Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit

tiistai 3. marraskuuta 2026

Luottamuksen ketju ja lasten neuvokkuus selättävät lopulta juonittelevien aikuisten mielivallan Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalon päätösosassa
















Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu. 408 sivua. Lasten Keskus 2026.



 

Sinimäessä alkoi olla tukala salaväkeläisten lisäksi myös kaikille niille ihmisille, jotka eivät halunneet olla osa Albertin, Halla Haavan tai Quumestarin suunnitelmia. Isä oli viimeksi aamulla puhissut kiukusta luettuaan lehdestä kaupunginvaltuuston nykyisen puheenjohtajan Halla Haavan haastattelun, jossa Halla ilmoitti, että Sinimäessä siirryttäisiin kokonaan Quumestarin tehtaan tuottaman QUUVOIMAN käyttöön.


Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan kuun majatalosta kertova lasten fantasiasarja saa nyt neljännessä osassaan komean päätöksen. 

Todennäköisesti Niemelä kaavaili alunperin sarjasta trilogiaa. Viime vuonna ilmestynyt Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on nyt saanut päätösosakseen Umpiveden loihtun.

En voi kuin ihmetellä sitä, kuinka vaisusti huolella sommiteltu, kansainväliset standardit täyttävä lasten fantasiasarja on Suomessa sivuutettu. 

Vielä tovi sitten peräänkuulutettiin kovasti J. K. Rowlingin Harry Potterin veroisia vastineita, sekä käännöksiä että kotimaisia verrokkeja. 

Niemelän ja Kirkkopellon fantasiamaailma on hyvällä tavalla kotikutoinen sympaattisine taikahahmoineen. Juonesta puuttuvat kokonaan  Rowlingille tyypilliset tummat juonilinjastot ja lohduton angstisuus.   
 
Niemelän sarja ammentaa perinteisestä lasten fantasiasta, mutta höystää sitä ajankohtaisilla aiheilla: luonnonhenget ja haltiat on nimittäin ajettu ahtaalle, kun teknokraattiset ja diktaattorin elkein käyttäytyvät kaupungin mahtimiehet puuttuvat toimillaan luonnon tasapainosta huolehtivien salaväkeläisten toimiin. 



Quumestarin sutjakka ulkonäkö ei paljasta hänen itsekkäitä ja
salaväkeä uhkaavista aikeistaan. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu
(Lasten Keskus 2026).



Kaupungissa kajastaa yöt läpeensä Quumestarin räikeä valaistus, joka haittaa eläimiä ja kasveja. Quuvoiman kylkiäisenä on myös kehkeytynyt Krakkeri, joka imee loihtua eli taikavoimaa salaväkeläisistä. 

Tarinan keskushenkilö, Saimi Salaper, ”vahva kuin narsissiin varsi”, on neljännessä osassa jo sinut oman salaväkeläisen taustansa kanssa. 

Myös Saimin isä vihitään nyt vähitellen samaan taikapiiriin. Aiemmissa osissa isä on ollut vielä autuaan tietämätön heidän uutta kotiaan ja eläinlääkärin vastaanottotilaa kansoittavista haltioista. 

Nyt Saimin ja Matin ja salaväkeläisten olisi tarkoitus järjestää Sinimäen kaupungissa ihmisten ja salaväkeläisten tapaaminen ja koota näin joukot yhteen vastustamaan Albert Valtion, Halla Haavan ja Quumestarin aikeita. 

Saimin ja isän kodista, Mustan Kuun majatalosta, tulee jännittävien tapahtumien keskus.

Saimi ja salaväkeläiset kehittävät erityisen luottamuksen ketjun, joka paljastaa Sinimäen asukkaiden todellisen vakaumuksen: kehen voi oikeasti luottaa ja kuka huijaa?

Fantasiaromaani huipentuu Saimin ja Matin yhdessä salaväkeläisten kanssa masinoimaan rauhanomaiseen vastarintaan. 


Äkkiä Silkin sarvi alkoi loistaa sateisessa käytävässä, ja sen valossa Saimi näki ystäviensä ääriviivat. Ja siinä samassa pelko hävisi. Saimi tunsi syvää tyyneyttä vaaran edessä. Vielä kerran salakerholaiset juoksivat kohti suurta seikkailua, ehkä suurinta tähän mennessä. Salaväen aikuiset olivat aivan heidän kintereillään. Anskariina höpötti edelleen jotain hatuista. Saimin sydän jyskytti yhä, mutta hän tarttui vuorostaan Anskariinan käpälään. Parhaan ystävänsä lämpimään ja vahvaan käpälään. Lopulta Anskariinakin vaikeni. 



Toinen toistaan hurmaavammat salaväkeläiset puhuvat kukin omintakeista, poljennoltaan vanhahtavaa tai onnahtelevaa kieltä.



Niemelä vihjaa hyvisten ja pahisten nimissä heidän toimijarooleistaan. 

Jos kaupunginjohtajan nimi on Pia Pahkapää, hänellä ei voi olla kovin pyyteettömiä aikeita kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämisessä. Quumestarin lapsille perustama P.Ö.S.I.L.Ö-kerho on pelottava ajankuva siitä, kuinka aikuiset voivat ajamansa aatteen nimissä valjastaa lapsetkin osaksi eettisesti kyseenalaista toimintaansa. 



Noita Beller tarjoaa Halla Haavalle paikkaansa
salaneuvoston johtajana. Katri Kirkkopellon
kuvitus on taitettu tehokkaasti aukeaman oikeaan yläkulmaan. 
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026). 


Teknokraattisen ja häikäilemättömästi omaa etuaan ajavan kaupungin johdon kuvauksesta voi halutessaan löytää viitteitä jopa maailmanpolitiikkaan, jossa vähäväkisiä sorretaan ja luonnonvaroja riistetään. 

Quuvoimaa tuottavan Quumestarin energiatuotantoyksikkö, Peilitehdas,  vertautuu   Suomeen kaavailtuihin datakeskuksiin. 

Quumestarin ja muiden kaupungin ökyjohtajien tapa ylenkatsoa vierasolentoja hyysääviä kaupunkilaisia ei liioin ole kaukana Donald Trumpin vähemmistöjä syrjivästä politiikasta. 
 
Katri Kirkkopelto luo myös sarjan neljänteen osaan
hellyttäviä tyyppejä: tässä otus hillovarastosta.
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026).   

 
Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. 

Tässä neljännessä osassa kuvitusta on näppituntumani mukaan kuitenkin hieman vähemmän kuin edellisissä osissa.   


Lastenkirjahyllyssä on arvioitu Mustan Kuun majatalo -sarjan  aiemmat osat: 
Mustan Kuun majatalo, Mustan Kuun majakka ja Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu.
 

Sarjan avausosa Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021) nimettiin poikkeuksellisesti Finlandia Junior -ehdokkaaksi vasta seuraavana vuonna 2022, koska se ei ennättänyt ilmestymisvuotenaan ehdokasasetteluun. 

Ounailen, että vast´ikään ilmestynyt päätösosakaan ei tänä vuonna ennättänyt lainkaan Finlandia-mittelöön. 

Neljäs osa toiminee myös itsenäisenä fantasiaseikkailuna. 

Tukea keskushenkilöiden hahmottamiseen lukija saa kirjan lopun henkilögallerian esittelystä, joskin lapsen itse lukemaksi kirja saattaa olla monipolvisessa juonenrakennuksessaan hivenen haastava. Uskon Mustan Kuun majatalon  toimivan parhaiten aikuisen ääneen lukemana jatkokertomuksena. 










maanantai 19. lokakuuta 2026

Tyyliltään ja sisällöltään hätkähdyttävä novellikokoelma nuorille










Heidi Korkiakangas: Lemmikkieläinten hautausmaa. 117 sivua. Aviador 2026. Kansikuva Venla Tokola. 


Lyhytproosa elää uutta renessanssiaan. 

Yhtenä arvostuksen mittarina voi pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamaa ja Koneen säätiön rahoittamaa kirjailija Maria Jotunin nimeä kantavaa uutta novellipalkintoa.  Yksittäiselle novellille jaettavaa 25 000 euron suuruista palkintoa tullaan jakamaan viisi kertaa kahden vuoden välein. 

Palkinnon tavoitteena on tukea suomenkielistä novellitaidetta, tuoda näkyviin uusia ansiokkaita tekstejä ja tekijöitä sekä vahvistaa samalla novellin arvostusta kirjallisuuden lajina.  

Kuuden finalistin joukossa on peräti kaksi nuorille suunnatussa Tästä ihmemaahan -antologiassa (toim. Siri Kolu ja Salla Simukka, Tammi 2025) julkaistua novellia, Siiri Enorannan ”Lissut” ja Juuli Niemen ”Ihme lähiö”.

Finalistit julkistettiin syyskuussa, ja tuolloin raati totesi, että kirjallisuuslehdet, antologiat ja pienkustantamot kantavat suurta vastuuta novellien julkaisemisesta: raati ei juurikaan saanut luettavakseen yhden kirjoittajan nimissä ilmestyneitä novellikokoelmia. 

Havainto pitänee paikkansa aikuisille suunnatun lyhytproosan osalta. Omien havaintojeni mukaan varhaisnuorille ja nuorille kirjoitetaan edelleen melko paljon novellikokoelmia. 

Heidi Korkiakankaan Lemmikkieläinten hautausmaa on tästä tuorein laadukas esimerkki. 

Venla Tokolan kansikuva on kirjapainossa mennyt värien osalta valitettavasti tukkoon: kirjan nimeä on vaikea erottaa tummasta taustasta. Toivottavasti tällainen ulkokirjallinen seikka ei estä lukijaa tutustumasta kirjaan uteliaasti.   

Olen aika ajoin kiinnittänyt huomiota siihen, että monet nuorille suunnatut kokoelmat vesittävät alkuperäisen, kerronnaltaan ladatun novellin ideaa. Usein olisi oikeutetumpaa puhua novellin sijaan stooreista tarinoista tai jutuista. 

Lyhytproosa tarjoaa lyhyen muotonsa vuoksi verrattoman työvälineen yläkoulun ja toisen asteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille. 

Heidi Korkiakangas on rakentanut kuusi intertekstuaalista novelliaan kirjallisuuden klassikkojen tai muutoin tunnettujen tai kiinnostavien kirjojen sekä myyttien ympärille. 

Kaikista novelleista löytyy jokin maagisesta realismistakin tuttu viisto kulma, joka vie kerrontaa arjesta eri tavoin outouteen tavalla, joka tuo mieleen monet Sari Peltoniemen romaanit ja novellit. 

Kokoelman aloittava ”Verisiteet” koukuttaa lukijan heti. Minäkertoja on päätynyt pikkusiskonsa Huldan ja perheen kuolleen Tarmo-koiran kanssa hiukan hähmäiselle pakomatkalle äidiltä anastetulla Volvolla. 

Novelli kertoo ennen kaikkea perhesiteistä, mutta elokuvalliseen pakoon tulee lisäkierrettä minäkertojan kuukautisten alkamisesta: ”Miten nainen toimii pakomatkalla menkkojen kanssa?” 

”Valon neito” -novellin näen mielessäni heti lyhytelokuvana. Minäkertoja on vallittu Luciaksi, mutta hän suhtautuu kunniatehtävään hieman skeptisesti ja yrittää siksi motivoida itseään vähän räväkämmällä tehtävänkuvalla:


Hän on täällä tänään. Lux-muija! Seksikkäin muija ikinä.

Valkoinen, tiukka lateksihaalari ja kultainen vyö, joka kilahtelee lanteillani uhkaavasti, kun astelen alistajan elkein kultaisissa glittertolppasaappaissa pitkin käytävää. Muut väistyvät tieltäni, pakenevat. Muutamat polvistuvat kumartelemaan. – – 


Fantasiointi aiheuttaa Lucia-kulkueeseen hieman odottamattoman kliimaksin.  

Kaikissa kokoelman novelleissa korostuu ulkopuolisen tarkkailijan roolin ottaneen keskushenkilön särmikäs katse. 

”Kullervon kirous” tuo Kalevalan Kullervon traagisen kohtalon nykyaikaan. Yksinhuoltajaäidin kasvattama nuorukainen näkee virastotalolla äitinsä kanssa asioidessaan Akseli Gallén-Kallelan maalauksen Kullervon kirous:

Ymmärsin heti, että näytän ihan samalta mun omassa taustassa, kotimetsän kalliolla huutamassa kohti lähiön kerrostaloarmeijaa. 


Virastotalon siivooja valottaa pojalle Kullervon traagista kohtaloa.  

Äidin syöpädiagnoosi luo varjonsa pojan arkeen. Poika palauttaa Kullervon miekan takaisin Ateneumiin. Siitä seuraa voimaantuminen ja varmuus siitä, että oma elämäntilanne vakautuu. 

– – tunnistan ääneni, voimani ja rajani, ensimmäistä kertaa ikinä. En ole tuulen riepottelema roska muiden jaloissa kaduilla. Olen metsäkaistaleeni kuningas. Oman elämäni herra. 

”Viktor Kurja” toistaa osittain Kullervon kirouksen asetelmia: myös tässä keskushenkilönä olevan nuoren tytön äiti on menettänyt työuupumuksen tai masennuksen takia elämänhallintansa eikä pysty juurikaan tukemaan lastaan. 

Lisbet käy töissä grillikioskilla ja altistaa siellä itsensä öykkärimäisten miesten epäasialliselle kohtelulle. Eräänä iltana grillille tulee aikuisen miehen kokoinen olio, jonka vartalo on suomujen peittämä. Tyttö nimeää otuksen Viktor Kurjaksi Victor Hugon romaanin Kurjat mukaan.

”Yskä”-novellissa ruokalähettinä työskentelevä päähenkilö haikailee muiden ikätoveriensa kaltaista helppoa ja onnellista elämää: 

Mahtavatko he koskaan ajatella, kuinka helppoa ja onnellista kaikki lopulta olikaan. 

Huokaan syvään. Keuhkoputkien krohina palauttaa minut todellisuuteen. Vihaan itsesäälissä vellomista ja jossittelua. Polkeminen ja työ ovat varmasti parempaa ajankäyttöä. Otan kirjan taskustani ja luen. Se rauhoittaa, vie ajatukset muualle, auttaa pakenemaan hetkeksi.


Nuoren turvakirja on J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa. 

”Vapaa lintu” kertoo ruokakaupan kassana työskentelevästä nuoresta, joka tarkkailee kaupan edessä istuvaa kerjäläisnaista ja samastuu tämän ahdinkoon. 

Tässäkin novellissa todellisuus ja fantasiat kietoutuvat toisiinsa: 

– –  Kun kolikot kilahtavat kassaan, mietin naisen ääntä. Naista laulamassa omalla, mystisellä kielellään tuutulaulua lähiöpubin karaokessa. Nainen olutlasin ääressä, ajankohtaisohjelmassa kertomassa tarinaansa. Tupakkapaikalla mietin naista polttamassa, savukiehkuran leijumista kirkkaankylmälle taivaalle. Naista miehen syleilyssä, naista alasti.

Hävikkiruokalaatikolla mietin naista hämmentyneenä ruotsinlaivan buffetpöydässä. Mietin naista useammin kuin itseäni. Se tuntuu jossain ja helpottaa. – –


Tämän novellin taustalla on Reetta Rannan tietokirja Sielulinnut (SKS 2025), joka valottaa suomalaisessa ja suomensukuisten kansojen perinteessä tunnettua ajatusta sielulinnuista sielun kantajina.

Kokoelman viimeinen novelli ”Toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa” viittaa jo nimessään Tapio Rautavaaran tulkitsemaan ja Reino Helismaan sanoittamaan ja säveltämään lauluun ”Päivänsäde ja menninkäinen”. 

Korkiakankaan novellissa nuori mies muuttuu vähitellen peikoksi, mutta yleisemmällä tasolla muodonmuutos kuvaa myös nuoren syrjäytymistä:


Muodonmuutoksen myötä ajaudun yhä kauemmas normaalista kanssakäymisestä, mahdollisuudesta yhteyteen.

 En voi tavata ketään, ainakaan iltaisin. Päivisinkin olen alkanut vetäytyä, hautautua kotiin ja vedellä verhoja ikkunoiden eteen. tilaan ruokaa robokuljetuksella. Opintoni eivät edisty. Selittelen opettajille ja anon etämahdollisuuksia. Väitän olevani vakavammin sairas. Tutkimukset ovat kesken ja odotan tuloksia. Olen voimaton henkisesti ja fyysisesti. 

Itse asiassa öisin tunnen itseni terveemmäksi kuin pitkään aikaan. Öisin olen elossa.


Minäkertoja tuntee Johanna Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi ja hän suunnittelee ottavansa kirjailijaan yhteyttä, koska Sinisalo voisi ymmärtää hänen tuntojaan. 

Jokaisessa novellissa vaihtelevat koomiset ja makaaberit tunnelmat. 

Heidi Korkiakangas kirjoittaa vivahteiltaan poikkeuksellisen rikasta kieltä. 

Havainnot ovat kaukana kliseistä ja siksi ne vaikuttavat lukijaan hyvin voimakkaasti. 

Aikuistumisen kynnyksellä olevat henkilöt kokevat vahvasti – läheskään aina ei voi olla aivan varma, kuinka paljon tapahtuu keskushenkilön mielikuvituksessa. 




 


lauantai 10. lokakuuta 2026

Huolenpito on tärkeä supervoima















Heli Koskinen & Sini Nihtilä: Superäiti. 37 sivua. Kustannus-Mäkelä 2026.




Perhedynamiikkaan liittyvät aiheet ovat lisääntyneet lastenkirjoissa. 

On jopa perusteltua sanoa, että lapsen arkea kuvataan nykyisin aiempaa maanläheisemmin ja entistä paremmin samastumiseen houkuttelevalla tavalla.

Lapsiperheköyhyyden kuvaaminen on sekin arkipäiväistynyt, joskin valtaosaa lastenkirjojen koteja asuttavat vielä kahden vanhemman vakavaraiset perheet. 

Heli Koskisen ja Sini Nihtilän Superäiti kertoo äidin ja pojan pienperheestä, jossa on taloudellisesti tiukkaa mutta tunteiden ja huolenpidon tasolla ei kitsastella. 

Koulussa keskustellaan vanhempien ammateista. Tosin lasten tekemät johtopäätökset vanhempiensa ammateista eivät ehkä ole aivan todenmukaisia.

– Mun isä on autonkuljettaja. Se lähtee joka aamu autolla töihin ja tulee sillä illalla takaisin. 
– Mun äiti on sanoittaja, kun se aina sanoo mitä minä sanoin. 
– Äiti korjaa tietokoneita. Ensin se huutaa, kun se rakkine ei toimi, ja sitten se soittaa jonnekin, ja lopulta kone alkaa toimia.  

– Isä on koodari. Mä luulen, että se on niin kuin kirjailija, mutta se kirjoittaa tekstiä salakielellä.  

 

Äidin hoivatyö sairaalassa näyttäytyy Milolle todellisen supersankarin
työnä. Sini Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Samassa hengessä Milokin kertoo oman äitinsä olevan superäiti: äiti nimittäin lähtee aina yöaikaan pelastamaan ihmisiä. 

Luokkakavereiden mielestä äidin ammatti kuulostaa todella coolilta.

Milolla on pian syntymäpäivät, ja hän haaveilee kellopuhelimesta ja kaverisynttäreistä maksullisessa tapahtumapuistossa. 

Äiti torppaa kuitenkin suunnitelmat: 

– Ei meillä ole varaa viedä koko luokkaa Simon Leikkimaahan, hän sanoo hiljaa. – Mutta jos kutsuttaisiin pari kaveria meille ja ostettaisiin kilo karkkia? 
– Mutta opettaja sanoi, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle.


Poistotuotteiden ja tarjousten löytäminen ruokakaupassa vaatii
nopeutta ja hyvää havainnointikykyä. Sini Nihtilän
kuvitusta Heli Koskisen tekstiin 
kuvakirjassa Superäiti
 (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Milosta on jännittävää väijyä kaupassa alelaputettuja tuotteita, ja niiden turvin pystytäänkin järjestämään isot kaverisynttärit. 

Milo kokee olevansa koulussa pikemminkin tarkkailija; hän ei edes halua olla huomion keskipisteenä. Siksi hän jännittää erityisen paljon, tulevatko kaikki luokkakaverit syntymäpäiville.

Heli Koskinen kuvaa sydämellisesti Milon pienperheen tukiverkostoja. 

Kun äiti lähtee hoivatyöhön sairaalaan yövuoroon, mummo tulee heille aina yöksi. 


Sini Nihtilän kuvituksessa pienperhe näyttäytyy yhteen hiileen
puhaltavana tiiminä. Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 


Sini Nihtilän kuvitus tavoittaa keskushenkilöiden katseisiin ja ilmeisiin paljon rakkautta ja välittämistä. 
 
Koskinen on aiemmin kirjoittanut lapsille ja varhaisnuorille tietokonepelaamiseen keskittyvää Zeta-sarjaa (Kustannus-Mäkelä v:sta ,2022, kuv. Mari Luoma). Superäiti on hänen ensimmäinen kuvakirjansa.

Superäidin asetelmissa on paljon samaa kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2019). 

Siinäkin päähenkilölapsi tekee nimittäin  päätelmiä isänsä työnkuvasta tavalla, jonka voi tulkita joko realistiseksi tai mielikuvitukseen perustuvaksi.













torstai 30. huhtikuuta 2026

Kun postiluukun kolahdus puhkaisee toiveet vappupallosta

  
















Maria Vilja: Ilmapallokivi. 33 sivua. Karisto 2026.

 

 





 

Kotimatkalla Panu ja Rami näkivät paljon kevään merkkejä. 
Ohikulkijan takki lepatti auki. Pyöräilijä oli sitonut ohjaustankoon  punaisen ilmapallon. Lumen reuna oli vetäynyt kauas puron rannalta  ja paljastanut taas pyöreät pikkukivet. Panu ja Rami keräsivät niitä  taskuihin. Sitten Rami juoksi isänsä perässä kotiin.
 
”Mä saan tänään vappupallon” Rami kääntyi vielä huutamaan.
 
”Aijaa!” huusi Panu takaisin.

 



Panu on lähdössä äidin kanssa kauppaan ja ilmaisee haluavansa vappupallon. 
 

Äiti vastaa hajamielisesti, mutta havahtuu sitten postiluukun kolahdukseen ja sieltä lattialle putoavaan laskuun. 
 
Ostoskeskuksessa äiti toteaa, että ilmapallot maksavat liikaa. 
Kuvituskuva näyttää myös pallon hinnan, 15,99 euroa. 

 


Pallojen yltäkylläisyys ja koreus toimii kontrastina
Panun perheen aineellisesti niukalle arjelle.
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).




Ilmapallokiven lapsipsykologiassa ja lapsen luovassa ongelmanratkaisutaidossa on paljon samaa kuin Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä (S&S 2024). 
 
Panu löytää puron rannalta täydellisen pyöreän kiven, jonka muoto muistuttaa ilmapalloa. 

Hän maalaa siihen samanlaisen kuvion kuin hän on nähnyt ostoskeskuksen heliumpalloissa.



Ilmapallokivi ei Panun vakaasta tahdonvoimasta nouse ilmaan leijumaan.
Tunnepurkaus on vahva ja äiti seuraa pojan pettymystä aukeaman
oikeassa laidassa huolestuneena. 
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

 



Panu ei vakaasta tahdostaan ja uskostaan huolimatta saa palloa leijumaan kepeästi ilmassa. 

Poika sisuuntuu ja kysyy äidiltään, miksi kaikki ei menekään maailmassa tasan.

 

Äiti yritti keksiä jonkin järkevän vastauksen, mutta sotkeutui sanoihinsa. Lopulta hän puuskahti, että kun aikuiset päättävät yhteisistä asioista, jotkut kyllä yrittävät muuttaa maailmaa reilummaksi, mutta toiset eivät. Ja siksi kaikki eivät saa ilmapalloa.

 

Näin nasevasti voidaan leikki-ikäisillekin jo havainnollistaa poliittista päätöksentekoa!
 
Kun Panu seuraavan kerran kohtaa purolla Ramin, poika paljastaa että hänen ilmapallonsa onkin oikeasti kivi. 

Rami toteaa siihen, että hänen komea pallonsa onkin jo tyhjentynyt. 

Panu auttaa ystäväänsä etsimään sopivan kiven ja  lupaa maalata Ramillekin oman ilmapallokiven.
 
Vilja leikkii sekä tekstissä että kuvituksessa vastakohdilla –  kiven painolla ja ilmapallon keveydellä. 
Kuvakirjan nimi on itsessään järjenvastainen ja ehkä juuri siksi havahduttava. 
 
Ilmapallokivi puhuu kauniisti lapsen luovasta leikistä ja mielikuvituksesta, mutta en silti oikein jaksa uskoa, että kirjan viesti lohduttaisi aidosti köyhää lasta, joka jää tänä vappuna ilman vappupalloa. 
 
Viljan kuvitustyyli muistuttaa raajoiltaan venytettyjen ihmishahmojen sommittelussa  sekä eleiden ja ilmeiden kiteytyksessä suomenruotsalaisten kuvittajien Maria Sannin ja Jenny Lucanderin ilmaisua. 

Sannin ja Lucanderin tapaan myös Vilja kuvaa keskushenkilöitään usein osana miljöötä  ja maalaa väreillä kuvakirjatarinan kannalta tärkeitä tunteita ja tunnelmia.  


Vilja kiittää kirjan esilehdellä Hope ry:n toiminnanjohtajaa Eveliina Hostilaa ja kaikkia muita kokemuksiaan jakaneita ihmisiä.
 
 
 

 

 

maanantai 8. joulukuuta 2025

Lastenromaani turhista murheista


















Niina Hakalahti: Eugen, Aamos ja Turhamurhela. Kuvittanut Iiva Vilvas. 151 sivua. Enostone 2025. 
 



 
Eugen ei voinut uskoa, miten äkkiä elämä oli muuttunut erilaiseksi. Muuton jälkeen oli ollut vain pitkäveteisiä päiviä korkean talon omahuoneessa ja mahakiputunne, kun piti mennä joka aamu jättilaivaa muistuttavaan kouluun. Ja nyt hän oli täällä vanhan miehen pihassa tutkimassa jännittävää ruohottunutta autoa pojan kanssa, pojan, jonka hän oli tuntenut vasta muutamia tunteja ja joka jo nyt tuntui… ystävältä.

 
 
Lastenkirjallisuuden yksi erityinen piirre on, että lastenkirjoissa annetaan tilaa monenlaisille tunteille: niistä löytyy riemun pärskeitä ja kihisevää jännitystä mutta yhtälaisesti myös surua, murhetta ja jopa alakuloa.
 

Nykylastenkirjan lapsipäähenkilöillä ei todellakaan enää ole vain yhtä vakiintunutta hyväksyttyä tai ihanteellista toimintamallia tai käytöskoodia, jossa hänen odotetaan kuuliaisesti pysyvän.


Eugen tuo vanhan talon pihalta pienen puunoksan uuteen kotiinsa.
Turvaa uudessa elämäntilanteessa tuo myös pehmopupu.
Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniiin Eugen,
Aamos ja Turhamurhela
(Enostone 2025).  

 
Niina Hakalahden aiempien lastenkirjojen tyylilaji on ollut riemastuttava sekoitus lapsen arkea ja fantastisista juonteita lämpimällä huumorilla ryyditettynä (Tuukka-Omar-sarja, Tammi ja Myllylahti v:sta 2010).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Eugen, Aatos ja Turhamurhela vie lukijansa varsin tummiin vesiin, mikä käy ilmi jo kirjan nimestä ja Iiva Vilvaksen kansikuvassa, jossa lastenromaanin päähenkilöt, pikkupojat Eugen ja Aamos, pälyilevät ympärilleen huolestuneen näköisinä.

 
 
Eugen on hiljattain muuttanut äitinsä kanssa maalta kaupunkiin. Hän haikailee vanhaa kotiaan ja tuntee olonsa apeaksi. Onneksi hän kohtaa Aamoksen. Poika kertoo lähistöllä olevasta vanhasta talosta, jossa asuu omalaatuinen vanha ja puhumaton mies, joka ”on unohtanut kaiken omasta elämästään”.



Lastenromaanin keskushahmoilla on apeita, huolestuneita ja äkeitä 
ilmeitä. 
Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniiin Eugen, 
Aamos ja Turhamurhela
 (Enostone 2025).  

 
Lapset saavat onneksi avukseen ja tuekseen myös puunaisen. He päätyvät yhdessä Monistamoon, jossa keksijät tehtailevat turhia murheita eli turheita kaikkiin tarpeisiin. Keksijöiden nimet ovat peräisin antiikin kreikkalaisilta tragediakirjailijoilta (Aiskhylos, Euripides, Sofokles, Agathon ja Frynikhos). 
 
Turhamurhela oli kummallinen sekoitus valoa ja pimeää. Vaikka kirkkaita spottivaloja ja erilaisia valopäitä oli runsaasti, pimeys vaani jokaisen nurkan takana. Turhamurhelan pimeys ei ollut sellaista pimeää, johon Eugen oli aikaisemmassa kodissaan metsän keskellä tottunut. Siellä pimeys oli ollut peitto, joka suojasi Eugenin ja äidin pikkuista taloa yöllä. 

Niina Hakalahden lastenromaani ammentaa aineksia esimerkiksi Lewis Carrollin klassikosta Liisan seikkailut ihmemaassa, vaikkapa kohtauksessa, jossa Aamos ja Eugenkin putoavan maan alle. 

Kolkkojen miljöiden aistivoimaiset kuvaukset ja yksioikoinen karakteristiikka ovat tuttuja kauhukirjoista,  ja kahden rinnakkaisen maailman erilaiset aikatasot viittaavat fantasiakirjallisuudesta tuttuihin lainalaisuuksiin. 
 

Jännittävät ja uhkaavat tilanteet välittyvät aistivoimaisesti myös
kuvituksessa.  
Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden
lastenromaaniiin 
Eugen,  Aamos ja Turhamurhela
 (Enostone 2025).  

Maan alla vankina olleen mummon löytyminen muodostuu tummasävyisen juonen kulminaatiopisteeksi: mummo on salaa vangitsijoiltaan heikentänyt turheiden synnyttämisessä tärkeän kasvipohjaisen eliksiirin tehoa. Niinpä Turhamurhelan viisi keksijääkin havahtuvat lopulta oman keksintönsä ankeuteen. 
 

Tuukka-Omar-sarjaan verattuna Hakalahden uusin lastenromaani on aivan omanlaisensa: humaania lämpöä ja lapsen elämää kannattelevaa perhehteyden kuvausta siitä ei löydy oikein suurennuslasillakaan. Eugenin äidin hahmokin jää hyvin etäiseksi. 
 
Suomessa on entistä enemmän lapsia, joiden elämässä on todella isoja, todellisia murheita, suruja ja epävarmuutta. Teoksen alkuperäinen julkaisuajankohta viivästyi liki kaksi vuotta. Siksi sen ajatus turhista ja todellisista murheista on entistä ajankohtaisempi. 

Hakalahden kirjan markkinointi lapsilukijoille lienee aika haastavaa, mutta toisaalta riittää, jos  yksikin lapsi saa kirjan luettuaan vahvistuksen siitä, että maailmassa on hänen lisäkseen joku toinenkin, joka tuntee ja aistii elämää samalla tavalla kuin hän itse, eli kirjan kirjoittaja.  
 
 
Iiva Vilvaksen mustavalkoisen kuvituksen voi sanoa olevan hyvin uskollinen teoksen tummanpuhuvalle tunnelmalle ja elämänfilosofialle. Onnelliseksi kiertyvässä lopussa lasten kasvoilta löytyy sentään helpotusta ja pientä hymynkarettakin. 









torstai 2. lokakuuta 2025

Lokeilla on ihan oma logiikkansa


 











Linn Henrichson: Huijarilokki Hyi. Suomentanut Johannes Ekholm. Etana Editions 2025. 
 
Ruotsinkielinen alkuteos Fuskmåden Fy, Förlaget 2025. 

 






Suomalainen kuvakirja kansainvälistyy nyt vauhdilla ja vieläpä monin eri tavoin. 
 
Kuvakirjadebyyttinsä vast´ ikään tehnyt suomalainen graafinen suunnittelija ja kuvataiteilija Linn Henrichson on opiskellut Aalto-yliopistossa Helsingissä, Ensadissa Pariisissa ja Konstfackissa Tukholmassa. 

Hän asuu nykyisin Kööpenhaminassa ja hänen taidettaan on ollut esillä Tanskassa, Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Espanjassa.  


Henrichsonin kuvitus liioittelee ja tarjoaa tyylikästä muotokieltä.
Linn Henrichsonin kuvitusta kuvakirjaan Huijarilokki Hyi
(Etana Editions 2025).

 
Henrichsonin esikoiskuvakirjan toteutus ja teemakin poikkeavat valtavirran tarjonnasta: 

Ensinnäkin kuvakirjan miljöö on tunnistettavan tanskalainen kaupunkinäkymineen ja makkaranmyyntikärryineen. 
 
Toisekseen sekatekniikalla toteutetun kuvituksen muotokieli on tyylittelevää ja roimasti liioittelevaa. 


Joukkovoiman mahtiin vihjataan jo kuvakirjan alussa. 
Linn Henrichsonin kuvitusta kuvakirjaan Huijarilokki Hyi
 (Etana Editions 2025).

 
Kolmas ja ehkä erityisin piirre liittyy kuitenkin kuvakirjan aiheeseen: riimitetyn runotarinan keskushenkilönä on nimittäin ahne ja toimissaan häikäilemätön lokki, joka on ottanut nimekseen Hyi, koska kaikki ihmiset kutsuvat sitä tällä nimellä:
 
 
Taivaalle nousee taas auringon loisto.
Huijarilokki Hui siellä liitää, tuo äänekäs roisto.
 
”Hyi!” huutavat ihmiset kadulla kuorossa,
kun lokki vaanii saalista, mikä seuraavaks on vuorossa. – – 

 
Ihmiset suhtautuvat lokkiin paheksuen ja kauhistellen.
Linn Henrichsonin kuvitusta kuvakirjaan 
Huijarilokki Hyi 
(Etana Editions 2025).

 
Johannes Ekholmin riimittelyssä on pientä poljennollista notkahtelua. Rytmityksen kannalta olisi varmasti ollut myös lukijaystävällisempää, jos tekstiä ei olisi keskitetty. 
 
Kokonaisuutena Linn Henrichsenin kuvakirja tarjoaa kuitenkin täyteläisen elämyksen. Tarinaa voi tulkita useammastakin vinkkelistä: onko konfliktissa pohjimmiltaan kyse lintujen ja ihmisten maailmojen erilaisista käyttäytymiskoodeista tai siitä, että toisen elinpiiri on toiselle tyyten vieras? 

Kuvakirjan voi ajatella ottavan myös  kantaa varallisuuden epätasaiseen jakautumiseen.
 
Yleisellä tasolla kuvakirja antaa nasevan oppitunnin siitä, kuinka helppoa on usein varsin heppoisten perusteiden valossa tuomita toisten käytöstä. 

 
Kuvakirjan voi lukea myös moraalin ja etiikan oppituntina, ilman sormen heristämistä. 

Moni saattaa ehkä vielä muistaa sananlaskut ”Tilaisuus tekee varkaan” tai ”Syö tai tule itse syödyksi”, joiden perimmäistä ideaa kuvakirja taitavasti avaa sekä kuvituksen että tarinan osalta.

Viime aikoina olen tutkaillut lastenkirjallisuutta entistä enemmän myös yhteiskunnallisten kiikarien läpi. 

Huijarilokki Hyi puhuu myös ilman alleviivausta yhteisöllisyyden ja voimavarojen keskittämisen puolesta. 
 
Lokki lähtee väijymään ilmaista ruokaa ympäri maailman. Se päätyy jonnekin Välimeren maahan ja pongaa herkullisen äyriäisvadin:
 
–      – Seuraavana päivänä Hyi odottaa tärppiä.
 Äyriäisvati! Siinä on mistä närppiä!
 
Mut siellä jo juhlii harakka viekas ja rastas.
Kyltymättömät roistot, vastus Hyille liian raskas.
Kiiltävät aarteet vievät siivekkäät vorot
veroparatiiseihin välttääkseen kulut ja korot.
 
Nyt totisesti riittää! Ei voi jatkaa näin!
Kaikkialla ryövätään, se on ihan väärinpäin.
Ruoka kuuluu meille, huijarilokeille,
Tää pelleily saa loppua, tää ei vetele!

 
Lopulta Hyi keksii liittoutua muiden lajitovereidensa kanssa: ”Vihdoin Hyi on kylläinen, on ilo sielussansa, / ystäviä vierellään ja patonki nielussansa.”
 
 

 




 







maanantai 18. elokuuta 2025

Äiti ylikierroksilla, lapset Tiikerin hoidossa

 










Liisa Louhela: Ronttiäiti ja ahkera tiikeri. Kuvittanut Elina Johanna Ahonen. 108 sivua. WSOY 2025. 

 

 




Liisa Louhelan ensimmäinen lastenromaani Ronttiäiti ja ahkera tiikeri tarjoaa yhden kiinnostavan kulman suomalaiseen perhe-elämään. 
 
Rosa ja Hiski asuvat äitinsä, Ronttiäidin, kanssa. 

Äidillä on erilaisia elämänhallintaongelmia, jotka heijastuvat myös lasten turvallisuuden tunteeseen.

Mainoksessa kerrotaan Ahkeran Tiikerin olevan joka lapsen ja vanhemman pelastus, joka huolehtii siitä, että lapsella on aina mielekästä tekemistä.
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).
 
Lapset kärttävät itselleen verkkomyynnistä tiikerilelua, mutta se paljastuukin oikeaksi tiikeriksi, joka pistää koko perheen arjen uuteen kuosiin.
 
Kustantaja vertaa kirjan takakannessa tiikeriä Pamela L. Traversin omalaatuiseen lastenhoitajaan, Maija Poppaseen. 

Mielestäni lähin vertailukohta löytyy pikemminkin Supernanny-ohjelmaformaatista, jonka kotimaisessa versiossa perhe- ja psykoterapeutti Pia Penttala auttaa lapsiperhearjessa kamppailevia vanhempia rajojen, rakkauden ja tunnesäätelyn kurimuksessa.

Äiti on hyvä lepäilemään. Aina ei lapsen protestikaan
tuota tulosta, jotta äiti saisi katseensa irti puhelimesta. 
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan
lastenromaaniin 
Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).


Äiti on kehittänyt omien sanojensa mukaan ”lepäilytaitojaan jo vuosia”. 

Äidin itsensä mielestä se on tarpeellinen taito, jota monikaan ei enää osaa.
 
Tiikeri palauttaa  nopeasti kakofoniseksi äityneen kotiin järjestyksen. 

Se tarttuu siekailematta imuriin, kokoaa trampoliinin käden käänteessä, maalaa talon julkisivun ja hoitaa puutarhan sekä huolehtii siinä sivussa myös monipuolisesti lasten virikkeistä ja terveestä ruokavaliosta. Tiikeri opettaa lapsille myös samuraitaitoja. 

Tiikerin ystävällinen, letkeä ja leppoisa olemus
tiivistyy hyvin Elina Johanna Ahosen kuvitukseen.
Ahosen kuvitusta 
Liisa Louhelan lastenromaaniin
 
Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Äiti tuntee olonsa pian ulkopuoliseksi omassa kodissaan tiikerin ylivoimaisen kaikkivoipuuden takia. 

Tiikerin tavoin äitikin haluaisi olla ”ihan paras”.
 

Tiikerin hääräillessä tontilla lasten kanssa Ronttiäiti oli ehtinyt lukea kaikki suunnittelemansa kesälomakirjat. Hän oli katsonut tv-sarjat, joiden katsomisen lapset yleensä keskeyttivät, ja soitellut läpi kaikki tuttavansa. Hän oli opetellut kirjomaan anarkistisia huoneentauluja. Lopulta hän oli kyllästynyt viettämään aikaa itsekseen ja päättänyt liittyä pihalla touhuilevaan porukkaan, joka oli hänen perheensä.

 

Lapsia äidin yht´äkkinen aktiivisuus tuntuu jopa vähän huolettavan.
 

–  Äiti, pitäiskö sun vähän rauhoittua? kysyi Hiski. 
–   Muista tunnetaidot, äiti. Ota iisisti, sanoi Rosa.
 


Äidin huonommuuden- ja sivullisuudentunne vain pahenee, ja hän hakeutuu hyvän ystävänsä Sanna Salaman terapeuttiseen hemmotteluhoitolaan. 
 
Äiti päättää järjestää naapurustolle isot yllätysjuhlat, pikkaribileet. 

Paikalle tulee lähinnä ikäihmisiä, joilla on päähineenä vaippoja, kun taas äiti on asettanut päähänsä hienoimmat pikkuhousunsa. Originellit pihajuhlat kärjistyvät oikeasti vaaralliseen puukonheittokisaan. 
 



Onnelliseksi kiertyvässä lopussa äiti ottaa lapsensa kainaloon.
Lapset ilmaisevat iloaan, mutta vannottavat, ettei äiti enää koskaan
järjestä yllätysjuhlia. Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Ronttiäiti ja ahkera Tiikeri on uuden lastenkirjasarjan avausosa. 

Sen huumori viistää vähän kaltevalla pinnalla: ovatko hupsusti käyttäytyvien aikuisten edesottamukset oikeasti lapsen näkökulmasta hauskoja? 
 
Tamperelaisen Elina Johanna Ahosen kuvitus tavoittaa oivaltavasti teoksen viiston huumorin: hahmojen ilmeissä on vinkeyttä ja rouheutta. Tiikerin olemukseen on ladattu turvaa, lempeyttä ja humaanisuutta, joka taas ulkonäöltään ja luonteeltaan kulmikkaalta äidiltä tuntuu kokonaan puuttuvan.
 
 

Lisää lastenkirjoja, joissa äiti on vähän väsynyt tai muutoin hukassa: 


Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini, S&S 2017
 
Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suomentanut Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015
 
Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja kadonnut teeastiasto, joka otti jalat alleen, Schildts 2011
 
Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja äiti Valtava, WSOY 2008
 
Salla Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007
 
Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006