Oman älyn käyttö on onneksi yhä sallittua! Lastenkirjoissakin pähkäillään jo tekoälyn kommervenkkejä

Tiina Kristoffersson & Vesa-Matti Toivonen: Kuka lavasti listamestarin? Kuvittaneet Olga Pärn & Märt Rudolf Pärn. 135 sivua. Avain 2024. 

 

Timo Parvela: Ella ja kaverit tekoälyä terävämpinä. Kuvittanut Anni Nykänen. 73 sivua. Tammi 2024.

 

 

 

 

Tekoälyn uhkat ja mahdollisuudet on nostettu jo kahden lastenkirjan aiheiksi. 

 

Sisarusten Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen Listamestari-sarjan neljännessä osassa Elias eli Listamestari joutuu salamyhkäisen nettikiusaajan kiristyksen uhriksi. 

 

Listamestari saa kutsun Tuubigaalan palkinnonjakotilaisuuteen. Hän on ehdokkaana Vuoden tuubitulokkaaksi yhdessä aikuisen ystävänsä Petterin kanssa JeeTuubi-kanavalle syöttämistään videoista. Pian kutsun jälkeen Listamestari saa jälki-istuntoa, joka ajoittuu samaan ajankohtaan Tuubigaalan kanssa. 

 

Listamestarin äiti puolustaa lastaan, kun tämä määrätään syyttömänä jälki-istuntoon ja hän tekee myös ilmoituksen poliisille Listamestarin kiristämisestä, sillä äidin mukaan 

– – yksityisyyttä loukkaavan videomateriaalin levittäminen on rikos. Ja jos tämä räkättirastas, mikä lie, jakaa jonkun räkävideon yhdellekään kaverillesi, niin minä pidän huolen, että se tulee katumaan sitä loppuelämänsä.

  

Salapoliisit Kahlaava kurki, eli Ulpukka, Listamestari ja Elma.
Olga Pärnin kuvitusta Tiina Kristofferssonin ja Veli-Matti
Toivosen lastenkirjaan Kuka lavasti Listamestarin? (Avain 2023).  

 

Listamestari on toki tyytyväinen äitinsä ”toimintamoodista”, mutta pelkää ajan käyvän vähiin ennen Tuubigaalaa. Hän saa vetoapua samassa talossa asuvalta ystävältään, rouva Ulpukalta, joka rakastaa salapoliisitarinoita. 

Listamestarin saamien kiristysviestien kanssa samaan aikaan koulun tietokoneluokan koneisiin tulee virus, joka koodaa haittaohjelmaa. Epäilyt kohdistuvat ensin koulun Kokki-Liisaan, mutta myöhemmin Liisan apu johdattaakin oikeille jäljille. Syyllisen alkuperäiset motiivit liittyvät yksinäisyyden lievittämiseen, kunnes digitaalinen lemmikkieläin pääseekin niskan päälle. 

 Priit Pärnin reteän-ronskissa piirrostyylissä on paljon yhtäläisyyksiä  

Roald Dahlin lastenkirjojen kuvittajana tunnetun Quentin Blaken 

karikatyyrisen kuvituksen kanssa. Priit Pärnin kuvitusta 

Tiina Kristofferssonin ja Veli-Matti Toivosen lastenkirjaan 

Kuka lavasti Listamestarin? (Avain 2023).

 

Kolme aiempaa sarjan kirjaa on kuvittanut virolainen kuvittaja Olga Pärn. Tähän neljänteen osaan hän on saanut apua myös pojaltaan Märt Rudolf Pärniltä, jonka piirrosjälki näkyy Listamestarin ruutupaperipiirroksissa. Olga Pärnin puoliso Priit Pärn on tehnyt yhden kuvituskuvan koulun rehtorista Titta Laine-Behrensistä. Rouhea viiva on selvästi Pärnin perheessä sukuvika, mutta varmaotteisuudessaan ja tunnistettavuudessaan Priit Pärnin tyyli päihittää silti suvereenisti puolison ja pojan viivankäytön.

 

Timo Parvelan Ella-sarja alkoi vuonna 1995 ja nykyisin sarja karttuu nimellä Ella ja kaverit. Sarjaa ovat kuvittaneet aiemmin Markus Majaluoma ja Mervi Lindman. Uusimmissa osissa on Anni Nykäsen usein sarjakuvakerronnan varaan rakennettu kuvitus. 

 

Ella, Pate, Pukari, Tiina, Samppa, Tuukka ja Hanna ovat jo kolmannella luokalla. Koulun rehtori patistaa heidän opettajaansa käyttämään tietokonetta enemmän opetuksen osana. 

– Hän haluaa, että minä rupean nykyaikaiseksi ja lähettelen teille Hilma-viestejä, kuukkeloidun Instamaticiin ja Kotkottiin ja vaikka mihin nykyajan hömpötyksiin.

 

Rehtorin hurmioituminen ja oppilaiden empiminen liittyen tietokoneavusteiseen
opettamiseen kiteytyy oivaltavasti tähän kuvaan. Anni Nykäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaaniin Ella ja kaverit tekoälyä terävämpinä (Tammi 2024).  

Hannan isän vanha tietokone otetaan käyttöön ja siihen asennetaan tekoälyä hyödyntävä  ohjelma. Katastrofin ainekset ovat siis taatut, kun opettaja pääsee suunnittelemaan koulun liikuntapäivän ohjelmaa. 

Rehtori on haltioitunut tekoälyn tuomista mahdollisuuksista: kun aikaa ja vieviä ja rasittavia tehtäviä annetaan tekoälyn hoidettaviksi, voi keskittyä ”kaikkeen kauniiseen, kuten runouteen, lintujen lauluun ja elämän iloihin”. 

 

Parvela ilkamoi tuttuun tapaan suomalaisen koulujärjestelmän kustannuksella. Onnellisessa lopussa Hannan virittämä tietokone hajoaa ja koulun arki palautuu takaisin ruotuun.

 

 

Kemppainen, kuuminta hottia

 

Päivi Lukkarila: Super-someponi Kemppainen. 140 s. Karisto 2022. Kansikuva ja kuvitus Milla Paloniemi. 

 

 

Perinteinen hevoskirjallisuus on lastenkirjatarjonnassa selvästi vähentynyt, mutta silti genre elää vahvana uusien variaatioiden kautta.

 

Päivi Lukkarila aloitti viime vuonna uuden hurmaavan heppasarjan ponista, jonka nimi on Kemppainen. 

Tokaluokkalainen Aura seuraa monien ikätovereidensa tavoin sosiaalisen median vaikuttajia, muun muassa vloggaaja Liisapia. 

 

Itsetietoinen ja idearikas Kemppainen haluaa Liisapin tavoin tulla kuuluisaksi tubettajaksi. 

Sen vaikuttimet ovat tosin  puhtaasti materiaalisia: se  haluaa  erilaisia tuotelahjoja, tai tarkemmin sanottuna herkkuja.

 

 

– Ihanko oikeasti? Kemppainen huokaisi irrottamatta silmiään hetkeksikään videon tytöstä, joka lohkoi omenoita juuri Kemppaisen suuhun sopivan kokoiksi palasiksi. 

– Jos minä tekisin videoita, lähettäisikö hedelmäkauppias minullekin noita ihan kirpeitä, vihreitä omenia?

– Ei varmastikaan heti, Aura arveli. – Sinun pitäisi ensin tehdä niin paljon kiinnostavia videoita, että sinulla olisi tarpeeksi seuraajia.

– Minulla on seuraajia, Kemppainen ilmoitti. – Viima seuraa minua joka paikkaan, ja ulkona minua seuraa kaksi varpusta. 

 

 

Ja pikemminkin kuin arvaakaan Aura on mukana Kemppaisen älyttömässä päähänpistossa tekemässä videoita super-someponi Kemppaisesta. 

 

Puhuvan ponin videoista kehkeytyy nopeasti suoranainen ilmiö, mutta menestyksellä ja suosiolla on myös varjopuolensa, kun huvipuiston omistaja Peetter von Rusenbusen haluaa hyötyä Kemppaisen somejulkisuudesta kyseenalaisin keinoin. 

 

Lukkarilan heppasarjan jujuna on Kemppaisen inhimilliset ominaisuudet, ennen muuta taito puhua ja jopa lukea, mutta kumpaakaan erityisominaisuutta  ei selitetä tai vesitetä. 

 

 

Aura elää jokatytön unelmaa Kemppaisen kanssa.  

Tytön vanhemmat kyllä muistuttavat, että Kemppaisen ylläpito tallissa maksaa, mutta onneksi jo avausosassa keksittiin hyvä keino rahoittaa Kemppaisen hoitoa sen omilla tuotoksilla.

 

Kemppainen penää taajaan herkkuja, mutta saa myös tuta, mitä ahmiminen ja kontrollin menettäminen saa aikaan. Aura joutuu kerran jos toisenkin muistuttamaan, että hän ajattelee ponin parasta. 

 

Lukkarila puhuu luontevasti eläinten oikeuksista ja jälkisanoissa hän kertoo, kuinka korkealta hyppääviä ja sukeltavia hevosia on aivan oikeasti käytetty  yleisötapahtumien vetonauloina Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulta aina vuoteen 2018 asti. 

Pienetkin uutiset kohahduttavat, tietää Petunia

Mimmu Tihinen: Pieni numero, 106 sivua, kuv. ja kansikuva Mari Ahokoivu Karisto 2019.  

Mimmu Tihistä voi hyvin perustein kutsua inhimilliseksi lasten- ja nuortenkirjailijaksi. 

Hänen kirjoissaan näkyy, kuuluu ja tuntuu arkisen elämän konstailematon eetos. 

Pieni numero on kokoaan isompi lastenromaani. 

Siinä keskiöön on nostettu monta – tosin ehkä jopa hieman liian monta – kiinnostavaa ajankohtaista teemaa.

Alakoulua käyvällä Petunialla on monikulttuurinen perhe. Äidin uusi mies Gabriel on kotoisin Yhdysvalloista. Petunian isä asuu kuitenkin lähistöllä ja tyttö tapaa häntä päivittäin. Isä on todellinen penninvenyttäjä – olosuhteiden pakosta. Työtön isä hyödyntää joskus tytärtään kahvilassa santsikuppien toivossa.

Petunialla ei ole koulussa juurikaan ystäviä. Hän saa kaikki vaatteensa kierrätettyinä ja valitettavasti vaaleanpunainen ei ole hänen lempivärinsä.

Petunia saa isältään  päiväkirjan ja innostuu tilittämään siihen arkisia sattumuksiaan. Näiltä osin Petunian rehellisen siekailematon, mutta lapsenomainen tyyli muistuttaa paljon Barbro Lindgrenin lastenromaanin Erittäin salaisia juttuja (Tammi 1972) päähenkilöä Ullaa. 

Kun mikään paikallislehti ei ole kiinnostunut lähiötalon taideillasta, niin Petunia päättää perustaa oman lehden, jotta voi kirjoittaa siihen itseään kiinnostavista asioista ja tapahtumista.  

Esikuvana Petunian Pieni numero -nimiselle lehdelle on tietysti Iso numero, kadulla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. 

Lehden toimittaminen on vastuullista ja pian tyttö huomaa, että kaikkia tahoja on vaikea miellyttää, jos haluaa kuitenkin tehdä lehteä eettisesti oikealla tavalla.

Tihinen on nimennyt luvut koukuttavasti ja välillä jopa poleemisesti, esim. 13:nnen luvun otsikkona on "Värin nimi on haukkumanimi niille, jotka ovat itse värittömiä".

Pienessä numerossa ei ole äkkikäänteistä juonta, kohellusta tai toinen toistaan eriskummallisten yksityiskohtien tykitystä. Arjen kuvaus on tuttua ja siksi niin turvallista ja samastuttavaa.

Vinkki opettajille: sanomalehtiviikolla Tihisen lastenromaania voi hyödyntää oheismateriaaina ja keskustelun herättäjänä monin eri tavoin! 

Opossumi tykkää, kun tykätään

Johanna Venho: Opossumi ja sata tykkäystä, kuv. Emmi Jormalainen, 174 sivua, WSOY 2019. 

Johanna Venhon & Emmi Jormalaisen Opossumi-sarja muistuttaa monin kohdin Elina Karjalaisen ja Hannu Tainan vuonna 1977 alkanutta Uppo-nalle -sarjaa.  

Parin vuoden takaisessa avausosassa Paju-tytön isä toi Australian matkaltaan tuliaisiksi opossumipehmolelun, josta tulikin puhuva ja arkisiin rientoihin aktiviivisesti osallistuva perheenjäsen. 

Opossumi on on yksi nykylastenkirjallisuuden positiiviimmista sankareista: se suhtautuu elämään lunkisti, tahtoo kaikille pelkkää hyvää eikä koskaan kyseenalaista omaa viehätysvoimaansa.

Opossumi on tarkkavaistoinen ilmapuntari myös Pajun kaveriporukassa, kun perustetaan Kärkiryhmä, joka tarkkailee kiinnostava ilmiöitä ja on valmis ratkomaan pieniä arvoituksiakin.

Räppäämiseen mieltynyt Opossumi ryhtyy nyt videobloggariksi ja ilahtuu jokaisesta uudesta tykkäyksestä:

– – onhan se kivaa, jos joku tykkää. Minä olen sellainen, että tarvitsen tosi paljon tykkäämistä. 

Opossumin huoleton elämä yhdeksänvuotiaaseen Pajuun nähden selittyy sillä, että Opossumilla ei ole ”koulupakkoa, vaan oppimisoikeus”. 

Se voi jättää menemättä kouluun silloin, kun sitä väsyttää tai huvittaa tehdä jotakin muuta. 

Lomamatka uhkaa mennä mököttämiseksi,
kun tyttöjen kolmiodraama on sotkenut asioita.
Emmi Jormalaisen kuvitusta Johanna Venhon
lastenromaaniin Opossumi ja sata tykkäystä (WSOY 2019).  

Pajun vanhemmat ottavat toukokuussa vähän omaa lomaa ja varaavat matkan Pärnun kylpyläkaupunkiin. Pajun kaveriksi matkalle pääsee myös Roosa, mutta tytöillä on jotain kummallista kärhämää ja matka alkaa vähän apeissa tunnelmissa.

Tyttöjen väliset kaverikiemurat onneksi selviävät ja Opossumin tempaukset värittävät lomamatkaa monin tavoin. 

Oikeudentuntoisena Paju kuitenkin murehtii vielä kotiin palatessa tyttötrioon kuuluvan Elinan motiiveja levittää perättömiä valheita. 

Opossumin alati myönteinen ja siekailematon
elämänasenne valloittaa romaanin kaikissa käänteissä.
Emmi Jormalaisen kuvitusta Johanna Venhon
lastenromaaniin Opossumi ja sata tykkäystä (WSOY 2019).  

Opossumi ja sata tykkäystä työstää lastenkirjoissa  esillä olevia tunnetaitoja ilman alleviivausta monesta puhuttelevasta vinkkelistä. 

Romaanin lopussa ylimääräistä kierrettä tulee vielä rehtorin ja Pajun tädin yllätyshäistä ja koiranpennuista.

Kaverien keskeinen merkitys tulee esille myös Pajun
murehtiessa yötä myöten ystävyyssuhteiden hankauksia.
Emmi Jormalaisen kuvitusta Johanna Venhon
lastenromaaniin Opossumi ja sata tykkäystä (WSOY 2019).  

Ajankohtaisista aiheista myös ilmastonmuutos on keskiössä. 

Paju haaveilee perhelomasta Thaimaassa, mutta ekologisesti ajattelevien vanhempien mielestä lähimatkailu on monin tavoin parempi ratkaisu:

– Todettiin isän kanssa, että lennot ovat liian pitkät, meidän täytyy ajatella hiilijalanjälkeä, äiti sanoo ja jatkaa: – On turha kierrättää ja ostaa käytettyä, jos lentelee muihin maanosiin. Ja sitä paitsi, no, ei meillä edes ole rahaa sellaisiin reissuihin.

Emmi Jormalaisen nelivärikuvitus kulkee läpi romaanin ja myötäelää oivaltavasti keskushenkilöiden tunteita. 

Puhelimen ruudun kautta voi joutua hukkaan

Anu Holopainen: Kauhukännykkä, Myllylahti 2019, 111 sivua, kansikuva Anne Muhonen.

Lasten ja nuorten älylaiteriippuvuudesta ja laitteiden jatkuvan käytön aiheuttamista haitoista myös ergonomialle on julkaistu tänä vuonna Silja Kosolan, Mona Moisalan & Päivi Ruokoniemen toimittaja artikkelikokoelma Lapset, nuoret ja älylaitteet. Taiten tasapainoon (Duodecim 2019). 

Anu Holopaisen uuden Iik-sarjan avaus, Kauhukännykkä, ammentaa tästä aikuisten huolipuheesta, mutta ilman turhaa moralisointia.

Sisarusten ei tarvitse aina lastenkirjoissakaan nahistella keskenään. Sarjan keskushenkilöt, viidesluokkalaiset Saku ja Sussa ovat kaksosia ja viihtyvät hyvin yhdessä myös kodin ulkopuolella. 

Saku löytää maasta puhelimen, joka ei vaikuta ihan tavanomaiselta. Tunnollinen poika aikoo toimittaa puhelimen löytötavaroihin, mutta koulun kiusanhenki, Ville, ennättää napata sen itselleen. 

Seuraavana päivänä Saku ja Sussa ihmettelevät Villen silminnähtävää muodonmuutosta: hiukset ovat tummuneet ja kasvaneet nopeasti ja olemus on muutoinkin outo. Kesken koulupäivän Ville vastaa puhelimeen ja se imaisee hänet sisäänsä. Puff. 

Myöhemmin Saku pääsee todistamaan toista tilannetta, jossa helikopteri nappaa Villen. Kaveriporukassa pähkäillään erilaisia vaihtoehtoja. 

Kaksosten isoveli, 16-vuotias Luikku, on kiinnostunut hirviöistä ja kauhutarinoista ja hän tietää, että japanilaiset haamut ovat erikoistuneet valtaamaan teknologiaisa laitteita ja voivat siirtyä niiden avulla ihmisten maailmaan. 

Kun kaksosten pikkusisko, toista luokkaa käyvä Pirre, joutuu vastaavan löytökännykän pauloihin, Saku ja Sussa terästäytyvät ja ryhtyvät ratkomaan mysteeriä.

Omintakeinen aihe vesittyy hieman, kun kerronta tasapainottelee tavallisen arjen kuvauksen ja jännitteen verkkaisen nostamisen välissä.  

Luvut ovat sopivan lyhyitä, mutta ne olisi voinut nimetä vielä houkuttelevasti. 

Anne Muhosen harmaan väriskaalan kansikuva jää toiminnallisuudestaan huolimatta turhan vaisuksi.

Lisää lastenkirjoja kännykästä:

Jyrki Kiiskinen: Jänis ja vanki saavat kännykän, Tammi 2009

Jukka Lemmetty: Illi ja langaton puhelin, WSOY 2010 

Vesa Löhönen & Jukka Laukkanen: Pietu ja iskän ihmekänny, Karisto 2010

Jeanne Willis & Tony Ross: Pukkien pikku pila, suomentanut Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2016

Riina Katajavuori  & Liisa Kallio: Talvikki ja ensimmäinen älypuhelin, Karisto 2019

Onnistunut kuunnelma tärkeästä kuvakirjasta

Koira nimeltään Kissa. Lasten kuunnelma ystävyydestä, yksinäisyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä. Rooleissa Minna Kivelä (Kissa), Erja Manto (äiti), Matti Onnismaa (Näätä) ja Myrsky Moila (lapsi). Muissa rooleissa Inka Hannonen, Antti Lehtinen ja Juha-Pekka Hotinen. Tomi Kontion samannimisen lastenkirjan pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Laura Jaakkola. Äänisuunnittelu Anders Wiksten, tuotanto Soila Valkama, Radioteatteri 2018, kesto 13 min.

Kotimaisella lastenkirjalla on kustantajan ja kirjakauppiaan kannalta uutuusarvoa nykyisin korkeintaan muutaman kuukauden ajan. 

Klassikot tai isolla rahalla mainostettavat sarjailmiöt ovat tietysti oma lukunsa. 

Onneksi lastenkirja saa toisinaan ”jatkoaikaa” myös muiden taiteen alojen aloitteesta ja uudella alustalla.  

Tomi Kontion & Elina Warstan kuvakirja Koira nimeltään Kissa (Teos) ilmestyi kolme vuotta sitten. Tuolloin Suomeen tuli ennätysmäärä pakolaisia. 

Itse luin kirjan reaaliaikaisena yhteiskunnallisena ja jopa poliittisena kannanottona sosiaalisen eriarvoistumisen lisääntymiseen. 

Ilmitasollaan se on klassinen tarina sankarista, joka lähtee kodin turvasta maailmalle oppimaan itsestään ja elämästä. 

Laura Jaakkola on dramatisoinut Tomi Kontion tekstistä eloisan, sympaattisen ja alkutekstin filosofialle uskollisen kuunnelman, joka sytyttää oitis halun saada tällaista herkkua lisää kuunneltavakseen.  

Näätä (Matti Onnismaa) ja Kissa (Minna Kivelä) ovat heti yhtä ja
ymmärtävät toisiaan myös ilman turhia sanoja.
Kuvan copyright Yleisradio. 

Roolitus on osunut napakymppiin.

Erja Manto on antanut rauhallisen ja huolenpitoa tihkuvan äänensä Kissan äidille. Minna Kivelä on utelias ja virkeästi ympäristöään tarkkaileva Kissa.  Olemukseltaan sympaattisen rouhea Matti Onnismaa on ainoa oikea näyttelijä tulkitsemaan Näätää, jota kovatkaan kokemukset eivät ole katkeroittaneet.  

Koira nimeltään Kissa –kuunnelma sopii hyvin päiväkodin sekä  ala- ja yläkoulun opetuksen ja mediakasvatuksen elävöittämiseen.  

Kompaktiin mittaan, vain 13 minuuttiin, pakattu kuunnelma helpottaa varmasti eri ikäisten tarttumista myös alkuteokseen.

15. huhtikuuta ensiesityksensä Ylen ykkösellä saanut kuunnelma on vapaasti kuunneltavissa Yle Areenassa. 

Koira nimeltään Kissa on tuotu näyttämölle myös Turkuun Kurnuttavan Sammakon ja TEHDAS Teatterin yhteistyöproduktiona. Näytelmän ovat dramatisoineet Antton Kainulainen ja Jukka Kittilä ja ohjaunnut Jukka Kittilä. 

Toukokuussa on vielä neljä esitystä. 

Tanhupallo askartelee vessapaperirullista ja munakennoista

  

Kiti Kokkonen: Tanhupallon askartelukirja, 64 sivua, Docendo 2018. Valokuvakuvitus Kirsi Tuura, graafinen suunnittelu Tuija Pirttijoki. 

Medioista tuttujen julkisuuden henkilöiden tekemiä lastenkirjoja ilmestyy aika ajoin. 

Näyttelijä-käsikirjoittaja Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirja on uskollinen Kokkosen Putous-viihdeohjelmaan luomalle sketsihahmolle. 

En itse seurannut Putousta, mutta lähipiirin kahdeksanvuotias on kyllä briifannut minua tehokkaasti sarjan voittaneen  parhaimpiin sketseihin. 

Stressipallon voi tehdä lahjaksi myös aikuiselle. Kuvitusta Kiti Kokkosen
Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 

Viisivuotiaan Tanhupallo-tytön suulla esitetyt lapsen siekailemattomat havainnot perhe-elämästä, lapsen halu tehdä asioita omilla ehdoillaan, usein myös yrityksen ja erehdyksen kautta sekä luova ajattelu ja kerskakulutusta välttävä elämäntapa välittyvät askartelukirjastakin pakottoman tuntuisesti.

Tanhupallon askartelukirjaa voi lukea myös kommenttina yhä monimutkaisemmille ja kalliita erikoisvälineitä edellyttäville askarteluoppaille. 24 askarteluohjeen materiaalit löytyvät kenen tahansa kotoa.

Jokainen lapsi voi joskus tarvita kaverinetsintäotsapantaa, jossa on
tuntosarvet. Kuvitusta Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 

Rivien välissä kirjan voi tulkita ottavan jopa kantaa lapsiasiainvaltuutettu  Tuomas Kurttila-Materon äskettäin julkistamaan kannanottoon suomalaisten lapsiperheiden köyhyydestä. 

Tanhupallo avautuu asiasta kirjan saatesanoissa: 

Haluaisin tosi usein mennä leikkikalukauppoihin himoitsemaan kaikkia uusia ja erilaisia leluja. Sitten äiti, isi, mummi tai ukki ja enokin aina sanoo, että ei koko ajan voi ostaa uusia leluja. Joskus harmittaa tosi paljon ja joskus vähän itkenkin melkein. 

Ohjeet on ryhmitelty eri vaikeusasteisiin karvapallojen määrän mukaan: 1) tositosihelpot, 2) aika helpot ja 3) saattaa mennä hermo. 

Askartelukirjan ohjeisiin on lainattu otteita Tanhupallon sketseistä.

Tanhupallon askartelukirjan ensimmäinen painos myytiin odotuksenmukaisesti nopeasti loppuuun. Tekeillä on myös jouluksi uusi askartelukirja.

Askartelukirjan myötä jo lähes 27 vuotta toimininut, tietokirjoihin ja valokuvateoksiin keskittynyt Jyväskylässä toimiva,  erikoiskustantamo Docendo aloittaa myös aikuisten proosan ja lastenkirjallisuuden kustantajana. Syksyllä ilmestyy kaksi lastenkirjaa, Heikki Salon, Pilke Salon ja Markku Hernetkosken  Herra Heinämäen kaupunkireissu sekä Jari Siljamäen Timotei Tilhi Kummamaassa.

Näkyvyyttä ja mainetta saa ilman vippaskonstejakin

Jari Mäkipää: Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja, 141 sivua, Tammi 2016. Kansikuva Jii Roikonen. 


Kalle Veirto: The Next one, 145 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Petri Latvala.

Näissä kahdessa kirjassa käsitellään nasevasti ja samansuuntaisesti nykyihmisen usein jopa vimmattua halua näkyä ja kuulua ja tulla keinoja kaihtamatta tunnetuksi.

Kalle Veirton nuortenromaanin sankari on ysiluokkaa aloittava Pasi, joka väärinkäsityksen takia päätyy luovalle erityisluokalle. Kaikkien odotetaan kehittelevän jokin luova projekti, ja Pasi on ymmärrettävästi ihan kuutamolla: 

– Irenellä oli haitarinsa, ja minunkin piti nyhjätä tyhjästä joku talentit, jota kehittäisin Minä osaan -projektissa. 

Vanhemmat tukevat pojan luovaa suuntautumista, sillä ”tavallinen ehtii olla koska tahansa”, kuten äiti viisaasti toteaa.

Pasi tarttuu rivakasti toimeen ja keksii  jääkiekkokeskustelupalstalle Katkoaika.com:iin provosoivan nimimerkin, jonka räväkät mielipiteet kiinnostavat pian laajempiakin urheilupiirejä. 

Kirjan nimi vinkkaa silmää kaikille jääkiekkofaneille ja Petri Latvalan suunnittelemasta kansikuvasta löytyville kalapuikoillekin löytyy selityksensä. 

Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään Veirto on työskennellyt urheilutoimittajana, ja hän on kaikesta päätellen käyttänyt tätä kokemustaan myös romaanin taustoissa, myös humorististen yksityiskohtien osalta. 

Tiiviiseen tilaan Veirto saa kehitettyä lukijalleen pureskeltavaa liittyen  nettietiketin aakkosiin ja parisuhdekuvioihin. 

Lasten- ja nuortenkirjailijat osaavat nykyisin ovelasti laventaa kirjojensa  lukijakuntaa. Jari Mäkipään TV-2:n lastenohjelmien kauttakin tutun Etsiväkerhon Hurrikaanin perustajat Jesse, Jenni, Karoliina ja Matias ovat edenneet jo yläkouluun asti, mutta joukkoon on liittynyt myös nuorempaa vahvistusta – kolmosluokkalaiset Raisa, Avi, Julius ja Viivi.

Seiskaluokalle tulee uusi oppilas, jonka muutama trenditietoinen tunnistaa oitis: olemukseltaan tosi cool Jimpo tubettaa vaatteista ja tyylistä, ja osa luokkalaisista on tulokkaasta aivan täpinöissään… kunnes luokalla ilmenee häikäilemätöntä kiusaamista ja panettelua, ja monen epäilykset kohdistuvat Jimpoon.

Veirron kirjan tavoin tässäkin opetellaan käytöstapoja niin netissä kuin sen ulkopuolelta löytyvässä tosielämässäkin. 

Jimpon pikkusisko Ninni kiteyttää kaikkien tunteet nasevasti:

Joskus rehellisyys on kuin käynti hammaslääkärissä: se pelottaa, saattaa vähän sattuakin, mutta lopulta se on hyväksi ja kirkastaa hymyn.

Mäkipään lasten- ja varhaisnuortenromaanista puuttuu moraalinen saarnaavuus: lukija saa hoksata olennaisen ihan omin päin. Ja mikä tärkeintä, toisiaan kyräilevät päähenkilöt oivaltavat lopuksi, että aito tyyppi voi olla ilman valheiden verkkoa ja merkkituotteiden turvaa.

Etsiväkerho Hurrikaani –kirjoissa on kouluelämän reteää paisuttelua ja opettajien roimaa karrikointia. Homejuustoon mieltynyt koulun keittäjä on keskeinen sivuhenkilö, ja tällä kertaa ääneen pääsee myös nahkahousuihin sonnustautunut opettaja Margit Haapaniemi, joka ottaa kantaa uuteen oppiaineeseen, koodaukseen:

– Totta maar meikäläinen koodaukset tuntee: kotisivut, vasepukit, vitterit, instrammit, morset ja muut humputkset. Joka puolelta tuutataan, ett vee-vee-vee-piste-kom ja häsmäk sitä ja häsmäk tätä.