Uuskumman lastenkirjallisuuteen kotouttanut tarinavelho: Sari Peltoniemi in memoriam

 

© Suvi Roiko / Tammi 

 

 

Kirjailija Sari Peltoniemi menehtyi Lempäälässä perjantaina 14. heinäkuuta 60-vuotiaana kolme vuotta sitten diagnosoituun vakavaan sairauteen. Hän syntyi Kauhavalla 24.6.1963.

 

Sari Peltoniemelle kirjoittaminen oli pienestä pitäen itsestäänselvyys ja suuren ilon aihe. ”Tylsä lapsuus” Etelä-Pohjanmaalla oli hyvä kasvualusta kirjoittamiselle. Eno viitoitti tien kirjastoon ja antoi lukuvinkkejä, Victor Hugon lisäksi onneksi myös mm. Tove Janssonin Muumi-kirjoja. Suurimman vaikutuksen tekivät enon omat tarinat. 

 

Peltoniemi valmistui filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta 1994 pääaineina suomen kieli ja kotimainen kirjallisuus. Opiskeluvuosiin kuului kiinteästi  Noitalinna huraa -bändi, jolle Sari teki sanoituksia. Yhtyeestä löytyi myös puoliso Antti Tammela. Perhe karttui kolmella tyttärellä ja sanoituksia syntyi sittemmin vielä Musta Köksä -yhtyeelle.  

 

Peltoniemen lasten- ja nuortenkirjatuotannon luonnehdintaan sopivat laatusanat monipuolisuus, kunnianhimoisuus, uudistushenkisyys ja yllättävyys. 

 

Hänen kirjojensa intensiteetti syntyy usein realistiseen kerrontaan yllättäen työntyvistä fantastisista elementeistä, jotka suistavat keskushenkilöiden arjen sijoiltaan.

 

Peltoniemi debytoi vuonna 2000  pohjalaista uhoakin veikeästi huokuvalla lastenkirjalla Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen. Viimeisimmäksi jäi edellisvuonna ilmestynyt lastenromaani Ihmetyttö. 

 

23 vuoden aikana ilmestyi lähes yhtä monta teosta, joista yksi, Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (2014), oli suunnattu varttuneemmalle yleisölle.

Neliosaista Kukka Kaalinen -sarjaa lukuunottamatta muu tuotanto koostui yksittäisistä romaaneista ja lyhytproosasta. 

 

2000-luvun alussa kotimainen lasten- ja nuortenkirjatarjonta oli uudistumassa: eri genrejä ja näkökulmia uskallettiin sekoittaa aiempaa rohkeammin. Tähän taitoskohtaan osuivat esimerkiksi Peltoniemen vaihtoehtoisia näkemyksiä Suomen historiasta tarjoavat nuortenkirjat Suomu ja Hämärän henki (2007 ja 2009). 

 

Kansanperinne ja mytologia läpäisevät luontevasti koko tuotantoa. Kuulen kutsun metsänpeittoon ja Haltijan poika (2011 ja 2013) ottivat myös kantaa saamelaisten oikeuksiin.

 

Reilut kymmenen vuotta sitten lasten- ja nuortenkirjakenttä hajaantui: pieniä kustantamoita syntyi isojen rinnalle ja yleiskustantajat karsivat kotimaisten kirjojen nimekemäärää. Moni pitkänkin uran tehnyt kirjailija joutui yllättäen tyhjän päälle. 

Sari Peltoniemi perusti muutaman kirjailijakollegansa kanssa 2019 VaLas-kollektiivin (Vapaat lasten- ja nuortenkirjailijat ry), jonka voi nähdä eräänlaisena kirjailija-aktivismina ja vastaiskuna työskentelyolosuhteiden heikentymiselle. 

Kirjailijayhteisön kollegiaalisen kannustuksen avulla ilmestyivät Peltoniemen oman RanRan-kustantamon kautta yhteiskunnallisestikin kantaa ottavat lastenromaanit Täältä minä karkaan (2020) ja Vaihdokkaat (2021) sekä kaksi minikirjaa.

 

Peltoniemi sai tuotannostaan monia palkintoja, mm.  Anni Polvan palkinto 2009, Laivakello-palkinto 2014, Tirlittan-palkinto 2021 ja viimeisimpänä kesäkuussa lapsiraadin myöntämä LukuVarkaus-palkinto lastenromaanista Ihmetyttö. Valtion viisivuotinen taiteilijaprofessuuri hänelle myönnettiin 2018. 

 

Sari ilahdutti tuttaviaan, ystäviään ja kirjailijakollegojaan usein käsitöillään. Muistan hyvin yllätyksenä saamani punaisen silkkilankavyyden, johon sisältyi myös aika ajoin vaihtamissamme sähköpostiviesteissä usein toistuva ydinasia: elämässä ja kaiken luovan työn tekemisessä on syytä muistaa sen tärkein moottori, punainen lanka!

 

 

 

 

 

 

Näyttely nuortenkirjallisuuden pirkanmaalaisista uudistajista

Kirjailijapotretti © Emmi Jormalainen 

Kaverusten kirjakapina. Asko Martinheimo ja Uolevi Nojonen nuortenkirjallisuuden uudistajina. IBBY Finlandin kokoama näyttely Tampereella Työväenmuseo Werstaan Komuutissa 14.4.–4.6.2023 museon aukioloaikoina. Vapaa pääsy. 

 

 

 

 

 

Suomalaisen  lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiasta on tehty eri aikoina lähestymistavaltaan ja laajuudeltaan erilaisia poikkileikkauksia. Kirjailijat ovat päässeet kertomaan teostensa synnystä ja heidän tuotantoaan on esitelty erilaisissa kirjailijahakemistoissa. 

 

Toisinaan on tarpeen tehdä kirjailijoiden kuolemankin jälkeen summausta heidän elämäntyönsä merkityksestä. 

 

IBBY Finlandin työryhmä (Maija Karjalainen, Maija Korhonen, Marketta Könönen ja Ismo Loivamaa) on  toteuttanut Tampereen Työväenmuseo Werstaan sympaattiseen näyttelytilaan, Komuuttiin, jo kolme pirkanmaalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta esittelevää näyttelyä. 

 

Ensimmäinen esitteli Leena Härmän (1914–2008) monipuolista lasten- ja nuorten- ja näytelmäkirjailijan uraa vuonna 2019. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 2021, oli  Rauha S. Virtasen (1931–2019) tuotannon esittelyn vuoro.

 

Uusin, viime perjantaina avattu näyttely, esittelee Uolevi Nojosen (oik. Ylä-Nojonen, 1939–2021) ja Asko Martinheimon (oik. Matsson, 1934–2002) elämäntyötä ja tuotantoa.

 

Nojosta ja Martinheimoa yhdistää useampikin asia. 

 

Kumpainenkin teki pitkän työuran kansakoulun ja peruskoulun opettajana. 

Pirkanmaalaisuus lujitti kirjailijakollegoiden yhtedenpitoa. He kirjoittivat yhdessä salanimellä A. U. Pirkkala kaksi varhaisnuortenkirjaa Juttu on Tandem ja Tandem iskuu suoneen (WSOY 1982)

Vuonna 1967 järjestettiin Pirkanmaan nuorisoromaanikilpailu, jossa Martinheimon käsikirjoitus sai ensimmäisen palkinnon ja Nojonen sai kunniamaininnan. Molemmat käsikirjoitukset ilmestyivät seuraavana vuonna WSOY:n julkaisemina nuortenromaaneina Polttaa, polttaa…  ja Sigmund Freudin kaamea flunssa. 

Nojonen debytoi kirjoituskilpailun kautta. 

Martinheimolta oli ilmestynyt aiemmin Valistuksen kustantamina kokoelma Näytelmiä kouluille ja nuorisokerhoille sekä varhaisnuortenromaani Tulvaniityn päämaja (1965).

Vitriinissä Asko Martinheimon tuotannostaan
saamia mitaleja, mm. Anni Swanin mitali, sekä 
poikien isälleen nikkaroima pursi, jossa
on sulkakynä purjeena. © Kuva PHH.

 

Toisessa vitriinissä on esillä Uolevi Nojosen kirjailijan
työn tarpeistoa, mm.matkakirjoituskone ja ruskea huopahattu. © Kuva PHH. 

Sekä Martinheimo että  Nojonen kirjoittivat myös kuunnelmia, tv-näytelmiä ja tv-sarjoja sekä näytelmiä lapsille, nuorille ja aikuisille.   

Nojosella oli lahjoja myös kuvataiteilijana. 

Kun Martinheimo lavensi tuotantoaan 1980-luvulla fantasiaan, hän luonnosteli lyijykynäpiirroksiinsa Tuhkanaama ja Taivaantakoja -kirjansa (WSOY 1987) henkilögalleriaa. Esimerkkejä näistä löytyy myös Werstaan näyttelystä. 

 

Martinheimon ja Nojosen 55 vuotta sitten ilmestyneet teokset uudistivat merkittävästi modernia suomalaista nuortenromaania erityisesti kuvatessaan nuoruuden ja aikuisuuden taitekohdassa eläviä poikapäähenkilötä. 

Nojosen esikoisesta olen kirjoittanut kirjailijan 80-vuotis-syntymäpäivän kunniaksi kesällä 2019 Lastenkirjahyllyyn.

 

Martinheimon Polttaa, polttaa… -kirjan luin pitkästä  aikaa viikonloppuna uudelleen, ja hämmästyin sen rohkean-modernia kerronnallista otetta. 

Henkilöiden välinen vuoropuhelu esitetään näytelmäkäsikirjoitusten tapaan siten, että puhujan etu- tai  sukunimi ilmoitetaan tekstissä toistuvasti. 

Päähenkilö Ami suorittaa kesäyliopistossa englannin ehtojaan ja on kesätöissä rakennustyömaalla apupoikana. Romaani kuvaa Amin elämää viikon ajan; siihen mahtuu paljon tapahtumia, kohtaamisia, tunnelmia ja sisäistä kasvua. 

Israelin hyökkäys Egyptiin kuohuttaa uutisissa, mutta samalla tuodaan esille Suomen vasta 50-vuotinen itsenäisyys, johon kansalais- ja talvi- ja jatkosodat vielä luovat pitkät varjonsa. 

 

Vielä 1970-luvulla nuortenkirjallisuus ylsi suurimpienkin sanomalehtien kulttuuriosastoille kantaaottavien keskusteluiden pohjaksi. 

Asko Martinheimo otti tarvittaessa hyvinkin räväkästi kantaa moniin luottamus- ja yhdistystoimissa havaitsemiinsa epäkohtiin toimiessaan Suomen Nuorisokirjailijat ry:n puheenjohtanana (1969–1971), Pirkkalaiskirjailijat ry:n varapuheenjohtajana (1971—1988), ja valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenenä  (1986—88 sekä varapuheenjohtajana 1989—1991). Asko Martinheimo oli myös Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin (nyk. Lastenkirjainstituutti) perustajajäseniä. 

Martinheimo kehitti  Tampereen Yhteiskoulun opettajan toimessaan luovan kirjoittamisen opintoja ja hän opetti myös kirjoittamista Oriveden opistossa. Kenties näiden töiden oheisena syntyi oivallus lyhytproosan merkityksestä kouluopetuksessa. 

Mestarilaukaus ja muita kertomuksia (WSOY 1983), Kivensiruja. Seitsemän kertomusta (WSOY 1992) ja Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta (WSOY 1996) hakevat edelleen vertaistaan nuorten novellistiikassa.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden etujärjestön 25-vuotisjuhlavuotena
 1971 Martinheimo otti kantaa edustamansa kirjallisuuden 
osa-alueen asemaan. Näyttelyssä esillä oleva kirjoitus julkaistiin 
Turun Sanomissa ja Suomen Sosialidemokraatissa 8.10.1971. 
Kuva © PHH. 

 

Kaverusten kirjakapina -näyttely tekee monipuolisesti kunniaa kahdelle suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehittäjälle. 

Näyttely havainnollistaa myös kiinnostavasti nuortenkirjallisuuden kansitaiteen kehitystä eri vuosikymmeninä.

Ismo Loivamaan näyttelyjulkaisuun kirjoittama  artikkeli "Kuiskaus kuuluu huutoa paremmin" luotaa kattavasti Nojosen ja Martinheimon tuotantoa.  

Toivon mukaan artikkeli kannustaa myös eri-ikäisiä lukijoita tutustumaan kirjailijoiden tuotantoon. 

 

© Kuvat PHH

 

In memoriam Maikki Harjanne 1944–2023: Kuvakirjallisuuden väripilkku ja lapsen tavallisen arjen puolestapuhuja on poissa

  

Maikki Harjanne maaliskuussa 2022
Tampere kuplii -tapahtumassa.
© valokuva: Petra Heikkilä-Perkiö

 

 

 

Maikki Harjanne on kuollut tänään Lohjan sairaalassa 78-vuotiaana.

 

Minulla oli ilo ja kunnia haastatella häntä viime vuonna Tampere kuplii -tapahtumassa maaliskuussa Tampere-talossa. Harjanne oli tapahtuman kunniavieras. 

 

Harjanteen Minttu-sarja taitaa olla Suomen pitkäikäisin kuvakirjasarja. 

Vuonna 1978 alkaneen sarjan viimeisin osa, Minttu ja kadonneet kirjat, ilmestyi viime vuonna. Sarja ilmestyi siis yhtäjaksoisesti 44 vuoden ajan.

 

Minttu-kirjat pyristelivät tietoisesti irti 1970-lukulaisesta ongelmakeskeisyydestä. 

 

Harjanne on kertonut, kuinka hän halusi tarjota vastineen ”hajuttomalle ja mauttomalle” lapsuuden kuvaukselle ja viitannut tässä  mm. ruotsalaisen Gunilla Wolden Teemu-  ja suomalaisen Anna Taurialan Leena-kirjoihin. 

 

Harjanne kapinoi monien 1970-luvun lastenkirjojen tapaa esittää lapsuus myös visuaalisesti yksitotisena ajanjaksona, jossa tylsyyden ja tapahtumattomuuden uskottiin tuottavan turvallisuutta.  

 

Harjanne uudisti kollegansa, kuvittaja-kirjailija Camilla Mickwitzin kanssa suomalaista kuvakirjallisuutta. Kumpikin toi lapsen arjen kuvaukseen sananmukaisesti enemmän väriä, mutta silti hieman erilaisin painotuksin.  

 

Harjanteen kuvakirjoista ei löydä samanlaista yhteiskunnallsita kantaa-ottavuutta kuin Mickwitzin Jason-kirjoista. 

 

Maikki Harjanne ilmaisi vuonna 1978 Kotiliedelle antamassaan haastattelussa huolensa siitä, että monet poliittisesti aktiiviset vanhemmat sekoittavat lastensa päät selittämällä yhteiskunnan rakenteita liian pienille lapsille!

 

Minttu-kuvakirjasarja sai alkusysäyksen Pikku Kakkoseen tilatuista animaatioista, joita varten Harjanne paneutui kuvakerrontaan. Minttu oli edelläkävijä monimediaisena lastenkirjahahmona, sillä Minttu tuli tutuksi lapsille myös Pikku Kakkosen lastenohjelmissa ja sarjakuvissa Kotiliedessä vuosina 1982–1990. Koululaisessa ilmestyi myös Alma ja Ruttu- ja Me naisissa Mixi ja mutsi -sarjakuva. 

 

Mintun ylisukupolvisesta suosiosta kertoo sekin, että sarjasta on tehty yhteislaitoksia ja otettu uusia painoksia. Siitä huolimatta Minttu-kirjoja on vaikea löytää antikvariaateista, kierrätyskeskuksista tai kirpputoreilta.  

 

Sarjan formaatti sekä osittain myös visuaalinen esitystapa ja värimaailma ovat neljässä vuosikymmenessä muuttuneet, mutta Minttu on silti säilynyt helposti tunnistettavana, samastuttavana ja ennen kaikkea uskottavana kuvakirjahahmona. Kuvitustekniikka, mustan tussin ja akvarellin, yhdistelmä ja erityisesti ensimmäisissä kuvakirjoissa kiharainen syheröviiva, hämmensivät aluksi kriitikkoja, mutta sittemmin tyylistä tuli Harjanteen tunnusmerkki. 

 

 

Harjanne on itse kiteyttänyt tuotantonsa ytimen: hän on halunnut käsitellä sellaisia taitoja, jotka täytyy oppia, kun eletään yhdessä ja opitaan kantamaan vastuuta. 

 

Yksi suosion selittäjistä liittyy mielestäni myös Minttu-kirjojen verraten lyhyeen tekstiin, jota aikuisen on helppo lukea lapselle ääneen. Toisaalta kuvien yksityiskohdissa riittää myös paljon tutkittavaa. Mintut olivat myös aikaansa edellä siinä, että ne kannustivat vuorovaikutukselliseen lukemiseen: lasta haastetaan kesken tarinan vastaamaan tekstin esittämiin kysymyksiin, nimeämään yksityiskohtia aukeamilta  ja  ratkomaan pieniä pulmatilanteita   

 

Lastemme ollessa pieniä  samaistuin Mintun äitiin, jonka hiukset ja ulkoasu ei aina ollut ihan viimeisen päälle, kodista nyt puhumattakaan mutta äidillä oli silti aina aikaa Mintun kysymyksille. 

 

Harjanne onkin pitänyt tärkeänä kuvata perhettä, jossa ”välitetään toinen toisesta ja jossa juostaan mieluummin koiran kuin rahan perässä”. Kotoilu ja leppoisa perhearki on ollut keskiössä hänen koko tuotannossaan.  

 

Hyvä esimerkki on Minttu harrastaa (2006), jossa Minttu havahtuu, ettei hänellä ole lainkaan kodin ulkopuolisia harrastuksia: 

 

Onkohan laiskottelu harrastus? Minttu miettii uupuneena kaikesta harrastamisesta. On se ja taitolaji onkin. Sitä ei moni osaa. Musiikkia jokainen osaa kuunnella, mutta kuka osaa kuunnella hiljaisuutta?

 

 

Vanttu- ja Santtu-sarjat (Otava 1983–2001 ja v:sta 2004) Harjanne suuntasi hieman nuoremmille lapsille. Santun lapsikeskeinen ja lapsen luovaa leikkiä kunnioittava maailmankuva on monin kohdin kuin toisinto Mintun perheestä; Santun äiti muistuttaa olemukseltaan jopa erehdyttävän paljon Mintun äitiä. Perheen ainokaisena Santtu saa jakamattoman huomion vanhemmiltaan.  

 

Harva tietää Harjanteen aikuisille suunnatuista runokuvakirjoista, joissa on sekä sanallista että  visuaalista riehaa. Viimeisin on Ipakon yö, joka on ilmestynyt ntamo-kustantamon kautta. Kustantamo on julkaissut myös uusintapainoksina vanhoja Minttu-kirjoja. 

 

Tapasin Maikin Otavan syyskauden avauksessa elokuussa ja vaihdoimme kuulumisia.  Ihastelin hänen yllään ollutta värikästä retrojakkua, jonka löytymisestä hän kertoi värikkään ja monipolvisen tarinan. Sama vaate oli hänen yllään myös Otavan takkatuli-illassa loppuvuodesta. 

 

Tampere Kuplii -haastattelussa Maikki paljasti, että hänen miehensä Mikko on tekemässä hänestä dokumenttia. 

Koko-gorilla pääsi kuvakirjaan

Anthony Browne: Pikku kaunotar, 30 sivua, suomentanut Sirke Happonen, Lasten Keskus 2008.

Muutama päivä sitten uutisoitiin , että Koko-niminen gorilla on kuollut Kaliforniassa 46 vuoden ikäisenä.

Eläinten psykologiaan perehtynyt yhdysvaltalainen Francine Patterson opetti eläintarhassa varttuneelle Kokolle kuurojen viittomakielen. 

Se omaksui yli tuhat erilaista viittomaa ja kommunikoi Pattersonin kanssa.

Anthony Brownen kuvakirja Pieni kaunotar on saanut innoitteensa Koko-gorillasta.

Olipa kerran erikoinen gorilla, 

jota oli opetettu käytttämään 

viittomakieltä. Mitä vain se 

halusikin, se saattoi pyytää sitä hoitajiltaan käsimerkein. 

Gorillalla näytti olevan kaikkea.

Mutta yksi puuttuu: sillä ei ole yhtään ystävää.

Eläintarhan hoitajat hankkivat  sille pienen kissanpennun. 

Se hoivaa pentua ja ne tekevät kaikki asiat yhdessä.

Yhteiseloon tulee kuitenkin häiriötekijä: kun ne katsovat yhdessä televisiosta King Kong –elokuvaa, gorilla saa käsittämättömän raivokohtauksen ja rikkoo television. Mutta Kaunotar, kissanpentu, ottaa syyt niskoilleen.

Anthony Brownen kuvakirjoissa peilataan usein ihmisiä ja eläimiä keskenään.  Hänen tuotannossaan on lukuisia simpansseja ja gorilloja, jotka esitetään vaatetettuina ja inhimillisinä toimijoina. 

Viihdyttämisen sijasta Brownella on muut syyt eläinten inhimillistämiselle: hän haluaa havahduttaa lukijansa epätavanomaisilla tehokeinoilla ja rinnastuksilla. 

Pikku kaunotar –kuvakirjan voi lukea kritiikkinä eläinten epäeettiselle kohtelulle. Aukeamat, joissa gorilla istuu wc-pytyllä ja laiskanlinnassa, ovat staattisia ja hallittuja, mutta katsoja huomaa hämmentyvänsä.

Kuvakirjassa on äärimmäisen vähän tekstiä, mutta silti tarina kasvaa sivumääräänsä isommaksi.  

Kun kieli ja kuva kimmeltävät ja hengittävät samaan tahtiin

Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä, suomennos Liisa Ryömä, 56 sivua, Teos & Förlaget 2016.

Eilisen ilouutinen: ruotsalaisen lastenkirjailijan Ulf Starkin ja suomalaisen kuvittajan Linda Bondestamin runokuvakirja Djur som ingen sett utom vi sai Nordiska Rådetin  47 000 euron suuruisen pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon Finlandia-talolla järjestetyssä palkintogaalassa. 

Stark ja Bondstam ovat luoneet mielikuvituseläimiä, joista sukeutuu mainioita ja  tätä aikaa terävästi kommentoivia luonnetyyppejä. 

Niihin kiteytyy suurta traagisuutta – ja joskus myös koomisuutta (esim. Kaksisuuntaknasu, köhnärokahtumasta kärsivä Tambem, yöeläin Kuukurkko, yksinäisyyteensä vajonnut Eskalaukka ja Ikiodottajat).

Runoihin mahtuu koko universumi ja elämän ihme.

Elumuna Kuoressansa Elumuna 

miettii niin kuin noiduttuna: 

Ulkonani jokin muu 

suuri kupu kaareutuu.

 Se muistuttaa mustaa siivilää, 

ja sen takana häämöttää 

KAIKKEUS kirkas ja valkea. 

Miksei kuori jo halkea?

Tällaiset jylhät luontonäkymät assosioivat oitis Tove Janssonin kuvitustaiteeseen. Linda Bondestamin kuvitusta Ulf Starkin runoon Samiskaiset runokuvakirjassa
Ennen näkymättömiä eläimiä (Teos & Förlaget 2016).   

Bondestamin kuvitustyyli on hyvin tunnistettavaa, mutta samalla klassista. Teoksen graafinen suunnittelu ja taitto, niin ikään Bondestamin käsialaa, viittovat Tove Janssonin rakastettuihin kuvakirjoihin rohkeissa taitollisissa ratkaisuissa, muotojen tietoisessa jylhyydessä ja värien leikissä.

Bondestamin väriskaala on tässäkin kuvituksessa uskalias, sysitummista
luonnonvalkoiseen. Juuri tästä syntyy teoksen eloisa rytmi.
Linda Bondestamin kuvitusta Ulf Starkin runoon Kuukurkko
runokuvakirjassa Ennen näkymättömiä eläimiä
(Teos & Förlaget 2016).

En ole paneutunut  ruotsinkieliseen alkuteokseen, mutta Liisa Ryömän suomennoksen soljuvuuden perusteella hänet voisi nostaa suomennoksen kolmanneksi tasaveroiseksi tekijäksi. Niin juohevasti ja rytmikkäästi hänen käännöksensä kulkee ja terästää lukijan ja kuulijan aisteja vastaanottamaan runojen taika.

Stark ja Bondestam ovat tehneet paljon yhteistyötä, ja tästä kirjasta tuli Starkin kesäkuisen kuoleman vuoksi heidän viimeisensä. Myös kirjan suomentaja Liisa Ryömä kuoli keväällä. Stark ja Ryömä ennättivät kuitenkin vielä iloita teoksen ehdolle asettamisesta keväällä.  

Runokuvakirjasta löytyy myös runo Lintu vapaa, joka on kunnianosoitus ennenaikaisesti helmikuussa 2015 menehtyneelle Stella Parlandille.  Bondestam aloitti uransa Parlandin kanssa runokuvakirjalla Katastrofer och strofer om slummer och stoj (Söderströms 2003). 

Merkille pantavaa on se, että eilen palkittu Starkin & Bondestamin kirja oli Ruotsin ehdokkaana. Kuvakirja sai jo aiemmin ruotsalaisen Snöbollen-palkinnon, joka annetaan parhaalle kuvakirjalle. Teos oli myös August-palkintoehdokkaana.  

Erityisen iloinen olen Pohjoismaisen neuvoston linjauksesta, jonka mukaan ensimmäistä kertaa palkitut kirjat käännetään kaikille pohjoismaisille kielille. Vain tällä tavalla voidaan oikeasti lisätä tietoisuutta uusista kirjoista. Aikuistenkirjallisuuden pohjoismaisen palkinnon sai tanskalainen Kirsten Thorup, jonka teosta ei ole suomennettu aiemmin. 

Seita Vuorela 1971–2015 in memoriam: Nuoruuden mielenmaisemien huima visionääri on poissa

 

Seita Vuorelan äkillistä kuolemaa 20. huhtikuuta 44 vuoden iässä on vaikea hyväksyä. Hänen varhainen kuolemansa on iso menetys suomalaiselle nuortenkirjallisuudelle. 

En tuntenut Vuorelaa henkilökohtaisesti, mutta hänestä piirtyy haastattelujen sekä lähipiiriin kuuluneiden ystävien ja hieman etäisempien tuttavienkin todistusten perusteella hyvin tulisieluinen persoona. 

Seita Vuorela (vuoteen 2011 Parkkola) opetti sanataidetta lapsille ja nuorille  ja kiersi myös ahkerasti kirjailijavierailuilla ympäri Suomea. Kirjojensa lisäksi hän on sanataideopettajana ja karismaattisena esiintyjänä jättänyt unohtumattoman jäljen moniin lapsiin ja nuoriin.

Varhaiseen tuotantoon kuuluvissa, vuodesta 2001 lähtien yhdessä Niina Revon kanssa kirjoitetuissa, nuortenromaaneissa oli jo monenlaista kokeellisuutta. Teosten oli tarkoitus hämmentää vastaanottajansa: ne sanoutuivat niin miljööltään, juonenkuljetukseltaan kuin päähenkilöiltäänkin irti ajankohdan muusta sovinnaisesta realistisesta nuortenkirjallisuudesta.

Susitosi-debyytin jälkeen ilmestyneet Ruttolinna ja Jalostamo (WSOY 2002 ja 2004) olivat jo nimiltään massiivisia ja 500 sivun vuolas mittakin oli suomalaiselle nuortenromaanille uutta. 

Rajat. Express -sarjan teokset Lupaus ja Loisto (WSOY 2007 ja 2008) olivat ensimmäisiä kotimaisia nuortenromaaneja, joissa tosi-tv:n kilpailuformaattia ja yhä enemmän ulkoapäin määriteltyjä nuoruuden paineita käsiteltiin terävästi. Perinteinen nuoren identiteetin etsintä sai näissä kirjoissa aivan uusia ulottuvuuksia. 


Susitosi-romaanille Seita Vuorela ja Niina Repo perustivat KAUK-hankkeen  (Kirja astuu ulos kansistaan), joka oli ensimmäisiä vuorovaikutteisuuteen lukijoiden kanssa ja myös verkkoalustassa toimivia kirjallisuushankkeita Suomessa. Nykyisin nuortenkirjojen markkinoinnissa hyödynnetään jo jonkin verran elämyksellisyyttä ja tekemisen kautta lähestyvää lukemiskasvatusta, mutta Repo ja Vuorela olivat jo yli 10 vuotta sitten aikaansa edellä.

Vuorelan itsenäiset nuortenromaanit Viima ja Usva (WSOY 2006 ja 2007) poikkesivat nekin valtavirrasta. Teosten intensiivinen ja omintakeinen miljöö ja karismaattiset päähenkilöt ammensivat maagisesta realismista, joka oli Suomessa tuolloin vielä nuortenkirjallisuuden puolella heikosti tunnettu – ja sen myötä myös huonosti arvostettu – lajityyppi. 

Vuorelan kirjailijanlaadussa oli jotain hyvin epäsuomalaista. Hänen koko tuotantonsa ajoittuu kansainvälisen nuorten fantasiabuumin aikaan. Hän hyödynsi tätä fantasian kirjallista nostetta, mutta jalosti sen omiin kunnianhimoisiin taiteellisiin pyrkimyksiinsä tavalla, joka samalla merkittävästi uudisti nuortenkirjallisuutta ja eittämättä rohkaisi muita nuorille kirjoittavia kirjoittamaan enemmän myös valtavirtaa vastaan.

Vuorelan yhteistyö kuvittaja Jani Ikosen kanssa Viimassa ja sittemmin Karikossa oli sekin uraa uurtavaa. Nuortenromaanien kuvittaminen on Suomessa yhä harvinaista, mutta nyt jo nähtävissä merkkejä siitä, että kuvitus tulee yleistymään lähitulevaisuudessa myös nuortenkirjoissa.  

Haastattelin Vuorelaa Onnimanni-lehteen pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon julkistuksen jälkeen syksyllä 2013. 




Karikon kirjoitusprosessi oli työläs ja kesti poikkeuksellisen pitkään. Romaanin yhtenä kimmokkeena oli Turussa sattunut onnettomuus, jossa 13-vuotias poika menehtyi vanhassa siilorakennuksessa. Asiaa ruodittiin pojan vanhempien kannalta kohtuuttomasti myös verkkokeskusteluissa. Tapahtuma sai Vuorelan miettimään, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. 

Karikosta löytyy viittauksia myytteihin sekä maailmankirjallisuuden ja lastenkirjallisuuden klassikoihin.  




Ansaitusti romaani sai kaksoisluokituksen sekä nuorten- että aikuistenkirjaksi, mutta kirjailija itse määritteli sen lastenromaaniksi, koska Vuorelan mukaan 

– –  lapsena ja erityisesti lapsuuden ja nuoruuden välitilassa luettu kirja on kuin huone, johon yhä uudestaan palaa kuin tuttuun lapsuuden maisemaan. Joko kirjan lukee uudestaan tai sitten se heijastelee kielessä ja kielen herättämissä mielikuvissa. 

Voisi puhua luettujen kirjojen maantieteestä; sanoihin, lauseisiin, teemoihin on jäänyt muistumia ja kerrostumia niihin lapsuudessa liittyneistä toiveista, peloista, ajatuksista. Lapsena luetut kirjat ovat kuin polkuja muistiin. Niitä kulkemalla saattaa löytää myös monenlaista unohdettua tai unohdetuksi kuviteltua. 

Teoksen melankolinen surun pohjavirta ja latautunut kerrontatyyli yllättivät monet aikuislukijat. He olivat vaikuttuneita teoksen vahvasta kaunokirjallisesta imusta ja kerroksellisuudesta, jota he eivät olleet aiemmin osanneet lainkaan yhdistää nuortenkirjallisuuden ominaispiirteeksi.

Vuorela piti Karikon palkitsemista pohjoismaiselta raadilta rohkeana valintana, koska romaani on teemoiltaan niin rankka. Hän koki palkinnon merkkinä siitä, että ”lastenkirjallisuus halutaan nähdä taiteena. Teos on valittu, koska se on hyvää kirjallisuutta, ei pedagogien tai kasvattajien silmin, vaan taidekritiikin ja lukijoiden näkökulmasta. Näin mielestäni kuuluukin olla”.

Pohjoismaisen palkinnon jakotilaisuudessa Oslossa syksyllä 2013 Seita Vuorela vertasi kiitospuheessaan  Karikon syntyä talon rakentamiseen: 

Ensin kirjailija asettuu johonkin maisemaan, asuttaa siellä erilaisten teemojen täyttämää taloa. Kun kirja eräänä päivänä on valmis, kirjailija joutuu jättämään talon ja  sisään muuttavat lukijat. Talosta tulee lukijoiden talo. Karikko on nyt lukijoiden talo viimeisellä rannalla. Samalla tavalla en itse voi sinne enää palata kuin siellä joskus elin keskeneräisen talon rakenteiden keskellä. 

Kirjan elämä lukijoiden käsissä oli Vuorelalle kaikkein tärkeintä.

Usva on käännetty unkariksi ja italiaksi, Viima tanskaksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, englanniksi, unkariksi, portugaliksi, serbiaksi ja saksaksi. 

Ennen Salla Simukan Lumikki-trilogian maailmanvalloitusta Viiman englanninnos, The School of Possibilities, oli suomalaiselle nuortenromaanille harvinainen läpimurto isolle kielialueelle. Viima sai myös vuonna 2011 ranskalaisen Pépites-palkinnon vuoden parhaana ranskan kielellä ilmestyneenä nuortenromaanina.

Karikko on tähän mennessä ilmestynyt saksaksi ja sen käännösoikeudet on myyty myös Ranskaan, Tanskaan ja Unkariin. On hämmästyttävää ja vähän noloakin, että teosta ei käännetty pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon voiton jälkeen automaattisesti kaikille pohjoismaisille kielille. Palkinnon säännöissä ei tällaista velvoitusta ole, vaikka palkinto perustettiin nimenomaan tekemään pohjoismaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta tunnetuksi. 

Hieman lakonisesti voi myös todeta, että kotimaassaan Vuorela koettiin ehkä hieman liiankin uskaliaasti nuortenromaanin lajikonventioita kyseenalaistavaksi outolinnuksi. Tuotantonsa painoarvoon nähden hän sai vain pari julkista tunnustusta: vuonna 2010 Laivakello-palkinnon ja vuonna 2013 Karikosta Tulenkantaja-palkinnon.