Tyyliltään ja sisällöltään hätkähdyttävä novellikokoelma nuorille

Heidi Korkiakangas: Lemmikkieläinten hautausmaa. 117 sivua. Aviador 2026. Kansikuva Venla Tokola. 

Lyhytproosa elää uutta renessanssiaan. 

Yhtenä arvostuksen mittarina voi pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamaa ja Koneen säätiön rahoittamaa kirjailija Maria Jotunin nimeä kantavaa uutta novellipalkintoa.  Yksittäiselle novellille jaettavaa 25 000 euron suuruista palkintoa tullaan jakamaan viisi kertaa kahden vuoden välein. 

Palkinnon tavoitteena on tukea suomenkielistä novellitaidetta, tuoda näkyviin uusia ansiokkaita tekstejä ja tekijöitä sekä vahvistaa samalla novellin arvostusta kirjallisuuden lajina.  

Kuuden finalistin joukossa on peräti kaksi nuorille suunnatussa Tästä ihmemaahan -antologiassa (toim. Siri Kolu ja Salla Simukka, Tammi 2025) julkaistua novellia, Siiri Enorannan ”Lissut” ja Juuli Niemen ”Ihme lähiö”.

Finalistit julkistettiin syyskuussa, ja tuolloin raati totesi, että kirjallisuuslehdet, antologiat ja pienkustantamot kantavat suurta vastuuta novellien julkaisemisesta: raati ei juurikaan saanut luettavakseen yhden kirjoittajan nimissä ilmestyneitä novellikokoelmia. 

Havainto pitänee paikkansa aikuisille suunnatun lyhytproosan osalta. Omien havaintojeni mukaan varhaisnuorille ja nuorille kirjoitetaan edelleen melko paljon novellikokoelmia. 

Heidi Korkiakankaan Lemmikkieläinten hautausmaa on tästä tuorein laadukas esimerkki. 

Venla Tokolan kansikuva on kirjapainossa mennyt värien osalta valitettavasti tukkoon: kirjan nimeä on vaikea erottaa tummasta taustasta. Toivottavasti tällainen ulkokirjallinen seikka ei estä lukijaa tutustumasta kirjaan uteliaasti.   

Olen aika ajoin kiinnittänyt huomiota siihen, että monet nuorille suunnatut kokoelmat vesittävät alkuperäisen, kerronnaltaan ladatun novellin ideaa. Usein olisi oikeutetumpaa puhua novellin sijaan stooreista tarinoista tai jutuista. 

Lyhytproosa tarjoaa lyhyen muotonsa vuoksi verrattoman työvälineen yläkoulun ja toisen asteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille. 

Heidi Korkiakangas on rakentanut kuusi intertekstuaalista novelliaan kirjallisuuden klassikkojen tai muutoin tunnettujen tai kiinnostavien kirjojen sekä myyttien ympärille. 

Kaikista novelleista löytyy jokin maagisesta realismistakin tuttu viisto kulma, joka vie kerrontaa arjesta eri tavoin outouteen tavalla, joka tuo mieleen monet Sari Peltoniemen romaanit ja novellit. 

Kokoelman aloittava ”Verisiteet” koukuttaa lukijan heti. Minäkertoja on päätynyt pikkusiskonsa Huldan ja perheen kuolleen Tarmo-koiran kanssa hiukan hähmäiselle pakomatkalle äidiltä anastetulla Volvolla. 

Novelli kertoo ennen kaikkea perhesiteistä, mutta elokuvalliseen pakoon tulee lisäkierrettä minäkertojan kuukautisten alkamisesta: ”Miten nainen toimii pakomatkalla menkkojen kanssa?” 

”Valon neito” -novellin näen mielessäni heti lyhytelokuvana. Minäkertoja on vallittu Luciaksi, mutta hän suhtautuu kunniatehtävään hieman skeptisesti ja yrittää siksi motivoida itseään vähän räväkämmällä tehtävänkuvalla:

Hän on täällä tänään. Lux-muija! Seksikkäin muija ikinä.

Valkoinen, tiukka lateksihaalari ja kultainen vyö, joka kilahtelee lanteillani uhkaavasti, kun astelen alistajan elkein kultaisissa glittertolppasaappaissa pitkin käytävää. Muut väistyvät tieltäni, pakenevat. Muutamat polvistuvat kumartelemaan. – – 

Fantasiointi aiheuttaa Lucia-kulkueeseen hieman odottamattoman kliimaksin.  

Kaikissa kokoelman novelleissa korostuu ulkopuolisen tarkkailijan roolin ottaneen keskushenkilön särmikäs katse. 

”Kullervon kirous” tuo Kalevalan Kullervon traagisen kohtalon nykyaikaan. Yksinhuoltajaäidin kasvattama nuorukainen näkee virastotalolla äitinsä kanssa asioidessaan Akseli Gallén-Kallelan maalauksen Kullervon kirous:

Ymmärsin heti, että näytän ihan samalta mun omassa taustassa, kotimetsän kalliolla huutamassa kohti lähiön kerrostaloarmeijaa. 

Virastotalon siivooja valottaa pojalle Kullervon traagista kohtaloa.  

Äidin syöpädiagnoosi luo varjonsa pojan arkeen. Poika palauttaa Kullervon miekan takaisin Ateneumiin. Siitä seuraa voimaantuminen ja varmuus siitä, että oma elämäntilanne vakautuu. 

– – tunnistan ääneni, voimani ja rajani, ensimmäistä kertaa ikinä. En ole tuulen riepottelema roska muiden jaloissa kaduilla. Olen metsäkaistaleeni kuningas. Oman elämäni herra. 

”Viktor Kurja” toistaa osittain Kullervon kirouksen asetelmia: myös tässä keskushenkilönä olevan nuoren tytön äiti on menettänyt työuupumuksen tai masennuksen takia elämänhallintansa eikä pysty juurikaan tukemaan lastaan. 

Lisbet käy töissä grillikioskilla ja altistaa siellä itsensä öykkärimäisten miesten epäasialliselle kohtelulle. Eräänä iltana grillille tulee aikuisen miehen kokoinen olio, jonka vartalo on suomujen peittämä. Tyttö nimeää otuksen Viktor Kurjaksi Victor Hugon romaanin Kurjat mukaan.

”Yskä”-novellissa ruokalähettinä työskentelevä päähenkilö haikailee muiden ikätoveriensa kaltaista helppoa ja onnellista elämää: 

Mahtavatko he koskaan ajatella, kuinka helppoa ja onnellista kaikki lopulta olikaan. 

Huokaan syvään. Keuhkoputkien krohina palauttaa minut todellisuuteen. Vihaan itsesäälissä vellomista ja jossittelua. Polkeminen ja työ ovat varmasti parempaa ajankäyttöä. Otan kirjan taskustani ja luen. Se rauhoittaa, vie ajatukset muualle, auttaa pakenemaan hetkeksi.

Nuoren turvakirja on J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa. 

”Vapaa lintu” kertoo ruokakaupan kassana työskentelevästä nuoresta, joka tarkkailee kaupan edessä istuvaa kerjäläisnaista ja samastuu tämän ahdinkoon. 

Tässäkin novellissa todellisuus ja fantasiat kietoutuvat toisiinsa: 

– –  Kun kolikot kilahtavat kassaan, mietin naisen ääntä. Naista laulamassa omalla, mystisellä kielellään tuutulaulua lähiöpubin karaokessa. Nainen olutlasin ääressä, ajankohtaisohjelmassa kertomassa tarinaansa. Tupakkapaikalla mietin naista polttamassa, savukiehkuran leijumista kirkkaankylmälle taivaalle. Naista miehen syleilyssä, naista alasti.

Hävikkiruokalaatikolla mietin naista hämmentyneenä ruotsinlaivan buffetpöydässä. Mietin naista useammin kuin itseäni. Se tuntuu jossain ja helpottaa. – –

Tämän novellin taustalla on Reetta Rannan tietokirja Sielulinnut (SKS 2025), joka valottaa suomalaisessa ja suomensukuisten kansojen perinteessä tunnettua ajatusta sielulinnuista sielun kantajina.

Kokoelman viimeinen novelli ”Toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa” viittaa jo nimessään Tapio Rautavaaran tulkitsemaan ja Reino Helismaan sanoittamaan ja säveltämään lauluun ”Päivänsäde ja menninkäinen”. 

Korkiakankaan novellissa nuori mies muuttuu vähitellen peikoksi, mutta yleisemmällä tasolla muodonmuutos kuvaa myös nuoren syrjäytymistä:

Muodonmuutoksen myötä ajaudun yhä kauemmas normaalista kanssakäymisestä, mahdollisuudesta yhteyteen.

 En voi tavata ketään, ainakaan iltaisin. Päivisinkin olen alkanut vetäytyä, hautautua kotiin ja vedellä verhoja ikkunoiden eteen. tilaan ruokaa robokuljetuksella. Opintoni eivät edisty. Selittelen opettajille ja anon etämahdollisuuksia. Väitän olevani vakavammin sairas. Tutkimukset ovat kesken ja odotan tuloksia. Olen voimaton henkisesti ja fyysisesti. 

Itse asiassa öisin tunnen itseni terveemmäksi kuin pitkään aikaan. Öisin olen elossa.

Minäkertoja tuntee Johanna Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi ja hän suunnittelee ottavansa kirjailijaan yhteyttä, koska Sinisalo voisi ymmärtää hänen tuntojaan. 

Jokaisessa novellissa vaihtelevat koomiset ja makaaberit tunnelmat. 

Heidi Korkiakangas kirjoittaa vivahteiltaan poikkeuksellisen rikasta kieltä. 

Havainnot ovat kaukana kliseistä ja siksi ne vaikuttavat lukijaan hyvin voimakkaasti. 

Aikuistumisen kynnyksellä olevat henkilöt kokevat vahvasti – läheskään aina ei voi olla aivan varma, kuinka paljon tapahtuu keskushenkilön mielikuvituksessa. 

 

Jääkiekkojoukkue innostaa Raumalla poikia lukemaan

Tapio Koivukari: Gartzia – eloonjäänyt. Kuvitus Charlotta Syrén ja Tiia Rantanen, 130 sivua. Omakustanne/ Väinö Riikkilä -seura 2018. Kansikuva Aitor Arana. 

Poikien vähäinen kiinnostus lukemiseen on ollut huolen aiheena jo pitkään. 

Usein väitetään, että poikien vähäinen mielenkiinto kirjoja kohtaan johtuisi siitä, että pojille ei ole tarjolla riittävästi sopivaa, kiinnostavaa luettavaa.  

Lukuisat  tahot ovat Suomessa tarttuneet toimeen – erilaisia projekteja, kampanjoita ja tempauksia järjestetään alueellisesti ja valtakunnallisesti.

Raumalla on tartuttu haasteeseen usean paikallisen toimijan yhteisessä Kaikki lukemaan -hankkeessa. Mukana hankkeessa ovat Väinö Riikkilä -seura, Turun yliopiston Rauman kampus ja erityisesti opettajankoulutuksen laitoksen lehtori Juli-Anna Aerila oppilaineen, kirjailija Tapio Koivukari ja Rauman Lukon jääkiekkoliigan pelaajat.

Rauman kampuksen opiskelijat ovat järjestäneet pojille lukupiirejä, missä on luettu ja työstetty yhdessä myös toiminnallisesti Tapio Koivukarin hankkeen tarpeisiin kirjoittamaa historiallista nuortenromaania Gartzia – eloonjäänyt.  

Selustatukea ja tsemppiä hankkeeseen on saatu Rauman Lukon pelaajilta, jotka  lukevat kirjaa ääneen Youtubessa ja kertovat myös omasta luku-harrastuksestaan. Kirja löytyy äänikirjana ja  Väinö Riikkilä -seuran sivuilla  on myös vinkkejä kirjan käsittelyyn. 

Tapio Koivukari (s. 1959) tunnetaan entuudestaan aikuistenromaaneista ja novelleista  sekä islantilaisen kirjallisuuden suomennoksistaan. Hänen teostensa miljöönä on usein meri.  

Koivukarin aiempi aikuisten romaani Ariasman (Johnny Kniga 2011) kertoo pääosin samasta historiallisesta tositapahtumista Espanjan baskien ja islantilaisten välillä kuin vuoteen 1615 sijoittuva Gartzia – Eloonjäänyt. 

Nuortenromaanin keskushenkilönä on orpo 14-vuotias Espanjan Baskimaalla asuva Gartzia-poika, joka kouluttautuu tynnyrintekijäksi. Yllättäen pojalle tarjoutuu tilaisuus päästä mukaan valaanpyyntimatkalle Islantiin.  

Oudommat tai vanhahtavat ilmaisut ja  erikoissanasto on selitetty sivun alalaidassa. 

Mustavalkoista, tyyliltään melko staattista kuvitusta on jonkin verran. 1600-luvun pukeutumiseen, asumiseen, laivoihin ja työvälineisiin liittyvät kuvitukset ovat informatiivisia, mutta toiminnallista, luettua tukevaa kuvitusta tarinan käännekohdista olisi voinut olla huomattavasti nykyistä enemmän.  

Valitettavasti hienon hankkeen hyvä  ajatus poikien lukemaan innostamisesta ei kaikin osin näy ja kuulu käytännön toteutuksessa. 

Väljempi taitto, lukujen nimeäminen houkuttelevasti  ja tarinan dramaturginen jäntevöittäminen olisi ollut paikallaan. 

Lukijalle ei juurikaan heitetä syöttejä, jotka kannustaisivat jatkamaan lukemista. Aiemmalla valaanpyyntimatkalla kadonneen Gartzian isän arvoitus ratkeaa, kun silminnäkijä kertoo pojalle isän kuolemasta. Islantilaisen tytön kanssa virinnyt tunnekuohukin katkeaa alkuunsa. Jo kirjan nimi paljastaa, että päähenkilö selviytyy uhkarohkealta matkaltaan hengissä. 

Verrattain hyvin mediajulkisuutta saanut hanke todistaa kuitenkin sen, että lukevan aikuisen malli sekä yhteisöllinen lukeminen voivat kannustaa myös itseään huonona lukijana pitäviä poikia ylittämään omista ennakkoluuloista tai muista harhakäsityksistä muodostuneita turhia esteitä. 

Poikien lukemaan innostaminen vaatii siis keskimääräistä enemmän aikaa, mukana olevien aikuisten sitoutumista, heittäytymistä ja vaivannäköä.  

Huoli poikien lukemisesta  oli tänään esillä myös TV 1:n Aamu-tv:ssä, kun tubettaja Miklu eli Mike Beck ja nuortenkirjailija Jyri Paretskoi olivat toimittaja Anna Lehmusveden haastateltavina 

Heinäkuun loppuun asti on käynnissä Lastenkirjainstituutin ja Kariston  kirjoituskilpailu Sytytä lukemisen vimma!, jossa etsitään erityisesti 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavaa kaunokirjallista käsikirjoitusta.

Kilpailu peräänkuuluttaa rohkeita ja uudenlaisia tekstejä, jotka koukuttavat nuoret kirjojen pariin. Kirjojen tulee olla juonivetoisia, riittävän helppolukuisia ja aiheiltaan erityisesti poikia kiinnostavia. Kaikki pojat eivät ole samasta muotista, aiheet voivat siis olla monenlaisia. Käsikirjoitus voi olla esim. romaani, novellikokoelma, lyriikkaa tai sarjakuvaa. 

Lisätietoa LKI:n sivuilta. 

#Pojatkin lukevat… ja rakastuvat

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita,  131 sivua, Aula & Co 2016, kansikuva Elina Salonen.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus reagoi nopeasti ajan ilmiöihin. Niinpä ei ole mikään ihme, että pakolaisena Suomeen tulleen ja kantasuomalaisen nuoren rakkaustarina on löytänyt syksyn nuortenromaaneissa jo kaksi erilaista tulkintaa.

Juuli Niemen Et kävele yksin (Tammi 2016) antoi äänen Kosovosta Suomeen muuttaneelle Egzonille ja Adalle. Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita kertoo Pekon ja äitinsä kanssa Helsingin kautta Lappiin muuttaneen kurdityttö Damlan kohtaamisesta. Nuoruuden kuvaus on rouheaa ja välttää pohjoisen mielenmaiseman liiallisen melankolian.  

– – ” se oli kaunein tyttö mitä mie olin tunturien tällä puolen nähnyt”, toteaa Pekko Damlasta.

Pekolla on jatkuvaa korjausta ja huolenpitoa vaativa pappa-Tunturi-mopo, joka nousee keskeiseen osaan monenkin juonenkäänteen kannalta.  

Kumpikin Tiitisen päähenkilöistä kipuilee isänkaipuun kanssa. 

Damlan isä on mukana vastarintaliikkeessä, ja hänestä ei ole kuultu aikoihin. Pekon isä puolestaan on Libanonissa rauhanturvaajana.

Suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat tekevät nykyisin luontevasti lukemiskasvatusta kirjojensa kautta. Tiitisellä on kaksikin erilaista metodia. 

Toisessa Pekko purkaa turhautumistaan sabotoimalla Lukukeskuksen Lukuviikko-julistetta: 

Tänään oli alkamassa se Lukuviikko, jonka julisteen mie olin jo kertaalleen tuhonnut. Nyt ilmoitustaululle oli kiinnitetty uusi plakaatti, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin: ”Lukeminen on luksusta”. Tussi kuumotti jälleen takataskussa, mutta ennen sabotaasia mie päätin lukea julisteen alle laitetun lehtileikkeen. Siinä väitettiin, etteivät pojat pärjänneet tytöille lukutaidossa.

Viime talvena meidät pakotettiin lukemaan joku kirja, jossa neuvottiin miten voi tulla onnelliseksi olemalla rohkea, voimauttamalla itsensä ja löytämällä sisäisen norsunsa, mutta koska miulla oli silloin kiinteä suhde vain mopoon, en päässyt viittä sivua pitemmälle. Turha silti oli tulla sanomaan, ettenkö olisi ollenkaan lukenut. Olin lukenut kymmeniä peliohjeita, englanniksikin. Niissä sanottiin ytimekkäästi mitä milloinkin piti tehdä. ”Find your enemies and destroy the Boss.” Ei sitä tarvinnut sen enempää selitellä.

Toisessa metodissa toiminta ja energia vaativat vähän pidemmän tähtäimen sitoutumista.

Äidinkielenopettaja Hakkarainen kutsuu luokkaan vierailulle eläkkeellä olevan kirjastonhoitajan, Oilin, jonka olemus ja ajatukset tekevät Pekkoon ja Damlaan vaikutuksen.

Oili on jo heittämäisillään toivon nuorten lukuharrastuksen osalta, sillä ”mikään mikä ei vilku, välky tai pauku ei kiinnosta ketään”.

Pekko ja Damla saavat kuitenkin Oililta kipinän bookcrossaukseen eli kirjojen vapautusliikkeeseen, jonka ideana on mahdollistaa kirjan ja potentiaalisen lukijan sattumanvarainen kohtaaminen.    

Esko-Pekka Tiitinen antaa nuoren lukijansa hoksata romaanin isommat ja kantaa ottavat kaaret ihan itse. Kemissä 2015 perustettuun rasistiseen Odinin soturit -ryhmittymään viitataan, mutta antaessaan yhdelle ryhmän jäsenelle kasvot ja valottamalla tämän menneisyyttä, Tiitinen ei sorru yksioikoisen helppoihin ja leimaaviin ratkaisuihin.

Kaikissa Tiitisen nuortenromaaneissa kajastelee aina toivonkipinä: Neljän tuulen paidan onnelliseksi kiertyvässä lopussa kuvataan kuntalaisten ja Suomen Punaisen Ristin yhdessä järjestämää tervetulotilaisuutta kuntaan muuttaville pakolaisille.

Tulevaisuuteen kaikesta huolimatta toiveikkaasti ja omiin vaikutusmahdollisuuksiin luottavat ja reteästi omaa murrettaan puhuvat syrjäseudun nuoret olivat pääosassa myös Tiitisen taannoisessa, Finlandia Junior –palkitussa nuortenromaanissa Villapäät (Tammi 2008). 

Tiitisen eetos on selvä ja sellaisenaan juuri nyt erittäin tarpeellinen: nuorten potemasta maailmantuskasta huolimatta rakkaus selättää isotkin vastukset:

 Mie en olisi ikinä uskonut, miltä oikea suudelma tuntuu. Suukkoja me oltiin annettu toisillemme, mutta kyllä ne olivat olleet kaukana tästä. Nyt mie näin punaista ja keltaista yhtä aikaa, niin taivaan joka täyttyi revontulista, mie tunsin Damlan käden voiman, hellän silityksen, jalkojen vapinan ja valtavan aallon, joka pyyhkäisi meidät maahan. – –

Mutta mitä ihmettä on kirjapainossa tapahtunut  Elina Salosen hienolle kansikuvalle? 

Ennakkomarkkinoinnin kansikuva (ohessa vasemmalla) on rajaukseltaan onnistuneempi ja mustan eri sävyissä vivahteikas, siinä missä lopullisen kansikuvan tytön sivuprofiili on lähes sysimusta. 

Todennäköisesti tässä on päädytty hyväksymään kansikuvavedos tietokoneen näytöltä, eikä ole oivallettu, että painossa sävyt menevät tukkoon.

Aiemmin Loki-kirjoissa, Gummeruksessa ja Basam-booksissa työskennellyt Niko Aula perusti uuden yleiskustantamonsa tänä  vuonna. Tiitisen nuortenromaanin lisäksi Aula & co on tänä syksynä julkaissut Leena Valmun & Lasse Rantasen lasten tietokirjan Probius ja suuri suoliston taistelu.

Tampereella on nuorten kesäkirjabingo!

Tampereen kaupunginkirjasto/ Pirkanmaan maakuntakirjaston on hauskasti varioinut eri puolilla Suomea yleistyneitä lasten ja nuorten kirjapasseja.

Kirjaston kesäbingo haastaa nuoret  lukemaan erilaisia kirjoja kesän aikana.

Omille mieltymyksille on varattu riittävästi tilaa: voi lukea vaikkapa kaverin lempikirjan, kirjan, jossa juhlitaan, tulevaisuuden haaveisiin liittyvän kirjan, kannen perusteella valitun kirjan, e-kirjan, kirjan, jonka nimessä on yksi sana, kirjan, josta on tehty elokuva, elämäkerran tai vaikkapa kirjan, kirjan, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Bingokuponkeja saa kaikista Tampereen kaupunginkirjaston toimipisteistä. Kun on lukenut vähintään yhden viiden kirjan pysty-, vaaka- tai vinorivin ja saanut bingon, voi  palauttaa kupongin kirjastoon 4. syyskuuta mennessä ja osallistua kirjapalkintojen arvontaan.

Metson lasten- ja nuortenosaston kirjastonhoitajien mukaan bingoon saavat osallistua myös aikuiset nuortenkirjojen ystävät.