Alkavan kesän kunniaksi lasten- ja nuortenkirjoja pikkurahalla

Kuvan copyright: Lastenkirjainstituutti

  

Lastenkirjainstituutin toinen Kirjabasaari pidetään Tampereella ensi keskiviikkona 5.6. klo 10 – 18 
osoitteessa Puutarhakatu 11 A (2. krs).

Myynnissä olevat kirjat ovat instituutin kirjastolle tarpeettomia vanhoja ja uusia lasten- ja nuortenkirjoja. 

Tarjolla on paljon kuvakirjoja, jotka sopivat lapsiperheille ja päiväkoteihin, fantasiaa, hevoskirjoja ja erilaisia tyttö- ja poikakirjoja lapsille ja nuorille sekä nostalgisia kirjoja 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.

Kirjojen hintahaitari vaihtelee eurosta viiteen.

Kirjabasaarissa on myös erikoistarjouksia Lastenkirjainstituutin omista julkaisuista 50 %:n alennuksella sekä uusinta Satusaappaat ja runopilli -kirjaa ja Onnimannin vuoden 2013 tilausta lahjahintaan. Kaikki tarjoukset ovat voimassa ainoastaan Kirjabasaarin aukioloaikana.  

Kirjaostosten lomassa voi osallistua Lastenkirjainstituutin kirjaston esittelykierroksiin tasatunnein, tutustua vanhoja kuvakirjoja ja laulukirjoja esittelevään näyttelyyn ”Lastentarhan kirjakaapista” ja kokeilla arpaonnea kirjallisissa arpajaisissa, joissa joka arpa voittaa!

Kirjabasaari on osa Annikin runofestivaalien Annikki OFF-ohjelmistoa.  

Kätkön jäljillä kahdesti

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. 164 sivua. Karisto 2013. Kuvitus Jari Paananen.

Hanna Kökkö: Kätkö. Kustannus-Mäkelä 2013. 181 sivua. Kansi Tanja Mitchell/ Pompoko Design. Valokuva Susanna Toivainen.

Tässä taas hyvä todiste siitä, kuinka lasten- ja nuortenkirjailijat alitajuisesti keksivät  tarttua johonkin jo vähän aikaa ilmassa olleeseen ilmiöön ja nostavat sen sitten toisistaan mitään tietämättä parahultaisesti samaan aikaan keskusaiheeksi. Tämä samanaikaisuus ei toki vähennä kummankaan kirjan arvoa ja tasoa millään lailla!

Kumpaakin tekijää voi kiittää terveellisen, lapsen ja nuoren fysiikkaa ja psyykeä kohottavan harrastuksen monipuolisesta esittelystä. Paljon puhutaan nykyisin siitä, kuinka lapset jumittavat tietokoneen ja pelikonsoleiden äärellä eivätkä osaa enää edes liikkua motorisia erityistaitoja vaativassa luonnossa. Geokätköily on monella tavalla haastavaa ja vaatii hyvien hoksottimien lisäksi hyvää kuntoa.

Nokialla asuvan Johanna Hulkon uuden sarjan aloittava Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on rakenteeltaan perinteinen seikkailua ja jännitystä sopivassa suhteessa sisältävä ja lyhyiden lukujen takia nimenomaan itsenäisen lukuharrastuksen alkuun sopiva lastenromaani. Hulkko on aiemmin kirjoittanut kaksi romaania aikuisille.

Viidesluokkalainen Raparperi-niminen tyttö harrastaa intohimoisesti geokätköilyä vuotta nuoremman parhaan ystävänsä Emmin kanssa. Tyttöjen riemua alkavasta kesästä latistaa  hieman vaatimus vahtia Emmin ekaluokkalaista pikkusiskoa.

Seikkailu lähtee käyntiin vähän verkkaisesti ja jännitysmomentit kilpistyvät turhan usein kännykän katoamiseen, puuttumiseen tai kastumiseen. Nokkapokka poikien kanssa on tietysti yhtenä sivuteemana, mutta jouduttuaan Pirunkivellä pinteeseen, tyttöjen on pakko niellä ylpeytensä ja tukeutua poikien telttamajoitukseen. 

Raparperi istui pyyhkeen sisällä ja tärisi. Hän oli lopulta löytänyt sortsit järvestä, mutta nyt paleli. Emmin kännykkä köllötti purettuna kuivamassa Raparperin puhelimen vieressä. Salli oli kerrankin hiljaa. Isojen tyttöjen saarna oli vaientanut hänet.

"Meillä on puhjennut kumi, yksi kadonnut kännykkä ja kaksi kastunutta. Joku meistä jää tänne odottamaan, kun kaksi polkee hakemaan apua isältä ja Pekalta", Raparperi sanoi lopulta ääneen sen, mitä he kaikki olivat ajatelleet jo pitkään.

Geoetsivät pitävät strategiapalaveria ratkaistaakseen kätkön viimeiset koordinaatit. Jari Paanasen kuvitusta Johanna Hulkon lastenromaaniin Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus, Karisto 2013.

Geoetsivät-sarjan avaus on perinteisten Viisikko-kirjojen hengessä modernisti kirjoitettu leppoisa luontoseikkailu, johon ei ihmeempää rikosta sisälly, vaikka lapset pääsevätkin tekemisiin omaperäistä puheenpartta käyttävän poliisin kanssa. 

Kuriositeettina voi vielä mainita, että Raparperilla on yhden isän sijasta kaksi isää. Tytölle itselleen tässä ei ole mitään kummallista: kun kaverit häneltä asiaa tiedustelevat, Raparperi toteaa, että hänellä kävi niin hyvä tuuri! 

Seikkailun päätteeksi on laadittu lukijoille oma geokätkötehtävä, joka ratkeaa kirjan antamien vinkkien ja koordinaattien avulla. Mukana on myös pieni sanasto geokätkennästä kiinnostuneille. Kirjan lopusta löytyy myös seuraavan osan, syksyllä ilmestyvän Geoetsivät ja vaeltava aave –kirjan ensimmäinen luku. Tällaiseen lukijan koukuttamiseen vielä ilmestymistään odottavaan seuraavaan osaan en ole Suomessa aiemmin törmännytkään!

Jari Paanasen suuripäiset lapsihahmot eivät ole mustavalkokuvituksessa kovin samastumiseen houkuttelevia. Kuvitusta on myös ihmeen vähän siihen nähden, että kirjasarjaa kuitenkin mainostetaan helppolukuisena.

Hanna Kökkö on hämeenlinnalainen kielten opettaja, joka tunnetaan aiemmin Hanna Toivaisen nimellä kirjoittamistaan Suvituuli-lastenromaaneista.

Kätkö on itsenäinen nuortenromaani. Se on vetävästi ja päähenkilön, kuudesluokkalaisen pojan, luonnekuvauksen osalta varsin uskottavasti kirjoitettu kasvutarina.

Teoksen teemat eivät sinällään yllätä: Manun isällä on taustallaan väkivaltarikoksia ja hän istuu tuomiotaan vankilassa. Vanhemmat ovat eronneet ja pojan muistikuvat isästä ovat hataria ja ahdistaviakin. Isän varjo lyö leimansa poikaan myös kaveripiirissä  ja Manu joutuu kiusatuksi. Kavereita enemmän Manulle tuo sisältöä elämään geokätkentäharrastus, joka saa uutta pontta ystävystymisestä Helmiin, rempseään ja mutkattomaan tyttöön. 

Helmin reipas luonne auttaa Manua myös suhteuttamaan omia konfliktejaan. Poika saa niihin hyvää tekevää etäisyyttä:

Manu tunsi itsensä pieneksi rohkean Helmin rinnalla. Milloin hänestä oli tullut näin säikky? Manu hätkähti tajutessaan, että viimeaikaiset välikohtaukset Topin ja Ronnin kanssa olivat vaikuttaneet häneen niin, ettei hän enää normaaliin tapaansa alkanut soittaa suutaan vaan jotenkin jähmettyi paikalleen uhkaavassa tilanteessa. Ja toisaalta Helmin takia häntä ei enää edes huvittanut ryhtyä haastamaan riitaa.

Eikä se oikeastaan tuntunut niin pahalta. Kyllä ilman riitoja ja rähinöitä voi elää. 

 

Geoetsivien tapaan myös Manu saa vihin oikeasti vaarallisesta kätköstä. Pojan valokuvausharrastus ja geokätköily lomittuvat juonen kannalta saumattomasti toisiinsa.  

Sekä Hulkko että Kökkö ovat molemmat perheineen harrastaneet geokätkentää useita vuosia ja siitä juontuu tietysti harrastuksen intoutunut kuvaaminenkin.

Ilkamoiva opetustarina kalpeista Pixonin pojista

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo. Suomentanut Maarit Halmesarka. 32 sivua. Teos & Schildts & Söderströms 2013.

Postilaatikkoon kopsahti viime viikolla painotuore Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo, joka on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi nimellä Bröderna Pixon och TV:s hemliga sken.

Kollaasikuvitusta retrohengessä koko 2000-luvun alun ajan uudistanut Linda Bondestam on nyt tehnyt perinteisemmän kuvituksen, vaikka hänen robustit hahmonsa ovatkin hyvin tunnistettavissa.

Kun tuntee entuudestaan Bondestamin rosoisen ja makaaberin tyylin, niin ei voi väittää, että tämä kuvakirja suoranaisesti edes liittyisi käännöskirjoissa tällä hetkellä vallalla olevaan trendiin, josta oli aikaisemminkin puhetta kevään uutuuskirjakatsauksessa Lastenkirjahyllyssä, kun totesin että makaaberius ja goottityyli on selvästi tulossa myös pienimpien lasten kirjojen mausteeksi. Niihin enemmän trendin perässä julkaistuihin käännöskirjoihin palaan myöhemmin uudelleen.

Bondestamin ja Malin Kivelän kuvakirja ammentaa 1800-luvun hyvää tarkoittavasta, äärimmilleen kärjistävästä ja liioittelevasta lastenkirjasuuntauksesta, jossa lapsen parhaaksi esitellään, kuinka voi käydä vaikkapa tottelemattomille, peukaloa imeville tai tuoliaan keikutteleville lapsille. Wilhelm Buschin Max ja Moritz ja Heinrich Hoffmannin Jöröjukka ovat tästä parhaita esimerkkejä.

Pixonin pojat ovat koukuttuneet television katsomiseen:

Pixonin pojat istuvat sohvalla. He ovat katsoneet TV:tä neljä tuntia, siitä asti kun heräsivät. He syövät muroja ja karkkia.Veljesten äiti nukkuu. Pixonin pojat tykkäävät TV:n katselusta. He lopettavat sen ainostaan silloin, kun hakevat lisää karkkia tai pelailevat tietokoneella.

Äiti suhtautuu poikien piintyneisiin tapoihin moittivasti: hän käveli lapsena joka päivä kouluun kolme tai kolmetoista kilometriä, satoi tai paistoi, ilman kenkiä, pelkät kaarnanpalat jalkojen suojana!

Vaikka äidinkin olemus vaikuttaa varsin flegmaattiselta, hän saa silti kylliksi voimia ja patistaa poikansa ulos. Pojat ovat pihalla aivan toistaitoisia ja hytisevät vilusta raa´assa ulkoilmassa: ”Tietokoneiden ruudut kajastavat kovin kotoisasti kaikista ikkunoista.”

Pixonin pojat ovat selvästi jääneet kehityksessä jälkeen muista ikätovereistaan. Äiti kuuntelee lääkäreiden tuomiota huolestuneen oloisena. Linda Bondestamin kuvitusta Malin Kivelän tekstiin perustuvaan kuvakirjaan Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo, Teos 2013. 

Lääkärissä selviää, että poikien kunto on 90-vuotiaan vanhuksen tasolla. Mahalaukut ovat pienet ja nahistuneet ja hampaat reikäiset.

Äidillä ei ole voimia poikiensa elämäntapojen radikaaliin muuttamiseen, mutta onneksi kohtalo puuttuu peliin. Televisio sanoo poks. Pojilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä etsimään virikkeitä kodin ulkopuolelta.

Ja – tietysti ! – ihme tapahtuu. Ennen pitkää pojat huomaavat, että he pystyvät  toimimaan myös vuorovaikutuksessa muiden kanssa, paremman puutteessa vaikka naapurin tätien, Tyyran ja Veeran kanssa. 

Linda Bondestam on tehnyt heistä verrattoman hauskat suomenruotsalaiset, elämästä nauttivat  karikatyyrit. Tyyra on tanssinut kabareessa Berliinissä 1930-luvulla ja Veera on ollut ”ensisijaisesti tiedenainen”. Tädit syöttävät pojille vatkulia.

Pixonin pojat ottavat lähitienoota haltuun, juttelevat talonmiehen kanssa ja kiipeilevät kalliolla. Ja eipä aikaakaan, kun omaehtoinen leikki valtaa heidän television turruttamat mielensä.

Hätä ei oikeasti ole ihan tämän näköinen. Linda Bondestamin kalmanhenkistä kuvitusta Malin Kivelän tekstiin perustuvaan kuvakirjaan Pixonin pojat ja
TV:n kotoisa kajo, Teos 2013. 

Mutta onko äkillinen riuhtaisu piintyneistä tavoista heille sittenkin vähän liikaa? Malin Kivelä huijaa lukijoitaan traagisella  käänteellä... ennen auvoista loppuratkaisua, jossa kuvakirjan retron-ruskea ankea yleisväritys lopulta antaa tilaa freeseille ja kirkkaille väreille!

Toisin kuin Jöröjukan kaltaisissa vanhoissa opetustarinoissa, niin Pixonin pojat  pääsevät tv:n jumituksesta eroon ja niin värit palaavat heidän elämäänsä, jopa entistäkin kirkkaampina. Linda Bondestamin kuvitusta Malin Kivelän tekstiin perustuvaan kuvakirjaan Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo, Teos 2013. 

Ihan pienimmille tai muutoin heikkohermoisille lukijoille Pixonin poikia ei voi suositella, mutta viisi-kuusivuotias liioittelusta ja hurjistakin käänteistä pitävä lapsi nauttii varmasti tästä television ja tietokonepelien turruttavasta vaikutuksesta kertovasta veikeästä ja sopivan anarkisisesta opetustarinasta.

Tove tutuksi

Helsingin Sanomien Teema-lehti 2/2013. Muumitaiteilijan sata vuotta. Tove, ihmisyyden puolustaja. 98 sivua. Sanoma News OY, Helsingin Sanomat 2013.

Helsingin Sanomat pohjustaa näyttävästi Tove Janssonin ensi vuoteen ajoittuvaa syntymän satavuotisjuhlaa Teema-lehden numerolla. Lehden kuvatoimitus ja taitto on pieteetillä toteutettu ja se kuulunee itsestään selvyytenä  kaikkien Muumi-fanien kokoelmaan. 

Lehdessä valotetaan monelta taholta Tove Janssonin elämää ja tuotantoa. Tuija Pallaste vie jutussaan Janssonin omimpien maisemien äärelle, Porvoon Klovharunin pikkuruisesta saaresta Pariisin taiteiljakortteleihin ja Ullanlinnan taiteilija-asuntoon. 

Pallaste on myös haastatellut uuden elämäkerran Janssonista kirjoittanutta taidehistorioitsija Tuula Karjalaista. Artikkelissa Tove, nuori kapinallinen, ruoditaan Janssonin rakkauksia ja valotetaan boheemin luonteen eri puolia.

Jouni K. Kemppainen on tavannut Tove Janssonin 93-vuotiaan veljen Per-Olov Janssonin, jolle lähestyvä juhlavuosi teettää myös kiireitä: Lontoossa avautuu muun muassa laaja Tove Jansson -aiheinen valokuvanäyttely, jonka työt ovat pääosin veljen ottamia.

Seija Sartin henkilöhaastattelun kohteena on Sophia Jansson, Tove Janssonin veljen Lars Janssonin tytär, joka nykyisin hallinnoi yhdessä miehensä Roleff Kråkströmin kanssa Tove Janssonin tekijänoikeuksia ja Muumi-tuoteperhettä.

Jukka-Pekka Raesteen haastattelussa Kråkströmistä käy selville muun ohessa se, että Arabian muumimukeja tehdään Fiskarsissa nykyisin miljoonan mukin vuositahtia. Politiikan toimittaja Unto Hämäläinen kertoo myös omasta muumimukiepisodistaan Helsingin Stockmannilla.

Muumi-kultin eri osa-alueita otetaan niin ikään haltuun: Tanja Vasama on haastatellut brittiläisen Sort of Books -kustantamon edustajia Britanniassa viime vuosina uudelleen syntyneestä Muumi-buumista.

Japanilainen Erika Takahashi rakastui Janssonin Muumeihin ja Suomeen siinä määrin, että muutti jo lukiolaisena Suomeen. Leena Virtasen puheenvuoro-palstalla pohditaan muumikirjojen merkitystä lasten- ja aikuistenkirjallisuutena ja haastatellaan myös muumitutkija Sirke Happosta.

Saska Saarikoski puntaroi omassa kolumnissaan erilaisten lastenkirjojen käyttöarvoa iltasatukirjallisuutena lapsen ja aikuisen näkökulmasta.

Onkin erinomaista, että Saarikoski brändää itseään jo hyvissä ajoin lastenkirjoihin kallellaan olevaksi: häneltähän ilmestyy syksyllä Otavalta myös ensimmäinen lastenkirja, Erika Kallasmaan kuvittama lastenromaani Meidän isä on hammaspeikko !

Itselleni antoisin haastattelu oli teemanumeron lopussa, Tove Janssonin pitkäaikaisen ystävän, näyttelijä Birgitta Ulfssonin,  haastattelu, jossa Janssonista piirtyy hippoihin ja antaumukselliseen juhlintaan mieltyneen ystävän muotokuva.

Isompien haastatelujen lomassa on erilaista muumi-aiheista triviatietoa, mukana myös Alfons Tallgrenin laatima muumivisa.

Kirjan reikien kautta aukeaa maaginen toinen todellisuus

Maria Sellier: Kurkista ja katso taidetta. 10 kuuluisaa maalausta. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. 45 sivua. Nemo 2012.

Tässä oivallinen taidekasvatusrunokuvakirja viime vuodelta, todellinen helmi, arvioipa sitä sitten tekstin tai visuaalisen annin perusteella.

Intensiivisesti katsova silmäpari herättää uteliaisuuden... Kuvitusta Marie Sellierin runokuvakirjaan Kurkista ja katso taidetta. 10 kuuluisaa maalausta, Nemo 2012.

... ja sivua kääntämällä paljastuu, että silmät kuuluvat Leonardo da Vincin Mona Lisalle! Kuvitusta Marie Sellierin runokuvakirjaan Kurkista ja katso taidetta. 10 kuuluisaa maalausta, Nemo 2012.

Kirjassa  edetään yksityiskohdista kokonaisuuteen:  erisuuruisin ympyrärajauksin herätetään aukeamalla lapsen kiinnostus taidehistorian kuuluisan maalauksen yksityiskohtaan. 

Maalaus paljastuu seuraavalla aukeamalla ja rajattu yksityiskohta onkin osa kokonaisuutta!

Tuomas Nevanlinnan arvatenkin hyvin  vapaasti mukaellen suomentamat runot tempaavat nekin mukaansa ja loppusilauksen tekee vielä vallaton taitto, joka antaa tekstin soljua, tempoilla, lainehtia tai muuttua tarpeen mukaan eri väriseksi.

Ja kirjan pedagogista käyttöarvoa lisää vielä sekin,  että sitä voi käyttää myös lukusanojen, numeroiden (1 – 10) ja värien oppimiseen.

Kokonaisuus on pelkistetty, freesi ja raikas. Taidekasvatuksen voi siis aloittaa tämän kirjan avulla jo leikki-ikäisen kanssa.

Huomenna avautuu Iittalassa naivistisen taiteen perinteinen kesänäyttely, joka on saanut 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi huikaisevan nimen Tähtitaivas.

Mukana on jälleen monia tunnettuja suomalaisia naivistitaiteilijoita ja osa heistä, eli Petra Heikkilä, Raimo Huittinen, Seija Juva ja Kikka Nyrén, tunnetaan myös lastenkirjallisuuden kuvittajina.

Juhlavuoden kunniaksi mukana on myös erikoisvalikoima otsikolla Special guest stars, ja heidän joukossaan jo edesmennyt Alice Kaira, joka on kuvittanut Leena Laulajaisen kuvakirjan Tyttö ja valkoinen hevonen (Weilin+Göös 1985).  

Rouva Huu matkaa kylmää säätä uhmaten piakkoin näyttelyn avajaisiin, joissa on aina yhtä lämmin tunnelma!  

Kuvittajien vuotuiset palkinnot kolmelle

Kuvittajat ry jakoi eilen Helsingissä Kiasmassa kolme vuotuista palkintoa.

Kieku-palkinto on elämäntyöpalkinto, ja sen sai Seppo Polameri (s. 1936). Raati luonnehti valintaansa seuraavasti:

Seppo Polameri on julkaissut urallaan satoja kirjankansia sekä kuvituksia noin 70 teokseen. Hän on tullut tunnetuksi erityisesti metsästys- ja kalastusaiheisista piirroksista ja maalauksista. 

Luonnontieteellisen keskusmuseon näyttelyiden seinämaalaukset ovat Polameren käsialaa. Polameren ilmaisuvoimainen, elävä viivankäyttö yhdistettynä tarkkaan ja anatomisesti oikeaoppiseen esittävyyteen on hämmästyttävä yhdistelmä. 

Polameri tavoittelee töissään spontaania ilmaisua ja kertoo pyrkivänsä toteuttamaan esittävät kuvansa abstraktia lähentelevällä tekniikalla.

Polameri on kuvittanut ainoastaan aikuisille suunnattuja kirjoja.

Kaiku-palkinto myönnetään taiteellisesta läpimurrosta ja sen sai Christer Nuutinen (s. 1971).


Lopullisen voittajan kolmesta ehdokkaasta valinnut sarjakuvataiteilija-kuvittaja-pilapiirtäjä Heikki Paakkanen perusteli seuraavasti:

Christer Nuutisen viitseliään yksityiskohtainen ja silti kepeän ilakoiva aiheen käsittelytapa tarjoaa runsaudessaan kuvanlukunautinnollisuutta ja iloa. Ahkeran kuvittaja-ammattilaisen ilmaisuskaalaan kuuluu myös tyylilajivaihteluihin yltävä monipuolisuus sekä oivaltavaa kuvituksellista kekseliäisyyttä ja hersyvää, lempeää huumoria. 

Christer Nuutinen on viime vuonna kuvittanut Marjut Hjeltin kirjan Veden valtiaat. Totta ja tarua (SKS). Ensi syksynä ilmestyy uusi Hjeltin ja Nuutisen yhteinen teos Maan väki. Totta ja tarua.

Kukko-palkinto jaetaan tietokirjan ja oppikirjan kuvittajalle ja sen sai Salla Savolainen (s. 1962).

Iloisen vekkulit kuvitukset osoittavat, että Salla ei ole vain taitava piirtäjä, vaan myös loistava taiteilija, jolla on erinomainen värituntemus. Hänen kuvituksensa eivät ole vain tekstin täydennystä vaan tuovat opetusmateriaaliin tärkeän lisäelementin, jolloin syntyy lopputulos 1+1=3. 

Savolainen aloitti kuvittajan uransa 1990-luvulla nimenomaan oppikirjan kuvittajana. Hän on kuvittanut mm. Tammen Kirjakuja-sarjaa ja Otavan Hei nyt lasketaan –sarjaa. Viime vuonna ilmestyi myös muotoilun juhlavuoden tietokuvakirja Hurraa helsinki, ikioma kaupunki (Tammi) yhdessä Karo Hämäläisen kanssa.

Kukin palkinto on suuruudeltaan 5 000 euroa. Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi kaikkia voittajia.

Mainio iltasatukuvakirja

Inga Moore: Talo metsässä. Suomentanut Pauli Salmi. 40 sivua. Kustannus-Mäkelä 2012.

Tämä brittiläinen kuvakirja on taas sellainen pieni helmi, joka saa rouva Huun haikailemaan perinteisen, lyhyttekstisen kuvakirjan ääreen.

Kaksi veikeää pikkupossua lähtee retkeilemään vehreään metsään. Retkeltä palattuaan ne kohtaavat karhun ja hirven, jotka ovat ymmärtämättömyyttään rikkoneet niiden kotipesät.  

Ja kun toinen pieni porsas meni kotiin kepin kanssa, se huomasi, että hirvi oli muuttanut sen majaan. Pieni porsas ei ollut moksiskaan, sillä se piti hirvestä.

Mutta hirvi oli vielä karhuakin suurempi, ja kun se nousi kohteliaasti toivottamaan hyvää huomenta – RÄISKIS! Majakin hajosi.

Kuvan katsojaa houkutellaan työntymään sisälle syksyiseen metsään: lehtien kahinan voi kuulla ja puiden lehtien välistä siilautuvan auringon voi aistia ihollaan. Inga Mooren kuvitusta kuvakirjaan Talo metsässä, Kustannus-Mäkelä 2012.

Hyvässä yhteishengessä nelikko päättää rakenuttaa kaikille yhteisen kodin. Ne kutsuvat rakentajamajavat apuun. Urakasta luvataan palkaksi maapähkinävoileipiä.

Talon huonekalut ja muut tilpehöörit ostetaan käytetyn tavaran kaupasta.

Inga Moore kuvaa metsän siimestä, ikihonkien hiljaista huminaa ja kodikasta yhdessäoloa tavalla, joka kouraisee vatsan pohjasta. Hänen kuvitustyylinsä tekee kunniaa Beatrix Potterille: pienten possujen elegantti olemus viettelee kuvan katsojan.

Uusi talo nousee rivakasti ammattimiesten eli majavien avustamana. Inga Mooren kuvitusta kuvakirjaan Talo metsässä, Kustannus-Mäkelä 2012.

Ja entäpäs sitten Mooren hirvi! Samaan aikaan sen ylväs hahmo yhdistyy ainakin omassa mielessäni heti John Bauerin satukuvitusten hirviin, mutta kahdella jalalla seisovassa hirvessä on myös samaa keimailevaa siroutta kuin Sven Nordquistin kuvakirjojen lehmässä!

Suomalaisittain tulkittuna tässä kuvakirjassa on pääosassa kaksi metsän kuningasta: karhu ja hirvi. Katsokaa tuota eleganttia loikkaa, jonka hirvi ottaa oikeanpuoleisella sivulla! Inga Mooren kuvitusta kuvakirjaan Talo metsässä, Kustannus-Mäkelä 2012.

Talo metsässä on onnen omiaan iltasatukirjaksi. Lopuksi uupuneet eläimet käyvät nukkumaan omaan kotiin sieviin pikku vuoteisiinsa ja niille kaikille toivotetaan vuorollaan hyvää yötä. 

Inga Moore on syntynyt Sussexissa mutta viettänyt lapsuutensa Australiassa. Nyttemmin hän asuu jälleen Glouchesterissa Iso-Britanniassa.

Hän on kuvittanut myös kaksi keskeistä brittiläistä lastenkirjaklassikkoa: Kenneth Grahamen The Wind in the Willows ja  ja F. H. Burnettin The Secret Garden. Kustannus-Mäkelä on julkaissut 1990-luvulla Mooren kuvituksin kirjat Joen rannalla ja muita tarinoita teoksesta Kaislikossa suhisee ja Rupikonnan seikkailut teoksesta Kaislikossa suhisee. 

Kirjalito ja Egmont ovat sittemmin julkaisseet Salaisen puutarhan ja Kaislikossa suhisee 2000-luvulla ja näissä kirjoissa on Mooren kuvitukset kokonaisuudessaan. 

Koko suku myötäelää Pentin uutta harrastusta

Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Pentti ja kitara. 32 sivua. Tammi 2013.

Joskus kuvakirjan juju voi olla ällistyttävän yksinkertainen, kuten tässä Pentti-kuvakirjasarjan uudessa osassa. 

Leikki-ikäisten ja alakoululaisten arki on nykyisin kyllästetty erilaisilla harrastuksilla, pieneen uupumukseenkin asti. Tässä retrohenkisessä kuvakirjassa kerrotaan hauskasti Pentin kitaraharrastuksesta.

Osa Pentti-sarjan lumoa on sen nostalgiassa tai retrotunnelmassa. Aina ei voi olla aivan varma, mitä vuosikymmentä eletään. Näiltä osin Salla Savolaisen lapsen arkea pienin detaljein tallentava kuvitus on vaikutevelassa ruotsalaiselle kuvitusperinteelle, joka herättää aikuisessa oitis kaihomieltä mennyttä maailmaa kohtaan.

Pentillä on yhdessä viihtyvä suku, joka osaa pitää rennosti hauskaa. Tällaisesta yhteisestä kesäillasta juontuu myös Pentin haave oppia soittamaan kitaraa.

Eri sukupolvien rento yhdessä oleminen on tiivistetty tähän kesäiseen tunnelmakuvaan. Salla Savolaisen kuvitusta Riina Katajavuoren kuvakirjaan Pentti ja kitara, Tammi 2013.

Pentin setä Jaska on rokkimehiä ja soittaa kitaraa. Jouluisin, kun suku kokoontuu mummulaan, Jaska-setä säestää ja kaikki laulavat joululauluja. Juhannuksena maalla aikuiset hoilaavat iskelmiä ja yhteislauluja Jaska-sedän kitaran säestyksellä. – – Pentistä on mukava nukahtaa maalla kitaransoittoon ja aikuisten ääniin, jotka kantautuvat terassin kesäyöstä.

Vähin erin Pentti kartuttaa tietämystään kitaransoitosta serkkulassa ja rohkaistuu puhumaan kotonakin haaveestaan saada oma kitara. Äiti ehdotelee tosin ensin omasta mielestään kiinnostavampia soittimia: huilu, viulu, fagotti, sello, trumpetti, pasuuna, basso, saksofoni, haitari tai klarinetti. Mutta Pentti on jo valintansa tehnyt.

Voi tätä valinnan vaikeutta! Ensimmäisen kitaran ostaminen on juhlallinen hetki
myös Pentin isälle ja äidille. Pentin katse viipyy pitkään ylärivin sähkökitaroissa, mutta
haaveille täytyy jättää aikaa toteutua. Salla Savolaisen kuvitusta Riina Katajavuoren kuvakirjaan Pentti ja kitara, Tammi 2013.

Kotimaisissa kuvakirjoissa on nykyisin aivan liikaa tekstiä. Riina Katajavuori on kuitenkin malttanut rajata tekstimassaa, vaikka haluaakin antaa myös perustietoa kitaransoitosta, riitasointuineen ja Jimi Hendrixeineen. Onnistunut taitto myös purkaa raskaita tekstiblokkeja aukeamalle omiksi kokonaisuuksiksi. Hauska tyylikikka on myös sisäkansien plektravalikoima, josta löytyvät paitsi kirjan keskushenkilöt niin myös tärkeimmät kitaravirtuoosit meiltä ja maailmalta! 

Salla Savolaisen kuvat välittävät eläytyen myös innostusta, uuden harrastuksen aiheuttamaa täpinää ja vaihtuvia tunnetiloja.

Opiskelijatytön pitämän soittotunnit vaihtuvat pian rastatukkaisen Samin opetukseen, ja Pentin taidot etenevät roimasti. Oivaltavasti kuvataan myös ajan kulumista, kun vanha akustinen kitara tulee Pentille pieneksi, ja on aika siirtyä isompaan soittimeen… ja niin Pentti saa hartaasti toivomansa sähkökitaran!

Taidot karttuvat ja Samikin on jo sitä mieltä, että Pentti olisi valmis pyrkimään musiikkiopistoon. Pettymysten sietämistä tai odottamisen malttia tarvitaan eri-ikäisten lasten arjessa. Pentinkään tie musiikkiopistoon ei ole ihan silkoinen, mutta maltti on valttia!

Pentti ja kitara on hyväntuulinen ja elämänmakuinen kuvakirja. Siinä miellyttää supertavallisen pienperheen arjen kuvaaminen, suvun yhteisöllisyys ja me-henki.

Moderni toisinto klassisten tyttökirjojen paatoksellisuudesta

Jacqueline Wilson: Salainen siskoni. Suomentanut Terhi Leskinen. 303 sivua. Otava 2013. Kansikuva Nick Sharrat.

Jacqueline Wilson -fanit saavat jälleen nautiskella uudesta suomennoksesta.

Jacqueline Wilson (s. 1945) on iso-britannialaisen nykynuortenkirjallisuuden tunnetuin nimi. Hän kirjoittaa syrjäytyneistä perheistä, köyhyydestä, karuista elämänkohtaloista, vanhempien ja lasten vuorovaikutuksen kipupisteistä hyvin raadollisesti ja avoimesti.

Wilsonin suosio perustunee nähdäkseni ennen muuta vankkumattomaan lojaalisuuteen, jolla hän suhtautuu lapsipäähenkilöihin. Hän ei kaihda esittää aikuisten julkeutta, itsekkyyttä ja keskenkasvuisuutta. Rankoista elämänkohtaloista huolimatta lapset luovivat monien vastusten läpi ilman suurempia traumoja. 

Hänen kerronnalliset ratkaisunsa ovat jossain määrin jopa naiiveja ja epäuskottavia, mutta dramaattisen juonen punojana hän on joka tapauksessa vertaansa vailla.

Salainen siskoni -romaanissa on jo vanhoista tyttökirjoista tuttu aihelma: päähenkilöinä ovat rikas tyttöraukka, aikanaan maineikkaan rocktähden vanhin tytär Sunset, sekä hänen sisarpuolensa, köyhän yksinhuoltajaäidin kasvattama  oikeudentuntoinen Destiny.

Tyttöjen tiet kohtaavat hetkellisesti. Sunsetin isä ei tunnusta Destinyä aviottomaksi lapsekseen, mutta tytöt tunnistavat heti sielunsukulaisuuden ja ryhtyvät pitämään yhteyttä.

Ulkoisesti vauras kasvuympäristö ei tee Sunsetiä onnelliseksi. Hän aistii vanhempiensa tulehtuneet välit, isän syrjähypyt ja äidin turmeltuneisuuden luxus-elämän paineissa. 

Yhdessä lastenhoitajan kanssa 10-vuotias Sunset kantaa ison vastuun sisaruksistaan, Acesta ja Sweetiestä. Wilson kuvaa perheen vanhempien tunneköyhyyttä ja julkisuudenkipeyttä hyvin raadollisesti. Hyvinkin rankkojen lapsikohtaloiden kuvaukseen tuo hänen kirjoissaan aina lohtua se, että näillä eri tavoin kaltoinkohdelluilla lapsilla on kuitenkin aina joku perheen ulkopuolinen tukija, joka näkee kulissien läpi ja pyrkii edesauttamaan muutoksen syntymistä. 

Destinyn äiti on sairaalloinen ja joutuu tekemään useampaa työtä elättääkseen itsensä ja tyttärensä. Pienperheen aiemman ahdingon kuvaus on puistattavaa sosiaaliraporttia:

Äiti kävi sosiaalitoimistossa anelemassa uutta patjaa. Mutta siellä oltiin sitä mieltä, että no, te asutte Latschfordin vuokrataloalueella, joten olette yhteiskunnan pohjasakkaa. Minkä me sille mahdamme, ette te olette likaisia, emme me voi jaella teille uusia patjoja viiden minuutin välein. Niinpä äiti sanoi heille yhtä sun toista, ja me yritimme pärjätä ilman patjaa monta kuukautta ja käperryimme yhdessä sohvatyynyille äidin peitto allamme ja minun nallepeittoni päällämme. Minusta oli oikeastaan mukavaa maata niin lähekkäin, mutta äidin selkä tuli siitä kipeäksi.

Äiti saa yllättävän perinnön vanhalta mieheltä, jonka kotiapuna hän on toiminut, ja niin Destiny muuttaa äitinsä kanssa omaan pientaloon lähiöön, joka on suhteellisen hyvässä maineessa. Destinyn on kuitenkin vaikea löytää omaa paikkaansa uudessa luokassa ja hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. 

Destiny on perinyt isänsä laulun lahjat ja kun koulussa järjestetään kykykilpailu, hän pääsee näyttämäään taitonsa julkisesti. Ja siitä poikii – tietysti – ennalta-arvattava käänne aivan romaanin loppukliimaksina. 

Wilson ei lähde eettisesti arveluttavassa loppukäänteessäkään besserwisseröimään ja spekuloimaan hankkeen mielekkyyttä, vaan tuulettaa antaumuksella mukana Destinyn ja hänen äitinsä haaveiden täyttymystä. 

Juuri tällainen harmaasta arjesta ponnistava yltiöoptimistinen elämänasenne selittää kirjailijan suosiota. Jacqueline Wilson antaa lukijoilleen päiväunia ja unelmia, joille tuntuu aina löytyvän katetta. 

Myös lukija on Wilsonin tapaan aivan varma siitä, että Destinyn äidinrakkaus ei vie tyttöä paheen tai ahneuden teille. Tältä osin Salaiset siskokset muistuttaa monien vanhojen tyttöromaanien paatosta ja ylevyyttä.

Wilsonin edellinen suomennos Yökylässä on arvioitu  Lastenkirjahyllyssä.  

Otava on myös ottanut uuden painoksen romaanista Kahden kodin välillä, joka kertoo avioerosta lapsen näkökulmasta. 

Koirien päiväkodissa riittää vipinää

Barbro Lindgren & Eva Eriksson: Raisu Roosa tarhassa Suomentanut Anna Warras. Tammi 2000.

Kun tämä ruotsalainen kuvakirja ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten, sen kerronnallinen ratkaisu loitontaa lapsen päiväkotiin totuttelu koirien maailmaan tuntui lystiltä, joskaan ei kovin uskottavalta kiepiltä.  

Helsingin Sanomissa toissa viikon sunnuntaina julkaistussa toimittaja Mikko Heikkisen Morris-terrierin onnenpäivä -jutussa  kerrottiin terrierin totuttelusta koirien päiväkotiin Lauttasaaressa.

No, ehkäpä Ruotsissa on ollut jo yli kymmenen vuotta sitten ihan oikeasti kirjan kaltaisia koirapäiväkoteja!

Bullterrieri Roosa oireilee yksin kotona pitkän maalaiskesän jälkeen ja vaatii töistä saapuvalta emännältään lakkaamatta huomiota:

Ei koirien pidä istua sisällä murisemassa aamusta iltaan, se käy aivan liian tylsäksi.

Roosa arkailee ensin uutta paikkaa ja monia sille vieraita koiria. Eva Erikssonin
kuvitusta Barbro Lindgreniin kuvakirjaan Raisu Roosa tarhassa, Tammi 2000.

Koirien ja ihmislasten päiväkotien säännöt menevät kyllä yllättävän hyvin yksi-yhteen. Roosan emäntä tulee ensimmäisinä päivinä sen kanssa tutustumaan  päiväkodin arkeen ja käytänteisiin:

Kerran sinne tuli tuhma koira, joka halusi purra muita. No, se passitettiin kotiin tekemään tuhmuuksiaan.

– – Kävelyn jälkeen koirat pannaan päiväunille. Jotkut käyvät nukkumaan omaan koriinsa, toiset taas vaihtavat keskenään nukkumapaikkaa. Eräät ahtautuvat mukavasti yhteiseen koriin. Vaikka joku koira ei haluaisi nukkua, sen on silti pakko mennä päiväunille. Sellaista on tarhassa.

Kirput ja hinkuyskätartunnat vaivaavat Roosan päiväkotiryhmää, mutta
onneksi vastukset voitetaan.  Eva Erikssonin kuvitusta Barbro Lindgreniin
kuvakirjaan Raisu Roosa tarhassa, Tammi 2000.

Myös koirien päiväkodissa on monenlaisia vastuksia: yhteen koiraan tulee kirppuja ja sitten Roosa saa koirahinkuyskätartunnan.  

Roosa on aluksi arka ja haluton osallistumaan toisten koirien leikeihin, mutta vähitellen se reipastuu. Koirien päiväkodissakin on jatkuvaa kilpailua parhaasta kaverisuhteesta.

Ulkoilu vaatii järjestelmällisyyttä ja valppautta päiväkodin henkilökunnalta... Eva Erikssonin kuvitusta Barbro Lindgreniin kuvakirjaan Raisu Roosa tarhassa,
Tammi 2000.

Barbro Lindgren ja Eva Eriksson on rautainen tekijätiimi, joka ei tee puolivillaista jälkeä koskaan. Erikssonin koirat ovat kukin omia persoonia. Koiraharrastajien iloksi kirjan lopussa on lista kaikista koirapäiväkodin hoidokkien koiraroduista.

Raisusta Roosasta kerrotaan myös kuvakirjoissa Raisu Roosa ja Raisu Roosa muuttaa kaupunkiin (Tammi 1996 ja 1997).