Luottamuksen ketju ja lasten neuvokkuus selättävät lopulta juonittelevien aikuisten mielivallan Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalon päätösosassa

Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu. 408 sivua. Lasten Keskus 2026.

 

Sinimäessä alkoi olla tukala salaväkeläisten lisäksi myös kaikille niille ihmisille, jotka eivät halunneet olla osa Albertin, Halla Haavan tai Quumestarin suunnitelmia. Isä oli viimeksi aamulla puhissut kiukusta luettuaan lehdestä kaupunginvaltuuston nykyisen puheenjohtajan Halla Haavan haastattelun, jossa Halla ilmoitti, että Sinimäessä siirryttäisiin kokonaan Quumestarin tehtaan tuottaman QUUVOIMAN käyttöön.

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan kuun majatalosta kertova lasten fantasiasarja saa nyt neljännessä osassaan komean päätöksen. 

Todennäköisesti Niemelä kaavaili alunperin sarjasta trilogiaa. Viime vuonna ilmestynyt Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on nyt saanut päätösosakseen Umpiveden loihtun.

En voi kuin ihmetellä sitä, kuinka vaisusti huolella sommiteltu, kansainväliset standardit täyttävä lasten fantasiasarja on Suomessa sivuutettu. 

Vielä tovi sitten peräänkuulutettiin kovasti J. K. Rowlingin Harry Potterin veroisia vastineita, sekä käännöksiä että kotimaisia verrokkeja. 

Niemelän ja Kirkkopellon fantasiamaailma on hyvällä tavalla kotikutoinen sympaattisine taikahahmoineen. Juonesta puuttuvat kokonaan  Rowlingille tyypilliset tummat juonilinjastot ja lohduton angstisuus.   
 
Niemelän sarja ammentaa perinteisestä lasten fantasiasta, mutta höystää sitä ajankohtaisilla aiheilla: luonnonhenget ja haltiat on nimittäin ajettu ahtaalle, kun teknokraattiset ja diktaattorin elkein käyttäytyvät kaupungin mahtimiehet puuttuvat toimillaan luonnon tasapainosta huolehtivien salaväkeläisten toimiin. 

Quumestarin sutjakka ulkonäkö ei paljasta hänen itsekkäitä ja
salaväkeä uhkaavista aikeistaan. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu
(Lasten Keskus 2026).

Kaupungissa kajastaa yöt läpeensä Quumestarin räikeä valaistus, joka haittaa eläimiä ja kasveja. Quuvoiman kylkiäisenä on myös kehkeytynyt Krakkeri, joka imee loihtua eli taikavoimaa salaväkeläisistä. 

Tarinan keskushenkilö, Saimi Salaper, ”vahva kuin narsissiin varsi”, on neljännessä osassa jo sinut oman salaväkeläisen taustansa kanssa. 

Myös Saimin isä vihitään nyt vähitellen samaan taikapiiriin. Aiemmissa osissa isä on ollut vielä autuaan tietämätön heidän uutta kotiaan ja eläinlääkärin vastaanottotilaa kansoittavista haltioista. 

Nyt Saimin ja Matin ja salaväkeläisten olisi tarkoitus järjestää Sinimäen kaupungissa ihmisten ja salaväkeläisten tapaaminen ja koota näin joukot yhteen vastustamaan Albert Valtion, Halla Haavan ja Quumestarin aikeita. 

Saimin ja isän kodista, Mustan Kuun majatalosta, tulee jännittävien tapahtumien keskus.

Saimi ja salaväkeläiset kehittävät erityisen luottamuksen ketjun, joka paljastaa Sinimäen asukkaiden todellisen vakaumuksen: kehen voi oikeasti luottaa ja kuka huijaa?

Fantasiaromaani huipentuu Saimin ja Matin yhdessä salaväkeläisten kanssa masinoimaan rauhanomaiseen vastarintaan. 

Äkkiä Silkin sarvi alkoi loistaa sateisessa käytävässä, ja sen valossa Saimi näki ystäviensä ääriviivat. Ja siinä samassa pelko hävisi. Saimi tunsi syvää tyyneyttä vaaran edessä. Vielä kerran salakerholaiset juoksivat kohti suurta seikkailua, ehkä suurinta tähän mennessä. Salaväen aikuiset olivat aivan heidän kintereillään. Anskariina höpötti edelleen jotain hatuista. Saimin sydän jyskytti yhä, mutta hän tarttui vuorostaan Anskariinan käpälään. Parhaan ystävänsä lämpimään ja vahvaan käpälään. Lopulta Anskariinakin vaikeni. 

Toinen toistaan hurmaavammat salaväkeläiset puhuvat kukin omintakeista, poljennoltaan vanhahtavaa tai onnahtelevaa kieltä.

Niemelä vihjaa hyvisten ja pahisten nimissä heidän toimijarooleistaan. 

Jos kaupunginjohtajan nimi on Pia Pahkapää, hänellä ei voi olla kovin pyyteettömiä aikeita kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämisessä. Quumestarin lapsille perustama P.Ö.S.I.L.Ö-kerho on pelottava ajankuva siitä, kuinka aikuiset voivat ajamansa aatteen nimissä valjastaa lapsetkin osaksi eettisesti kyseenalaista toimintaansa. 

Noita Beller tarjoaa Halla Haavalle paikkaansa
salaneuvoston johtajana. Katri Kirkkopellon
kuvitus on taitettu tehokkaasti aukeaman oikeaan yläkulmaan. 
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026). 

Teknokraattisen ja häikäilemättömästi omaa etuaan ajavan kaupungin johdon kuvauksesta voi halutessaan löytää viitteitä jopa maailmanpolitiikkaan, jossa vähäväkisiä sorretaan ja luonnonvaroja riistetään. 

Quuvoimaa tuottavan Quumestarin energiatuotantoyksikkö, Peilitehdas,  vertautuu   Suomeen kaavailtuihin datakeskuksiin. 

Quumestarin ja muiden kaupungin ökyjohtajien tapa ylenkatsoa vierasolentoja hyysääviä kaupunkilaisia ei liioin ole kaukana Donald Trumpin vähemmistöjä syrjivästä politiikasta. 
 

Katri Kirkkopelto luo myös sarjan neljänteen osaan
hellyttäviä tyyppejä: tässä otus hillovarastosta.
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026).   

 
Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. 

Tässä neljännessä osassa kuvitusta on näppituntumani mukaan kuitenkin hieman vähemmän kuin edellisissä osissa.   

Lastenkirjahyllyssä on arvioitu Mustan Kuun majatalo -sarjan  aiemmat osat: 
Mustan Kuun majatalo, Mustan Kuun majakka ja Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu.
 

Sarjan avausosa Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021) nimettiin poikkeuksellisesti Finlandia Junior -ehdokkaaksi vasta seuraavana vuonna 2022, koska se ei ennättänyt ilmestymisvuotenaan ehdokasasetteluun. 

Ounailen, että vast´ikään ilmestynyt päätösosakaan ei tänä vuonna ennättänyt lainkaan Finlandia-mittelöön. 

Neljäs osa toiminee myös itsenäisenä fantasiaseikkailuna. 

Tukea keskushenkilöiden hahmottamiseen lukija saa kirjan lopun henkilögallerian esittelystä, joskin lapsen itse lukemaksi kirja saattaa olla monipolvisessa juonenrakennuksessaan hivenen haastava. Uskon Mustan Kuun majatalon  toimivan parhaiten aikuisen ääneen lukemana jatkokertomuksena. 

"Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista": Raakkuja löytyy myös lastenkirjoista

Seija Helander: Raakku Raakile. Kuvittanut Anne Stolt. 39 sivua.  Enostone 2022.

 
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Tekijän lyhentämä lastenpainos. Kuvitus Aleksander Lindeberg. 130 sivua. WSOY 1963, up. 2012.
 
 

 
Uhanalaisesta raakusta eli jokihelmisimpukasta on tullut viime päivinä valitettavan ajankohtainen uutisaihe.
 
Kaivelin hetken muistiani (ja työhuoneen kirjahyllyä), ja sieltähän löytyi Seija Helanderin lastenkirja Raakku Raakile parin vuoden takaa! 

Se on syntynyt Helanderin ja hänen lapsenlapsensa yhteistyönä. 
 
Kirjassa Jaakko Raakku ikävöi kaukana Åminneforsin joessa asuvaa isoäitiään.

Jaakon kerrotaan asuvan Konnevedellä ”jokihelmisimpukoiden kuntoutuskodissa”. 
 
Konnevedellä toimii myös tosielämässä Jyväskylän yliopiston alainen Konneveden tutkimusasema, jossa pyritään luomaan oikeat olosuhteet jokihelmisimpukoiden lisääntymiselle.  
 
Alakouluikäisen Kuutti-pojan ja Varis Valpurin neuvokkuuden ja aloitteellisuuden ansiosta Jaakko pääsee tapaamaan isoäitiään Åminneen. 
 

Jaakko tapaa isoäitinsä Åminneforssissa. Anne Stoltin
kuvitusta Seija Helanderin lastenkirjaan Raakku Raakile
(Enostone 2020). 

Kirjan lopussa on tietoisku jokihelmisimpukoista:
 

–      –  Raakkuja on ollut jo dinosaurusten aikaan. Olisi kauheaa, jos ne nyt katoaisivat ihmisten tekemien muutostöiden takia. Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista. Raakku tarvitsee suojelua; silläkin on oma pakkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa.

 
 
Lastenkirjan kuvittajalle raakun sananmukaisesti melko sulkeutuneen ulkomuodon kuvaaminen on haasteellista. 
 
Anne Stolt on tehnyt pienen myönnytyksen inhmillistämällä raakkuja sen verran, että tarkka katsoja näkee Jaakolla ja tämän isoäidillä silmät.
 
 

Ville Hytösen satukokoelmassa Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023) on myös satu ”Hurja konna, raakku ja siili”.

Siinä raakun toimijarooli jää melko vähäiseksi, mutta virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin kuvituskuvasta kyllä myös löytää raakun.
 

Jukka Parkkisen runokirjassa Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004, kuv. Satu Paakkala) on nelisäkeistöinen runo ”Raakku, helmisimpukka”, joka pienin oivaltavin vedoin kertoo raakun elinympäristöstä ja sen erityisestä taidosta kehittää helmi kuoren sisälle ajautuneen hiekansirun ympärille:
 

Luttojoen luikerrusta 
könkääät, vuomat ohjaa.
Raakut, helmisimpukat
asuu joen pohjaa.
 
Simpukkaan jos livahtaa
pieni hiekanjyvänen
ajan myötä päällystää
helmiäinen sen. – –  

 

Satu Paakkalan (nyk. Kontinen) kuvituskuva Jukka Parkkisen
runoon Raakku jokihelmisimpukka lastenrunokokoelmassa 
Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004).

Yrjö Kokon luontosadussa Pessi ja Illusia on luku ”Jokiäyriäinen ja simpukka”, jossa ne aluksi nahistelevat keskenään siitä, kumpi on ollut ensin jokisuvannossa.  

Kokon taidokas kerronta yhdistää sadun ja toden, kun hän lomittaa luonnontieteellisiä faktoja peikon ja keijukaisen rakkaustarinaan. 
 
Äyriäinen kehuskelee pitävänsä hyvää huolta jälkikasvustaan, kun se piilottaa lapsensa pyrstönsä alle, kunnes niiden kitiinikuori on kasvanut. 

Simpukan mielestä äyriäinen hemmottelee lapsiaan:
 

Simpukka piti tällaista kasvatusta lellittelynä. Simpukan lapsilla oli jo syntyessään suojanaan kaksi kuorta, joiden reunoissa oli teräviä väkäsiä. Tavatessaan purossa uiskentelevan kalan ne pureutuivat väkäsillään sen ihoon kiinni ja seurasivat kalaa kaikkialle, missä se uiskenteli. Siten simpukat näkivät jo nuoruudessaan paljon maailmaa. 

 

Aleksander Lindebergin kuvitusta Yrjö Kokon
lyhentämään lasten painokseen Pessi ja Illusia (WSOY 1963).

Kyseinen Pessin ja Illusian luku on juonen kannalta käänteentekevä, sillä Illusia-keijukainen huomaa menettäneensä siipensä. 

Yksi Illusian kyyneleistä päätyy raakun sisälle ja siitä kehkeytyy kaunis helmi, jonka sotamies Pienanen löytää ja lahjoittaa rykmentin everstille. 

Yhtä onnettomasti käy ravullekin. Helmikorun saaneen everstin vaimo naisystävineen tulee tutustumaan rykmentin arkeen ja heille katetaan hulppea rapuateria.
 
Näiltä osin Kokon tarina toisintaa H. C. Andersenin saduista tuttua elollistettujen sankarien ylevöitymistä kohtalonsa hetkellä: 
 

Rapujen joukossa oli simpukan hyvä ystävä äyriäinen. Se oli ensin pelännyt tavattomasti, mutta sitten se oli tuntenut itsensä kovin mairitelluksi huomatessaan, miten arvokkaaseen seuraan se oli joutunut. kun sen vuoro oli joutua padan kiehuvaan veteen, se tiesi kuolevansa. Mutta äyriäinen tunsi niin suurta mielihyvää, että punastui tulipunaiseksi.

 
Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955. 
 
 

”Kylläpäs kesä on pitkällä, kun ahomansikat ovat kypsiä!”

Reetta Niemelä & Leena Lumme: Miljan niittyopas. 32 sivua. Otava 2024.

 

 

Ampiaiset rakentavat pesän puuvajan räystään alle. Kun ampiaispesä on kasvanut suureksi, on aika vierailla jälleen Nättiniityllä. Ahomansikat ovat punertuneet! Tuon niitä Ukolle heinässä. Hän sanoo: ”Kylläpäs kesä on pitkällä, kun ahomansikat ovat kypsiä!” Ampiaiset ja mesipistiäiset ovat imeneet mansikankukkien mettä. Samalla kukat pölyttyivät ja kehittyivät sitten mansikoiksi. Kiitos, pörisijät!

 

Reetta Niemelän lastenkirjailijuudesta on löydettävissä selvä VIHREÄ lanka. 
 
Hän aloitti 2000-luvun alussa neljällä vuodenaikojen mukaan nimetyllä Milja-sarjan tietokuvakirjalla, joiden jatkoksi ilmestyivät vielä Miljan puutarha, Miljan kaupunki ja Milja nikkaroi. 
 
Sittemmin eläinten oikeudet, luonnon ja elämän monimuotoisuuden korostus ovat saaneet helppolukuisissa lastenkirjoissa, kuvakirjoissa, tietokuvakirjoissa ja Musta Kuu -lastenfantasiassa monenlaisia variaatioita.

Leena Lumpeen tapa kuvata lasta on yhtäältä perinteinen 
ja silti moderni. Tässä Milja rapsuttaa Nättiniityn uutta
työntekijää. Leena Lumpeen kuvitusta Reetta Niemelän
kuvatietokirjaan Miljan niittyopas (Otava 2024).

 

Miljan niittyoppaan Leena Lumpeen kuvitukset ovat ilmestyneet jo aiemmin vuosina 2002–2009 ilmestyneissä Miljan kesä-, Miljan talvi-, Miljan syksy- ja Miljan kevät -kirjoissa.

Tällainen vanhan kuvamateriaalin kierrätys on varsin yleistä monien brändättyjen tai muutoin rakastettujen lastenkirjojen osalta: esimerkiksi Mauri Kunnaksen, Tove Janssonin ja Ilon Wiklandin aiemmin julkaistuista kuvituskuvista on tehty katselukirjoja pienimmille.

 

Jäkäläkalliolla viihtyvät myös sisiliskot, västäräkit ja 
tervapääskyt. Leena Lumpeen kuvitusta Reetta Niemelän
kuvatietokirjaan Miljan niittyopas (Otava 2024).

'

Miljan niittyoppaan ajankohtainen fokus on pölyttävien hyönteisten merkityksessä luonnon monimuotoisuuden säilymisessä. 

Vuodenaikojen mukaan etenevän kirjan aukeamilla seurataan elämää niityllä niin hyönteisten kuin eri kasvilajienkin näkökulmasta. 

Leena Lumpeen tarkat kuvituskuvat kannustavat tunnistamaan ja pongaamaan lajeja luonnosta. 

Havainnollisuutensa takia kirja sopii mainiosti myös koululaisten kasvinkeruun tueksi. Lopusta löytyy vielä kootusti aukeama, jonne on nimetty hyönteiset, perhoset, niityn kasvit ja siellä viihtyvät eläimet. 

Infoaukeama monimuotoisen niityn kasveista, hyönteisistä ja
isommistaeläimistä auttaa lajitunnistuksessa. Leena Lumpeen
kuvitusta Reetta Niemelän kuvatietokirjaan 
Miljan niittyopas (Otava 2024). 

 

Milja-kirjat edustavat ”tarinallisen tietokuvakirjan” konseptia. 

Kirjoissa Milja tutustuu luontoon vaarinsa Ukon johdatuksella. Nyttemmin tarinalinen tietokirjakonsepti on jo vakiintunut osaksi lasten tietokirjallisuutta, mutta vuosituhannen taitteessa lajityyppi oli Suomessa vielä melko harvinainen. 

Tarinallisen tietokirjan konsepti vakiintui Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston sienestykseen, suomalaisiin luonnon marjoihin, kaiken maailman hedelmiin ja kasviksiin keskittyvien lasten tietokirjojen myötä (Lasten Keskus 1997-2001, kuv. Leena Lumme). 

Sitä ennen suomennettiin ruotsalaisten Christina Björkin ja Lena Andersonin Linnea puutarhassa- kirjoja. 

 

Hoitolintuja kolmessa kuvakirjassa

Pirjo Puukko & Amelia Nyman: Kesälintuni, lennä, lennä. 29 sivua. Stresa 2021.

 

Leena Lumme: Hannan lintupäiväkirjasta. 32 sivua. Otava 2005.

 

Jussi Syynimaa & Maileena Kurkinen: Poika ja variksenpoika. 34 sivua.  Otava 1986.

 

Sakari kyykistyi mätästä kohti, sillä sammalen ja vanamonliekojen päällä kyyhötti pikkuruinen harmaantäplikäs olento, joka näytti lähinnä karvapallolta. Hengitys paljasti sen kuitenkin eläväksi. Uskaltaisikohan koskea? Sakari laski varovasti kättä ja kokeili sormenpäillään untuvaista kerää. Se värähti. Sakari näki juuri ja juuri pienen, keltaisen nokanpään vilahtavan. Hän veti vaistomaisesti sormet pois. Lintu, niin pieni.

 

– Oi sinua. Ootko eksynyt? Minkä linnun lapsi sinä oot?

 

Äidin ja tyttären, Pirjo Puukon ja Amelia Nymanin, kuvakirja Sakari-pojasta, joka löytää metsästä linnunpoikasen ja ottaa sen kesämökille hoidokikseen, on odottanut kirjapinossa vuoroaan jo pitkään.

 

Sen kaveriksi löytyi työhuoneen kirjakokoelmista kaksi aiemmin ilmestynyttä kuvakirjaa, joissa on tismalleen  sama aihe: loukkaantuneen linnunpojan hoitaminen ja luopumisen tuska, kun pitäisi päästää lintu takaisin vapauteen. 

 

Amelia Nymanin kuvituskuvissa luonto on usein enemmän keskiössä
kuin ihmiset ja eläimet. Amelia Nymanin kuvitusta
Pirjo Puukon tekstiin kuvakirjassa 
Lennä, lennä lintuseni (Stresa 2021).

Kesälintuni lennä, lennä on graafiselta yleisilmeeltään (tekstiä on nykykuvakirjaan todella paljon ja kuvat on taitettu aukeamille melko raskaasti) hieman vanhanaikainen. Se tuo etsimättä mieleen Leena ja Inari Krohnin yhteiset kuvakirjat 1970-luvulta.  

 

 

Jo kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että linnunpoika jää hieman hitaampana emon ja muun pesueen jälkeen ja tulee siksi hylätyksi.

 

Sakari muistelee opettajan kertoneen, että pesästään pudonneen linnunpojan saa nostaa pesään. 

Poika ei halua jättää turvattoman oloista lintua oman onnensa nojaan metsään, vaan ottaa sen mukaansa kesämökille. 

Tietäväisen ja luonnonsuojeluaatteen läpäisemän isosiskon mielestä pikkuveli on toiminut väärin. Isä tietää, että Naksuksi nimetylle ja linnulle ei saa antaa ihmisen ruokaa, sillä muutoin se ei opi etsimään ruokaa luonnosta. Linnun lajimääritys lokiksi varmistuu kesän aikana, kun sen untuvien tilalle kasvaa sulkapeite.  

 

Sakari kiintyy lintuun ja tuntee jo mustasukkaisuutta, kun Naksun reviiri kesämökin pihalla kasvaa ja lintu aloittaa lentoharjoitukset. 

Koko perhe hyvästelee lentämään oppinutta lokinpoikaa. 
Amelia Nymanin kuvitusta Pirjo Puukon tekstiin kuvakirjassa 
Lennä, lennä lintuseni (Stresa 2021).

Kesäloman päätyttyä perhe tekee sopimuksen naapurin kanssa, että tämä toimittaa kalanperkeitä mökin kulmalle Naksua varten. Alkusyksystä perhe vierailee mökillä ja päättää viedä linnun joen uomaan, josta se voi hakeutua itse avarampien vesien ääreen. Myöhemmin syksyllä Sakari löytää mökin pihalta lokin sulkia. Jokaisella perheenjäsenellä on oma tulkintansa siitä, mistä on kysymys.

 

Pirjo Puukon tarina on sekä linnun että Sakarin kasvutarina. Lukija voi Sakarin tavoin itse päättää, onko loppuratkaisu onneton vai onnellinen. 

 

Kirja on ilmestynyt vuonna 2017 perustetun pienen Stresa-kustantamon kautta ja se on tällä erää kustantamon ainoa lastenkirja. 

Pienessä kustantamossa ei välttämättä aina ole näkemystä kirjan kohderyhmästä. Kuvakirjaa paremmin Naksun ja Sakarin tarina olisi eittämättä toiminut kuvitettuna helppolukuisena lastenromaanina.

Leena Lumpeen kuvituksesta voi haistaa ja maistaa kesän tuoksut
ja äänet. Leena Lumpeen kuvitusta kuvakirjaan
Hannan lintupäivälkirjasta (Otava 2005). 

 

 

 

Leena Lumpeen kuvakirjassa Hanna pelastaa untuvaisen silkkiuikun poikasen harmaalokin kynsistä ja vie linnun aikuisen ystävänsä Riikan luokse. Linnunpoika vahvistuu, mutta se ei tulisi selviämään luonnossa omin avuin.

 

Meitä oli jännittänyt koko kesän, tuleeko Uikku niin vahvaksi, että sen voisi päästää mereen, perheensä luo. Riikka sanoi, että Uikku tarvitsee ihmisen apua koko loppuelämänsä. Se ei pärjäisi itsekseen. Silkkiuikut muuttavat syksyllä kauas etelään, jotkin Välimerelle asti, eikä Uikku ollut oppinut lentämään kuin pienen pyrähdyksen. Minusta tuntui haikealta, että Uikku ei saisi koskaan puolisoa ja pieniä uikkulapsia. 

 

Talvella Hanna löytää lumesta paleltuneen punatulkun. Punatulkku asuu talven ja kesän Hannan huoneessa lintuhäkissä, kunnes se kesällä pääsee lentämään omille teilleen. 

 

Lumpeen kuvakirjassa on tarpeelliset jälkisanat, joissa kerotaan että Eläinsuojelulain mukaan vahingoittunutta tai sairasta eläintä pitää yrittää auttaa, mutta apua kannattaa aina kysyä asiantuntijoilta. 

Tarina pohjaa todellisuuteen: kuvanveistäjä Pirkko Nukari on hoitanut sekä punatulkkua että silkkiuikkua. Nukarin hoteissa silkkiuikku eli ”kahdeksan onnellista vuotta”.

Tässä Hanna vilkuttaa hyvästiksi talvella kohmeisesta lumihangesta
löytämälleen punatulkulle. Leena Lumpeen kuvitusta kuvakirjaan 
Hannan lintupäivälkirjasta (Otava 2005).  

 

Olennainen osa kuvakirjan viehätystä on Leena Lumpeen eloisassa, elämänmakuisessa kuvituksessa. 

Lumme osaa hyvin pienieleisesti tallentaa lapsen arkista olemusta, ilmeitä, eleitä ja tunnetilojen vaihtelua sävykkäissä akvarellikuvituksissaan.

Pasin, variksenpojan ja Peni-koiran ensikohtaaminen.
Maileena Kurkisen kuvitusta Jussi Syynimaan tekstiin kuvakirjassa
Poika ja variksenpoika (Otava 1986).

Jussi Syynimaan ja Marleena Kurkisen kuvakirjassa Poika ja variksenpoika Pasin pihalle ilmaantuu variksenpoika, joka ääntelee hätääntyneesti.  Pian selviää syy: variksella ei ole pyrstöä ja se ei pysty sen takia lentämään.

 

Pasi tuntee erityistä myötätuntoa lintua kohtaan, koska hän käyttää liikkumiseen pyörätuolia. 

 

Pasi hoivaa lintua, joka saa nimekseen Kaisakalle. Se viedään eläinlääkärille, joka kertoo, että lintu on syntymästään saakka ollut ilman pyrstöä.

 

 

Sen vuoksi se ei olut oppinut lentämään. Eikä koskaan oppisikaan. Ihan niin kuin minä, Pasi mietti. Minäkään en koskaan pysty kävelemään.

 

Käynti eläinlääkärillä koituu Kaisakalle-variksen 
onneksi. Maileena Kurkisen kuvitusta Jussi Syynimaan
tekstiin kuvakirjassa Poika ja variksenpoika (Otava 1986).

Mutta ihmeitä tapahtuu. 

Eläinlääkärin ”lehmänvitamiinit” saavat aikaan sen, että Kaisakallelle kasvaa komea pyrstö. 

Pasi ei voi välttyä tuntemasta kateutta, mutta lopulta poika suo varikselle vapauden lentää halutessaan tiehensä.

 

Jussi Syynimaan teksti osallistui Otavan kuvakirjakilpailuun vuonna 1985 ja ylsi kolmannelle sijalle. Kilpailun voitti Raija Siekkisen teksti Herra Kuningas (kuv. Hannu Taina, Otava 1986) ja toiselle sijalle tuli Sirkka-Liisa Heinosen Mykkä tytär (kuv. Kaarina Kaila, Otava 1986). 

 

Tainan ja Kailan kuvitukset edustava hyvin perinteistä lastenkirjakuvitusta. Tainan kuvitus Herra Kuninkaaseen on edelleen ainoa suomalainen kuvakirja, joka on voittanut kuvitustaiteen arvostetun Bratislavan biennalen Grand prix –palkinnon vuonna 1987. 

Maileena Kurkisen kuvitus on koloristisuuudessaan moderni ja rohkeasti pelkistävä.

Näissä kaikissa kolmessa kuvakirjassa jännitys kulminoituu kohtaukseen, jossa hoivattu lintu oppii lentämään ja on näin vapaa palaamaan lajilleen tyypillisesti muiden lintujen joukkoon. Löytöeläimen hoivaamisen kupeessa kirjat kertovat myös eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä, ravinnosta ja elintavoista. 

 

 

 

 

Ilmastohumppaa vai arkisia ekotekoja

Päivi Tuulikki Koskela: Ympäristöseikkailu: Operaatio IlmastoAreena, kuvittanut Hanna Kenakkala. 129 sivua. Atrain & Nord 2022. 

 

 

– Ilmastonmuutos on isompi juttu, kuin että Suomessa vähän lämpiää, Taneli puuttui puheeseen. – Ja okei, ehkä me ei voida mitään, mutta voidaan kuitenkin yrittää.

– Ja mitä yksi hiilivoimala merkitsee ilmastonmuutokselle, Jere tuhahti. – Meinaan niin kuin jos koko maaapalloa ajattelee. Ei yhden ihmisen tai edes koko Suomen tekemiset taida siinä merkata mitään suuntaan tai toiseen. 

– Jos kaikki ajattelisi noin, niin mitään ei saataisi tehtyä! Iida sano tiukasti. – Ilmastonmuutos on niin iso juttu, että jokaisen pitäisi tehdä oma osansa, jokaisen ihmisen ja jokaisen maan, Suomi mukaan lukien. Eikä mikään firma saa sen varjolla huijata itselleen rahaa.

 

 

Muutama vuosi sitten kotimaiseen lastenkirjatarjontaan ilmaantui monia ilmastonmuutosta eri tavoin käsitteleviä kirjoja, joissa yksittäinen lapsi tai lapsijoukko kantaa vastuuta maapallon tulevaisuudesta. 

 

Tarvetta aiheen käsittelylle on tällä hetkellä vielä entistäkin enemmän, kun maapallon lämpenemisestä ja lajikadosta on saatu uutta ja entistä huolestuttavampaa tutkimustietoa. 

 

Operaatio IlmastoAreena on toinen osa Päivi Tuulikki Koskelan Ympäristöseikkailu-sarjasta. 

Ensimmäisessä osassa Seikkailu Itämeressä (2021) folkus oli Itämeren suojelussa ja kesäkuussa  ilmestyvässä kolmannessa osassa Varastettu metsä seikkaillaan Hossan kansallispuistossa ja pohditaan luonnon monimuotoisuutta ja lajikatoa. 

Neljäsluokkalaiset sisarukset Nea ja Niilo matkustavat ystävänsä Venlan kanssa Iin kuntaan isovanhempiensa luokse. 

Luontoretki läheiselle suolle muuttaa verkkaisen kesäloman vieton.

Lapset lyöttäytyvät yhteen paikallisten lukioikäisten nuorten kanssa, jotka lennättävät dronea ja pääsevät näin monikansallisen energiayhtiön huijauksen jäljille. 

Suolla kuvatusta videosta tulee tärkeä todistusaineisto.
Hanna Kenakkalan kuvitusta Päivi Tuulikki Koskelan lastenkirjaan
Operaatio IlmastoAreena (Atrain & Nord 2022). 

Jännite tihentyy ja lapset päättävät paljastaa huijauksen Oulussa vuosittain järjestettävässä kansainvälisessä Ilmastoareena-tapahtumassa.

Lapsi- ja nuorisojoukolta ei puutu rohkeutta eikä uskoa omiin taitoihinsa: siekailematta he kaappaavat Ilmastoareenan suorassa lähetyksessä mikrofonin ja välittävät kuvaamansa videon maailman päättäjille.

Paikallinen poliisi on hämmentynyt, kunnes saa soiton sisäministeriltä, joka ilmoittaa Supon ja Interpolin olevan tilanteen tasalla. 

Koskelan ekokriittinen lastenkirja höystää perinteisen lastendekkarin aineksia moderneilla mausteilla. 

Kirjan ensisijaisena kohderyhmänä on ajateltu 9–12-vuotiaita. 

Isovanhempien Oulun murre ja Eetun tota-sanaa viljelevä puheenparsi voivat hiukan hidastaa hiljattain lukutaidon haltuun ottaneiden lasten lukemista. Muutoin kerronta pitää kyllä vauhtiin päästessään lukijan pihdeissään.

Kirjan esilehdellä on infoa WWF:n toiminnasta ja ilmastonmuutoksen hillitsemisestä kotona ja koulussa. 

Koskela kiittää Iin kuntaa tautatiedoista ja faktojen tarkistuksesta ilmatieteenlaitoksen tutkijaa sekä tiedetoimittaja Risto Isomäkeä.  

Hanna Kenakkalan mustavalkoinen kuvitus piirtää erityisesti aikuisista karikatyyrisiä hahmoja.

Karikatyyrinen kuvitus vie hieman pohjaa jännittäviltäkin
 juonenkäänteiltä. Hanna Kenakkalan kuvitusta
Päivi Tuulikki Koskelan lastenkirjaan  
Operaatio IlmastoAreena (Atrain & Nord 2022). 

Kirja julkistetiin viime syksynä Helsingissä Eduskustantatalon portailla, missä 300 lasta esitti ilmastotervehdyksen, jonka otti vastaan ympäristö- ja ilmastoministeri Maria Ohisalo. 

Tapahtuman tukijoina olivat mukana myös Luonto-Liitto ja Ilmatieteenlaitos.

Kirjasarja onkin hyvä esimerkki kotimaisen lastenkirjallisuuden hanakkuudesta osallistua nykyisin yhteiskunnalliseen keskusteluun sitomalla kirjan tapahtumat todellisiin puitteisiin. 

Näin se tarjoaa myös mahdollisuuden jatkaa keskustelua koululuokassa. 

Alun sitaatissa yksittäisen ihmisen toimintaa ilmastonmuutoksen ehkäisyssä epäilevä Jere ilmoittaa, ettei halua tuhlata aikaansa "ilmastohumppaan". Kirjan lopussa esitetään pieniä arjen konkreettisia ekotekoja, joilla jokainen voi tehdä osansa omilla valinnoillaan. 

Atrain & Nord on kemiläinen pienkustantamo, joka julkaisee paikallishistorian lisäksi myös kaunokirjallisuutta aikuisille, tietokirjoja ja lasten- ja nuortenkirjoja.