Pehmeitä havaintoja lapsen arjesta

Katri Tapola & Aino Louhi: Pumpulibussi ajaa ohi, 32 sivua, Karisto 2019.  

Katri Tapolan kuvakirjateksti  sai kunniamaininnan Kariston taannoisessa kuvakirjatekstikilpailussa. 

Suuri osa Pumpulibussi ajaa ohi -kuvakirjan tekstistä on julkaistu lähes sana-sanalta Tapolan aikuisten romaanissa Näiden seinien sisällä emme näy (Tammi 2002). 

– – Pelataan kuumailmapalloa, äiti opetti, toinen käsi, toinen käsi. Pallo on iso kivi. Tämä on työmaa-alue, pääsy kielletty. Iso kauha tulee, kaivinkone kaivaa, iso kivi nousee, mäntä liikkuu, liikkuu, liikkuu. Äiti kaivaa kuopan, se on oja, siellä kulkee vesiputkia, vesi virtaa, tulee kotiin, meidän kotiin.  (Näiden seinien sisälle me emme näy, s. 113.) 

Pelataan kuumailmapalloa. Pallo on iso kivi. Tämä on työmaa-alue, pääsy kielletty. Iso kauha tulee, iso kivi nousee. Minulla on paljon töitä. Minä kaivan kuopan, se on oja, siellä kulkee vesiputkia, vesi virtaa, tulee kotiin, meidän kotiin. (Pumpulibussi ajaa ohi, ei sivunumeroita.) 

Ääneen lukemisen rauhoittava  vaikutus  tiivistyy  
mainiosti tähän kuvaan. Aino Louhen kuvitusta 
Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa 
Pumpulibussi ajaa ohi (Karisto 2019). 

  

Tapolan romaani kuvaa päähenkilö Ellenin kokemusten kautta kotiäitiyttä ja parisuhteen muuttumista lapsen syntymän jälkeen. 

Alussa Ellen joutuu sanoittamaan lapselle asioita. Hän odottaa malttamattomana, että lapsi oppii puhumaan. 

Lukijasta tuntuu, että pahin pelko mielen järkkymisestä, uupumuksesta tai turhautumisesta laukeaa nimenomaan siksi, että lapsi oppii puhumaan ja Ellen ei ole enää niin yksin.  

Lapsi seisoi puheen kynnyksellä ja mitä se aikoi hänelle kertoa? Aikoiko se toistaa kaikki hänen luettelonsa? Äitisi on kapea, äitisi on maailma, Ellen ajatteli, katseli taivaalle ja hengähti. Sitten hän käänsi katseensa takaisin lapseen, joka istui hiekalla ryhdikkäänä. Suu auki ja käsi koukistunut kohti suuta. (Näiden seinien sisällä emme näy, s. 39–40.)

Louhen kuvituksissa on hetkeen pysähtymistä ja rauhaa. 
Minnekään ei ole kiire. Aino Louhen kuvitusta Katri Tapolan 
tekstiin kuvakirjassa Pumpulibussi ajaa ohi (Karisto 2019).  

Luin Tapolan romaania limittäin Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -romaanin (Siltala 2019) kanssa. 

Kotiäitiyden kuvaus tuntuu olevan kirjoissa valovuosien päässä toisistaan. Vaikka myös Kekkosen keskushenkilö, nuori äiti,  kipuilee oman tilan ja identiteetin kanssa, kirjan aikuisilla on enemmän roolimalleista vapaata tilaa hengittää ja luoda omat käytänteensä kotitöiden tasaamisessa. 

Tapolan ja Louhen kuvakirja toimii taaperoikäisen kanssa katselukirjana: aikuinen nimeää pelkistetyistä kuvista yksityiskohtia, lapsi tuntee turvallisuutta tuttujen asioiden äärellä. 

"Äiti ponnistelee repaleisin siivin vastatuuleen". 

Aino Louhen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin 

kuvakirjassa Pumpulibussi ajaa ohi (Karisto 2019). 

Taaperoikäiselle poukkoileva tajunnanvirta voi olla hieman haastavaa, mutta leikki-ikäinen, puheen vivahteista jo tietoinen lapsi viehättyy jo sanaleikeistä. 

Aikuiselle polvenkorkuisen arkiset  havainnot muistuttavat lapsen terävästä havaintokyvystä ja halusta olla elein, ilmein ja sanoin jatkuvassa vuorovaikutuksessa vanhempiensa kanssa.  

Aino Louhen pelkistetyssä puuvärikuvituksessa on retrovivahde ja äidin ja lapsen tiukassa symbioosissa on samaa luontevuutta kuin Aino Louhen äidin, Kristiina Louhen, rakastetuissa Aino-kuvakirjoissa.  

Kesällä ei ole pakko koohottaa

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Aino, Matias ja hauskat lomapäivät, 65 sivua, Pieni Karhu 2018. 

Tapani Bagge & Hannamari Ruohonen: Jenni ja punainen poni, 45 sivua, Karisto 2019. 

Olen pidemmän aikaa penännyt lukutaidon alkuun suunnattuun helppolukuiseen lastenkirjallisuuteen tavallisia, konstailemattomia arkikertomuksia. 

Ja tässä niitä on nyt peräti kaksin kappalein!

Kun lapsi ottaa vasta vähin erin lukutaitoa haltuun, hän ei niinkään hyödy äkkikäänteisestä juonesta, sanaleikeistä ja yksityiskohtien tykityksestä. 

Tähän vaiheeseen paljon parempia ovat tapahtumiltaan verkkaiset ja arkiset tarinat, joiden tuttuuden tuntu tuo lukukokemukseen oman viihtyisän lisänsä.

Järvenpäässä asuvan Nora Lehtisen viime vuoden lopulla ilmestynyt selkokirja on syntynyt havaittuun tarpeeseen. 

Lehtinen on työskennellyt erityisopettajana lapsille, joilla on kielen kehitykseen liittyviä ongelmia. Hän huomasi, että lapsille suunnattujen selkokirjojen määrä on hämmentävän pieni, ja päätti paikata vajetta itse. 

Inspiraatiota hän on saanut 6- ja 10-vuotiaista lapsistaan ja heidän kokemistaan pienistä arkisista asioista. 

On kesäloma-aamu. 

Matias ja Aino heräävät kahdeksalta. 

Aurinko on ehtinyt kiivetä korkealle taivaalle. 

Lintujen laulu kuuluu sisälle saakka. 

Kuistille rakennetusta majasta tulee sadepäivän kohokohta.
Anne Muhosen kuvitusta Nora Lehtisen lasten selkokirjaan
Aino, Matias ja hauskat lomapäivät (Pieni Karhu 2018). 

Kesälomapäivät täyttyvät leppoisista puuhista. 

Välillä joudutaan myös opettelemaan pettymysten sietämistä ja mukautumaan vallitseviin oloihin, kun hartaasti odotettu uimarantapäivä peruuntuu ja vettä tulee taivaan täydeltä. 

Kolmessa erillisessä tarinassa haastetaan myös lukijaa tai kuulijaa vuorovaikutukseen esittämällä välillä pieniä kysymyksiä kulloisestakin aihepiiristä. 

Ainon ja Matiaksen seikkailut jatkuvat piakkoin ilmestyvässä syksyaiheisessa jatko-osassa. 

Sarjakuvistaan tunnetun Anne Muhosen pääosin helakassa nelivärikuvituksessa on paikoin kummallista sinisyyttä.

Korkean legotornin rakentamisessa isolla porukalla
on omat haasteensa. Anne Muhosen kuvitusta
Nora Lehtisen lasten selkokirjaan Aino,
Matias ja hauskat lomapäivät (Pieni Karhu 2018). 

Karisto  aloitti viime vuonna uuden helppolukuisen Kirjakärpänen-sarjan. 

Sarjan ensimmäinen osa, Jyri Paretskoin ja Nadja Sarellin Elias ja sukkapallopommipuu, oli jo kirjan nimeä myöten varsin haastava aloittelevalle lukijalle. 

Tapani Baggen ja Hannamari Ruohosen vast ikään ilmestynyt Jenni ja punainen poni on arkisessa leppoisuudessaan samanlainen täysosuma kuin Kirjakärpänen-sarjassa aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Riina Katajavuoren ja Liisa Kallion Talvikki ja ensimmäinen älypuhelin (Karisto 2019).

Bagge osaa tikistää pieneen sivumäärään riittoisan ja samastumiseen houkuttelevan tarinan, josta löytyy paljon tunteita, tunnelmia ja särmikkäitä persoonia.

Äiti lähettää skypen kautta lentosuukon Jennille.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Tapani Baggen tekstiin
 lastenromaanissa Jenni ja punainen poni (Karisto 2019). 

Jennin perhe on muuttanut hiljattain eikä tytöllä ole vielä yhtään uusia  kavereita. 

Näin raukeasta alkutilanteesta lähdetään liikkeelle:

Jo matkalla alakertaan 

Jenni alkoi tylsistyä. 

Ei kavereillekaan jaksanut 

aina soittaa tai tekstata. 

Kaikki kirjat oli luettu, 

ja kirjasto oli kaukana. 

– Älä mene kauas pihasta!  

isä huikkasi vielä perään. 

– En, en, Jenni sanoi. Kun Jenni astui ovesta ulos, pihaan käveli  

punainen poni. Jenni hieraisi silmiään. 

Totta se oli. 

Poni jäi omenapuun alle syömään heinää. 

– Kenenkäs poni sinä olet? Jenni kysyi. 

Poni ei vastannut. 

Jenni tutustuu näkövammaiseen  kuvataiteilijaan Hannaan  ja tämän poikaan Tottiin. 

Lapset löytävät punaisen ponin omistajan, rock-yhtyeen basistin Ekin,  retkottamasta nurmikolla talonsa edustalla jalka paketissa.

Basistin uupumusta ei sen kummemmin lähdetä selittämään. 
Hannamari Ruohosen kuvitusta Tapani Baggen tekstiin
 lastenromaanissa Jenni ja punainen poni (Karisto 2019). 

Tapani Baggen luoma originelli yhteisö kietoo lukijan pauloihinsa. 

Arvatenkin Jennistä ja hänen uusista ystävistään kuullaan vielä lisääkin.

Hannamari Ruohonen tallentaa kuvituksiinsa heleän idyllin, joka muistuttaa Astrid Lindgrenin Melukylää. 

Ruohosen lapsihahmoista löytyy samanlaista ajatonta lapsikuvauksen herkkyyttä ja ilmeikkyyttä kuin Ilon Wiklandilta.  

Jenni asuu näin idyllisissä maisemissa.  
Hannamari Ruohosen kuvitusta Tapani Baggen tekstiin
 lastenromaanissa Jenni ja punainen poni (Karisto 2019). 

Pienieleisesti isoista tunteista ja tärkeistä käännekohdista

Essi Kummu & Marika Maijala: Häätanssit, 45 sivua, Tammi 2019. Sarja-asu ja tekstaus Réka Kiraly. Taitto Laura Lyytinen. 

Essi Kummun & Marika Maijalan kirjasarja Eliaksen uusperheestä  on viehättävä kummajainen lastenkirjatarjonnassa.

Kirjojen jokaiselta aukeamalta löytyy kuvitusta, joten niitä voisi kutsua kuvakirjoiksi. 

Tarinan nyanssien rikkauden ja kerronnan intensiteetin puolesta on mielestäni oikeutetumpaa kutsua trilogian osia läpikuvitetuiksi miniatyyriromaaneiksi. 

Sarjan osat ovat ilmestyneet melko harvakseltaan: Puhelias Elias vuonna 2012 ja Harjoituspusuja vuonna 2015. 

Essi Kummu on tavoittanut vanhempien avioeron ja uusperheen vähittäisen muotoutumisen lapsen näkökulmaa kunnioittavasti. 

Ensimmäisessä osassa juuri koulunsa aloittaneen Eliaksen vanhemmat eroavat, toisessa osassa äiti tutustuu Inariin ja kolmannessa osassa vietetään Inarin ja äidin häitä.

Elias ei enää koe saavansa riittävästi tilaa
äidin sängyssä eikä osaa edes nauttia Inarin ääneen
lukemasta kirjasta. Marika Maijalan kuvitusta
Essi Kummun tekstiin lastenkirjassa
Häätanssit (Tammi 2019).

Elias on mustasukkainen äidistä. Inari  on muuttanut Helga-tyttönsä kanssa äidin, pikkusiskon Inkerin ja Eliaksen kotiin. Pohtivainen, herkästi tunteva Elias uhmaa ja kapinoi äitiään kohtaan, eikö osaa pikkusiskonsa tavoin ilmaista ajatuksiaan suoraan.

Inari oli tuonut muuttoautolla taloon ison kattokruunun, ja se oli ripustettu keittiön korkeimpaan kohtaan. Uusi keittiö oli iso kuin tanssisali. Koska nyt asuttiin yhdessä, oli kattokruunu  kaikkien yhteinen, vaikka se ei tuntunut yhtään omalta. Eliaksen mielestä kirkkain lasipisaroin koristeltu valaisin oli pelkkää huijausta. 

  

Kummun lempeä kasvatusfilosofia tiivistyy ensin Eliaksen ja isän väliseen keskusteluun, jossa isä antaa äidille luvan olla onnellinen uuden rakkautensa kanssa. 

Vielä sitäkin latautuneempi on Eliaksen ja vaarin välinen keskustelu, missä Elias työstää Inarin ja äidin naimisiinmenoa omasta näkökulmastaan ja vaari omastaan. 

Frakin sovitus miesten kesken ja keskustelu vaarin kanssa on
yksi tärkeistä  kulminaatiokohdista. Marika Maijalan kuvitusta 
Essi Kummun tekstiin lastenkirjassa Häätanssit (Tammi 2019).

Aikuinen lukija oivaltaa, että asia on vaarillekin hieman haastava.

– Ajat muuttuu, Elias. Täytyy vain mennä mukana.  

– Vaikka ei itse haluaisi? 

– Sellaista se on elämässä, aina ei saa itse päättää asioista. Joskus täytyy suostua semmoiseenkin, mitä ei ole itse valinnut. Vaari nosti käsiään ylös peilin edessä. Takin helma nousi mukana. Vaari yskäisi vakavana. – Totta puhuen en minäkään ole tottunut kaikkeen uuteen, hän sanoi. 

– Minä vasta harjoittelen. Joka päivä ajattelen, että jaahas, ehkä minä joskus vielä tuohonkin totun, mutta mistä sitä tietää kuinka siinä käy, että sopeutuuko koskaan, vaikka eläisi kuinka vanhaksi. 

Lastenkirjoissakaan kahden isän tai äidin perheet eivät ole enää harvinaisia. Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjan (Karisto v:sta 2013) Raparperilla on kaksi isää, perheiden moninaisuutta käsitellään myös Tittamari Marttisen Ikioma perheeni -kirjassa (Pieni Karhu 2014). 

Kahden äidin perheitä löytyy myös Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus- (WSOY 2017) ja Helmi Kekkosen ja Aino Louhen Nurinkurin Anna -kuvakirjoista (S&S 2019).

Tanssiharjoitus keittiössä keskellä yötä äidin kanssa
unen ja valveen rajalla. Marika Maijala pystyy
tallentamaan kuvituksiinsa isoja, tärkeitä tunnetiloja.
 Maijalan kuvitusta Essi Kummun tekstiin
lastenkirjassa Häätanssit (Tammi 2019).

Häähössötys hermostuttaa Eliasta. 

Hän kapinoi ja äksyilee. Juuri ennen häitä hän löytää yllättävistä paikoista mysteeriviestejä. 

Kuka niitä on kirjoittanut ja miksi?

Kuvitustekniikan rouheudestakin huolimatta Marika Maijala
onnistuu tiivistämään päähenkilöidenkatseisiin voimakkaita
tunnetiloja, kuten tässä Eliaksen huojennusta, hyväksymistä ja
rakkautta uutta perhettä kohtaan. Marika Maijalan kuvitusta 
Essi Kummun tekstiin lastenkirjassa Häätanssit (Tammi 2019).

Loppu kiertyy tietysti kirjan nimenkin perusteella oikeutetusti onnelliseksi. 

Erilaisten tunteiden palaset loksahtelevat kohdalleen kirkossa, kun Elias aivan konkreettisesti aistii rakkaudentäyteisen ilmapiirin. 

Marika Maijalan väriliitukuvitus tallentaa tunnepitoisia kohtaamisia, joissa on poikkeuksellisen intensiivisiä katseita ja läsnäolon tuntua.