Hellyttäviä ja siksi niin tärkeitä kuvakirjoja

Sam McBratney: Arvaa mikä on maailman paras paikka. 64 sivua. Suomentanut Anneli Heimonen. WSOY 2012.

Jutta Langreuter & Stefania Dahle: Kaikista rakkain. 28 sivua. Suomentanut Maisa Tonteri. Lasten Keskus 2012.










Lapsen ja aikuisen välisestä hoivasuhteesta ilmestyy nykyisin poikkeuksellisen paljon lämminhenkisiä kuvakirjoja.

Onko niille havaittu nykyisin erityistä tarvetta, kun kiire lyö leimansa lapsiperheen arkeen?

Vanhemmat eivät välttämättä aina muista hokea rakkauttaan lapsilleen, mutta siksi onkin hyvä että lastenkirjoissa tehdään niin entistä useammin ja painokkaammin.

Sam McBratneyn & Anita Jeramin Arvaa kuinka paljon sinua rakastan on poikinut useita rinnakkaisteoksia näyttämö-, palapeli- ja pahvikirjaversioineen.

Suomennoksen uusin laitos on ilmestynyt Egmontin kustantamana viime vuonna.









Iso Pupu ja sen poikanen seikkailevat nyt Arvaa mikä on maailman paras paikka –kuvakirjassa neljässä toisiinsa linkittyvässä pikkutarinassa.

Kiinnostavaa on se, että Anita Jeramin alkuperäinen kuvitus on korvattu Andy Wagnerin ja Debbie Tarbettin Jeramin tyyliä jäljittelevällä kuvituksella!

Pikku Pupu ottaa tarinoissa lähiympäristöään haltuun yhdessä rohkaisevan ja turvallisen Ison Pupun kanssa. Kun on seikkailtu Piilopuussa, Kaukamaassa ja Sumuvuorilla, on aika palata kotiin ja todeta – tietysti ! – että kotipesä on maailman paras paikka.

Ja aivan kuten aiemmassa Arvaa kuinka paljon sinua rakastan –kuvakirjassa, niin myös tässä uutuudessa viimeisen sanan saa Iso Pupu poikaselleen:

”Paras paikka, jonka minä tiedän”, kuiskasi Iso Pupu, ” on siellä, missä sinä olet".

Kuvakirjan iso kirjasinlaji ja väljä ladonta tekevät siitä hyvän harjoittelukirjan lukutaidon alkuvaiheisiin, sillä eihän tämä aihe ole eskari- tai ekaluokkalaisenkaan mielestä oikeasti yhtään lälly!


Saksalainen Kaikista rakkain –kuvakirja ammentaa samasta lapsen ja vanhemman välisestä tunnepatteristosta kuin Bratneyn kirjakin.

Stefanie Dahlen jänikset muistuttavat ilmeissä, asennoissa ja olemuksessaan jopa hätkähdyttävän paljon Anita Jeramin ”alkuperäisiä” hahmoja.

Tässä kuvakirjassa on enemmän tekstiä ja teemakin laajenee enemmän lapsen uhmaan, suvaitsevaisuuteen ja kodin turvan merkitykseen pienelle lapselle. Myös kuvitus on runsaampi monine yksityiskohtineen.

Josse-jänis kiukuttelee emolleen ja päättää muuttaa ystäviensä luokse. Se toteuttaa aikeensa, vaikka siskojen viiksikarvat vipattavat hämmennyksestä ja äitikin on huolestuneen näköinen.

Pähkinähiirten perheessä on sotkuista, mäyräperheessä haisee omituiselta, oravaperheen asunto on korkealla puussa ja sinne on vaikea kiivetä.

Pepi-serkun luona Josse viihtyy pisimpään, mutta sieltäkin puuttuu jotakin tärkeää: äidin rakastava syli. Ja niine hyvineen Josse palaa takaisin kotiin, jossa äiti jo avosylin sitä odottaa.















Jotta tämä ei nyt menisi ihan herkistelyksi, niin tänään järjestetään Hämeenlinnassa Kirjan aika-festivaaleilla Verkatehtaalla klo 13 lähtien paneelikeskustelu Tabut eli mistä nuorille ei saisi kirjoittaa ja miksi, jota rouva Huukin matkaa pian kuuntelemaan.

Nelipäiväisillä festivaaleilla on myös muuta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen linkittyvää ohjelmaa ja kirjailijavierailuita, joita voi selailla oheisesta linkistä.

Paneelin puheenjohtajana toimii nuortenkirjailija Salla Simukka. Muina panelisteina ovat kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Jukka Laajarinne sekä nuori lukija Paula Heinilä Hämeenlinnan lyseon lukiosta.

Luetaan yhdessä!

Helsingin Linnunlaulussa toimiva valtakunnallinen lukemisen ja kirjallisuuden edistämiskeskus Lukukeskus juhlii tänä vuonna 40-vuotisjuhlavuottaan.

Lukukeskus järjestää kirjailijoiden vierailuja ja lukukampanjoita sekä julkaisee kolmea kirjallisuuslehteä: lasten kirjallisuuslehti Vinskiä, nuorten kirjallisuuslehti Lukufiilistä ja verkkolehti Kiiltomatoa.

Lukukeskus palvelee erityisesti opettamisen ja kirjastoalan ammattilaisia, jotka kohtaavat päivittäin työssään erilaisia ja eri-ikäisiä lukijoita. Kirjallisuuskampanjat on useimmiten suunnattu lapsille ja nuorille.

Lukukeskus tekee tärkeää työtään nimenomaan kirjailijavierailuiden organisaattorina ja järjestää vuosittain Lukuviikon, joka on lukemisen teemaviikko kouluille ja kirjastoille.

Juhlavuoden kunniaksi Lukukeskus on järjestänyt huomenna päättyvän nettikyselyn Kirja joka muutti elämäni, jonka aineistosta julkaistaan ensi keväänä kirja.

Tänään järjestetään myös kutsuvierasyleisölle Lukukeskuksen 40-vuotisjuhlaseminaari Tulevaisuuden lukija, jossa zuumataan lukemisen tulevaisuutta monelta kantilta. PISA-tutkija Sari Sulkusen luennon otsikkona on Lukuharrastus muutoksen kourissa.

Lukemisen tulevaisuudesta väittelevät Radio Suomen Taustapeilin Pyöreän pöydän ääressä Kaarina Hazard, Pekka Seppänen ja Maija Vilkkumaa toimittaja Pauli Aalto-Setälän luotsaamina. Tämä keskustelu nauhoitetaan ja se on kuunneltavissa Radio Suomessa 3. marraskuuta 2012.

Kiiltomadon uusimmassa pääkirjoituksessa Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Anu Laitila määrittää Lukukeskuksen ydintehtäväksi lasten ja nuorten lukemisen edistämisen.

Lukukeskus ojentaakin entistä useammin auttavan kätensä ja vankan tietotaitonsa työssään entistä kuormitetummille opettajille ja muille kasvattajille tarjotessaan erilaisia luovan lukemisen ja lukemaan innostamisen palveluitaan.




Laitila kirjoittaa:

Suomalaisperheiden perinteisiin kuuluu, ainakin toistaiseksi, lapsille lukeminen. Myöhemmässä vaiheessa nuoret tarvitsisivat vielä vahvempaa tukea, sillä kirjallisuutta voi käyttää aseena syrjäytymistä vastaan.

Tosin rouva Huun luottamus lapsiperheiden yhteisen lukemisharrastuksen vakauteen ja jatkuvuuteen on sekin viime vuosina jo horjunut. [Yllä oleva kuvituskuva on Jan Ormerodin Isän kulta lukee -katselukirjasta (WSOY1985)]


Entistä enemmän valistusta pitäisikin ohjata neuvoloihin, päiväkoteihin ja äiti-lapsi-kerhoihin ja muihin tapaamispaikkoihin.

Lukukeskuksella oli muutama vuosi sitten Lukuleikki-hanke, jossa keskiössä olivat juuri neuvolat. Tällaisille ruohonjuuritason tärkeille hankkeille soisi jatkuvuutta yksittäisiä, määräaikaisia projekteja paljon pidempään.

Lastenkirjahylly ja rouva Huu onnittelevat lämpimästi Lukukeskusta, jonka kanssa on ollut aina yhtä mukavaa ja inspiroivaa tehdä yhteistyötä.

"On hyvä, ettei ennen vanhaata enää ole. Nyt on enemmän facebookia ja sellaista"

Susanna Alakoski: Päivän Harri. Suomentanut Tuula Kojo. 176 sivua. Schildts & Söderströms 2012. Kansikuva Christel Rönns.
















Kun lasten- ja nuortenkirjoja lukee päivät pääksytysten – paitsi omaksi ilokseen niin myös työkseen – , ilahtuu aina kohdatessaan kirjan, joka aidosti koskettaa ja joka tuntuu heti jotenkin epätavallisen TÄRKEÄLTÄ ja valtavirran tarjontaan nähden uudelta ja raikkaalta.

Susanna Alakosken juuri ilmestyneen lastenromaanin suomennoksen nimi on kieltämättä vähän outo, mutta saa selityksensä heti romaanin alussa.

Ystadin pikkukaupngissa asuvalla kymmenvuotiaalla Tiialla on nimittäin tapana kertoa isälleen lähes päivittäin luokkatoverinsa Harrin edesottamuksista. Jostain kumman syystä Harri samaan aikaan sekä ärsyttää että kiinnostaa Tiiaa.

Ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken (s. 1962) Svinalängorna (suom. Sikalat, 2007) oli koskettava, lapsen näkökulmasta kerrottu alkoholistiperheen kuvaus, jonka teemoina olivat myös maahanmuutto ja lapsen henkinen kaltoinkohtelu.

Romaani oli viime vuonna ajankohtainen Pernilla Augustin kirjan pohjalta ohjaaman Sovinto-elokuvan vuoksi. Pääosaa elokuvassa näyttelivät Ville Virtanen ja Outi Mäenpää.

Ja kyllä Alakoski tässä ensimmäisessä lapsille suunnatussa romaanissaankin tykittää oikein olan takaa erilaisia ongelmia nuorten lukijoidensa pureskeltavaksi:

Tiian äiti on kuollut moottoripyöräonnettomuudessa, kun Tiia on ollut vasta nelivuotias.

Tiia on vaikeasti allerginen. Tiian isä on suomenruotsalainen eikä osaa puhua ruotsia Tiian mielestä kunnolla.

Tiian ystävän Harrin äiti on vakavasti sairas.

Koulussa on jatkuvasti kärhämää kaverien kesken. Koulukavereilla on risaisia perheitä ja monikulttuurisuuskin aiheuttaa omat vastuksensa. Vanhakantainen opettajakaan ei pysty puuttumaan lasten välisiin suhteisiin kunnolla.

Ja päälle päätteeksi Tiian pienperhe on köyhä, vaikka isän mukaan heillä "ei ole mitään pulaa".

Mutta onneksi (...) Tiian paras ystävä, Peggi, on hänkin pahasti allerginen. Tytöt voivat yhdessä paheksua muiden luokkalaisten - ja erityisesti heidän vanhempiensa! – ymmärtämättömyyttä tuoksuyliherkkyyttä ja eläinpölyä kohtaan.

Peggin isä on Uruguaysta ja sen nimi on Diego. Mutta nyt se asuu Tukholmassa ja on saanut uuden lapsen uuden äidin kanssa. Sekä Krista että isä on äiti-isiä. Äiti-isiä on aika paljon. Jotkut vanhemmat kun ei tapaa lapsiaan, ja osa vanhemmistakin on kuollut. Joskus ne on kipeitä ja joskus väsyneitä ja haluaa vain istua telkkarin ääressä ja kitata kaljaa.
Joskus lapset on sen takia surullisia.
Joskus vanhemmatkin on surullisia.
Mutta jos kukaan ei voi sille mitään, niin kai se saa luvan olla niin.
Kaksikin ihmistä voi olla perhe.
Siloin sitä vain on vähän pienempi perhe.
Ja pienet perheet voi auttaa toisiaan.

Alakoski tavoittaa puhekielisellä ja rönsyilevällä kerronnallaan lapsen naiivin ja asioihin hyvin rationaalisesti suhtautuvan ajatusmaailman.

Aivan uusi tällainen tyylikeino ei lastenkirjoissakaan toki ole.

Päivän Harrin kerrontatapa ja lapsen nahkoihin meneminen tuo minulle mieleen oman lapsuuden tärkeät kirjani, Barbro Lindgrenin Erittäin salaisia juttuja ja Pikku Varpunen, joista on ollut aiemmin puhetta Lastenkirjahyllyssä.

Myös brittiläinen Jacqueline Wilson on monissa varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissaan viljellyt samaa tekniikkaa: vaikka hänenkin päähenkilönsä usein suorastaan rypevät erilaisissa ongelmissa ja arkipäivän vastuksissa, niin siitä huolimatta kirjojen sävy säilyy iloisen-toiveikkaana.

Susanna Alakoski asettuu hyvin yksituumaisesti lapsen puolelle, mutta toteaa tasapuolisuuden nimissä yks´kantaan, että myös aikuisilla on nykyisin vaikeaa monien ristikkäisten vaateiden puristuksessa. Juuri tästä syystä hänen maailmankuvansa on niin terapeuttinen sekä lapsen että aikuisen näkökulmasta.

Tiian homoseksuaalisuutta käsittelevä pohdinta on suorasukaista ja kursailematonta.

Jo pelkästään tämän katkelman perusteella Alakoski ansaitsisi lastenkirjallisuuden suvaitsevaisuuspalkinnon:

Tänään Max ja Marko halasi koulussa. Silloin Jakob sanoi, että ne on homoja ja lesboja. Harri lähti vetämään, se ei enää halua olla samanlainen kuin Jakob.
Krista sanoo, että on paljon homoja ja lesboja ja ettei ole ollenkaan paha olla homoseksuaali.
Olen samaa mieltä.
Sitä kun voi rakastua melkein keneen vaan.
Ennen vanhaan luultiiin, ettei niin voi käydä, sanoo isä. Ja ennen vanhaan luultiin niinkin, että lasten oli paras nukkua kädet peiton päällä, niin ettei ne vain hipelöi itseään. Luultiin myös, että tytöille sopi parhaiten hame ja mekko. Vaikka ulkona tuuli ja satoi lunta. Isä on kertonut, että Suomessa oli kirkoissa lämpölyhtyjä, joita tytöt sai lainata hameenhelmansa alle. Nyt niitä myydään museossa normilyhtyinä.
On hyvä, ettei ennen vanhaata enää ole.
Nyt on enemmän facebookia ja sellaista.
Ja Ruotsissa tytöistä voi tulla kuninkaita.
Ja pojilla voi olla kalsareissa kukkia.
Homoja ja lesboja on kaikissa maissa. Myös Norjassa. Isä sanoo, että osa suomenruotsalaisistakin pojista kärsii homopelkobasilleista. Kun nimittäin kerran pari poikaa oli halannut Suomen-laivalla, niin pari muuta poikaa oli normisti alkanut laulaa heviä ja vääntää kättä, kertoo isä.
Mutta onko muka kivaa, jos haukutaan homoksi ja lesboksi kun on neljännellä?

Oman hupinsa kirja tuottaa myös suomenruotsin ja ruotsinsuomen kielellisistä nyansseista kiinnostuneelle aikuiselle. Tiia piinaa isäänsä alituiseen oikomalla hänen kielenkäyttöään.

Tiialla ja Peggillä on myös oma viehättävä s-kielensä, jossa sanoihin lisätään mielivaltaisesti s-kirjaimia, vähän samaan tapaan kuin Tiuhti ja Viuhti tekevät Tove Janssonin Muumi-kirjoissa.

Päivän Harri aloittaa kolmiosaisen lastenkirjasarjan.

Kipakka prinsessa antaa huutia sovinnaisuuksille

Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti. Kertomus lohikäärmeiden kasvatuksen asiantuntijoille. 50 sivua. WSOY 2012.







Nuorille ja nuorekkaille on nykyisin tarjolla pararomantiikkaa, kauhusta ja satuolennoista ammentavaa hurmahenkistä seikkailua. Aivan osattomiksi tästä fantasiabuumista eivät jää pienemmät lapsetkaan.

Tekijäkaksikko Lehtinen & Valojärvi on jo kolmessa runokuvakirjassaan hemmotellut lohikäärme- ja prinsessatarinoiden ystäviä. Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille ilmestyi 2009 ja Kulta, voisitko syöstä tulta? seuraavana vuonna.

Samaan väljästi juonellisten runokuvakirjojen jatkumoon liittyy myös kesällä ilmestynyt uutuus, jossa prinsessa Wilhelmiinalle vanhojen hovisääntöjen mukaisesti etsitään sopivaa puolisoa.

Wilhelmiina ei kuitenkaan suostu isänsä käskytettäväksi, vaan puntaroi valintaa kauan ja hartaasti. Niinpä kirjassa on vaihtoehtoisia juonenkäänteitä, jotka valikoituvat kolikon kruunan ja klaavan mukaan.

Lehtisen prinsessa on omapäinen ja antaa huutia hovin etiketille. Kuninkaan kelpuuttamiksi kilpakosijoiksi seuloutuvat fyysikko, muusikko ja urheilija, joiden kanssa prinsessalla voisi olla vallan kelpo tulevaisuus, kuten runoista käy ilmi.

Prinsessan sydän on kuitenkin jo tarinan alussa kiinnittynyt köyhään nuorukaiseen, jonka tyttö kohtaa sattumalta kukkakedolla.



Poika saa vasta ensikohtaamisen jälkeen tietää, että tyttö onkin siniverinen. Kumpikin kamppailee tämän dilemman kanssa tahoillaan, kunnes kohtalo puuttuu peliin mitä hämmästyttävimmällä tavalla…

Lehtisen runosuoni soljuu pidäkkeettömästi, monin paikoin jopa turhankin runsassanaisena ja alituiseen huudahtelevana. Runoissa on paljon dialogia ja ne vaativat lukijaltaan keskittymistä yli aukeaman levittyviin pienellä fontilla ladottuihin juonisäkeisiin.

Tässä visioidaan prinsessan onnea runossa Wilhelmiinan ja urheilijan tarina:

--- Lapsia putkahti kuusi.

Miina kiirettä tuskaili
kun urheiluharrastuksiin lapsia kuskaili.
Mutta lapsetpa peleissä fuskaili!
Ottivat varaslähdön
jalkapalloa heittivät
ja menivät riman ali.
Lopuksi sanoivat vienosti:
"Eikös mennyt hienosti?"

Miina muksujaan hellästi hali
eikä ikinä sanonut "vali vali".

Sunnuntaisin oli auvoa
kävelylenkillä sauvoa.
Äiti, isä ja kuusi pipopäistä
kuninkaallista jälkeläistä.
Uusi siniverinen suku,
joka iikalla tuulipuku.

Toisaalta pienen fontin ansiosta Laura Valojärven kuvitus nouseekin ansaittuun pääosaan.

Valojärven akvarellit ovat sävykkäitä ja omaperäisiä. Hänen ihmishahmonsa ovat hiukan robusteja raskaine silmäluomineen ja mulkosilmineen, mutta tällaisesta persoonallisesta särmästä huolimatta prinsessa Wilhelmiinaa voi toki luonnehtia viehättävän äkkivääräksi kaunottareksi.

Valojärvi loihtii huimia atmosfäärejä syvyysvaikutelmineen. Kuvista löytyy lukuisia nokkelia oivalluksia tarkan kuvankatsojan iloksi ja ällistykseksi.

Nonsensen kaikesta tolkusta vapaa irrottelu on ominaista Valojärven kuvituksille, josta hyvänä esimerkkinä oheinen aukeama, jossa lohikäärmeen vatsaan joutunut perhe ei hoksaa pitää kiinni toisistaan. Vanhemmat kutistuvat pikkuruisiksi ja normaalikokoisina säilyneet lapset voivat leikkiä vanhemmillaan nukkekotia!



Laura Valojärven kotisivuilta käy ilmi, että hänellä on vireillä Aalto-yliopistossa väitöstutkimus lastenkirjankuvittajan työnkuvasta ja kuvakirjasta prosessin lopputuotteena. Mielenkiintoista odottaa mitä tuleman pitää.

Tämä on rouva Huun mielestä uusi ja kiehtovakin ilmiö. Toinenkin uuden nuoren polven kuvittajalupaus, Jussi Kaakinen, on tehnyt Taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelun osaston lopputyönä tutkimuksen kuvakirjan olemuksesta. Kuvittajat ovat nykyisin entistä tietoisempia kuvittamisen vaiheista ja todentavat sitä kernaasti myös sanallisesti!

Mörköjä ja muita kammotuksia lapsille ja aikuisille

Aina joskus akateeminen maailma ja lastenkirjallisuuden ja –kulttuurin ilmiöt kohtaavat hauskasti ja haastavasti.

Tulevana viikonloppuna Helsingissä Annantalolla järjestettävän poetiikkakonferenssin teemana on nimittäin Mörkö.

Suomalaisen lastenkirjallisuuden hurjin ja samalla kuitenkin myös sympaattisin kammotus löytyy tietysti Tove Janssonin Muumi-kirjoista. Yllä oleva Mörkö on Janssonin kuvakirjasta Kuka lohduttaisi nyytiä? (WSOY 1960).

Kaikille avoimessa Mörkö-konferenssissa pohditaan poetiikan ja runouden näkökulmasta todellisia, kuviteltuja, historiallisia, psykologisia ja filosofisia aaveita, mörköjä ja peikkoja.

Kansainvälisten kutsuvieraiden lisäksi konferenssin työpajoissa esitelmöi ja esiintyy kotimaisia ja kansainvälisiä runoilijoita sekä kirjallisuuden asiantuntijoita.

Helsingin Poetiikkakonferenssin järjestää runoyhdistys Nihil Interit yhteistyössä Runokuu-festivaalin, Annantalon kulttuurikeskuksen,Kirjallisuudentutkijain seuran ja Osuuskunta Poesian kanssa.

Runokuu-festivaaliin liittyy myös ohjelmaa lapsille.

Ensi tiistaina järjestetään Helsingin Kansallisteatterissa HUI KAUHISTUS! –KUMMITUSKÄVELY klo 20–21.

Kummituskävelyssä seikkaillaan Kansallisteatterin hämärillä käytävillä, lavoilla ja salaisissa sokkeloissa ja kirjailijavieraana mukana on lastenrunoilija Tuula Korolainen.

Kummituskävely soveltuu 6–10-vuotiaille lapsille.

Tapahtuma on maksuton, mutta vaatii ennakkoilmoittautumisen: ilmoittautumiset@nuorenvoimanliitto.fi.

Kuten Lastenkirjahyllyssä on jo useaan otteeseen todettu, kaikenlainen kiinnostus myyttisiin, suomalaisen kansanperinteen kummituksiin, maahisiin, piruihin, näkkeihin ja peikkoihin on lisääntynyt viime vuosina.

Omaa pelkokerrointaan voi kokeilla muun muassa lukemalla näitä kymmenen viime vuoden sisällä ilmestyneitä kotimaisia lastenrunokirjoja:



Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille. WSOY 2009

Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Kulta, voisitko syöstä tulta? Tarinoita edistyneille lohikäärmeiden kasvattajille. WSOY 2010

Emilia Lehtinen & Laura Valojärvi: Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti. Kertomus lohikäärmeiden kasvatuksesta kiinnostuneille. WSOY 2012

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Koskinen: Kauhea Gabriel Hullo. Karisto 2011

Toim. Tuula Korolainen ja kuv. Anne Vasko: Haamuhetki kullan kallis. Tammenterho-sarja. Tammi 2010

Heikki Niska: Peikkovaara. Kuv. Virpi Penna. Tammi 2011

Tuula Korolainen & Tiina Paju: Aaveaakkoset eli Haamuhetki kullan kallis. Tammi 2001

Kolme finalistia Lastenkirjapöllö-palkinnolle

Kirjakauppasäätiön vuotuisesti jakaman Lastenkirjapöllö-palkinnon ehdokkaat julkistettiin eilen Seinäjoella.

Tämän vuoden finalistit on valittu lastenlyriikasta, joka on suorastaan räjähdysmäisesti kasvattanut nimikemääriään nimenomaan 2000-luvulla.

Palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita kirjailijoita ja tuoda heidät ja heidän teoksensa uusienkin lukijapolvien ulottuville. Palkintoa tavoittelee kolme vähintään kymmenen vuotta sitten tai tätä aiemmin ilmestynyttä lastenrunokirjaa.

Lopullisen voittajan valitsee runoilija Heli Laaksonen.

Tässä ehdokaskirjat esivalintaraadin perusteluineen:

Kirsi Kunnas & Juha Pykäläinen: Sirkusjuttuja. WSOY 1985.

Runokirja voi olla kuin sirkusesitys, lapsia ja nuoria lumoavaa taidetta. Ihmeelliset eläimet merileijonista steppaaviin poneihin ja taiteilijat nuoralla tanssijoista tulennielijöihin, käärmenaisista voimamiehiin astuvat runon estradille Kirsi Kunnaksen humoristisin sanakääntein ja taidokkain rytmein puhumaan iloistaan ja suruistaan toden ja fantasian leikissä.









Pia Perkiö & Jarmo Kulonen: Mitä kummaa? Tammi 2001.

Pia Perkiön tunnistaa mitallisen runon taituriksi helppolukuisuudesta ja rytmikkyydestä. Henkiset arvot ovat läsnä sekä vakavissa että humoristisissa runoissa, ja valoisa toiveikkuus on pysyvä pohjavire. Mitä kummaa -kokoelmassa ihmetellään maailman suuria ja pieniä kummallisuuksia. Jarmo Kulosen valokuvakuvitus tukee hilpeitä huomioita.






Ilpo Tiihonen & Tiina Paju: Jees ketsuppia! WSOY 1999.

Ilpo Tiihonen on aikuisrunojen ohella riemastuttanut lastenteksteillään. Niissä pääsee oikeuksiinsa sekä oivaltava elämisen maku että pitelemätön poljento. ”Jees ketsuppia” on parhaimmisto kolmelta vuosikymmeneltä, keskiönä runoja upeasti Helsinkiä riimitelleestä ”Ej-Kaj Plumps” -kirjasta. Uutena on sikermä limerikkejä, jotka kiertelevät leikittelevästi ympäri Suomen paikkakuntia.



Rouva Huu tietää esivalintaraatiin takavuosina osallistuneena, että alkuperäinen ehdokaslista on usein pidempi, mutta kirjakauppiaista koostuva asiantuntijaryhmä karsii listaa ja oman kortensa vajentuvaan kirjakekoon kantavat myös kustantajat, mikäli eivät syystä tai toisesta halua ottaa ehdolle asetetusta kirjasta uusintapainosta.

Mutta iloitaan nyt näistä kolmesta hyvin erityyppisestä ja kolmen erilaisen riimitaiturin kirjasta.

Lastenkirjapöllö-palkinto haluaa muistuttaa lastenkirjan pitkästä elinkaaresta. Parhaimmillaan onnistutaan pöyhimään unohtuneita lastenkirjoja ja nostamaan niitä uusien lukijasukupolvien saataville.

Kirsi Kunnaksen ja Juha Pykäläisen Sirkusjuttuja on esitelty Lastenkirjahyllyssä 1. joulukuuta 2010.

Hyvän mielen runoja

Jukka Itkonen: Sanamaa. Lastenrunoja. Kuvittanut Virpi Penna. 45 sivua. Kirjapaja 2012.




















Syksyn uutuudessa Jukka Itkonen lähettää kutsukortin kaikille lapsille Sanamaahan. Siellä otetaan tukeva syliote maailmankaikkeudesta: seikkaillaan vaikkapa avaruudessa ja aavalla merellä sekä otetaan lähituntumaa sanoihin ja hiljennytään.

Sanamaan laulu

Linnunrata pääsi päällä
kuljet maassa jaloillasi.

Mieti maailmankaikkeutta.
Istu hetki aloillasi.

Pilvet kermavaahtoa,
aurinko on lettu.

Eikä maailma ole koskaan
loppuun kirjoitettu.

Kokoelma on linjassa Itkosen jo pitkään harjoittaman lukemiskasvatusfilosofian kanssa.

Siihen kuuluu paljon ihmettelyä avoimin silmin ja mielin, uteliaisuutta kumartua pienen ja vähäpätöisenkin puoleen ja suhtautua ennakkoluulottomasti uuteen ja vieraaseen.

Hymy suupielessä Pohjoisnavalla-runossa Itkonen antaa piut-paut Pohjoisnavan tuulelle, joka on sitä mieltä ”että runon pitää/ aina jotain opettaa”.



Itkonen varioi myös kansanperinteen lastenloruja esim. runoissa Nenänpäästä nakki ja Kielisauna, jossa saa testata kielensä taipuisuutta ja ulkomuistia.

Kuvittaja Virpi Penna on tehnyt viisaan ratkaisun sitoessaan runoja yhteen Sanamaan hatulllisen ja viiksekkään, erehdyttävästi runoilijaa itseään olemukseltaan muistuttavan ”sanataikurin” hahmon kautta.

Usein kuvitetut lastenrunokirjatkin tekevät nykyisin liian täyttävän vaikutelman: sanaähkyn lisäksi voi syntyä myös kuvaähky. Pennan kuvitus kulkee samassa tempossa Itkosen runojen rauhallisen, mutta silti leikittelemään taipuvaisen mielialan kanssa.

Penna vaihtelee rohkeasti perspektiiviä ja väriskaalaa. Avaruusasema- ja Tarina kuusta-runojen ruskealla aukeamalla imuroidaan varmasti avaruuspölyä.





Oman kokonaisuutensa muodostavat myös roolirunot, mm. runot Mr. Taalasta, Muskeliukosta ja Maailman ujoimmasta miehestä.

Ja runossa Yksinäisestä siilistä tutustutaan Kirsi Kunnaksen Tiitiäsien satupuusta tutun siilin kohtalotoveriin, joka hieroo tuttavuutta poliisin piikkimattoon.

Kokoelman päättävissä runoissa Ystävä, Hyvän mielen runo ja Joku on sellaista keskinäistä välittämistä, jonka pitäisi siivittää jokaisen, lapsen ja aikuisen, arkista päivää.

Mahdetaanko koulujen aamunavauksissa käyttää uusia lasten runoja keskustelun ja ajattelun herättäjinä? Itkosen ja monen muun lastenlyyrikon teksteissä olisi lyhyeen muotoon tiivistettynä monta hyvää oivallusta.

Kuvakirjoissa muutetaan nyt tosi ahkerasti

Anke Wagner & Eva Eriksson: Timo ja Piko muuttavat. Suomentanut Maisa Tonteri. 28 sivua. Lasten Keskus 2012.


















Mistä kaikki lastenkirjatrendit oikein ammentavat aiheensa?

Onko kyse siitä kuuluisasta ajan hengestä vai silkasta sattumasta?

Tänä syksynä ilmestyy nimittäin peräti neljä kuvakirjaa, joissa käsitellään muuttamista lapsen näkökulmasta.


Painotuoreen Timo ja Piko -kirjan lisäksi myöhemmin syksyllä ilmestyy Sven Nordqvistin kuvakirja Viiru muuttaa (Tammi). Myös Kristiina Louhen Tompan elämä joutuu myllerykseen kuvakirjassa Tompan uusi koti (Tammi) ja Tuula Korolaisen & Marjo Nygårdin kuvakirjassa Kuono lumessa (Lasten Keskus) peltohiiriperhe muuttaa ja piskuisin hiiri kipuilee asiaa itse tykönään. Johanna Venhon & Annastiina Syväjärven kuvakirjassa Yllin kyllin (WSOY) lapsiperheen muutto uuteen kotiin paljastaa tavarapaljouden.

Timo ja Piko muuttavat on kaikesta päätellen saksalais-ruotsalaisen yhteistyön tulosta.

Eva Erikssonin nimi antaa yleensä aina laatutakuun. Anke Wagnerin teksti jää vähän Erikssonin klassisen ja ilmeikkään lapsikuvauksen jalkoihin.

Tekstissä on – luvalla sanoen – sellaista saksalaista perushuolehtivaisuutta ja päällepäsmäröintiä, jossa lapsen omalle oivallukselle ei anneta aivan riittävästi tilaa.

Erikssonin kuvat kertovat itsessään niin paljon, että kirjan olisi voinut julkaista jopa ilman tekstiä!




Vaikka aivan kelpo kuvakirjahan tämä on toki tällaisenaankin.

Leikki-ikäisen Timon perhe on muuttamassa uuteen kotiin. Ongelmana on vain se, että Timon pehmokoira Piko ei ole muutosta yhtään innoissaan. Timo yrittää parhaansa mukaan keksiä muutosta hyviä puolia, mutta Piko vain mököttää.

Tällainen lapsen tunteiden etäännytys ja projisointi eläimeen, oikeaan tai pehmoeläimeen, on aika tyypillinen tapa työstää lapselle vaikeita aiheita.

Timo ottaa tarinassa empaattisen ja lapsen tunteita kuuntelevan aikuisen roolia ja näin Pikon roimat kärjistykset ja överit tunneilmaisut ovat paremmin selitettävissä kirjaa kuuntelevan lapsenkin näkökulmasta.

Oikeasti kirjassa tietysti käsitellään Timon omia muuttamiseen ja uusien ystävien saamiseen liittyviä pelkoja.

Piko ei pysty auttamaan pakkaamisessa,
sillä on niin paljon mietittävää.
Pikoa pelottaa. Mitä jos Timo ei enää välitäkään Pikosta
sitten kun hänellä on uusia ystäviä.
Uudet ystävät ovat varmaan Pikoa jännittävämpiä,
tai söpömpiä
tai vahvempia tai rohkeampia
tai ne osaaavat uida.

Ensimmäinen päiväkotipäivä on erityisen jännittävä – sekä Pikolle että Timolle.

Piko huojentuu, kun Timon uudella ystävälläkin on mukanaan viehättävä pehmoystävä, Emmi. Ehkä nelistäänkin voi olla kavereita?

Eva Eriksson on mestari kuvaamaan asentojen ja ilmeiden kautta lapsen kulloisiakin tunnetiloja.

Eriksson ei kosiskele lapsia modernilla ajankuvalla, ja juuri se tekee hänen kuvituksistaan hyvin aikaa kestäviä ja puhuttelevia, kaiken ikäisille lukijoille!

Tätä ennen muuttamista on käsitelty rouva Huun muistinvaraisen tilaston mukaan varsin satunnaisesti.

Lastenkirjahyllyssä esitellyn Libby Gleesonin ja Freya Blackwoodin Anni ja Lasse -kirjan (Karisto 2006) lisäksi mieleen tulee Hannu Mäkelän & Kristiina Louhen Hattu (Tammi 2001) ja Tarja Lapintien Lassi muuttaa (Tammi 2001), joista nämä kaksi viimeksi mainittua ilmestyivät nekin samana vuonna!

Kaikki Suomen koululaiset saavat pian LUKUINTOtartunnan

No niin.

Nyt tästä on jo lupa puhua ihan julkisesti.


Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti eilen valtakunnallisen Lukuinto-ohjelman, jonka tavoitteena on vahvistaa lasten ja nuorten luku- ja kirjoitustaitoa sekä edistää lukemisharrastusta.

Kohderyhmänä ovat 6–16-vuotiaat sekä lasten ja nuorten opettajat ja kirjastoammattilaiset. Ohjelman keskiössä on koulujen ja kirjastojen yhteistyö. 


Ohjelmassa luodaan lasten ja nuorten monipuolista luku- ja kirjoitustaitoa kehittävä ja myönteistä lukemisen kulttuuria ylläpitävä toimintamalli, joka vakiinnutetaan koulujen ja yleisten kirjastojen arkityöhön. Ohjelma toteutetaan vuosina 2012–2015. 



Ohjelman rahoittavat opetus- ja kulttuuriministeriön koulutuspolitiikan sekä kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osastot. Lukuinto-ohjelman toteutuksesta vastaavat Oulun yliopiston humanistinen tiedekunta ja kasvatustieteiden tiedekunta.

Ohjelman projektipäällikkönä työskentelee Eeva Kurttila-Matero Oulun yliopiston humanistisesta tiedekunnasta.


Rouva Huu kohdistaa tähän hankkeeseen SUURIA odotuksia.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden ja muiden alan toimijoiden keskuudessa on jo pitkään oltu huolestuneita lukemisharrastuksen tulevaisuudesta. PISA-tutkimusten kärkisijat eivät sellaisinaan takaa koko perheen yhteisen lukuharrastuksen syntymistä ja lukuharrastuksen jatkumista 1.–2-.luokan alkuinnostuksen jälkeenkin.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki pitää erityisen tärkeänä vahvistaa luku- ja kirjoitustaitoa kieli- ja kulttuurivähemmistöjen lasten ja nuorten sekä eri syistä erityistä tukea tarvitsevien osalta:

Monipuolinen luku- ja kirjoitustaito on edellytys täysipainoiselle osallistumiselle yhteiskuntaan. Luku- ja kirjoitustaito on väline oppimiseen ja tiedonhankintaan sekä itsensä ilmaisemiseen ja kulttuuriin osallistumiseen. Koulutusjärjestelmän ohella kirjastolaitoksella on keskeinen merkitys luku- ja kirjoitustaidon ylläpitämiselle ja kehittämiselle sekä lukuharrastuksen edistämiselle.

Rouva Huu on hankkeesta ainakin tässä vaiheessa vallan täpinöissään.

Kunhan nyt tiedotusvälineetkin vielä terhakoituisivat asiasta tiedottamaan.

Muistatko Kössin ja Anselmi avaruusapinan?

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi. 34 s. Otava 2012.

Pikku Kakkosen näyttely Lastenkulttuurikeskus Rullassa 21.10.2012 asti. Os. Finlaysoninkuja 6, Tampere. Avoinna ti-pe klo 9-14, la-su klo 11-16. Vapaa pääsy.












Kössi Kengurun tuntevat taatusti kaikki 1960- ja 1970-luvulla varttuneet.

Heikki Prepulan (s. 1939) pala-animaatiosarjaa on valmistettu vuosina 1967–1978 sekä sittemmin vielä vuosina 1997, 2000 ja 2002.

Sarja on tullut erityisen tutuksi Pikku Kakkosen lastenohjelmien kautta.

Kössi on seikkaillut myös Me-lehdessä vuosina 1973-1990 ilmestyneessä sarjakuvassa.

On oikeastaan aika ihmeellistä, ettei Kössin potentiaalia lastenkirjahahmona ole aiemmin tunnistettu!

Otava aloittaa Kössi Kenguru ja veturi –kuvakirjalla uuden sarjan, jossa Kössi ystävineen seikkailee. Kuvakirja pohjaa Prepulan vuonna 1978 valmistuneeseen Veturi-animaatioon.

Osansa Kössin comebackiin kuvakirjaformaatissa on varmasti myös retrobuumilla. Kössin ensimmäinen katsojasukupolvi on juuri nyt erityisen herkistynyt lapsuuden muistoille.

Kollaasipala-animaationa toteutettu Kössi on kuvakirjaversiossakin säilyttänyt geometrisen ja virtaviivaisen muotonsa.

Kössi haaveilee uintiretkestä ystäviensä kanssa. Se hyppää veturin kyytiin mutta matka loppuu alkuunsa, kun veturista kuuluu omituista ääntä.

Prepula leikittelee kielellä ja kääntelee ja taivuttelee sitä lasta viihdyttävästi:

Jospa veturi on kulkenut kiljoona milometriä ja vetänyt yksitoistakymmentä painavaa vaunua. Se on väsynyt ja tarvitsee apuani.

Pala-animaation alkuperäistä ideaa on pystytty hauskasti hyödyntämään kohtauksessa, jossa veturi hajoaa pirstaleiksi ja siitä tulee turevi. Animaatioihin luontaisesti kuuluvat ääniefektitkin tulevat kuvakirjaversiossa hyvin esille, kun havainnollistetaan erilaisia ääniä: drongoliroli, drongoliroli, londoligoli, londoliroli…

Lopulta Kössi saa selityksen myös veturista kuuluville äänille, kun kokonainen orkesteri – virvelirumpu, haihatti, bassorumpu, lautanen ja tomtom – marssivat esiin veturin uumenista.




Ja kun mukaan liittyvät vielä vanhat tutut Nasu Nassikka, Masa Myyrä, Sasu Sarvikuono, Allu Alligaattori ja sypersympaattinen Anselmi Avaruusapina, niin bileet voivat alkaa!


Pikku Kakkosen lastenohjelmat täyttävät tänä vuonna 35 vuotta. Sen kunniaksi Tampereella lastenkulttuurikeskus Rullassa on näyttely, jonne on koottu erilaista materiaalia Pikku Kakkosen eri vuosikymmeniltä.

Mukana ovat esimerkiksi Karvakuonot, Touho, Maltin ja Valtin kulkupelit ja Taitosten perheen nukketalo.



Sirkus Temppulan lavalla lapset voivat esiintyä roolivaatteisiin pukeutuneina ja istua Pikku Kakkosen studion sohvalla. Toimintapisteessä on myös mahdollista askarrella Neppajymykerhon askarteluja. Vitriineissä on Pelle Hermannin ja äitykän vaateparsia sekä Aasi ja Morso –käsinuket.

Näyttelyssä mukana ollut Rouva Huun esikoinen valisti, että hänen ikäpolvellaan, eli 1990-luvun alussa syntyneillä, on yhteinen angstikokemus nimenomaan näistä Tuula Kallioniemen Aasi ja Morso –lastenromaanin (Otava 1989) pohjalta tehdyistä käsinukeista ja erityisesti Morsosta!

Jääräpäinen paatti vie seikkailuun

Katja Krekelä: Romisko: Riepu ja Iso riipijä. Kuvittanut Sanna Sipi. 97 sivua. Gummerus 2012.

















Tamperelaisen Katja Krekelän sympaattinen lastenromaani Romisko (Gummerus 2011) on saanut jatko-osan, jossa Orpanan ja Rievun isännöimään suvaitsevaan yhteisöön saapuu uusi omapäinen jäsen.

Idyllisen Konikummun pikkukaupungin unelias rauha häiriintyy, kun neiti Hulina Fokstrotin sukkahousut anastetaan pyykkinarulta. Sukkahousurosvon maine kasvaa kaupunkilaisten hätääntyneissä mielissä vallan huimiin mittoihin.

Kaupunkia ravistelee myös Iso riipijä, joka saa ainakin Rievun virittäytymään seikkailuun.

Napasika ja Orpana saavat tuhdin syysflunssan ja niin Riepu saa lopulta seikkailla yksikseen. Riepu löytää Kapteeni Kimalluksen seikkailuja- nimisen kirjan, ja sieltä aarrekartan:

Kapteeni Kimallus lähti matkaan laivalla, jonka nimi oli Kultakala. Muu retkikunta sairastui pian lähdön jälkeen, ja kapteenin oli jatkettava eteenpäin yksin.

Riepu päättää rakentaa itselleen oman laivan vanhasta kylpyammeesta.

Romiskon osto- ja myyntiliikkeeseen tulee yösydännä outo ja omapäinen hiippailija, joka esittäytyy Kupruksi. Kupru on elämän kolhuissa karaistunut maankiertäjä, joka kaipaisi kovasti pysyvää kattoa päänsä päälle.




Riepu suhtautuu Kupruun aluksi varautuneesti, mutta vähitellen hän ymmärtää, että kovat kolaukset ovat katkeroittaneet miestä ja nyt tarvitaan ennen kaikkea luottamusta ja yhteistyön lujittavaa voimaa.

Katja Krekelä on luonut kotikutoisen, viihdyttävän ja sopivasti jännittävän miljöön, jossa leppoisat ja elämäänsä tyytyväiset päähenkilöt asustavat ilman suurempia murheita. Tällaisille sivumäärältään maltillisille seikkailukirjoille on aina tarvetta!

Seikkailun käänteissä vilahtelevat myös varis Mustatakki, Napasika ja haarniskaritari Rudolf Rautakoipi ja papukaija Papattaja.

Kirjassa on neljä Sanna Sipin pikkutarkkaa koko sivun mustavalkokuvitusta, joiden tunnelma on raukea ja pysähtynyt.





Samastumisen kannalta ansiokkaampia ovat kuitenkin toiminnalliset pienet kuvituskuvat, joissa hahmojen särmikkyys pääsee paremmin oikeuksiinsa.

Saturomaanin syksyn värejä hienosti toistava ja tunnelmallinen kansikuva saa lukijan toivomaan värikuvitusta myös itse tarinaan.

Kun äiti viihtyy päiväkodissa vähän liiankin hyvin…

Julia Breitennöder & Manfred Tophoven: Äidin päivä tarhassa. Suomentanut Seija Kukkonen. 24 sivua. Kustannus-Mäkelä 2011.
















Tässä taas yksi täsmäkirja kesäloman jälkeisen arjen hallintaan.

Saksassa on selvästi innostuttu ongelmakeskeisistä kirjoista, joissa kasvatuksen pulmakysymyksiin tartutaan kursailematta ja ratkotaan lapsiperheiden ohimeneviä mutta energiaa vieviä pikkuongelmia siistille rusetille, saksalaisella järjestelmällisyydellä ja maltillisella huumorilla.

Laura ei halua erota päiväkodin pihalla äidistään vaan mankuu äitiä jäämään hänen kanssaan päiväkotiin.



Laura kysy lupaa päiväkodin hoitajalta, ja äidilläkin on sen verran joustava työnantaja, että asia luontuu helposti.

Laura velvoittaa äitiä osallistumaan ihan oikeasti päiväkodin touhuihin, ja niin äiti tekeekin ja oikein antaumuksella mutta siitä seuraakin pelkkää sotkua.

Laura huomaa olevansa mustasukkainen äidistä ja kummasti äiti onnistuu sekaamaan Lauran kaverisuhteitakin pelkällä olemassaolollaan.



Puuhakkaan ja äidille selvästi mieluisan päiväkotipäivän jälkeen äiti ja tytär päättävät sittenkin palava ruotuun: Laura lupaa mennä seuraavana päivänä mieluusti päiväkotiin ja äiti töihin tärkeään kokoukseen.

Ruotsalaiset ovat tehneet aiheesta takavuosina vähän anarkistisempiakin versioita.

Yksi riemastuttavimmista on Siv Widerbergin ja Eva Lindströmin Olipa kerran isä ja äiti (WSOY 1988), jossa lapsen ja aikuisen roolit kiepsautetaan nurin-kurin.

Eräänä aamuna isä ja äiti eivät halunneetkaan herätä ja harjata hampaitaan ja syödä aamupalaa. Lillin ja Lallin matka päiväkotiin venähtää, kun vanhemmat vitkastelevat ja jäävät loiskuttamaan lätäköissä. Vanhemmat eivät halua lähteä töihin vaan viettävät rokulipäivän. Illalla kotonakin lapset joutuvat ottamaan ohjat käsiinsä, kun vanhemmat ovat päivän leikeistä ihan väsyksissä.

"Aikuiset eivät huomaa lapsia. Se täällä on hätänä", sanoi opettaja

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille. 207 sivua. WSOY 2011.













Lastenkirjailija Timo Parvelan ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkosen selkeäsanainen opaskirja ekaluokkalaisten vanhemmille ilmestyi jo viime vuonna mutta ansaitsee taas koulujen alkamisen yhteydessä kaikkien vanhempien jakamattoman huomion.

Tekijöillä on rautainen asiantuntemus aiheeseensa: kummatkin ovat opettajan lapsia, Parvela myös kouluttautunut opettajaksi ja kumpikin osaa kiteyttää asioita kiinnostavaan ja kompaktiin muotoon.

Parvela ja Sinkkonen myös osaavat polemisoida ja nostavat hyviä, paljon puhuvia esimerkkejä elävästä elämästä.

Parvela kirjoittaa:

Lasten kouluttaminen tavoille on monin verroin vaikeampaa kuin kurittomimmankaan koiranpennun. Sitä paitsi piltit kasvavat suuremmiksi ja vaarallisemmiksi kuin isoinkaan piski. Pahat tavat juurtuvat, hyvät katoavat heti kun silmä välttää, ja uudelleen kouluttaminen se vasta vaikeaa onkin. Se minä on voinut sietää kotona tai metsälenkillä en enää myöhemmin toimikaan. Ei ainakaan ihmisten ilmoilla, eikä varsinkaan koulussa, missä samaan häkkiin ahdetaan nykyisin enemmän lapsia kuin koppikanalalaki sallii.

Sinkkonen valottaa lapsen kehityspsykologiaa ja ottaa esimerkkejä hoitamistaan lapsista. Näiden rinnalla hän jakaa myös ihanan maalaisjärkisiä mielipiteitään: "lapsella, joka ei harrasta mitään, on suuri riski kasvaa normaaliksi kansalaiseksi", sanoo Sinkkonen, ja on ilmeisen tosissaan.

Monelle ekaluokkalaiselle neljänkin tunnin koulupäivä on sinällään psyykkisesti ihan riittävän raskas suoritus, joten sen päälle ei enää olisi suotavaakaan järjestää muuta ohjelmaa kodin ulkopuolelta. Tehokkuuteen taipuvaisten vanhempien on tätä nykyisin vaikea ymmärtää.

Sinkkosen ansioksi on laskettava sekin, että hän kirjoittaa asiallisesti ja innostavasti myös lastenkirjallisuudesta ja lukemisen merkityksestä.

Parvelan ajatukset ovat tietysti hänen kirjailijataustansakin takia vielä Sinkkostakin syvällisempiä. Teräviä, kokemuksen rintaäänellä lausuttuja mielipiteitään Parvela laukoo mm. lastenhuumorista ja tarinoiden merkityksestä lapsille:

Lapsen pitää oppia tuntemaan tarinoita. Ne antavat hänelle pakopaikan, josta voi turvallisestai tarkastella maailmaa silloin, kun se tuntuu liian suurelta ja monimutkaiselta. tarinat ovat kuin linna ja meidän aikuisen, vanhempien, tehtävä on muurata se tarinalinna lapsen ympärille.

Viisaasti ja ytimekkäästi sanottu.

Karua kieltään kertoo tekijöiden toteamus siitä, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lasten vanhemmat ovat muuttuneet erityisen paljon. Lapsen oikeuksia toisinaan täysin sokeasti puolustavat "leijonavanhemmat" ovat ehkä se kaikkein näkyvin ja opettajaa myös työllistävin ryhmä.

On yleistä, että vanhemmat eivät kaikkien opettajiin ja kouluun kohdistuvien vaatimusten alta näe niin sanotusti metsää puilta, eli he unohtavat lapsen ja tämän erityislaatuisuuden, kuten otsikon sitaatti Ellan luokan opettajan suulla sanoo.


Sinkkosen ja Parvelan kirjassa on monia puhuttelevia katkelmia Parvelan Ella-kirjoista.




Ella pääsee joulukuun lopulla myös valkokankaalle. Ella ja kaverit- nimisen elokuvan ohjaa Taneli Mustonen. Elokuvaa kuvataan parasta aikaa. Ohessa yksi lehdistökuva Ellan luokan ilmapiiristä. Mainoskuvien perusteella halutaan luoda kyläkoulumaista idylliä hirsiseinineen ja lautalattioineen.


Tuotannosta vastaa Snapper films ja Juha Wuolijoki. Käsikirjoituksen on tehnyt Aleksi Hyvärinen yhdessä Timo Parvelan kanssa.

Elokuva pohjaa Parvelan vuonna 2008 ilmestyneeseen Ella-sarjan kirjaan Ella ja Äf Yksi.

Elokuvan aikuisrooleissa nähdään Eero Milonoff (opettaja), Armi Toivanen (rehtori) sekä Pamela Tola, Ville Virtanen, Tiina Weckström ja Ville Myllyrinne.




Sinkkosen ja Parvelan Kouluun-kirjaa tekisi mieli suositella kaikkien ekaluokkalaisten vanhempien survival-kirjaksi.

Tämän lisäksi kaikkien ekaluokkalaisten vanhempien on syytä lukea ääneen koulutielle lähtevälle lapselleen Gunilla Bergströmin kuvakirja Mikko Mallikas mene kouluun.

Tähän kuvakirjaan Bergström on nimittäin oivaltavasti kiteyttänyt koulun aloittamiseen liittyvät pienet alkujännitykset - sekä koulua aloittavan lapsen että opettajan näkökulmasta.

Liennytystä eskarikuumeeseen

Hannu Hirvonen & Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume. 28 sivua. Karisto 2012.













Näinä päivinä valmistellaan jo monissa kodeissa koulun aloittamista.

Hannu Hirvosen ja Mika Kolehmaisen kuvakirjauutuus on tapahtumamiljöönsä vuoksi napakymppi.

Esikoulun aloittaminenkin voi vähän jännittää lasta etukäteen, vaikka siirtyminen päivähoidosta eskariin onkin aina lapsen itsensä mielestä selvä edistysaskel ja todiste hänen isoudestaan.

Saraa eskarin aloittaminen selvästi jännittää. Nokkelasti hän tosin vierittää syyn kotiin jäämiselle Api-nallen kontolle: marakatin ja nallen sukuinen Api on kuumeessa ja Saran mielestä hänen pitää jäädä hoitamaan sitä kotiin.

Todellinen syy on se, että Sara luulee, että jo eskarissa pitäisi hänen kaverinsa Matildan tapaan olla jo hurjan kiinnostunut kirjaimista ja numeroista ja osata kaikki jo etukäteen. Äiti ja isä hoputtavat Saraa joutumaan kiireellä matkaan.



Hannu Hirvosen tarinassa lapsen tunnemyllerrys jää rivien väleihin ja Mika Kolehmaisen kuvitukseen. Kuvituksen ansiona on esikoulun arkisten tilanteiden todentaminen: ruokailut, yhteiset leikit piirissä ja ulkona sekä lepohetket, joiden tärkeänä osana ovat opettajan ääneen lukemat kirjat. Tällaisten arkisten toimintojen esittäminen voi hälventää aran lapsen pelkoja uutta ja erilaista kohtaan.



Eskariopettajakin hoksaa lasten jännityksen ja kehottaa kaikkia kertomaan, mitä kotona tapahtuu esikoulupäivän aikana. Sara kuvittelee kissojen ja Api-nallen kisailevan ympäri asuntoa, Leon kotona isä nukkuu päivisin, koska on yötöissä ja Eliaksen kotona remonttimiehet käyttävät kaiken työaikansa eväiden syömiseen, sillä remontti ei edisty yhtään…

Esikoulupäivä kuluu nopsaan, ja kotona Saraa ja vanhempia odottaa täysi kaaos: aivan kuin Saran villit kuvitelmat olisivat toteutuneet. Todellisena syynä taitaa kuitenkin olla isän aamutohinassa eteiseen unohtama roskapussi…

Lastenkirjoissa ruokakin voi jo olla yksi kuvituselementti

Riina Katajavuori, Anne Vasko & Erika Kallasmaa: Onerva kokkaa. 20 sivua. Tammi 2012.

Maarit Gunnervall: Retkelle aurinkoon. 20 sivua. Tammi 2012.












Nyt on uusien kollaasipahvikirjojen esittelyn aika.

Aloitetaan kokeellisemmasta ja tekstiltäänkin hämmentävämmästä kirjasta, eli ruoka-aiheisesta Onerva kokkaa –kirjasta.

Kirjassa tutustutaan reipasotteiseen Onervaan, joka on aika lyhytjännitteinen ja puuhasta toiseen sinkoileva pikkutyttö. Kirja esittelee Onervan perhettä erilaisissa arkisissa puuhissa.

Tekstin tavoitteena lienee osoittaa lapsen ehtymätön mielikuvitus ja leikkimisen riemu, mutta lukuisat toisteiset "Onerva tekee – Onerva ei tee" –lauseet tuntuvat vähän päälle liimatulta kikkailulta. Kirja olisi mielestäni tullut vallan mainiosti toimeen kokonaan ilman Riina Katajavuoren tekstiäkin!



Anne Vaskon ja Erika Kallasmaan kollaaseissa on perinteistä paperinleikkuuta, kankaita, esineitä, mutta kuvituksen varsinainen juju on erilaiset ruoka-aineet (esim. spagetit, leivät, vohvelit, keksit, marjat, juurekset) , joista on luovasti muotoiltu erilaisia hahmoja ja kokonaisuuksia.



Lastenkirja kuvastaa aikaansa: 2000-luvun hyvinvointi-Suomessa ei ole ollenkaan tavatonta, että ruoka-aineista tehdään viihdyttäviä lastenkirjoja, eli sananmukaisesti leikitään ruoalla!




Maarit Gunnervallin Retkelle aurinkoon –pahvikirjassa valmistellaan eväsretkeä. Kun mukaan halutaan omenapiirakkaa ja jäätelöä, retkivarusteisiin otetaan tietysti myös jääkaappi ja pitkä sähköjohto!







Aukeamat vaihtuvat villin assosiaation kautta: pohditaan muun muassa tilannetta, jossa kohdataan metsässä hirvi:

Hirvi jos puskasta kurkkaa/ onko mulla edes tarjota purkkaa?

Ja heti perään todetaan lupsakasti:

Ei retkellä kannata ongelma puida./ Parempi rennosti rallattaa ja uida!

Gunnervall hyödyntää valokuvaa ja tapetteja kollaasikuvituksessaan.

Aivan pienimpien vauvojen katselukirjaksi kuvat ovat liian yksityiskohtaisia.



Retken valmistelut kestävät niin pitkään, että aurinko painuu mailleen ja tyttö luopuu retkiaikeesta.

Gunnervallin riimiruno soljuu notkeasti ja letkeästi.

Takakannessa tekijä kiittää David Mushegainia, jonka runo on innoittanut kirjan syntyyn. (Tällaisia viittauksia viljellään rouva Huun kokemuksen mukaan entistä tietoisemmin. Näin vedotaan nuoriin vanhempiin, joille halutaan viestittää että lastenkirjallisuus on trendikästä ja "ajan hermolla".)

Näiden kahden kirjan ääneenluku- ja katseluvertailussa Kuutin, 4, ja Tuutikin, 2, lahjomaton raati äänesti Gunnervallin kirjan paremmaksi.