonhoitajana työskentelevän Paijan esikoisen yhtenä näkökulmahenkilönä on huvipuisto, joka esitetään tuntevana ja myös erilaisiin toimintoihin pystyvänä hahmona. 

Nuortenromaani sijoittuu hyvin tunnistettavasti Tampereen Särkänniemen huvipuistoon. 

 

Kesäkauden alkaessa huvipuistoon palkattujen kesätyöntekijöiden keskuudessa järjestäydytään jälleen erilaisiin arvohierarkioihin tehtävien vastuullisuuden ja aiemman työkokemuksen perusteella. 

 

Yksi uusista kesätyöntekijöistä on omissa oloissaan viihtyvä ja tarkkaileva Teemu, joka nauttii ensimmäisestä kesästä kaukana kotoa.   

 

Huvipuistoin laitteisiin ilmaantuu outoja vikoja,  vuoristoradan huoltomies kuolee oudoissa olosuhteissa ja kolmevuotias lapsi katoaa mystisesti.

 

Dekkarijuonteen ohessa viritellään jännitteisiä ihmissuhdekuvioita.

 

Takakannessa romaania kuvataan kesäisesi trilleriksi.

 

Yli 300 sivustaan huolimatta kirja on nopealukuinen, mikä johtuu lyhyistä luvuista, joissa näkökulma ja ääni annetaan huvipuiston lisäksi siellä työskenteleville nuorille. 

 

Paijan romaania voisi luonnehtia eräänlaiseksi uuskummaksi: arkeen työntyy yliluonnollisia säikeitä. Mitään onnelliseksi kiertyvää loppuratkaisua ei ilmaannu, asiat jäävät ratkaisematta. 

 

Romaanin erityinen ansio piilee kuitenkin arjen kuvauksessa: nuorten kesätyön kuvauksia ei  ole liiemmälti näkynyt nuortenkirjoissa. 

Uskoisin jopa, että Linnanmäen ja Särkänniemen huvipuistojen seuraavaan kesätyörekrytointiin tulee Paijan romaanin takia vielä nykyistäkin enemmän hakemuksia: sen verran samastuttavasti ja houkuttelevasti Ella Paija kuvaa eräänlaisen suljetun tilan jännitteitä! 

Uskon, että tarkkailen itsekin huvipuiston miljöötä aivan toisella tavalla seuraavalla kerralla.