”Elämä on yhtä villi kuin Avara luonto”

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla, 222 sivua, Otava 2020. Kansikuva Perttu Lämsä.

 

Yhtäkkiä muistin Vuosaaren suuret puut pihojen ja teiden välissä, kanjonia reunustavat kuusikot, jonne lapset piilottivat aarteitaan. Minä muistin ne kaikki: katuun hajonneet kännykät (niiden sisällä oli kultaa!) ja telkkarit (vanhan telkkarin kehyksissä tehdyt omat ohjelmat!), kolareissa hajonneiden auton jarruvalojen punaiset muovirubiinit, vaaleansinisen viinipullon lasinpohjan (josta pitkän hionnan jälkeen valmistui tulevaisuuslinssi!).

 

Kun ajattelin harmaantuneita lähiöitä ja niiden hiekkapihojen lapsia, en tiennyt olinko koskaan kuulunut heihin, tuskin. Minä en kai koskaan ollut kuulunut mihinkään.

 

Veera Salmen tavassa kuvata nuoruutta rouheasti, mutta tummiakaan vesiä karttamatta ja kaikesta huolimatta ilon ja elämänmyönteisyyden kautta, on paljon samaa yhdysvaltalaisen John Greenin nuortenromaanien kanssa.

 

Sekä Salmi että Green kuvaavat erityisellä heltymyksellä miljöitä, jotka voivat olla isompia maantieteellisiä alueita tai päähenkilöiden kotipaikkoja. 

 

Salmen lastenkirjasarjat, Puluboi ja Mauri, sijoittuvat Helsingin Kallioon ja Pasilaan. 

 

Perttu Lämsän useammasta kuvaruudusta koostuva kansikuva jo antaa vihjeen romaanin lajityypistä.

 

Kyse on kahden nuoren roadtripistä, joka alkaa Helsingin Vuosaaresta, ja jatkuu harhailevan reitin kautta Mikkelin, Jyväskylän, Petäjäveden, Keuruun, Virtojen, Parkanon, Porin ja Vaasan kautta vihdoin määränpäähän, Ähtäriin, sillä Isra haluaa nähdä eläinpuiston pandat.  

 

Isran perhe on muuttanut Suomeen Marokosta. Hän kokee syntymämaansa kulttuurin ja perheen odotukset painostavina: 

 

Itketti koska tiesin, että pian pitää valita oma elämä, oma suunta, ja metroasema, ei voi enää olla lapsi ja pyöriä ojissa halvoissa muotivaatteissa. Pian piti alkaa miettii jotain avioliittoo ja tulevaisuutta. 

 

Isran kielen erityispiirteet on toteutettu luontevasti. Vielä pari vuosikymmentä sitten nuortenkirjoissakin annettiin maahanmuuttajille ja uuden kielen opettelijoille usein heitä jo valmiiksi leimaava kankean suomen puhetapa.

Veera Salmi on kertonut viettäneensä kirjan kirjoitusvaiheessa paljon aikaa YouTubessa, matkustaneensa paljon metrossa ja istuneensa ostoskeskuksissa kuuntelemassa nuorten maahanmuuttajatyttöjen keskusteluja.  

 

Vanhempiensa hylkäämä Leo on asunut monissa sijaisperheissä.

 

Leo blokkaa tunteensa ja aiheuttaa usein myös tuhoa. 

Leolla on kuitenkin unelmia. Hän haluaa tulla – pilviä tutkivan isänsä tavoin –  kuuluisaksi tiedemieheksi, jonka kuva painettaisiin julisteisiin:

 

Ihmiset haluaisivat julisteen kehystettynä heidän eteiseensä kieltään näyttävän Einsteinin tilalle. Se muistuttaisi heitä siitä, että kaikilla on mahdollisuus kasvaa suuriksi. 

 

Salmi viljelee taajaan viittauksia populaarikulttuuriin ja elokuviin. 

Keskeiseksi nousee Luc Bessonin elokuva Léon, joka kertoo newyorkilaisen palkkamurhaajan Léonin ja 12-vuotiaan tytön omalaatuisesta ystävyydestä. 

 

Tärkeänä sivujuonteena romaanissa on perheen merkityksen, kodittomuuden ja jopa juurettomuuden pohdinta. 

Leo on paaduttanut sydämensä vaihtuvissa sijaisperheissä.

 

Hänen neljäntenä sijaisperheenään oli nainen, joka avautui pojalle omasta yksinäisyydestään ja kertoi ilmoittautuneensa sijaisperhetoimintaan, jotta joku ”ongelmatapaus pakotettaisiin asumaan hänen kanssaan”.

 

Nuorten psyykkisen pahoinvoinnin variaatiot ja terapiassa käymisen arkipäiväisyys  tulevat esille Isran pitkässä monologissa:

 

– – Ei nykyään kukaan kysy, et ootsä jotenkin pimee kun sä käyt jossain tutkimuksissa. On vaan hyvä, jos on joku terapia joka tiistai, kun on liikuntaa. Mä en tosiaan voi uskoo, ett meidän luokalla olis ykstoista sekoo tyttöö. Mut toisaalta, tytöillä on semivaikeeta, kun on kaikenlaista. On päänsärky. On se aika kuusta. On paha olo, anemia, lihakset kipeet, ei pysty keskittyy, ADD, on yliherkkyys tai astma tai paniikkihäiriö tai ahdistus tai semmonen et kädet aina vaan sheikkaa, on suolistohäiriö, on syömishäiriö tai mikä tahansa häiriö tai tosi paha väsymys tai masennus tai joku addiktio tai on kiusattu tai yksinäinen tai hirveen ujo et cetera et cetera loputtomiin. – –   

 

Leolla ja Isralla on kummallakin syynsä paeta. 

Heidän suhteensa syvenee pakomatkan aikana. Kerronnassa vaihtuvat Leon ja Isran näkökulmat menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteenkin. Lukija  saa näin vähitellen myös tarkentavaa tietoa Leon vanhemmista ja Isran traumatisoivista tapahtumista Mustafin auton takapenkillä. 

 

Nuoret oppivat matkan aikana, että tosielämä on yhtä villiä kuin television Avara luonto -dokumentit. 

 

Kuolema on romaanissa monin tavoin jatkuvasti läsnä. 

Lopun traagisen onnettomuuden kuvauksen osalta lukija kokee ensin tulleensa petetyksi, mutta kirjailijan vapaudella loppuratkaisu kiertyykin lopulta tyvenen puolelle. 

 

 

 

”Totta oli se, mikä sopi tarinaan”

Kalle Veirto: Kivimutka ja kaapattu Cake, 144 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Jari Paananen.

Kirjailijat käyttävät nykyisin toinen toistaan kekseliäämpiä keinoja lukijakuntansa koukuttamiseksi. Kalle Veirto aloitti ensin  Henkka ja Kivimutka –sarjan (Karisto v:sta 2008), ja toinen parivaljakon sankareista on saanut vuonna 2013 vielä oman nimikkosarjansa.

Sarjan neljäs osa työstää kiinnostavasti myös kykykilpailuiden kautta julkisuutta saaneiden lasten ja varhaisnuorten sukeutumista isojen fanijoukkojen palvonnan kohteeksi. Vasta 11-vuotiaasta Cakesta eli Kauko Mäyhköstä on tullut lyhyessä ajassa eri-ikäisten tyttöjen ja vanhempien naisten suosikki.

Kivimutkalle on kertynyt mainetta salapoliisina, ja Cake haluaa palkata hänet pääkaupunkiseudulle suuntautuvien keikkojen ja fanikirjan julkistustilaisuuden turvamieheksi. Nopeasti Kivimutka hoksaa julkisuuden pelisäännöt.

Caken manageri, eli koulun virkavapaalla oleva musiikinopettaja Naksu, ohjeistaa idolia antamaan tiedotusvälineille sellaisia vastauksia, joista on imagon rakennuksessa hyötyä:

”Hyvä”, Naksu sanoi. ”Muista kertoa rakkaasta mummostasi ja siitä, kuinka kävit laulamassa hänelle sairaalassa.” 

Mä en puuttunut keskusteluun. Totta oli se, mikä sopi tarinaan. Niin kuin Naksu sanoi, Cake oli rooli, jota Kauko esitti. Kauko, 11 vee, oli ehkä itkenyt rampilla, mutta Cake ei, se ei kaatuillut rullalaudalla. 

Välillä mä en ollut varma, pitikö mun sääliä vai kadehtia Cakea. Käsi sydämellä, mä en olisi vaihtanut Caken kanssa paikkoja. 

Mutta lompakon sisällön, pankkitilin ja kännykän mä olisin voinut vaihtaa. 

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Caken sijasta kaapataan Kivimutka ja Caken paras Kaveri Veka. Onko kaappaaja mokannut? Seurueen kaikki pojat on puettu samanlaisiin trendivaatteisiin, joten Caken faneja lukuun ottamatta tunnistus olikin varmasti ulkopuoliselle vaikeaa.

Veirto kirjoittaa nasevia, toiminnallisia ja tarinaa eteenpäin vieviä lyhyitä lukuja.

Hurtissa ja tapahtumarikkaassa tarinassa seikkailevat myös Joulupukki, Sauli Niinistö ja Cristiano Ronaldo, ja pommeja löytyy useampikin.

Veirtolla on selvä mieltymys nimetä päähenkilönsä koomisilla ja kertakaikkisen epämuodikkailla nimillä. Jiikoo Kivimutka on oikeasti Jorma-Kalevi.  

Erityiskiitoksen Veirto ansaitsee sujuvan kerronnan lisäksi myös siitä luontevuudesta, jolla hän suosittelee lukijoilleen kahta varteen otettavaa lehteä, Koululaista ja Lukufiilistä!

”Mä olen aina ollut vähän tällainen”

Marja Björk: Poika. 215 sivua. Like 2013. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen. Valokuva Ville Juurikkala.

Marja Björkin esikoisromaani  Posliini  (2008 Like) oli aiheeltaan kohauttavan rankka.  Muistan lukeneeni sitä ristiin Sari Venton ja Mika Launiksen Peikonhännän (WSOY 2007) kanssa. Molemmissa kirjoissa käsiteltiin pedofiliaa, Peikonhännässä tosin sadunomaiseen juoneen verhottuna.

Finlandia Junior -ehdokkaaksi nostettu Poika on ravistelevassa otteessaan saman sukuinen Posliinin kanssa. Sitä voi kutsua myös avainromaaniksi, sillä takakannessa kerrotaan suoraan, että se pohjaa Björkin oman pojan kokemuksiin.

Nuortenkirjallisuudelle on yleensä tyypillistä kertoa nuoren päähenkilön kasvukivuista ja identiteetin etsinnästä. Sen puolesta Poika toki voisi täyttää nuortenromaanin kriteerit. Mutta kasvun ja nuoren tuntojen kuvaajana romaani jää kyllä hämmästyttävän ulkokohtaiseksi. Marionin eli Maken, tytön ruumiissa varttuvan pojan, minäkerronta on lakonista ja muodoltaan puuduttavan monotonista:

Kävelin koulun käytävällä ja ikkunoista näkyi kuin peileistä, että minulla oli tissit. Yritin olla mahdollisimman kyyryssä, että ei olisi näkynyt niin paljon. En saanut tissejäni hetkeksikään mielestä. En tiedä, onko ketään ihmistä ikinä vituttanut niin paljon sen tissit. 

Päässäni pyöri koko ajan: ”Mulla on tissit, ei vittu, vittu, vittu, mulla on tissit.” Heti kun astuin ulos omasta huoneestani, vetäisin hartiat kyyryyn. 

Kaikissa ovissa ajattelin: ”Tissit.” En halunnut peilata itseäni näyteikkunoista niin kuin toiset. Pelkäsin, että ohikulkijat näkisivät ikkunoiden kautta, että olen tyttö.

 -- Vertasin itseäni herkeämättä muihin jätkiin. Salilla tietenkin vertailin, millä painoilla muut tekivät. Välillä hävetti, kun olin heikompi kuin toiset. Tein paljon  pienemmillä painoilla kuin Simo ja Jesse, vaikka me oltiin samankokoisia. Halusin edistyä, mutta tajusin, että se oli mahdotonta. Olin kuitenkin vahvempi kuin naisnaiset. Olin jotain siltä väliltä, niin kuin joka asiassa.

Makken lapsuus ei ole niitä helpoimpia. Hän on menettänyt isänsä jo varhain, ja äiti on joutunut todistelemaan itselleen ja läheisilleen, että selviää kahden pienen lapsen kanssa. Seksuaalisen identiteetin kuvaus aloitetaan varhaisista lapsuuden vuosista ja lukija saa seurata aina varhaiseen aikuisuuteen asti Makken oikean minuuden löytymistä. 

Rinnalla kulkee äidin oma kehitystarina, hidas mukautuminen lapsen valintaan. Koskettavan vähäeleisesti tuodaan esille Makken sukupuolen korjaustoimenpiteiden käynnistyessä, että äiti on jo hyvin varhaisessa lapsuudessa nähnyt asian oikean laidan, vaikka ei ole sitä halunnut itselleen tunnustaakaan.    

Kohtaus, jossa luokanvalvoja kevätjuhlassa julkisesti kuuluttaa häntä hakemaan todistuksensa sukupuolineutraalilla lempinimellä, on käänteentekevä:

Nieleksin kyyneleitä. Ihana luokanvalvojani Mirjami ei pettänyt minua!               

Yhtäkkiä halusinkin, että vanhemmat olisivat olleet siellä, ja yhtäkkiä kaduin, että olin lyönyt koulun läskiksi. Minun olisi pitänyt jaksaa. Olisi pitänyt katsoa eteenpäin ja ulospäin eikä tuijottaa omaa napaani.              

Helppoa se on tietysti jälkeenpäin sanoa Kun haluaa muuttua päivä päivältä enemmän mieheksi ja muuttuukin aina vain enemmän ja enemmän naiseksi, energia ei riitä koulunkäyntiin.

Lukijalle, jolla ei ole itsellään mitään kokemusta transsukupuolisuudesta, erityisen havainnollisia ovat monet arkiset tilanteet, joissa Makke joutuu silmätikuksi tai päättää tehdä omia vaistonvaraisia ratkaisujaan: ammattikoulun LVI-linjalla hän on ainoa tyttö, ja tuntuisi luontevalta vaihtaa vaatteita poikien pukuhuoneessa.

Pojalla on kiistämättä ansionsa täsmäkohdistettuna vertaiskokemuksena nuorelle, joka kamppailee oman transsukupuolisuutensa kanssa. Romaanin taiteelliset ansiot ovat mielestäni silti melko heppoiset, tarkastellaanpa niitä sitten aikuisten- tai nuortenromaanin kriteereillä. 

Kotimainen nuortenromaani ei enää moralisoi: aiheet ja kieli ovat entistä ronskimpia, mutta silti tohdin – kukkahattutäti-leimankin uhalla – kyseenalaistaa Björkin kirjan niiltä osin, kun siinä kuvataan tötsyjen vetämistä, marihuanan hallussapitoa, ajokortitta ajoa isäpuolen Mersulla tai äidin ja pojan yhteistä strategiaa, jolla höynäytetään poliiseja ja vältetään luvattomista graffiteista koituvat sakot.

Timo Parvela debytoi  liki 25 vuotta sitten nuortenromaanilla Poika (1989 Tammi), joka kertoi pienellä paikkakunnalla elävän herkän pojan kasvun taitekohdista, joita pojan isoisä vaistonvaraisesti ja kauniisti myötäelää. Teos on säilyttänyt yhä arvonsa pojan sielunelämän kuvaajana. 

Björkin romaanissa Makke ei saa lainkaan ymmärrystä mummoltaan, kuolleen isänsä äidiltä. Jos Björkin Poika olisi kirjoitettu nuortenromaaniksi, siihen olisi arvatenkin kuulunut empaattinen, elämänkokemuksensa karaisema isoäiti, joka olisi oivaltanut Makken sisimmät tunnot jo vähän ennen kuin ne tulevat tälle itselleenkään kirkkaiksi.

Marja Björkin Poika on Tampereen Piki-verkkokirjaston  mukaan Tampereen alueelta kiivaasti lainassa ja pientä varausjonoakin on jo ilmaantunut. Kirja on ennen Finlandia Junior –ehdokkuutta ollut säännönmukaisesti hankittuna vain aikuisten osastolle. Tampereen pääkirjastossa ja Hervannan sivukirjastossa kirja näkyy olevan nyt hankinnassa myös nuorten osastolle.

Monille pienille sivukirjastoille tai pienten paikkakuntien pääkirjastoille tällainen hajasijoittaminen kahdelle eri osastolle on käytännössä mahdotonta pienten kirjahankintamäärärahojen takia.

Björkin romaanin kaltainen transsukupuolisuuden teema on pienenä sivujuonteena esillä myös Salla Simukan Lumikki-trilogian toisessa osassa, syksyllä ilmestyneessä romaanissa Valkea kuin lumi. Siinä kerrotaan Lumikin tyttöystävän Lauran matkasta kohti uutta seksuaalista identiteettiä ja etunimen vaihtamista Lauriksi.

Nuori kapinallinen

Kari Levola:Kattohaukka. 129 sivua. Weilin+Göösin nuortenkirjasto. Weilin+Göös 1982. 2. painos WSOY 1986. Kansikuva Ulla Vaajakallio.














Vuoden taitteessa Lastenkirjahyllyssä arvioidun Kate Thompsonin Yön eläjän innostamana päätin lukea uudelleen Kari Levolan ensimmäisen nuortenromaanin Kattohaukka.

Lukukokemus oli väkevä ja sai haikailemaan tällaisten mitaltaan kohtuullisten ja puhuttelevien nuortenromaanien perään. Miksei enää kirjoiteta näin elämänmakuisesti ja rosoisesti nuorista pojista, jotka kamppailevat identiteettinsä ja orastavan miehuutensa kanssa?

Murrosikäinen Harri asuu yhdessä vanhempien veljiensä kanssa. Äiti on ollut jo pitkään sairaalahoidossa, todennäköisesti syövän tai muun vakavan sairauden takia. Isää ei ole näkynyt kotikuvioissa pitkään aikaan.

Samaa koulua käyvän Paulan kanssa on ollut jotain vipinää, mutta yht äkkiä kaikki on epävarmaa. Turvattomuuden tunne ja isän mallin kaipuu altistaa Harrin vähin erin rikoksen teille. Hän ryhtyy avustamaan huumeita välittävää rikollisliigaa.

Mutta lopulta liigaan kuuluva käskytettävä, Äijä, huomaa Harrin haavoittuvuuden ja päästää pojan pinteestä.

Ankeista kehyksistään huolimatta toivo ja luottamus elämään kannattelee romaania alusta loppuun. Lukija tuntee sympatiaa herkkää Harria kohtaan:

Paula sanoo aina että mä olen tyyppiesimerkki elämänmurjomasta nuoresta: kotiolot syrjällään, farkut väärää mallia. Se uskoi, että mä olisin ollut ihan kyky, jos mä olisin tiennyt niistä asioista, mistä piti.

Sen tyylin marttyyrius ei kyllä mua itseäni yhtään innostanut. Koska tahansa mä voin ennustaa, että mua ei koulu yksinkertaisesti kiinnostanut. Eikä olisi kiinnostanut, vaikka maailma olisi ollut lännen vanua.

Kirjoitus oli ainoa mikä kiinnostaa koulussa ainekirjoituksen takia, että se oli ainoa missä mä viitsin kapinoida. Se opettaja ei koskaan tajunnut mua, ja musta tuntui joskus hienolta olla sissi, joka taistelee sitä vastaan. Mä tuli vuorilta, ja mä todella iskin, eikä mua saanut mistään kiinni.

Ja nimenomaan kirjallisuus ja itseilmaisu on Harrille se minuutta koossa pitävä voima. Hauskan vastinparin Harrille tarjoaa Jukka Parkkisen Mustasilmäisen blondin (WSOY 1990) päähenkilö, uhmamieli Pete, joka Harrin tavoin luki kovaksikeitettyjä dekkareita, kirjoitti niistä parodiaa ja ajoi koko kesän ruohonleikkuria isoilla viheralueilla.

Huumeliiga pitää majaa vanhassa antikvariaatissa, jota päivystää nuori tyttö Allu. Harri tuntee Alluun kirjojen kautta sielunsukulaisuutta ja onnistuu samalla säilyttämään todellisuudentajunsa hermopaineiden keskellä:

Allu taisi huomata, että mä olin tulossa raskasmieliseksi. Mä vaan yhtä päätä luin, chandlereita, rossmacdonaldeja ja huonojakin dekkareita, ja vaikka mä tajusin, että jus nyt nistä ei olisi mulle mitään apua, mä luin. Se piti mun hapot jotenkin tasapainossa.

Kun Allu näki mut sellaisena kirjapöhönä, se saattoi tulla ja napata kirjan mun kädestä ja pyyhkiä rätillä musta pölyt. Me naurettiin ja alettiin yhdessä keksiä kakkia sanontoja ja huulia Allun vihkoon, jota se sanoi fraasisanakirjakseen. ”Vihdoinkin, sanoi mies armaalleen saunan luona”, ja siihen tyyliin.

Taitavasti Kari Levola taittaa angstin ja ongelmakeskeisyyden vaarat Harrin lakonisella, mutta letkeällä huumorilla. Harri kuuntelee Juicea, Kari Peitsamoa ja Tuomari Nurmiota.

Ajankuvaltaan romaani on yllättävän tuore. Äkkiseltään ei tuntuisi pöllömmältä ajatukselta että kirjasta otettaisiin uusintapainos: sen lähes 30 vuoden takainen maailmankuva ja nuoruuden etsikkoajan kuvaus ei ole juurikaan pölyyntynyt.

Kattohaukka sai ansaitusti vuonna 1983 valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kun minäkuva vääristyy

Kira Poutanen: Ihana meri. 186 sivua. Otava 2001. 3. painos 2001. Seven-pokkari 2008. Kansikuva Anja Reponen.

Ihana meri. Käsikirjoitus Kira Poutanen, Henna Tanskanen ja Mika Lehtinen. Ohjaus Mika Lehtinen. Videosuunnittelu Teemu Määttänen. Pääosassa Henna Tanskanen. Ahaa teatteri. Kantaesitys 12.11.2009. Kesto 1 h 25 min. Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille.









Sairaalloinen laihduttaminen tuli vuosituhannen taitteessa lähes muotiaiheeksi nuortenromaaneihin. Erityistä huomiota aihe sai, kun Kira Poutasen esikoisteos, nuortenromaani Ihana meri, palkittiin Finlandia Junior -palkinnolla vuonna 2001.

15-vuotias Julia on kiltti perhetyttö, jolla ei tunnu olevan koulun lisäksi järin paljon muuta sisältöä elämässään. Päivämäärien ja kellonaikojen rytmittämä kerronta tuntuu alussa hieman keinotekoiselta, kunnes niiden rinnalle kirjautuvat myös anoreksian vääjäämättömän etenemisen todisteena nopeasta painonpudotuksesta kertovat karut painotilastot.

Poutanen kuvaa Julian tavallista jokapäivää, johon koulun lisäksi kuuluvat kyläilyt perhetuttujen luona ja juhlapyhät sukulaisten kanssa. Vähin erin lukijan on helppo ymmärtää Juliaa: terveystiedon opettajan, kouluterveydenhoitajan, naistenlehtien, ylihuolehtivan äidin ja sovinistisen isän vaivihkainen propaganda myrkyttää tytön mielen ja hävittää hänen suhteellisuudentajunsa lopulta kokonaan.

Perinteisen kehitysromaanin lainalaisuuksien mukaan loppu kiertyy kuitenkin onnelliseksi, vaikka Julia ajaa itsensä jo hengenvaaraan:

Mä en lupaa mitään, vaikka haluaisin. En lupaa rakastaa itseäni tai muita, elämää tai maailmaa enemmän kuin näinä pimeyden päivinä kuoleman talossa. Lupasinhan mä silloinkin tuhat sanaa ja miljoona tekoa itselleni ja muille. En lupaa ikuista rauhaa tai mukavaa tasapainoa: miten mä voisin hylätä kaiken sen tulen, raivon ja jyrkkyyden, joka johdatti mut tähän myrskyyn – ja siitä ulos. Koska kaikki se pimeys, myrsky ja kuolema on mussa. Ei ole sairautta, tartuntaa, oireita tai lääkitystä, on vaan minä ja pimeys minussa.

Ja mä tiedän, että kaikki alkaa juuri nyt. Että minä olen valmiina lähtöön, vaikka tiedän, että pelkään elämää, ja itseäni vielä enemmän. Enkä ehkä koskaan löydä sitä, mitä lähden etsimään. Silti mä haluan lähteä, etsiä ja kadottaa, kadota ja unohtaa ja muistaa taas palata. Mä olen valmis kadottamaan kaiken, mihi uskoin enkä tiedä enää mitään. Mua pelottaa. Mä elän.

Me seistään ja katsotaan merta. Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti. Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa. Ja silti…

Poutasen kirjan todistusarvoa kaunokirjallisena sairaskertomuksena lisäsi se, että Poutanen toi oman sairastumisensa julkisuuteen rohkeasti ja halusi näin lisätä tietoa vielä vähän tunnetusta sairaudesta.

Pirkanmaan maakuntakirjaston PIKI-tietokannan lainaustilastot puhuvat vakuuttavasti sen puolesta, että Ihana meri on lähes 10 vuoden jälkeenkin yhä suosittu nuorten lukijoiden keskuudessa.

Harmi, että Poutanen ei ole jatkanut mainetta saaneen esikoisensa jälkeen nuortenkirjailijana. Osan vuodesta Ranskassa asuva Poutanen on sittemmin kirjoittanut chicklit-tyyppistä naistenviihdettä, viimeisin romaani Kotimatka (2009) kertoo ranskalaistuneen nuoren naisen ristiriitaisesta paluusta Suomeen.

Anoreksia-aiheen kotimaisena nuortenkirjaklassikkona voidaan edelleen pitää Hannele Huovin Madonnaa (Weilin+Göös 1986, 3. painos Tammi 2000), joka kiteytti olennaiset piirteet taudinkuvasta ilman sosiaalipornon ja tirkistelyn vivahteita. Huovi ei langennut ajankohdalle tuolloin tyypilliseen ongelmarealismiin vaan ammentaa äidin ja tyttären suhteeseen lyyrisiä aineksia myös Kalevalasta, sen loppurunona olevasta Marjatan tarinasta: paimenessa ollessaan Marjatta syö puolukan ja tulee siitä raskaaksi. Hän synnyttää sittemmin pojan, josta tulee Väinämöisen perillinen.

Valokuva: Teemu Määttänen/ Ahaa Teatteri

Tamperelaisen lasten- ja nuortenteatterin, Ahaa Teatterin, viime vuonna kantaesittämä Ihana meri on nyt mahdollista nähdä myös parasta aikaa käynnissä olevan Tammpereen Teatterikesän Off-ohjelmistossa

lauantaina 7.8. klo 20
ja sunnuntaina 8.8.2010 klo 15.30.

Sunnuntain esityksen jälkeen klo 17.15 alkaa Tutkivan teatterityön keskuksen Demoteatterissa (os. Hämeenpuisto 28 D, Tampere) keskustelutilaisuus, joka käsittelee Ihana meri –näytelmän videotuotantoa.


Ihana meri -näytelmä jatkaa syksyllä myös Ahaa Teatterin kiertueohjelmistossa. Tampereella sitä esitetään myös 3. marraskuuta klo 13 ja 18, esityksen jälkeen keskustelutilaisuus
 sekä 4. marraskuuta klo 10 ja 19 ja 5. marraskuuta klo 10 ja 19.

Rouva Huu oli katsomassa näytelmän jo viime keväänä ja piti näkemästään, kuten myös salintäysi yläasteikäisiä koululaisia, joiden herpaantumaton tarkkaavaisuus puhui vastaanpanemattomasti näytelmän puolesta.

Henna Tanskanen tekee koskettavan, rujon-kauniin ja latautuneen roolisuorituksen, joka antaa sairaudelle inhimilliset kasvot. Kira Poutasen yhdessä Tanskasen ja ohjaaja Mika Lehtisen kanssa työstämä dramatisointi rakentuu paljolti romaanissakin keskiössä olevien Julian päiväkirjamerkintöjen varaan.

Anoreksialle tyypillinen itsensä tarkkailu ja kontrollointi on toteutettu kiinnostavasti siten, että Julia peilaa itseään yleisölle ja videoi itseään. Kaikki muut roolihenkilöt ovat mukana pelkkinä kuulokuvina, mikä juuri lisää näytelmän intensiteettiä ja samastumista nimenomaan Julian tuntoihin.

J. D. Salinger ja hortoilevat pojat

J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Suomentanut Pentti Saarikoski. 233 sivua. Tammi 1961. 21. painos 2000.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. 289 sivua. Tammi 2004. 3. painos 2005.

J. D. Salinger (oik. Jerome David Salinger) kuoli eilen New Hampshiressa Yhdysvalloissa 91-vuotiaana.

Hänen pääteostaan The Catcher in the Rye (1951) on pidetty uuden nuorisokuvauksen avaajana ja 1950-luvun nuorison kulttiteoksena.

Salingerin teoksen tausta löytyy toisesta maailmansodasta: oman identitettin etsintä oli sodan kokeneelle nuorisosukupolvelle erityisen tärkeää. Samaan aikaan nuorisokulttuuri eriytyi omaksi alakultuurikseen: ajattelu ja maailmankuva avartui ja monista asioista oli lupa puhua aiempaa pidäkkeettömämmin.

16-vuotias ongelmanuori Holden Gaufield erotetaan – jälleen kerran – koulusta. Hän on reputtanut kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä. Tästä alkaa pojan kolme päivää kestävä ohdakkeinen odysseia Pennsylvaniasta koulun opettajan luota New Yorkin Manhattanille, missä hän tietoisesti rikkoo mielensä, kehonsa ja vallitsevien normien ääripäitä.

Lopulta Holden päätyy psykiatriseen sairaalaan, josta käsin hän kertoo tarinaansa lukijoille. Salingerin romaani ilmestyi Yhdysvalloissa alunperin aikuistenkirjana, mutta nuoriso omi sen nopeasti itselleen. Näin kävi myös Suomessa.

Pentti Saarikoski suomensi Salingerin romaanin kymmenen vuoden viipeellä, vuonna 1961. Vielä silloinkin sen kursailematon nuorisokuvaus oli kuuma peruna monille aikuisille, jotka pelkäsivät sen turmelevan suomalaisen nuorison kokonaan. Aikuiset paheksuivat erityisesti Holdenin katujätkämäistä kielenkäyttöä ja alapääpainotteisten kirosanojen ronskia viljelyä.

Salingerin teoksen suomennoksen ilmestyminen ajoittui samaan aikaan, jolloin amerikkalainen nuoriso- ja erityisesti jengikulttuuri levisi laajana rintamana Suomeen.

Niinpä kotimainenkin nuorisokuvaus sai nopeasti kotikutoisia Holden Gaufield -toisintoja.

Yksi varhaisemmista oli Tauno Rautapalon Pena kertoo stoorin (1963), joka on Salingerin tapaan kauttaaltaan kirjoitettu nuorisoslangilla.

Sittemmin pojan kuvaa kehitti Uolevi Nojonen erityisesti esikoisteoksellaan Sigmund Freudin kaamea flunssa (1968) ja Askeetti ei saa komplekseja (1972).

Rautapalon ja Nojosen nuortenromaanien pojat ovat tulevaisuudestaan vielä epävarmoja hortoilijoita ja oman tiensä kulkijoita, jotka tarkkailevat ympäristöään hellyttävin itseironisin äänenpainoin.

Saarikosken suomennos sai vuonna 2004 uuden haastajan Arto Schroderuksen suomennoksesta.

Salinger vetäytyi julkisuudesta kokonaan jo 1960-luvulla ja vietti viimeiset vuotensa täysin erakoituneena.

Totuuden torvia Pohjois-Tapiolasta

Tämän päivän Helsingin Sanomissa toimittaja Tommi Niemisen jutussa " Yläkoulun laki: Pohjois-Tapiolan koulun ysiluokkalaiset listasivat, mitä 15-vuotias ei saa pukea päälleen, kuunnella, harrastaa eikä kannattaa, jos haluaa pysyä suosiossa" 9-luokkalainen Marianne Vihervuori kiteyttää ikäpolvensa teesejä seuraavasti:

Ei saa esimerkiksi pitää lukemisesta ja fantasiasta. Ei saa olla liikaa mitään mieltä.

Kyseisen luokan mielipiteet olivat muutenkin järkiään melko viistoja. Ne kielivät ikäpolvensa nurkkakuntaisuudesta, konservatiivisuudesta ja heikosta riskinhallinnasta.

Hesarin jutusta ei ilmennyt, kuinka mielipiteet oli kerätty: intiimein lappuviestein vai suullisena ja avoimena joukkokeruuna. Keräystapa vaikuttaa tietysti tuon ikäisten mielipiteisiin mitä suurimmassa määrin.

Kaiken "erilaisen" ja "oudon" harrastaminen tuomittiin niin ikään samassa jutussa.

Jos Pohjois-Tapiolan 9-luokkalaisten mielipiteet katsotaan yleiseksi totuudeksi, on kotimainen nuortenkirjallisuus pahasti hakoteillä.

Seita Parkkolan Usva, Sari Peltoniemen Hämärän renki ja Tuomo Kuitusen Kaakkurin huuto – vain muutamia mainitakseni – esittelevät hyvin omavaloisia, omilla aivoillaan virkeästi ajattelevia nuoria, jotka viis veisaavat ympäristönsä mielipiteistä.