Anarkistinen lastennäytelmä vallasta ja vastuusta

Lastennäytelmä Maailma ilman aikuisia. Käsikirjoitus ja esitysdramaturgia Laura Ruohonen. Ohjaus Matti Raita. Rooleissa Antonia Henn, Edith Holmström, Markus Riuttu & Salla Loper. Lavastus ja puvustus Ia Esterä. Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki Jukka Hannukainen. Rekvisiitta Ann-Louise Gauffin. Puvustuksen toteutus Jannike Store. Maskeeraus Laura Juvonen. Koreografia Anne Pihlström. Suomenkielinen ensi-ilta Unga Teaternissa Espoossa 19.9.2026. Kesto 2 h. sisältäen väliajan. +7 v.

Valtaosa lastennäytelmistä on nykyisin dramatisointeja joko suosituista nykylastenkirjoista tai vanhoista lastenkirjaklassikoista. 

Laura Ruohosen monet runokuvakirjat ovat päätyneet viime vuosina myös teatterin näyttämölle (Yökyöpelit 2011, Tippukivitapaus 2017 ja Merimonsterit 2023).

Laura Ruohosen kirjoittama ja dramatisoima lastennäytelmä Maailma ilman aikuisia antaa äänen lapsille ja pitkälle lapsuudelle. 

Ruohonen on haastatellut näytelmää varten yli sataa lasta ja kuunnellut herkällä korvalle heidän ajatuksiaan: mikä maailmassa muuttuisi, jos lapset saisivat määrätä?

Ia Esterän kekseliäässä lavastuksessa pyörivä näyttämö muuntuu vaivattomasti vessarauhaan oikeuttavasta kodin kylpyhuoneesta professorien tutkimuslaboratorioksi ja aikuisilta kokonaan suljetuksi lasten valtakunnaksi. 

Professorit Emeritus (Markus Riuttu) ja Pii (Edit Holmström)
ovat vielä näytelmän alussa hyvinkin toiveikkaita
kehittämänsä rokotteen ilmeisistä hyödyistä.
© Kata Portin/ Unga Teatern. 

Professorit Emeritus ja Pii ovat kehitelleet rokotuksen, jolla lapset muuntuvat miniaikuisiksi. 

Tutkijoiden vakaa aikomus on rokottaa koko ikäluokka. 

Näytelmän visuaalinen runsaus ja kielileikit ovat ehtaa Ruohosta

Emeritus kertoo esimerkiksi ylpeänä olevansa ”syntymäseniori” ja ”syntymäsetä”. 

Eri rooleissa sukkuloivat neljä näyttelijää ovat intensiivisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. 

Jännite syntyy pääosin siitä, kun professorit yritysten ja erehdysten kautta vähitellen ymmärtävät, että ”sisältä kuohkeita pienokaisia” ei ole lupa muuttaa toisiksi. 

Lapsikatsojat saavat näytelmän mittaan fantasioida huimia visioita maailmasta, jossa lapset antavat huutia aikuisten vallankäytölle ja säännöille.

Onnelliseksi kiertyvässä loppuratkaisussa visioidaan myös toista juonipolkua, jossa aikuiset muuttuisivat takaisin lapsiksi. 

Onneksi ennen pitkää huomataan, että tämä koituisi maailmanlopuksi! 

 

Näyttelijä Salla Loperilla on näytelmässä kolme eri 
roolihahmoa: Pehmo, Futaaja ja Epäilyttävä esiteini.
 © Kata Portin. 

Tiistain esityksessä 4–5-luokkalaisista koostunut yleisö pääsi tunteikkaassa loppukohtauksessa sanoittamaan, kuinka lapset ovat aikuisen sydämen rakkaus.  

Unga Teaternin toiminnan ytimessä on tiivis yleisötyö varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen oppilaiden ja opettajien kanssa. 

Tekijöiltä vaaditaankin käsittääkseni erityistä uskallusta  toteuttaa täyspitkä, väliajan sisältävä lastennäytelmä. 

Hieman toisteisten ja rönsyilevien kohtausten karsiminen olisi varmasti  terävöittänyt esityksen latausta. 

Esityksen aihepiiriä työstetään esityksen jälkeen koululla toteutettavassa työpajassa, jossa pohditaan opettajan johdolla muun muassa näytelmän tapahtumia suhteessa lapsen oikeuksien julistukseen. Taidekasvatuksen tavoitetta tukevat myös  draamaharjoitukset, piirtäminen, askartelu sekä yhteiset keskustelut.  

Unga Teatern (aik. Skolteatern) on Suomen vanhin, vuonna 1960 perustettu lasten- ja nuortenteatteri.  

Näytelmän ruotsinkielinen ensi-ilta on 12. helmikuuta 2027. Huhtikuussa on vielä lisäesityksiä suomenkielisestä näytelmästä  14.–24.4.2027.

Kirjoja, joissa lapset pärjäävät omillaan ilman aikuisia:

William Golding & Aimée de Jongh: Kärpästen herra, suom. Jouko Ruokosenmäki, Like 2025 / sarjakuvaromaani

Veera Salmi: Saari, Otava 2018/ nuortenkirja

Brita Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, Myllylahti 2017 / nuortenkirja

Roope Lipasti: Terveisin Robinson Saarinen, kuv. Jani Ikonen, WSOY 2010 / lastenromaani

Aleksander Melli: Lapsihallitus, suom. Katriina Huttunen, Tammi 2010 / nuortenromaani

P. C. Jersild: Lasten saari, suom. Irmeli Järnefelt, Tammi 1980 / romaani

Jens Sigsgaard & Arne Ungermann: Ypö yksin maailmassa, WSOY 1948. 

2. laitos  Olli yksin maailmassa, Tammi 1974 / kuvakirja 

 

 

Kuvakirja vapauden ja turvan ikuisesta ristiriidasta

Malin Klingenberg & Maria Sann: Karkulaiset. Suomentanut Outi Menna. S&S 2024.

 

 

Aloimme kaivaa tunnelia silloin kun olimme pieniä.
Sitten se unohtui.
Nyt olemme melkein liian isoja päiväkotiin,
Ja meillä on uudet lapiot.
 

 

Jo kuvakirjan tummasävyinen kansikuva hätkähdyttää. 

 

Kansikuvassa huomio kiinnittyy jykevään rauta-aitaan, joka erottaa joutomaan ja päiväkodin piha-alueen toisistaan. 

Lasten metallinen leikkikaivinkone ja lapio ovat keltaisia, kuten joutomaalla rehottavat voikukatkin.

 

Kuvakirjassa olennaisesta ristiriidasta kertoo lapsen jalka, joka on selvästikin aidan väärällä puolella. 

 

Takakansi näyttää saman pihan, jota tarkastellaan joutomaan perspektiivistä. Päiväkotia joka suunnasta ympäröivät aidat tehostavat entisestään kontrollin ja tarkkailun vaikutelmaa. Piha on autio. 

Maria Sannin lapsihahmojen ilmeissä on särmää ja rouheutta.
Maria Sannin kuvitusta Malin Klingenbergin tekstiin
kuvakirjassa Karkulaiset (S&S 2024). 

 

Kirkkaita värejä ja harmitonta, aikuisen kannalta stabiilia elämää pidetään lasten kuvakirjoissa usein itsestäänselvyytenä. 

 

Näiltä osin Malin Klingenbergin ja Maria Sannin kuvakirja eroaa todellakin valtavirrasta.

 

Päiväkodin lapset, minäkertoja sekä Ebba ja Linnea,  ovat jo pitkään kaivaneet tunnelia päiväkodin aidan alta. 

Päiväkodin työntekijöistä Monalla on tapana itsekin torkahtaa lepohetken aikana, ja lapset pääsevät vilistämään ulos. 

 

Kuulemme, miten Mona kuorsaa.

Kuulemme, miten muut päiväkodintädit nauravat ja 

syövät karkkia. 

Mutta kukaan ei kuule meitä. 

 

Kolmikon uhkarohkea pako kuvataan
lintuperspektiivistä. Maria Sannin kuvitusta
Malin Klingenbergin tekstiin 
kuvakirjassa Karkulaiset (S&S 2024). 

Edes päiväkodin ulko-oven lapsilukko ei pidättele kolmikon etenemistä. 

 

Lapset päätyvät läheiseen leikkipuistoon, mutta siellä on toinenkin karkulainen, Pomo-koira. 

 

Äkkiä seikkailu ja vapauden huuma väsyttävät lapsia. Lasten uhmakas pakoretki tyssää alkuunsa, kapinamieli lauhtuu ja aikuisten turva houkuttaa sittenkin vapautta enemmän. Lapset palaavat vähi äänin  karkuretkeltään ja jättävät koiran päiväkodin pihaan, mistä se tosin karkaa heti omille teilleen. 

 

Malin Klingenbergin sopivan niukka, kompakti tarina herättää ajatuksia – sekä lapsessa että aikuisessa. Vanhan sananlaskun mukaan ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kirjan aihe, lasten tottelemattomuus ja uhmakkuus aikuisten asettamia sääntöjä vastaan, on varmasti monelle aikuiselle hieman hankala. 

Toivon silti,  että aikuinen rohkaistuu lukemaan kirjan lapselle tai lapsiryhmälle ja antautuu myös lukuhetken jälkeen taatusti hyvinkin moneen suuntaan versovaan keskusteluun.

Lastenkirjoissa on toisinaan omisteita, jotka voivat antaa lukijalle myös vihjeen, kuinka kirjan kantavaa teemaa pitäisi tulkita.  

Karkulaiset on "omistettu kaikille, jotka haaveilevat karkaamisesta". 

 

Maria Sannin lapsihahmojen ilmeissä on juonikkuutta ja särmikkyyttä.

 

Muutamalla aukeamalla värillisen taustan ja tekstin vähäinen kontrasti vaikeuttaa tekstin lukemista. Todennäköisesti myös mattapintainen paperi on vaikuttanut lopputulokseen. 

 

 

 

 

 

Satuklassikot taipuvat riimirunoiksi

 

Jukka Itkonen: Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri. Satumaisia runoja, kuvittanut Virpi Penna, 64 sivua, Lasten Keskus 2020.

 

 

Joskus sitä tekee mieli

muuttaa koivut kuusiksi.

Kirjoitella vanhat sadut

ihan upouusiksi.

  

Ja keksiä vielä lisää. 

 

Kokoelman aloitusaukeamalla Jukka Itkosen
näköinen mies makoilee riippumatossa ja suunnittelee
vanhojen satujen uudelleen kirjoittamista. Virpi Pennan
kuvitusta Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri (Lasten Keskus 2020).

Tällä ”mottorunolla” alkaa Jukka Itkosen ja Virpi Pennan runokuvakirja Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri.

 

 

Jukka Itkonen on tavattoman tuottelias lastenlyyrikko. 

 

Hän on tehnyt monia tiettyyn teemaan keskittyviä runsaasti kuvitettuja runokuvakirjoja, mm. ruoasta, urheilusta ja ammateista.

 

Syksyn uutuus on monia edellisiä hajanaisempi, vaikka klassisten satujen maailmasta ammentavat runot kokoelman alussa ovatkin yksi yhtenäinen kokonaisuus.

 

Itkosen Norsu sorsan räätälinä -satukokoelma (Otava 2008, kuv. Christel Rönns) keikautti monen klassisen sadun asetelmat nurin niskoin. 

Huvittuminen ja ahaa-oivallus kuitenkin edellyttää, että lapsilukija tunnistaa uuden version takaa kajastelevan alkuperäisen sadun ja saa tyydytystä toisin kertomisesta. 

 

Seitsemän kääpiön riimiorkesteri lähtee siitä oletuksesta, että kaikki lapset kylvetetään edelleen satuperinteessä. 

Varhaiskasvattajilta ja alakoulun opettajilta olen saanut viime aikoina kuulla, että näin ei tosielämässä enää ole.

 

Hannu ja Kerttu -sadun asetelmat kääntyvät tästä uhkaavasta
tilanteesta vielä lasten voitoksi. Virpi Pennan kuvitusta
 Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri (Lasten Keskus 2020).

 

Itkosen runoversioissa on anarkiaa ja räväköitä juonenkäänteitä.

Hannu ja Kerttu -runossa Kertulla on vahva toimijarooli:

 

– – Hän noidan säkkiin pakkasi,

kuusen latvaan nakkasi

ja sanoi ”Heippa vaan!”

Lapset sammuttivat valon

Ja söivät koko talon.

 

 

Kolmen porsaan talot -runossa taloja nurin puhkuva susi ajautuu lopulta asuntoloukkuun ja kärsii vesivahingoista ja hukkuu lopulta tulvaan. 

 

Klassisten satujen opettavaisuus käännetään Itkosen toisin tulkinnassa päälaelleen:

 

– – Mitä opimme tästä?

Sen, ettei ole järkeä

yrittää taloa särkeä

päästäkseen sen uumeniin

kun jo kauan, kauan sitten

ovikellokin keksittiin.

 

Itkonen viljelee assosiaatioita myös klassisten satujen ulkopuolelle, esim. Lumikki-satuun liittyvässä runossaan Seitsemän kääpiön voima ja runossa Pukki kaalimaan vartijana.

 

Seitsemän pienen kääpiön voima -runossa kohtaavat Lumikki-satu
ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Virpi Pennan kuvitusta 
 Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri (Lasten Keskus 2020).

Puolisotta-runo varioi nonsense-kirjallisuudesta tutun limerikin kaavaa. 

 

Itkosella on oma tietoisestikin notkahteleva riimimittansa. 

Ihan aina se ei osu maaliinsa, kun riimin ehdolla haetaan sopivaa sanaparia lapsille tyyten tuntemattomista ilmiöistä, kuten runossa Bestselleri, joka kertoo susi ryhtyy kasvissyöjäksi ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan:

 

– – Siitä tulikin bestselleri,

myydympi kuin Arto Melleri

oli milloinkaan. – –

 

 

Virpi Pennan kuvitukset levittäytyvät usein koko aukeamalle. Parhaimmillaan tunnelmaltaan erilaisetkin runot yhdistyvät tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. 

Monesta tutusta satuhahmosta ja klassisen lastenkirjallisuuden hahmoista esimerkiksi Jöröjukasta, löytyy kokoelmasta riemastuttavia uusia visuaalisia tulkintoja. 

 

Ylihuomenna sunnuntaina vietetään valtakunnallista sadun päivää.

Kun kirjan nimi jää helposti mieleen

Arttu Unkari: Isämies ja räjähtävä kakka, kuvittanut Kai Vaalio,175 sivua, Otava 2020. 

Tämä kirja on pottakikkare.  

Tässä kirjassa ei niin mikään ole hauskaa.    

Lapsikin kirjoittaa paremmin kuin tämä kirjailija!  

Ei ole hyvä merkki, jos kirja on ennalta-arvattava.   

Tässä kirjassa ilo ei ole kenenkään puolella.  

Miksi tätä kannattaa edes lukea, jos kerran kaiken voi arvata?  

Onko lukuja vielä lisää? Voi ei!   

Suomen tulevaisuus on pilalla, kun nykyajan kirjat ovat tällaisia!  

Miksei tämä jo lopu?

Oheiset sitaatit ovat peräisin Arttu Unkarin juuri ilmestyneestä esikoisromaanista Isämies ja räjähtävä kakka. 

Kommentoijana on äkäinen mummo, joka kärkkäästi puuttuu kirjan käänteisiin omilla happamilla kommenteillaan.

Esikoiskirjailija sai lentävän lähdön teoksensa markkinoinnille myös
tosielämässä päästyään heti kertomaan kirjastaan Ylen Aamuun.
 Tässä kuitenkin Kai Vaalion kuvitusta Arttu Unkarin
lastenromaaniin Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020). 

YLE:n Aamussa  toimittaja Rosa Kettumäki haastatteli eilen Helsingin Kallion alakoulussa luokanopettajana työskentelevää Arttu Unkaria.

Unkari mainitsi haastattelussa mummon pelastaneen kirjan juonirakenteen hulvattomilla kommenteillaan. 

Hän kertoi myös luettaneensa oppilaillaan omia suosikkikirjojaan, mutta ne eivät jostain syystä innostaneet. Hän uhosi opettajanhuoneessa, että jonkun pitäisi kirjoittaa kirja räjähtävästä kakasta, sillä sellainen kirja varmasti kiinnostaisi lapsia. Ja kun kukaan muu ei tarttunut toimeen, hän kirjoitti kirjan itse. Kirjan yksityiskohtiin Unkari on saanut oppilailtaan apua. 

Kirjan toiminnallinen  fokus on sananmukaisesti räjähtävässä kakassa sekä isämiehen ja kolmasluokkalaisen Oonan ja parhaan ystävän Eelin toimissa estää katastrofit. Isä työskentelee poliisina, mutta tarvitsee usein avukseen lasten teräviä hoksottimia. 

Oonan isän bravuuri on erityinen iskävoileipä. Kai Vaalion kuvitusta
 Arttu Unkarin lastenromaaniin Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020). 

Ensimmäisessä luvussa entinen kansanedustaja ja opetusministeri Misukka Kylänen lentää suoraan vessanpöntöltä kuuhun. 

Anonyymi tekijä ilmoittautuu ja kertoo kehittäneensä viemäriputkistoon räjähteen.  Hänen pääkohteenaan ovat – lapsuuden koulukiusaamisen takia – Suomen koulut, mutta sitä ennen räjähtelee myös taidemuseossa, lehtitalossa ja lietelaitoksella.

Lapset eivät kuitenkaan voi sallia koulujen räjäyttämistä, sillä he eivät halua viettää niin paljon aikaa vanhempiensa kanssa. 

Haastattelussa Unkari toteaa, kuinka ”moni opettaja tunnistaa sen ongelman, että on tosi vaikea löytää sellaisia kirjoja, joihin semmoinen lapsi tarttuu, joka ei hirveesti tykkää lukemisesta". 

Unkarin tarkoituksena onkin toki markkinoida omaa kirjaansa. 

Hiljattain lukemaan oppineiden lastenkirjojen valikoima on joka tapauksessa nykyisin laajempi kuin koskaan aikaisemmin. 

Siksi rohkenen toivoa, että nykyopettajien tietämys kirjatarjonnasta olisi Unkarin väitettä  paremmalla tolalla. 

Kitisevä mummo pääsee sivullisen kommentoijan roolista myös
aktiivisemmaksi toimijaksi. Kai Vaalion kuvitusta Arttu Unkarin 
lastenromaaniin Isämies ja räjähtävä kakka (Otava 2020).  

Unkarin esikoisromaania mainostetaan moniosaisen sarjan avauksena. 

Jos paukkuja halutaan niin sanotusti säästää myös jatkoon, olisi voinut olla viisasta tehdä tästä avausosasta sivumäärältään ja vitseiltään hieman suppeampi laitos. 

Pieru- ja kakkahuumorilla on toki sijansa lasten lukemaan houkuttelussa, mutta toivon mukaan seuraavassa osassa lukeva lapsi saisi nautittavakseen hieman paremmin jäsennellyn lukukokemuksen.

Isämies ja räjähtävä kakka -romaanin suola ja sokeri löytyy ennen muuta Kai Vaalion kuvituksesta. 

Useampikin kotimainen kustantaja on viime vuosina yrittänyt kehitellä Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjojen tapaista kotimaista hittikirjaa, mutta kuvitukseen ei yleensä ole satsattu riittävästi. 

Vaalion karrikoiva ja omintakeinen tyyli toimii erikokoisissa kuvissa ja kuvasarjoissa. 

Lisää lastenkirjoja kakasta ja pieruista:

Werner Holzwarth: Pikkumyyrä, joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Nemo 2000.

Pernilla Stalfelt: Kakkakirja, suom. Birgit Huttunen, Minerva 2010.

Jaana Lappo & Pia Westerholm: Niilo Näsikkä ja löysä läjä, WSOY 2003.

Crai S. Bower & Travis Millard: Pieru: pongarin opas, suom. Juho Gröndahl, Nemo 2011.

David Roberts: Pertun pöksyissä paukkuu, suom. Virpi Vainikainen, Karisto 2004.

Leslie Patricelli: Paukku, suom. Rauna Sirola, Lasten Keskus 2014.

Voi ihmettä: talot ottavat jalat alleen!

Siri Kolu: Villitalo, kuv. Johanna Lumme, 224 sivua, Otava 2019.

Annika Eräpuro: Karkaava talo, kuv. Tiina Konttila, 75 sivua, Robustos 2019.

Talot ottavat niin sanotusti jalat alleen peräti kahdessa syksyn kotimaisessa lastenromaanissa.

Kenties sekä Kolu että Eräpuro ovat molemmat saaneet inspiraatiota venäläisistä kansantarinoista löytyvästä noita-akka Baba Yagan talosta, jolla on kananjalat?

Tai ehkäpä vaikutteita on saatu  tavallisen arjen ilmiöstä:  kahden kodin väliä sukkuloivat lapset voivat välillä tosielämässäkin toivoa, että heidän sijastaan koti voisi vaihtaa paikkaa!

Siri Kolun uuden sarjan avaus Villitalo ammentaa monin osin samoista kapinallisista aineksista kuin Me Rosvolat- ja  Taika Taksinen-sarjat. 

Tomtomin suurperheen arkeen tulee tervetullutta vaihtelua, kun isä pestataan Rapinalinnan uudeksi talonmieheksi. Onneksi paras ystävä Kajo asuu samassa von Böökien mahtisuvun omistamassa talossa, jolla on salamyhkäinen maine.

Lapsilla on täysi työ pysyä karkaavan talon perässä, vaikka
talo selvästi suhtautuu lapsiin paljon suopeammin kuin aikusiin.
Johanna Lumpeen kuvitusta Siri Kolun lastenromaaniin
Villitalo (Otava 2019). 

Lasten riemuksi talo päättää ottaa jalat alleen. Se haluaa äkkiä olla jatkuvasti liikkeessä. Aikuisille tämä aiheuttaa tietysti päänvaivaa, kun he eivät pysty ennakoimaan talon liikkeitä. 

Seikkailun etenemistä rikkovat Tomtomin luokkakaverilleen Amirille lähettämät kirjeet.  

Kolu on luonut persoonallisen lapsikatraan. Jokaisella on omat vahvuutensa, ja tiimityöllä päästään talomysteerin ratkaisussa eteenpäin. 

Talon asukkaista lasten huomion kiinnittävät ensin kaksi naista,  Koo ja Toinenkoo, jotka tuntuvat jatkuvasti supattelevan keskenään salamyhkäiseesti. Pian originellien aikuisten kavalkadi täydentyy Harri Hyss-Sumeliuksella ja hänen vaimollaan Silkellä. 

Lapset paljastavat kansainvälisen tason vakoiluvyyhdin, mutta loppuratkaisu jättää vielä tilaa jatko-osan kansalaisaktivismille.

Kolu tiivistää Villitalossa letkeästi lasten ja aikuisten erilaisen ajatusmaailman sekä erilaiset tavat reagoida johonkin tavallisuudesta poikkeavaan, mitä ei voi järjellä selittää. 

Tomtom hurmaantuu kaikesta salamyhkäisyydestä: 

Seisoin hetken öisellä kuistilla ja tunsin, miten mieli kihisi. Olin keskellä villitalon mysteeriä. En tajunnut kaikkea, Siimeksen puheissa ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta huomasin luottavani siihen, että asiat selvisivät aikanaan. Sen kun viet, villitalo! Yötuuli puhalsi naamaani, minä tunsin miten talon jalat rahisivat tiellä. Olin yhtäkkiä täydellisen onnellinen. 

– – Rapinalinnassa asumisessa parasta oli se, etteivät aikuiset voineet enää olla sellaisia kaikkitietäviä aikuisia kuin ennen. Liikkuvassa talossa arki piti miettiä uusiksi. ––   

Annika Eräpuron Karkaavan talon aktiiviset toimijat ovat kaikki aikuisia. Keskiössä ovat harjakauppias ja kaupparatsu Mauri sekä karkaavassa talossa vierasmajaa pitänyt Helena. 

Lapsille on  varattu tarinassa passiivisen sivustakatsojan rooli. Suomessa ei valitettavasti ole tottumusta julkaista aikuisille ääneen luettaviksi sopivia pienoisromaaneja. Karkaava talo voisi nimittäin sopia mainiosti myös ikäihmisten kirjallisuuspiirissä yhdessä luettavaksi. 

Vuonna 1831 rakennetun empire-tyylisen hirsihuvilan mitta tulee täyteen, kun tutut rakennukset sen ympäriltä puretaan ja eri tavoin vähätellään historian arvoa.  

Talo kohtaa karkumatkallaan erilaisia rakennuksia, muiden muassa muuntamon, tanssipaviljongin ja parantolan. Jännitystä syntyy rakennusbyrokratian kiemuroista. Taloa uhkaa purkutuomio, jos ei lunastukseen oikeuttavaa paperia löydetä ajoissa. 

Eräpuro käyttää vanhahtavia ilmaisuja – esimerkiksi etydi, empire-tyyli, kaupparatsu, Venäjän vallan aika, begonianpunainen, lakeerikengät, gabardiinihousu ja pälvikalju – eivät kuulu nykylapsien arkisanastoon. Verbaaliset briljeeraukset miellyttänevätkin enemmän aikuista lukijaa mutta halutessaan kielen nyansseista kiinnostunut lapsi voi toki ottaa selvää, mitä hänelle entuudestaan vieraat sanat tarkoittavat.

Eräpuro on oivaltavasti antanut talolle inhimillisiä piirteitä, kun talo eläytyy erilaisiin tunteisiin: 

Talo ei katunut pakoaan, mutta äkkiä, täällä metsän siimeksessä, sillä myös oli orpo olo. Vapaus oli kiehtovaa mutta omituista. Alkoi vähän hirvittää – uunin pohjassa tuntui kylmä huikaisu, ja pyörryttikin pikkuisen, vintti tuntui pimenevän vaikka päätyikkunoista paistoi sisään ihan kirkkaasti. Paras pysytellä hetki ihan vain paikoillaan, talo päätti. – –  

– – Nyt kyyneleitä täytyi pidätellä jo niin, että ikkunalaseihin kertyi painetta. 

Lisää lastenkirjoja yllättäen liikkeelle lähtevistä rakennuksista tai kulkuvälineistä:

Annika Eräpuro & Mika Launis: Myrskykirja, Karisto 2014

Johanna Förster & Katri Kirkkopelto: Asuntolaiva Musta Possu, Lasten Keskus 2005

Ian Fleming: Chitty Chitty Bang Bang, kuv. Kati Närhi, suom. Inka Parpola, Arthouse 2003

Liisa Kallio: Lentävä talo, Tammi 2003

Oili Tanninen: Kummamumma, Otava 1991

Kerttu Juva: Seikkaileva leikkimökki, kuv. Irma Salmi, WSOY 1956

Arviota muokattu 14.11.2019 Karkaavan talon osalta.