Lastenkirja rauhan asialla

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Laakson kehtolaulu, WickWick 2017.

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien välissä, WickWick 2018.

Suomalainen nykylastenkirjallisuus karttaa poliittista kannanottoa.

Poliittisesti aktiivisella 1960–70-luvullakin lastenkirjojen mielenilmaukset olivat maltillisia verrattuna vaikkapa naapurimaan Ruotsin tilanteeseen. Siellä perustettiin jopa vasemmistolaista kantaa edustaville kirjoille oma kustantamo, joka julkaisi paljon myös lastenkirjoja.

Yhden naisen pienkustantamoa luotsaava Tuula Pere on organisoinut ”pienimmän ja ystävällisimmän mielenosoituksen” Helsingin huippukokouksen alla. 

Hän on lähettänyt huomenna Helsingissä tapaaville suurvaltajohtajille, Vladimir Putinille ja Donald Trumpille,   kirjeen sekä kirjoittamansa ja italialaisen  Andrea Alemannon myös englanniksi ilmestyneet kuvakirjat Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä.

“Jokainen meistä on ollut lapsi, ja lapset ovat lähellä sydäntämme. Uskon, että meillä kaikilla on pohjimmiltaan yhteinen päämäärä. Haluamme tehdä maailmasta paremman ja turvallisemman paikan. Lapset tarvitsevat turvakseen luotettavia aikuisia, jotka huolehtivat heidän hyvinvoinnistaan ja tekevät viisaita ratkaisuja. Ne syntyvät sydämen diplomatiasta. Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Vaikka en olekaan samaa mieltä, niin uskon, että kaikki keinot lastenkirjojen hyvien viestien välittämisessä ovat tarpeen”, toteaa  Tuula Pere tiedotteessaan.

Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä ovat vahvan allegorisia tarinoita, jotka eivät alleviivaa sanomaansa. 

Laakson kehtolaulussa  rauhanrakentajina toimivat isoäidit ja Muurien välisssä –kuvakirjassa aloiteen sovintoon tekevät lapset.

Syrjäisessä vuorenlaaksossa on kaksi kylää, jotka ovat riidoissa keskenään. Kaina-muorin aikuinen poika Karam on sotimassa ikätoveitaan vastaan.

Miesten lähdettyä matkaan äidit ja isovanhemmat yrittivät huolehtia perheistään parhaansa mukaan, mutta mikään ei ollut entisellään.

Isoäitien rakkaus ilmenee lyhdyn valossa ja teekannun lämpönä.
Kaina-muori huokuu sydämen viisautta keskenään sotiviin nuoriin miehiin.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
  Laakson kehtolaulu (WickWick 2017).

Lapset lymyilevät apeina kodeissaan suljettujen ikkunoiden takana.

Kylän asumusten piipuista tupruava savu ja Kaina-muodin teekupin höyry ilmentävät toivoa ja sisukkuutta Alemannon kuvituksessa.

Kaina kiipeää kylän korkeimmalle vuorelle ja ryhtyy laulamaan pojalleen kehtolaulua. Lauluun yhtyy viholliskylän isoäiti ja tämä havahduttaa taistelijat sodan mielettömyydestä.

Kehtolaulun lohdulliset sävelet havahduttavat sotilaat.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Laakson kehtolaulu (WickWick 2017). 

Muurien välissä -kirjan lähtötilanne on hyvin samankaltainen.  

Vastakkaisilla rannoilla lahden pohjukassa elää kaksi kaupunkia, jotka saavat elantonsa kalastuksesta.  Asukkaat ovat riittaantuneet: ahneus, kyräily ja oman edun tavoittelut ovat turmelleet asukkaat. 

Lännen ja idän kaupunkien pormestarit mittelevät, kumpi on isompi.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Riita  johtaa muurin rakentamiseen.

Itäisten ja läntisten kaupunkien pormestarit kisaavat siitä, kumpi onnistuu rakentamaan paksumman ja korkeamman muurin. Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään.

Muurit muuttivat kaupunkien elämää. Entiset ystävät ja tuttavat eivät pässeet enää tapaamaan toisiaan. Vaikka asukkaita oli kielletty nousemasta muureille, he kiipesivät usein iltaisin ylös ja huutelivat toisen muurin takana asuville.

Lauri-poika tuo sananmukaisesti värit kahden toisiaan kyräilevän kaupungin
elämään. Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään. Tälle rantakaistaleelle ilmaantuu muukalainen, pieni Lauri-poika, joka ei ole tietoinen rajanaapureiden vihanpidosta. Lauri saa pitkällisten neuvotteluiden jälkeen luvan rakentaa mökin, puutarhan ja laituripaikan.

Alemannon kuvitukseen tulee Laurin myötä hentoisesti väriä ja sen myötä myös toiveikkuutta. Sinnikkäästä, työtä pelkäämättömästä ja ennakkoluulottomasta lapsesta tulee tarinassa toivon symboli. Laurin aloitteesta kaupunkien väliselle rajalle rakennetaan uusi laituri talkootyönä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pormestarit ymmärtävät yhteisen edun ja
 tekevät sovinnon.Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Muurien välissä (WickWick 2018). 

Ja työn tehtyään Lauri lähtee jonnekin muualle rauhaa sovittelemaan.

Tuula Peren ja Andrea Alemannon kuvakirjat sopivat mainiosti eri ikäisten lasten kanssa yhdessä luettaviksi.  

Ääneen lukevan aikuisen on syytä varata riittävästi aikaa kirjan lukemisen jälkeiseen keskusteluun.  

Muita lastenkirjoja, joissa pohditaan valtaa ja sodankäyntiä:

Leena ja Inari Krohn: Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia, Tammi 1973.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär, suomentanut Tuula Taanila, WSOY 1981.

Janosch: Urhea pikku räätäli, suomentanut Riitta Mäyrälä, WSOY 1988.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suomentanut Sanna Uimonen, Tammi 2006.

Alessandro Pelliccioni & Katri Tapola: Pelätin ja rastas, Mirri Creative 2015.

Harhaa vain

Maria Autio: Lohikäärmekesä, Karisto 2018, 214 sivua, kansikuva Mari Villanen.

Nuortenromaaneissa nuoruus on herkkää ja monin tavoin haavoittuvaistakin aikaa.

Usein niissä kuvataan juuri taitekohtaa, jossa yläkoulu on päättymässä ja nuoren pitäisi ottaa suunta tulevaisuuteen ja tehdä päätöksiä myös jatkokoulutuksen suhteen.

Tässä kääntöpisteessä ovat myös Maria Aution (s. 1967) painotuoreen Lohikäärmekesä-nuortenromaanin keskushenkilöt, parhaat ystävykset Sinna ja Tuisku.

Tuisku pääsee haluamaansa lukioon, mutta Sinnalta liian alhainen keskiarvo sulkee lukion ovet. Hetken mielijohteesta valittu viimeinen vaihtoehto, ammattikoulun kodinhoitajalinja, ei motivoi lainkaan. Sinna ei uskalla kertoa asiaa isälleen ja äitipuolelleen.

Nuortenromaaneissa harvemmin käsitellään jatko-opintojen pähkäilyä tai  sitä piinaa, jota tieto opiskelupaikan varmentumisesta saattaa monessa aiheuttaa. 

Onneksi  Aution nuortenkirja ei ota suoraan kantaa lukion ja ammattikoulun arvostukseen. Ja romaanin seesteisessä lopussa Sinnakin löytää ammatillisen kutsumuksensa, osittian myös omien kokemusten karaisemana.

Kumpikin tyttö kapinoi äidinkaipuutaan. Tuiskun äiti on kuollut syöpään, ja isä ei ole päässyt kuoleman jälkeen oikein jaloilleen.  Sinnan äiti on eron jälkeen muuttanut pysyvästi ulkomailla, ja yhteyttä pidetään vain satunnaisesti videopuheluiden välityksellä.

Rapistuneessa huvilassa toimiva Aurinkopiiri nappaa  tuuliajolla olevan Sinnan tiukkaan huomaansa. Aurinkopiiri on Tuiskulle ennestään tuttu, sillä hänen vanhempansa ovat äidin sairastamisen aikaan etsineet sieltä lohtua, mutta myöhemmin eronneet yhteisöstä. Aurinkopiiriläiset ihannoivat asketismia ja yksinkertaista, työteliästä elämää. Yhteisön johtohahmot manipuloivat jäseniään häikäilemättömästi. 

Samankaltaisesta aiheesta, dominoivan yhteisön mielen manipuloinnista, on aiemmin kirjoittanut nuorille myös Markku Karpio.  Tie auki taivasta myöten (Otava 2001) kertoi  abiturienttityttö Helistä, joka lähtee kesätöihin keittiöapulaiseksi Jumalan valitut –nimiseen uskonnolliseen yhteisöön.

Lohikäärmekesässä on dekkarimaisesti etenevä juoni. Näkökulmaa siilataan vuorotellen kummankin tytön kokemana.  Sivujuonteena kulkee lapsuudesta saakka ystävinä olleiden tyttöjen suhteen muuttuminen hieman samankaltaisin painotuksin kuin Laura Suomelan Silmänkääntötempussa (Karisto 2018).

Maria Autio kuvaa monen kotimaisen nuortenkirjakollegansa tavoin perheenjäsenten kohtaamattomuutta ja vanhempien suorituskeskeistä elämää niin työssä kuin vapaa-ajallakin:

 He eivät ikinä arvaisi, etten palaisi koko yönä, mutta se oli heille oikein. Mikään vaateraha ei riittänyt hyvittämään sitä, ettei isällä ollut koskaan aikaa. Sen aika upposi firmaan ja iltaopintoihin, vimattuun kuntoiluun, jotta se jaksoi pyrkiä yhä parempiim asemiin ja ansioihin. 

 Kun isä lähti lenkille harjulle, yritin välillä tyrkyttää itseäni mukaan. Mutta isä tyrmäsi minut aina, kun olin juuri saanut tossut jalkaan ja urheilupaidan vatsamakkaroiden yli. En kuulemma pysyisi vauhdissa.  

Isä oli loputtomassa kierteessä. Työ oli isän ja Ilonan aurinko, jonka ympärillä kaikki pyöri. Muulla ei ollut väliä. Ei ainakaan minulla.

 

Koululaisdemokratiaa 40 vuoden takaa

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa. Nuorisoromaani. 217 sivua. Kansikuva Ulla Urkio. WSOY 1972.
















Rauha S. Virtasta voi hyvällä syyllä kutsua takinkääntäjäksi, mitä tulee hänen radikaaliin tyylinvaihdokseensa Seljan tyttöjen tyttökirjaidyllistä yhteiskunnallisesti kantaaottavaan nuortenkirjallisuuteen.

Toimittamassani kirjassa Matkalla mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista (Tammi 2004) Rauha S. Virtanen kertoo kiinnostavasti Lintu pulpetissa –romaaninsa syntyvaiheista.

Teosta voi hyvin perustein kutsua avainromaaniksi: kirjailija pääsi nimittäin seuraamaan lähietäisyydeltä Suomen Teiniliiton poliittisen heräämisen alkuvaiheita 1960–70-luvun taitteessa omien lastensa aktiivisen kouludemokratialiikkeen kautta.

Työpöytäni sijaitsi eteisen nurkassa vaatenaulakon vieressä, ja nuorisolla oli kotiin tullessaan paha tapa viskata kaikki tavaransa kirjoituskoneeni ja papereitteni päälle. Keskeneräinen rakkausromaaniräpellykseni hautautui kerran toisensa jälkeen erilaisten monisteiden, käsin tuherrettujen kirjoitelmien, lehtien ja kirjallisuuden alle, samalla kun kiihtyneet tarinat siitä, mitä koulussa oli tapahtunut, seurasivat toisiaan. Näytti siltä, että lapseni olivat sekaantuneet johonkin hankalaan ja epäsuotavaan juttuun, joka ei taatusti edistäisi heidän koulumenestystään. Heidän isänsä pudisteli päätään ja minäkin aloin tuntea itseni aika hermostuneeksi, mutta lapsia ei näyttänyt mikään pysäyttävän.

Virtanen kirjoitti kirjan nopeasti ja nykyhetken näkökulmasta sen tuon aikainen poliittinen päivänpolttavuus on myös rasite. Taidokkaasti Virtanen kuitenkin rakentaa useita kiinnostavia pää- ja sivuhenkilöitä, joihin nykylukijakin mieluusti samastuu.

Tapahtumien keskiössä on yhteiskoulun viidettä luokaa käyvä työläiskodin nuorimmainen, Anna Lea, joka on juuri palannut rippileiriltä ja kokenut hengellisen herätyksen. Sen vastapooliksi nousee kuitenkin koululla käynnistyvä poliittinen ja ideologinen murros, jota vauhdittavat televisiodokumentin viiltävät kuvat Vietnamista, liimatehtaalla vakavasti vammautuneen äidin karu kohtalo ja yleinen tietoisuus epätasa-arvoisesta maailmasta.

Symboliksi nuorison poliittisesta heräämisestä nousee Anna Lean aineessaan käyttämä lintuvertaus:

Koululainen on vanki. Lintu, joka tukahduttavilla tunneilla laulaa hänen pulpetissaan, on unelma, toive, mielikuvitus. Se ottaa siivilleen ja vie vapauteen, vihreille niityille, lintujen luo liitukallioille. Tämä lintu on laulanut pulpetissa niin kauan kuin koululaitos on ollut olemassa ja tulee laulamaankin niin kauan kuin koulu saa oppilaan tuntemaan itsensä vangiksi.

Poliittisen liikehdinnän keskelläkin nämä nuoret miettivät suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, tempoilevat ihmissuhdesotkuissaan ja analysoivat katseita ja äänenpainoja antaumuksella: "Aina oli oltava rakastuksissa johonkin, aina, ja joskus se melkein väsytti."

Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa oli oman aikansa kohuteos: siitä otettiin heti ilmestymisvuonna peräti kolme painosta. Se on Virtasen Joulukuusivarkauden (WSOY 1970) ohella yksi harvoista poliittisesti tiedostavista kotimaisista nuortenkirjoista: Ruotsissa tätäkin lajityyppiä viljeltiin jo 1960-luvulta lähtien huomattavasti enemmän.

Lintu pulpetissa -nuortenromaanin uskalikkonuorten rinnalla nykynuortenkirjojen tiedostavat nuoret tuntuvat aika valjuilta oman edun puolustajilta.

Rauha S. Virtanen täyttää huomenna tiistaina 80 vuotta.

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi!

Poliittista korrektiutta 1970-luvun malliin

Marja-Liisa Puputti: Meidän pihan mustanaamat. Kuvittanut Tita Mäkinen. 50 sivua. WSOY 1975.















Rouva Huu on parhaillaan hahmottamassa suomalaisen lastenkirjallisuuden monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden suuntaviivoja tekeillä olevaa artikkelia varten. Marja-Liisa Puputin lastenromaani Meidän pihan mustanaamat on yksi tätä aihepiiriä käsittelevä kuriositeetti, joka heijastelee hyvin 1970-luvun tendenssejä – sekä hyvässä että pahassa.






Puputin lukemaan opetteleville suunnatun helppolukuisen lastenromaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle tyypillisesti kolkon kerrostalon pihamaalle.

Sisarukset Susanna ja Oskari näkevät pihapiirissä heille ennestään tuntemattoman ikätoverin:

Minä näin tytön ensiksi ja Oskari toiseksi. Sitten me unohdimme ottaa vauhtia ja keinut pysähtyivät.
Minusta se oli kuin pieni suklaanukke, oikein sievä ja suloinen.
Olisin halunnut ottaa sen ikiomaksi ja viedä kotiin, mutta ensin me vain tuijotimme sitä.
"Se menee meidän taloon. Meneeköhän se meille?" sanoi Oskari ja hyppäsi pois keinusta. Me lähdimme kulkemaan sen perässä.
Joku isoista pojista huusi Villelle, joka asuu meidän rapussa: "Hei, kato nekru!"
Minä en ollut ikinä nähnyt neekerilasta eikä Oskarikaan.
Me olimme rapun edessä ihan lähellä sitä, ja silloin se huomasi meidät ja hymyili.
Sillä oli suuret iloiset silmät, kihara tukka ja tukassa pieni punainen rusetti.
Tyttö piti kiinni Teljosen Katriinan kädestä, ja minä kyllä tiesin, että Katriina oli sen äiti, vaikka se ei ollutkaan neekerinainen.

Susanna ja Oskari suhtautuvat tyttöön ensin ulkokohtaisesti esineellistäen. Tytön äiti tekee aloitteen hymyilemällä Susannalle ja Oskarille, ja niin lapset rohkaistuvat kysymään tytön nimeä:

Minä kysyin tytöltä: ”Mikä sun nimes on?”
”Hanna”, se sanoi ja pureskeli hameen helmaa.
Minä otin Hannaa kädestä, ja sen käsi oli ihan oikea, vaikka paljon ruskeampi kuin minun.

Empimättä Susanna ja Oskari ottavat tytön mukaan leikkiin, mutta kerrostalon isommat pojat esittävät avoimen rasistisia mielipiteitään ja ottavat Hannan jopa intiaanileikissä vangikseen.




Vihdoin löytyy kuitenkin sopu ja Hanna otetaan mukaan pihan lasten yhteisiin leikkeihin. Aikuiset ja lapset ryhtyvät rakentamaan ”pikkumetsään” majaa. Aikuiset omivat ensin aikavasti vastuun itselleen, mutta lapset muistuttavat – jälleen 1970-luvun tendenssien mukaisesti – että heidän on saatava ottaa osaa demokraattisesti majan suunnitteluun ja toteutukseen.



Sovun ja tasa-arvoisuuden vakuudeksi lapset leikkivät olevansa neekerikylän asukkaita: he sotkevat nuotiosta löytämillään hiilenpalasilla kädet ja kasvonsa aivan mustiksi ja säntäävät vanhempiensa luokse huutaen” Ettepäs tiedä kuka meistä on neekeri! Ettepäs tiedä…”

Marjaliisa Puputin kirja on eittämättä nykypäivän näkökulmasta luettuna avoimen tendenssimäinen. Tällainen kirja tuomittaisiin nykypäivänä jopa avoimen rasistiseksi. Kirjan tyylilaji on lapsentajuinen ja sen naiivisti suvaitsevaisuuteen kannustava ja puhekielisyyttä suosiva spontaani esitystapa ammentaa paljolti ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta. Puputti pyrki kirjoittamisajankohtansa rajallisen suvaitsevaisuuden nimissä silti rehtiin ja rakentavaan esitystapaan sovinnollisessa loppuratkaisussaan.

Huomioni kiintyy kuitenkin ennen muuta kuvitukseen. Tuntuu kuin kuvittaja Tita Mäkinen olisi halunnut mitätöidä kirjailijan tasapäistävän mentaliteetin sijoittaessaan kuvituskuvissa Hannan aina altavastaajaksi, hännänhuipuksi tai perässä vastentahtoisesti raahattavaksi. Hannaa ei esitetä kuvissa aktiivisena ja tasa-arvoisena toimijana muiden kanssa, ellei sitten viimeinen "meidän pihan mustanaamoja" esittävä kuva ole sellaiseksi tulkittavissa, mutta siinäkin Hanna juoksee muiden jäljessä, viimeisenä.

Mitä tällä esimerkillä pohjimmiltaan haluan sanoa?

Lastenkirjan kuvituksella on mielestäni yllättävän iso merkitys asenteiden vahvistajana tai horjuttajana.

Heikoille voimaa voi vahvemmat antaa

Esko-Pekka Tiitinen & Nikolai Tiitinen: Kyyhkyn kysymys. 25 sivua. Tammi 2010.









Isän ja pojan, Esko-Pekka ja Nikolai Tiitisen, yhteinen kuvakirja istuu tähän kiireiseen ja itsekeskeiseen aikaan lähes tilaustyön tavoin ja toimii pätevänä moraliteettina monen ikäisille lukijoille.

Kyyhkyn kysymys on alun perin kirjoitettu näytelmäksi. Sitä on esitetty Elämän pisarat –nimisenä jo 70 maassa osana Environment Online (ENO) –verkkokoulun luonnonsuojelukampanjaa, jossa Esko-Pekka ja Nikolai Tiitinen ovat olleet mukana.

Kyyhkyn kysymys jatkaa luontevasti myös Esko-Pekka Tiitisen omaa henkilökohtaista projektia, jossa hän herättelee nuorten lukijoidensa sosiaalista omaatuntoa ja humaanisuutta.

Tähän humaanisuuden ketjuun kuuluvat esimerkiksi Tiitisen kuvakirjatarinat Maailman pienin lehmä (1991, Kustannuskiila, kuv. Tuula Tiitinen ja Onnen omat, Kustannuskiila 1989, kuv. Tuula Tiitinen) sekä viimeisin nuortenromaani Villapäät (Tammi 2008).

Kyyhky sinkoutuu hiekkamyrskyssä kauas eteläisestä kodistaan. Se kohtaa viisaana pitämänsä pöllön ja pyytää siltä apua. Toinen toistaan tukien ne etenevät haasteellisella matkallaan. Ne kohtaavat valaan, jolla on sama matkan määränpää, ja vietävänään viesti apua tarvitseville ihmisille.






Esko-Pekka Tiitisen teksti on jyhkeää, mutta silti käytännönläheistä.

Hän puhuu aavikoitumisesta, eläinten tuskasta ja veden merkityksestä kaikelle elolliselle lähes raamatullisella ponnella. Hänen tekstistään voi poimia aforismeja moneen elämäntilanteeseen:

Heikoille voimaa voi vahvemmat antaa, jos tuuli on myötäinen

Kiltti on sellainen, joka auttaa. Ja viisas on se, joka ymmärtää hädän.

Tahto on suuri silloin kun se on kantajansa kokoinen.

Lopulta tuuli auttaa kyyhkyä ja pöllöä:

Tuuli otti pöllön ja kyyhkyn toiveet suureen syliinsä, pyörähteli iloisesti ja lähti matkaan. Tuulispäänä se kuljetti viestiä kaikille mantereille, yli vuorten ja valtamerien. Kaikkialle se toi tuulahduksen hyvää tahtoa. Amerikassa tuuli kuiskasi viestin puuman korvaan, Kiinassa pandalle, Australiassa koalalle ja Afrikassa gorillalle.

Kaikki eläimet ottavat siemeniä matkaansa ja tuovat ne aavikoituneelle alueelle. Ja niin elämä voi jatkua.

Nikolai Tiitisen sekatekniikalla toteuttama kuvitus on kuin mannaa väsyneille silmille. Sen luonnonläheiset murretut värit puhuvat omaa kieltään toivon ja yhteisen vastuun merkityksestä.

"Jossain perähuoneessa vissiin on aikuisuus"

Varpu Vilkuna: Ripa. 166 sivua. Mäntykustannus 2010.















Varpu Vilkuna teki vahvan debyytin vuonna 1991 nuortenromaanillaan Rulla (3. p. Tammi 2009). Vilkuna lunasti neljällä 1990-luvulla ilmestyneellä nuortenromaanillaan nopeasti paikkansa maaseudun nuorten herkkävaistoisena ja ymmärtävänä kuvaajana. Hänen nuortenromaaneissaan on aina ollut, ahdistavista ja rankoistakin aiheista huolimatta, sijaa myös toivolle ja nuoruuden ehdottomuudelle.

Nuortenkirjailijana Vilkuna on ollut vaiti pitkään ja hän on keskittynyt muun muassa asuinpaikkakuntansa Nivalan kulttuurityöhön. Tieto pienen Mäntykustannuksen kautta ilmestyneestä uudesta nuortenromaanista olikin Rouva Huulle miellyttävä ja uteliaisuutta herättävä uutinen.

Äskettäin Lastenkirjahyllyssä käsiteltiin rippi- ja prometheus-leireille sijoittuvia, määrältään vähäisiä yleiskustantajien julkaisemia nuortenromaaneja. Ripa-romaanin keskusaiheena on osallistuminen rippileirille. Vilkuna kuvaa nuoren päähenkilönsä Onnin uskonasioihin ja etiikkaan liittyvää pohdiskelua hyvinkin avoimesti.

Onni on varttunut tasapainoiseksi ja tervejärkiseksi nuorukaiseksi perheessä, jossa uskonto ja jokaisen yksilöllisyyttä kunnioittava juureva kotikasvatus ovat arkipäiväisiä asioita. Onnin hivenen aikavaa pohdiskelua pehmentää orastava ihastuminen Aadaan, hiljattain paikkakunnalle muuttaneeseen tyttöön. Onneksi Aada tulee samalla rippileirille Onnin kanssa.

Nuorten aulis uteliaisuus rippileiriä kohtaan on sammua alkuunsa, kun leirin vetäjäksi tulee vastoin ennakko-odotuksia Jäykkikseksi kutsuttu pappi, Jaakkima Murto, jolla on seurakunnassa entuudestaankin määrittelemättömällä tavalla kolkko maine. Nuoret kokeilevat leirillä rajojaan, etenkin Onnin luokkatoveri Veeti, jonka pahaan oloon ja irtiottoihin löytyy myöhemmin selitys. Onni joutuu Jäykkis-Jaakkiman saastaisten tekojen silminnäkijäksi, ja niin rippileiri saa aivan uuden, yllättävän käänteen.

Kustantajan esittelytekstissä kerrotaan romaanin pohjaavan tositapahtumiin etelä-pohjanmaalaisella rippileirillä. Ehkä juuri tästä tapahtumien todenperäisyydestä juontuu teoksen tietty paatoksellisuus ja rankan aiheen käsittelyn osalta hieman pateettinen vanhanaikaisuuskin.

Vilkunan nuortenromaanin erikoinen nimi saa selityksensä Onnin pähkäillessä nuoruuden ankaruutta yhdessä ystäviensä ja vanhempiensa kanssa. Oven rivasta tulee ikään kuin symboli elämänhalulle ja uskallukselle ottaa elämältä vastaan niin tummat virrat kuin kuplivan ilonkin pirskahdukset:

– Mulla on sellanen olo, kuin edessä ois ovi ja siinä ripa. Semmonen kahva, joka kutsuu mua painamaan sen alas ja avaamaan oven, mutta en ole varma pitääks siihen ripaan tarttua nyt vai myöhemmin. Vai ollenkaan. Mahottoman epävarma olo, melkein pelottaa, sanoin, ja hämmennyin, että olin osannut sekasortoisen tunteeni pukea noinkin selkeiksi sanoiksi. Ja vielä äidin ja isän kuullen. Hävettikin. ---
– Mitä ite arvelet sen oven takana olevan? Äiti kysyi ja hyysäsi tavaroitaan kasaan.
– En mä tiijä, no jossain perähuoneessa vissiin on aikuisuus, mutta ennen sitä kai tätä hemmetin nuoruutta on vielä monta vuotta. Sun muuta sekasotkua ja epävarmuutta!
– On sitä, mutta voinet sitä ovea hiukan raottaa, koska kahva tai ripa on jo sun käsies ulottuvilla. Ei aikuistenkaan elämästä epävarmuutta ja sotkua puutu, isä sanoi ---

Vilkuna pohtii Onnin suulla katolisen kirkon piirissä tapahtuneita alaikäisten seksuaalisia hyväksikäyttöskandaaleja: ”Ajatellessani vaikka katolista kirkkoa, tuntuu, että totuus ja oikeudenmukaisuus ovat niiden kynnysmattona – – ". Onni ilmaisee myös painavan mielipiteensä iltapäivälehtien lööppijulkisuuden pintaliitoelämästä ja nykyihmisten tavasta surra näyttävästi mutta falskisti itselleen täysin tuntemattomienkin ihmisten kuolemaa suurten onnettomuuksien yhteydessä.

Onnin ja Aadan kesän mittaan vankentuvan suhteen kuvauksessa on sellaista aitoutta ja kotikutoista rouheutta, jota harvoin nuortenromaaneista enää tapaa. Aikuinen lukee mielikseen näistä rehdeistä, suoraselkäisistä nuorista, jotka suhtautuvat elämään nöyrästi ihmetellen ja kykenevät keskustelemaan rakentavasti myös vanhempiensa kanssa.

Vilkunan kertojan lahjat ovat tallella. Tällaisiakin kirjoja tarvitaaan tässä nykyisessä viihteellisyyttä, helppolukuisuutta ja trendikästä nuorisokulttuuria hypettävässä tingelis-tangelis-maailmassa. Käsikirjoituksesta olisi pienellä toimittamisella, tiivistämisellä ja pahimman paatoksen kuorimisella saanut pätevän ja puhuttelevan nuortenromaanin. Tällaisenaan se jäänee todennäköisesti melko pienen paikallisen lukijakunnan arvostamaksi.

Pitää kai ihmisellä sentään joku vakaumus olla

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa. 160 sivua.
Otava 1999. Kansikuva Anu Ignatius.

Salla Simukka: Kipinä. 203 sivua. WSOY 2006.














Anni Polvan vuodesta 1956 yhtäjaksoisesti ilmestynyt Tiina-sarja tuli tiensä päähän siinä vaiheessa, kun Tiina oli varttunut rippikouluikään. Polva pelkäsi ”tavallisena luterilaisena” loukkaavansa joitakin uskonnollisia piirejä, jos hän olisi Tiinan suorasukaisella suulla esittänyt mielipiteitä kirkosta ja uskonnosta.

Toki sarjan päättänyt Taitaa olla rakkautta, Tiina (1986) lähestyi jo toistakin tyttökirjakonventioiden kannalta riskaabelia aihepiiriä: Tiinan ja Juhan suhteessa olisi uskottavuuden nimissä jo tuossa vaiheessa ollut pakko ottaa jokin ratkaiseva suunnanmuutos, sillä hätäiset suukot ja punastumiset eivät enää pitkään olisi tyydyttäneet lukijoita!

Sama hienotunteisuus tai siviilirohkeuden puute vaivaa edelleen valtaosaa yleiskustantajien kotimaisia nuortenkirjoja – tai pikemminkin niiden tekijöitä ... tai kustantajia itseään. Rippikoulu on toki yltänyt peräti kirjan nimeen asti ruotsinsuomalaisen Ritta Jacobssonin kirjassa Nina rippileirillä (Karisto 2001) ja Tuija Lehtisen kirjassa Mirkka ja riparikesä (Otava 1987).

Näissä viihteellisissä tyttökirjoissa rippileiri toimii vain otollisena kulissina tyttöjen ja poikien kohtaamiselle. Jakobssonin kirjassa rippileirillä ”rikotaan järjestyssääntöjä ja grillataan makkaraa” ja siinä sivussa sotketaan papin silmälasit kenkävoiteella. Kummassakaan kirjassa ei aprikoida uskontoa saati muitakaan ideologioita.

Tässä yhteydessä kuitenkin kannattaa muistaa Hellevi Salmisen hienot nuortenromaanit Käppyrä (1991 Otava), Niin mieletön ikävä (1995) ja Siipiä vaille enkeli (2000) jotka kuvaavat nuoren tytön uskonnollista etsikkoaikaa rippikouluiästä varhaiseen aikuisuuteen. Viimeisessä romaanissa nuori nainen lähtee nunnakokelaaksi Lintulan luostariin.

Tuula Kallioniemen nuortenromaani Lanka palaa käynnistyy rippileiriltä, joka kuitenkin keskeytyy yleisen huliganismin ja tottelemattomuuden takia. Yksi leiriläisistä anastaa papin auton ja ajaa sen humalapäissään puuta päin.

Lanka palaa on luettavissa myös tarinasikermänä: sen erilliset kertomukset lomittuvat eheäksi, juonelliseksi kokonaisuudeksi selventäen alussa vielä hyvin hataraa kuvaa poikkeuksellisen räväkän ja parin päivän jälkeen keskeytetyn rippileirin tapahtumista... kissantappoineen kaikkineen. Psykologisesti tarkkasilmäiset lähikuvatutkielmat leirille osallistuneista nuorista saavat pontta rajatun aihealueen käsittelystä ja huolella valituista otsikoinneista.

Varmalla tyylitajullaan Kallioniemi paisuttelee äärimmäisten tunnetilojensa sokaisemien nuorten edesottamuksia. Kaiken kohkaamisen takana on usein rakkaus tai kuten Niilo nieli neulan -nimisen novellin poika ilmaisee asian lapsuudenrakastetulleen Elisalle: “halu saada toisessa ihmisessä aikaan liikahdus”.

Lanka palaa on ilmestynyt vuonna 2003 saksaksi, Die Lunte brennt -nimisenä ja Stefan Mosterin kääntämänä. Suomessa Kallioniemen kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle, mutta Saksassa se on totta vie löytänyt nuoret lukijansa: sitä on myyty jo huikeat 18 000 kappaletta!

Tuula Kallioniemi osoittaa tässä yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan valveutuneisuutensa antaessaan yhden päähenkilönsä miettiä myös Prometheus-leirin mahdollisuutta. Protu-leirejähän on Suomessa järjestetty vuodesta 1989 lähtien:

--- Katia ei huvittanut ottaa mitään isosen roolia. Niistä oli kyllä muutaman viime päivän aikana saatu tarpeeksi. Ihan ääliöitä jokainen. Eikö muka seurakuntanuorissa ollut yhtään täyspäistä? Ne hymyilikin niin kuin olisi syöneet viikon pelkkää hunajaa. Ja Kati oli muka itsekin kuvitellut pyrkivänsä ensi kesänä leirille isoseksi. Yäk. Hyvä kun koko leiri päättyi. Ei ollut ollenkaan varmaa, että hän menisi riparille enää ikinä. Jääkööt vaikka rahat ja kalevalakorut saamatta. Piti kai ihmisellä sentään joku vakaumus olla. Oikeastaan Katilla ei olisi mitään asiaa riparille ollutkaan. Eihän hän edes kuulunut kirkkoon. Mutta äiti ja iskä olivat olleet sitä mieltä, että Kati sai mennä jos tahtoi. Ettei tuntenut itseään erilaiseksi kuin toiset. Vaikka olihan vaihtoehtona ollut joku ihme Prometheus-leiri, jollaisia kuulemma järjestettiin ET:n opiskelijoille. Mutta ne paperit, joita ET:n opettaja oli antanut, olivat vaikuttaneet ihan sekavilta. Ja kun kaikki muutkin kaverit menivät riparille, Kati päätti kuitenkin mennä mukaan.

Alueenvaltaaja lajissaan on Salla Simukan Tapio ja Moona –sarjan avausteos Kipinä, joka sijoittuu protuleirille. Simukka kuvaa itsekoetun tuntuisesti Prometheus-leirin tiedollista ja elämyksellistä antia ja hahmottaa onnistuneesti sivuhenkilöiden kautta myös nuorten erilaisia alakulttuureja (esim. gootit ja larppaajat).

Sosiaalisesti estynyt Tapio löytää protu-leirin apuohjaajasta Moonasta itselleen sukulaissielun. Kahden päähenkilön persoonat täydentyvät Moonan päiväkirjamerkintöjen ja Tapion lapsuusmuistojen kautta.

Nuortenkirjat pyrkivät nykyisin ilahduttavasti jo eräänlaiseen ideologiseen korrektiuteen. Tapion paras ystävä Petri on valinnut enempiä miettimättä perinteisen rippileirin. Kipinässä annetaan siis ääni myös ns. valtavirran nuorelle, joka enempiä kyseenalaistamatta mukautuu vanhempien ja isovanhempien vaatimuksiin. Tällainen - tosin äärimmilleen kärjistetty – rinnastaminen sysää romaanin lukijaa ottamaan kantaa esitettyihin näkökantoihin :

Petri oli mennyt riparille, koska hänen vanhempansa ja etenkin isovanhempansa olivat sitä niin vankasti vaatineet. Petri oli hymähtäen arvellut, että häntä luultaisiin siellä tietysti joksikin saatananpalvojaksi. Mutta sitten hän oli lisännyt, että ylimääräinen raha ei ollut lainkaan pahitteeksi, joten kai siitä hyvästä yhden viikon virsiä veisaakin. Tapio huomautti, että leirillä tehtiin paljon muutakin ja että se voisi olla ihan mukava kokemus. Siihen Petri oli lisännyt, että Tapio alkoi kuulostaa ihan hänen vanhemmiltaan.

Todenmakuinen nuortenromaani on saanut leirin käyneiltä protuaktiiveilta sekä kiittävää että vähän nurisevaakin palautetta. Muutamat ovat kokeneet, että kirja paljastaa vähän liikaakin protuleirien ohjelmanumeroista. Simukan kirja antaa kuitenkin todella hyvän kuvan protun ideologisista taustoista ja leirillä vallitsevasta letkeän sosiaalisesta tunnelmasta, josta Rouva Huun keskimmäinenkin pääsi viime viikolla osalliseksi Asikkalan Antintalossa.

Kirjan nimi, Kipinä, assosioi hauskasti kahtaalle: Tapion ja Moonan orastavassa suhteessa kipinöi, mutta samalla nimi viittaa myös kreikkalaiseen Prometheus-myyttiin, jossa Prometheus-niminen titaani varasti jumalilta tulen ja jakoi tulen salaisuuden ihmisten kesken, Zeus-jumalan vastustusta uhmaten. Prometheuksen soihtu symboloi Prometheus-leirien suvaitsevaa ja humaania arvopohjaa.

Simukan tänä syksynä viidenteen osaan karttuva Tapio ja Moona-sarja on piristävän persoonallinen lisä nuorten sarjakirjallisuudessa: jokainen osa täydentää päähenkilöiden luonnekuvaa, pureutuen nuoren ihmisen elämän taitekohtiin tai johonkin eettiseen ongelmaan.