Kiusaaminen jättää arvet kiusattuihin ja kiusaajiin Ahaa Teatterin uudessa nuortennäytelmässä

  

Arvet. Nuortennäytelmä. Dramatisointi ja ohjaus Henry Ahon samannimisen nuortenkirjan pohjalta Tommi Kainulainen. Koreografia Timo Saari. Lavastussuunnittelu Tommi Kainulainen.  Pukusuunnittelu ja Rusakon valmistus Ella Kauppinen. Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski.  Valosuunnittelu Antti Kauppi. Graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä. Rooleissa Sonja Salminen, Teemu Mäkinen, Oskar Hartman ja Anna Pukkila. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 1.9.2026. Kesto 75 min. Suositusikäraja 13-vuotiaista ylöspäin. Tilattavissa kiertueelle. 

 

Tamperelainen Ahaa Teatteri on viime vuosina tehnyt ilahduttavan usein dramatisointeja uusista tai uudehkoista kotimaisista nuortenkirjoista.  

Tänään ensi-iltansa saanut Ahaa Teatterin uutuusnäytelmä Arvet perustuu Henry Ahon samannimiseen nuortenromaaniin , jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 
 
Kiertueteatterina ympäri Suomea kiertävä Ahaa Teatteri saa jatkuvasti kouluilta toiveita käsitellä teatterin keinoin koulukiusaamista.  
 
Näytelmän eilisessä ennakossa ohjaaja ja dramaturgi Tommi Kainulainen totesi, että nuortennäytelmän tekeminen on hänen mielestään nykyisin yhdenlaisen aktivismin muoto. 
 
Kainulainen suhtautui aluksi kuitenkin epäilevästi, että Ahon nuortenromaani edes taipuisi näytelmäksi. Kaakkois-Aasiasta kansainvälisestä koulusta Lahteen yläkouluun muuttanut Kainulainen on ollut itsekin koulukiusattu ja hän tunnisti sen vuoksi monet Ahon nuortenkirjan tilanteet ja tunteet omikseen. 

Käsiohjelmassa hän vetoaa kaikkiin kiusaamista kokeneisiin, kiusaamista todistaneisiin ja kiusaajiin: ”jokainen päivä on mahdollisuus valita toisin”. 
 
Kainulaisen dramatisointi ja ohjaus on tuonut esitykseen alkuteokseen verrattuna  enemmän toivoa. 

Ahon nuortenromaanissa kaikki keskushenkilöt eivät nimittäin lopulta kestä kiusaamisen painetta.

Ahaa Teatterin nelihenkinen näyttelijäjoukko taipuu näytelmässä
moneen eri rooliin. Takana vas. Sonja Salminen Lailana, oikealla
Anna Pukkila ja Teemu Mäkinen silmälasipäisinä opettajina ja
edessä Oskar Hartmann Tomina.
© Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Näytelmässä  alkuteoksen pahimmat kärjistykset, perhesuhteiden kommervenkit ja ihmiskuvaukseen liittyvät stereotypiat ovat onneksi siilautuneet pois. 

Henry Ahon nuortenromaanissa Lailan äidin kerrotaan olevan japanilainen, kun taas näytelmässä hän on virolainen. Siitä huolimatta Lailaa nimitellään koulussa laajalla haukkumasanojen rekisterillä ryssästä venepakolaiseen. 
 
Laila (Sonja Salminen), runopoika Jarkko (Teemu Mäkinen) ja kiusaajat Tomi (Oskar Hartman) ja Titta (Anna Pukkila) tekevät hienot roolityöt, jotka houkuttavat katsojaa eläytymään sekä hyviksiin että pahiksiin. 

Oskar Hartman tekee Tomista karskin ja reteän, teflonpintaisen raggarin.

 

Fyysistä väkivaltaa ei onneksi juurikaan näytetä,
kyse on pikemminkin henkisestä alistamisesta. Tässä Tomin
kiusaamisen kohteena Jarkko. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Timo Saaren koreografia antaa näytelmälle rytmin ja rakenteen, jotka näkyvät ja kuuluvat  esimerkiksi tarkkaan ajoitetuissa naksahduksissa ja kellon kilauksessa. 
 
Heti näytelmän alussa Ahaa Teatterin työryhmään uutena näyttelijänä tullut Anna Pukkila näyttää taitonsa muuntuessaan pään  hienovaraisen  kääntämisen myötä eri rooleihin äidiksi ja mummoksi. 

Kaikki neljä näyttelijää vaihtavat lennosta rooleja nuorista esimerkiksi opettajiksi,  rehtoriksi ja lääkäriksi. 

Anna Pukkilan tulkitsema rusakko luo muutamassa erityisen latautuneessa kohtauksessa tarpeellista rauhan ja meditatiivisen läsnäolon tuntua liian kipeää tekevien asioiden keskelle.
 
Näyttämön takaosan läpinäkyvä verho toimii onnistuneesti välillä ovena ja toisinaan taas tapahtumien softaajana ja etäännyttäjänä. 

 

Läpinäkyvä verho rajaa taidokkaasti nuorten ja aikuisten
todellisuuden kohtauksessa, jossa Laila tulee yllätysvierailulle
Jarkon luokse. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

Arvet osoittaa, että kiusaaminen jättää arvet sekä kiusattuihin että kiusaajiin. 

Näytelmän esiin nostamat teemat ovat rankkoja, mutta liiallista angstia kevennetään onnistuneesti ilman pingotusta pienieleisellä huumorilla. 
 
Hyvästä esimerkistä käy kohtaus, jossa Laila tekee yllätysvierailun Jarkon kotiin. 

Pojan vanhemmat reagoivat ylienergisesti hössöttäen ja Jarkon on vaikea löytää sopivia sanoja ja eleitä, kun Laila astuu lupaa kysymättä hänen huoneeseensa. 
 
Koulut tai muut näytelmän kiertueelle tilaavat tahot saavat näytelmään liittyvän oppimateriaali, joka auttaa katsojia työstämään näytelmän herättämiä ajatuksia ja teemoja eteenpäin. 

 

 

Katulapset yltävät suuriin tekoihin Malin Klingenbergin Gibatin tarinoita -trilogiassa

Malin Klingenberg: Gibatin tarinoita 2: Veljeni veli. Hahmot ja karttakuvat Eeva Nikunen. Suomentanut Outi Menna. 301 sivua. S&S 2025. 

 
Malin Klingenberg: Gibatin tarinoita 3: Aallokon lapset. Hahmot ja karttakuvat Eeva Nikunen. Suomentanut Outi Menna. 335 sivua. S&S 2026.

 

Malin Klingenberg on monipuolinen suomenruotsalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut kuvakirjatarinoita, helppolukuisia lastenkirjoja lukutaidon alkuun, lastenromaaneita sekä fantasiaromaaneita. Lisäksi hän on tehnyt tekstejä Ordresan-oppikirjoihin.
 
 
Tasangon tyttäret  aloitti vuonna 2025 Gibatin tarinoita -trilogian, joka on nyt saatu päätökseen tänä keväänä ilmestyneen viimeisen osan, Aallokon lapset, myötä.
 
Ensimmäinen osa kertoi sisaruksista, Sabasta ja Sarinasta, jotka elävät tasangolla ankarissa oloissa. Tyttöjen isä ei anna arvoa heimon lapsille ja lähettää heitä palvelijoiksi toiselle klaanille ja sitä hallinnoivalle matriarkalle, koska lapsia ”kuhisee täällä kuin luteita”. 

Tytöt saavat tietää omaavansa taikavoimia, joista on trilogian mittaan monenlaista hyötyä. 
 
Toinen osa Veljeni veli nostaa päähenkilöksi Disa-tytön ja hänen Veli-nimisen veljensä. He elättävät itsensä varastamalla, koska vanhemmilla ei ole voimia, saati halua huolehtia kasvatusvastuustaan.
 
Disa ja Veli tekevät virheen kajoamalla Loistoniemen satamakaupungissa asuvan pelätyn Matriarkan Marmadella-tyttären omaisuuteen. 
 
Lapsille tuntemattomasta syystä Marmadella kuitenkin ottaa lapset mukaansa matkalle äitinsä luokse.
 
Tästä sukeutuu jännittäviä käänteitä, joissa keskiössä on myös Marmadellan lemmikkilohikäärme.
 
Gibatin tarinat -trilogiassa on keskiössä kaikkiaan kolme eri sisarusparia, joilla kaikilla on omat taikavoimansa. Lapsista viimeisenä Saba löytää lopulta oman erityisvoimansa, joka toimii monin tavoin voimaannuttavasti. 
 
 
Disa ja Veli tutustuvat kakkososassa Enniin ja Roihin: alun karsastuksen ja epäluulon jälkeen syntyy luja ystävyys, joka kannattelee trilogian päätösosan tihentyvässä seikkailussa, kun  paha saa palkkansa ja lasten keskinäinen yhteistyö syventyy. Disa ja Veli saavat uuden kotipaikan ja Saba ja Sarina kohtaavat jo kuolleeksi uskomansa perheenjäsenen. 
 
Kolmas osa on rakenteeltaan hieman kahta aiempaa osaa hajanaisempi: mukana on selittäviä takautumia ja näkökulmahenkilöt vaihtelevat eri luvuissa.  

Avausosa palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla vuonna 2025. Tuolloin Klingenberg kertoi kirjoittaneensa trilogiaa jo lähes yhdeksän vuoden ajan ja sanoi myös aika-ajoin epäilleensä, että tekstistä tulee liian pitkä, siinä kuvatut tapahtumat olisivat liian kauheita tai että hän ei jaksaisikaan kirjoittaa tarinaa valmiiksi kirjaksi.  
 
 
Valmiin trilogian äärellä Klingenbergiä voi onnitella omintakeisten miljöiden sommittelusta,  eloisista ja myötätuntoa herättävistä keskushenkilöistä ja vetävästä kerronnasta. 

Nykyisenä lapsiperheköyhyyden ja henkisen pahoinvoinnin aikana Gibatin tarinoiden lasten kaltoinkohtelun ja sivuuttamisen teemat puhuttelevat ertiyisen väkevästi.

Erityisen kiitoksen Klingenberg ansaitsee riittävän lyhyistä luvuista, jotka pitävät vasta aloittelevankin lukijan mielenkiinnon yllä. 

Kiitossanoissaan hän myös kirjoittaa:
 

Jos olet lukenut sarjan kaikki kolme kirjaa itse, olet lukenut noin 150 000 sanaa. Mielettömän hyvän suoritus!

 
Tällaista kannustavaa havahduttamista hiljattain sujuvan lukutaidon omaavat lapset tarvitsevat!
 
Ehdan fantasian nimissä trilogiassa on taikavoimia, hurjia luonnonvoimia, muodonmuutoksia, epäselviä sukulaisuussuhteita ja juonittelua, mutta Gibatin tarinoiden ydinmehua ovat silti päähenkilöt ja heidän väliset suhteensa. 

Eeva Nikusen sisäkansien karttapiirrokset ja keskushenkilöiden potrettikuvat antavat  trilogian lukijalle tärkeää tukea lasten matkan seuraamiseen.

 
 

 
 

Kuvakirja toipumisesta jättää ison visuaalisen jäljen

 

Hannamari Ruohonen: Yksinäinen merenneito, 32 sivua,  Etana Editions 2026.
 

Asuipa syvissä vesissä yksinäinen Merenneito.
Hän uiskenteli päivät pitkät simpukoiden ja kalojen
joukossa. Merenneidon mielestä se oli hirmuisen tylsää.
 
–    Haluaisin nähdä muutakin kuin vettä! Merenneito puuskahti.

 
 
 

Tylsistyminen vedenalaiseen elämään näkyy merenneidon
olemuksessa ja ilmeessä.Hannamari Ruohosen kuvitusta
kuvakirjaan Yksinäinen merenneito (Etana Editions 2026) 

Kuvakirjojen kirjo on nykyisin valtava. 

Harvassa ovat silti viime aikoina olleet sellaiset kuvakirjat, jotka olisivat saaneet minut – myönteisessä mielessä – pois jengoiltani.
 
Hannamari Ruohosen kuvakirja Yksinäinen merenneito on pyörinyt mielessäni jo viikon ajan eikä tunnu jättävän minua vieläkään rauhaan.
 
 
Kuvakirjan kansikuva vihjaa kirjan olevan H. C. Andersenin ”Pieni merenneito” -sadun harmiton variaatio. 
 
Mutta tarina ja varsinkin kuvitus lähtevätkin  nopeasti aivan omille teilleen ja saattavat  jopa tyrmätä lukijansa ja katsojansa. 

Yksinäinen merenneito  ei kaihda rankkaa ja visuaalisesta jopa karkeaa ilmaisua aiheensa esille tuomisessa.
 
Kuvakirjan omiste: ”Omistettu äidiltä Villelle. Kiitos Ville, tämä kirja on sinun” vihjaa, että kirja on saanut jollain tavalla kimmokkeensa tekijän oman perhepiirin kokemuksista.  
 
Merenneito hyppää suin päin vedestä autotielle ja joutuu auton yliajamaksi. 

Merenneidon pyrstö katkeaa. Nopeasti se ymmärtää tilanteen tukaluuden.

Onnettomuudessa merenneidon pyrstö ja samalla koko identiteetti
leikkautuu irti ja kuvitus näyttää sen ilman mitään softausta.
Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäinen merenneito 
(Etana Editions 2026) 

Se ei voi palata takaisin mereen mutta ei pysty liikkumaan maallakaan.
 
Onneksi paikalle tulee vanha mummo, joka kantaa merenneidon pieneen mökkiinsä 

Mummo hoivaa häntä ja ruokkii ”merileväsoosilla”. 

Merenneito toipuu ja vähitellen hänelle kasvavat vantterat jalat.

Mummo hoivaa merenneitoa kärsivällisesti.
Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan 
Yksinäinen merenneito (Etana Editions 2026) 

 
Kuvakirjan viisaus on sen niukassa tarinassa, joka jättää paljon varaa tulkinnalle. 

Tulkitsen kirjan kertovan mistä tahansa traumasta ja siitä selviämisestä. 

Kun menettää jotain itselleen tärkeää, siitä voi ajan myötä seurata myös paljon uutta ja hyvää.
 
Lapset – ja kokemukseni mukaan myös aikuiset – voivat hätkähtää merenneidon pyrstön leikkautumisen jälkiä. 

Tällainen shokkireaktio on kuitenkin tarpeellinen tarinaan eläytymisen kannalta. 

Ruohosen kirja kuuluu ehdottomasti kategoriaan "rankat kuvakirjat".

Olen vakuuttunut siitä, että se puhuttelee yhtä voimakkaasti ja viisaasti myrskynsilmään joutunutta lasta, joka on pakotettu luopumaan jostakin tärkeästä ja aiemmin itsestäänselvyytenä pitämästään asiasta sekä  lasta, jonka lähipiirissä on tapahtunut jotakin traumaattista. 

Aukeama, jossa mummo ja merenneito kelluvat yhdessä, kertoo kauniisti luottamuksesta ja yllättävästä ystävyydestä. Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäinen merenneito
(Etana Editions 2026) 

 
Tarinan etäännyttäminen ikiaikaisen sadun maailmaan on onnistunut. 

Andersenin sadussakin on kyse identiteetistä ja halusta kuulua joukkoon, oman äänen ja minuuden löytämisestä. 
 
Hannamari Ruohosen kasvoiltaan uurteinen, muodoiltaan pyöreä ja pehmeä mummo on itsessään terapeuttinen hahmo, jonka ilmeet ja eleet myötäelävät merenneidon tuskaa.
 
Ruohonen käyttää tarinan dramaattisissa käänteissä shokeeraavaa keltaista, joka vahvistaa  kuvakirjan intensiteettiä.

Ruohonen kuvittaa usein kirjansa värikynillä. Yksinäiseen merenneitoon  tekniikka tuo  kotoisuutta ja arkista pehmeyttä. 

Onneksi kuvakirjoihin ei Suomessa liitetä sisältövaroituksia. 

Olen jo pitkään puhunut siitä, että aikuisen tulisi aina perehtyä ennalta lapselle ääneen luettavaan kuvakirjaan, jotta hän osaa orientoitua lapsen reaktioihin.

Yksinäinen merenneito on hyvä esimerkki kuvakirjasta, joka edellyttää aikuisen esiluennan. 

Kun aikuinen on ensin itse tykönään sisäistänyt tarinan viestin, hän pystyy jakamaan sen lapsen kanssa yhdessä kirjan herättämistä ajatuksista keskustellen.  

Tukiverkostoista huolimatta nuori kaipaa vanhemman hyväksyvää ja arvostavaa katsetta Tiia Mattilan säeromaanissa

  

Tiia Mattila: Selviämisen soittolista, 246 sivua. Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa. 
 

 
Tiia Mattilan viime vuonna ilmestynyt esikoinen, säeromaani Humalan soundtrack palkittiin alkuvuodesta Topelius-palkinnolla. 
 
Yläkoululaisen Iiron tarina täydentyy nyt jatko-osalla Selviämisen soittolista. 
 
Iiro on muuttanut epävakaiden kotiolojen takia parhaan ystävänsä Topin perheeseen.
 
 
Iiron tukiverkostoon kuuluu onneksi myös kummitäti Annika. Hän yrittää vakuuttaa pojalle, että 15-vuotiaalla ei tarvitse olla vielä kovin kauaskantoisia tulevaisuuden suunnitelmia. 
 

–     –  ” Ei sun tarvii 
viisitoistavuotiaana tietää,
mitä haluat loppuelämältäs. 
Moni opiskelee
useemman ammatin elämänsä aikana
tai päätyy tekemään ihan jotain muuta
kuin mitä on opiskellu.
Eikä kummassakaan ole mitään väärää.”

 
Tuntuu hyvältä lukea tällaisia aikuisen järjen ääniä nykyaikana, jolloin nuoruuden kuvaus niin mediassa kuin tosielämässäkin näyttää äityvän entistä suorituskeskeisemmäksi.
 
 
Iiron alkoholisoituneet ja monin tavoin elämässään sivuraiteelle ajautuneet vanhemmat yrittävät nyt ryhtiliikettä ja tekevät aloitteen paikata rikkoutuneita välejä.  
 
Sattumalta äiti tulee töihin samaan kahvilaan, missä Iirokin on koulun jälkeen töissä. Niinpä pojan on vaikea unohtaa solmulle menneitä suhteita.
 
Samaan aikaan Topin ja Iiron kaverisuhde syventyy uudelle tasolle, ja siitäkin aiheutuu Iirolle päänvaivaa. Isällä on nimittäin jyrkät mielipiteet homoista.

Perhedynamiikan häiriöistä ja luottamuksen menettämisestä huolimatta Iiro kaipaa vanhemmiltaan hyväksyntää. Tätä vaikeaa ja monisyistä asiaa Mattila kuvaa myötäeläen ja uskottavasti.  
 
Mattila puhuttelee kiitossanoissaan nuoria lukijoitaan, joilla on Iiron tavoin vaikeuksia saada omilta vanhemmiltaan hyväksyntää seksuaaliselle suuntautumiselleen. 

Valtaosassa kotimaisia nuortenkirjoja on jo siirrytty entistä moniarvoisempaan ja sallivampaan ajatteluun koskien yksilön seksuaalisesta identiteettiä.

Siksi 2020-luvulla tällainen vanhempien homofobian kuvaus tuntuu jo hieman aikansa eläneeltä, joskin sen kuvaamiselle varmasti ja valitettavasti on edelleen tarvetta.  

Topi on kuitenkin valmis aluksi sopeutumaan Iiron toivomaan ”kaappisuhteeseen”. 
 
Iiron vanhempien homofobia rinnastetaan viitteellisesti myös heidän alhaiseen koulutustasoonsa. 

Sen sijaan kaikissa muissakin toimissaan fiksut, sallivat ja valveutuneet Topin vanhemmat ovat nopeasti tehneet päättelyitä poikien lähentyneistä väleistä.
 
Säeromaanin muoto tuntuu jatkuvasti etsivän uusia uomia, jotka mahdollistavat parhaimmillaan vähän lukeville nuorille kannustavia ja riittävän helppolukuisia elämyksiä. 
 
Tiia Mattilan säeromaaneissa puhekielisyys ja dialogi keventävät kokonaisuutta.
 
 
Kukaties Mattila vielä jatkaa Iiron itsenäistymisen kuvausta?  Säeromaani-formaatissa ei muistini mukaan olekaan aiemmin Suomessa ilmestynyt samasta päähenkilöstä kertovia sarjakirjoja. 

Pingistä sanoilla, mutta onneksi myös aitoja kohtaamisia

 

Salainen paikka. Tarinoita ystävyydestä. Kuvittanut Cecilie Ellefsen.  156 sivua. Suomentaneet Virpi Vainikainen, Sirkka-Liisa Sjöblom, Tapio Koivukari ja Kaija Anttonen. Tammi 2025. 
 

Yhteispohjoismaiset lyhytproosakokoelmat tarjoavat luontevan alustan kurkistaa nykytarjontaan aikana, jolloin pohjoisten naapurimaiden lasten- ja nuortenromaaneja käännetään Suomeen entistä vähemmän.
 
Salainen paikka. Tarinoita ystävyydestä sisältää novellit 11 pohjoismaiselta kirjailijalta. 

Mukana ovat kaikki viisi pohjoismaata eli Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska sekä Färsaaret ja kaksi pohjoissaameksi kirjoitettua tarinaa. 

Todennäköisesti kokoelma ilmestyy kaikissa Pohjoismaissa, vaikka asiaa ei kirjassa tuodakaan esille. 
 

Edellisen vastaavan kokoelman lastenrunoudesta Tammi julkaisi vuonna 2003: Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille.
 
Tarinoita yhdistävänä säikeenä kulkee ystävyys sekä siihen liittyvät monet hankauspisteet.
 
Kokoelmassa kuvattujen lasten ja varhaisnuorten ikähaarukka on iso: alakoulun kakkosluokkalaisista aina yläkoululaisiin asti. 
 
Monessa tarinassa on kyse kiusaamisesta, ennakkoluuloista tai kivuliaasta siirtymästä lapsuuden ja nuoruuden välitilaan. 

Valtaosa tarinoista on realistisia, mutta kokoelman avaustarinassa, tanskalaisen Zakiya Ajmin ”Pyjamabileissä” 12-vuotiaan Boletten vanhemmat ovat sitä mieltä, että tämän pitäisi jo luopua mielikuvitusystävästään Sallysta. 
 
Suomesta mukana on kaksi kirjailijaa, Siri Kolu ja Maria Turtschaninoff. 

Siri Kolun ”Alvar ja ajatustenkuuntelulaite” -tarinassa poika saa vanhemmiltaan 10-vuotispäivälahjaksi kojeen, jonka avulla on mahdollista kuulla toisten ajatuksia. Isä kuitenkin muistuttaa, että laite vie paljon sähköä, joten sitä voi käyttää korkeintaan kolme kertaa.  
 

Laitteessa oli pieni megafoni ja siitä lähtivät kuulokkeet. Megafoni ei toistanut ääntä. Se imi ajatuksia. Alvar odotti kihisten koulun alkua, että saisi kokeilla laitetta luokkakavereihin. Laitteen käyttäminen vanhempien ajatuksien lukemiseen olisi ollut latauksen tuhlaamista. 

 
Hyvin nopeasti Alvar kuitenkin päättää lopettaa laitteen käytön. Hän saa nimittäin pian vahvistuksen oletuksilleen, että myös muilla luokkakavereilla on hänen laillaan kaikenlaista vastusta ja säätöä elämässään. Salakuuntelusta ei saa kuin pahan mielen.  
 
Maria Turtschaninoffin ”Salainen paikka” on antanut nimen kokoelmalle. Tarina kuvaa uusperhekuvioista aiheutuvaa kitkaa perhedynamiikassa. Minäkertoja on kaivannut yhteisiä hetkiä äidin kanssa.

Äiti paljastaa kesämökin lähellä metsän siimeksessä olevan piilopaikan, jossa he  viettävät merkityksellistä laatuaikaa. Kun minäkertojalapsi haluaa myöhemmin palata salaiseen paikkaan, metsä on avohakattu tunnistamattomaksi. 
 
Malin Eriksson Sjögardin ”Silja” kuvaa lähes inhorealistisesti varhaisnuorten välistä sananvaihtoa, jossa ”pelataan pingistä sanoilla”. 

Silja  on ajautunut  kaveriringin äärilaidalle. Vähitellen tarinan  minäkertoja Pepsi havahtuu että hän on syyllistynyt yhdessä muiden kanssa kiusaamaan Siljaa, vaikka kyse ei olekaan äärimmäisistä teoista, kuten pään työntämisestä vessanpönttöön. 

Pepsin moraalinen ryhtiliike ei kuitenkaan osu maaliinsa, koska  Silja osoittautuu vahvemmaksi kuin muut ovat uskoneet.
 
 
Espen Eiran ”Lauttalaituri” ja Liv Tone Boinen ”Uusi alku” on kumpikin kirjoitettu pohjoissaameksi ja ne on suomentanut Kaija Anttonen. 

Kummassakin arkikertomuksessa korostuvat luonto ja saamelaisen yhteisön uskomukset. 
 

Mentiin selvästi jo kohti kesää. Kevät oli ollut pitkä ja kylmä. Juuri niin kuin mummo oli ennustanut. Hän kertoi aina kevättalvellla Niilasille, millalinen keväästä tulisi. Hän oli oppinut äidiltään, kuinka ennusmerkit tunnistetaan, ja äiti puolestaan oli oppinut ne omalta äidiltään. 

”Niilas, jos valkoiset pikkulinnut, pulmuset, parveleivat kevään korvalla, keväästä tulee viileä.” / Espen Eira: "Lauttalaituri"

 
Äidin työmatkan takia Niilas lähetetään sukulaisten hoteisiin Pohjois-Norjaan. Siellä poika tutustuu Mukhtariin, joka perhe on asunut aikaisemmin Afganistanissa ja joutunut jättämään kotimaansa. Erilaiset kulttuuritaustat eivät estä poikia ystävystymästä lyhyen vierailun aikana. 
 
Toinen pohjoissaameksi kirjoitettu tarina ”Uusi alku” niveltää yhteen Emman ja hänen äitinsä lapsuudenkokemuksia. Emman isoäiti on sairastunut ja Emma a äiti muuttavat äidin kotipaikkakunnalle. Naapurissa asuu äidin vanha koulukaveri, jota äiti on aikoinaan kiusannut.

Kertomuksessa nuorempi sukupolvi osoittaa ennakkoluulottomuutta ja antaa mallia anteeksiannosta ja erilaisuuden hyväksymisestä.
 
 
Kokoelman mieleenjäävin ja ehdottomasti omintakeisin kertomus on islantilaisen Lóa Hlín Hjálmsdottirin ”Lasten pöytä”. Se kiteyttää hurmaavasti lasten ja aikuisten välisen todellisuuden erillisyyden. Toisilleen ainakin osittain tuntemattomat eri ikäiset lapset ja nuoret liittoutuvat yhteen rintamaan, kun aikuiset määräävät heidät huolehtimaan parivuotiaasta taaperosta, jotta aikuiset saavat juhlia ilman huolen häivää. 

Katastrofihan siitä sukeutuu. Tarinan näkee mielessään hirtehisenä lyhytelokuvana.
 
Kokoelman on kuvittanut norjalainen Cecilie Ellefsen. Kuvitus jää somistavaksi poimiessaan tarinoista pieniä yksityiskohtia.
 
 

 

Älä oleta minusta mitään, mutta kuuntele ja ole vierellä

 

Jyri Paretskoi: Sinä et tiedä minusta mitään, 128 sivua, Karisto 2026. Kansikuva Iiris Uusitalo.
 

Nuorille suunnatun lyhytproosan tarjonta on kasvanut mukavasti samaa tahtia kentällä havaitun tarpeen kanssa. 

Erityisesti yläkouluissa hyödynnetään novelleja, tarinoita tai kertomuksia enenevässä määrin osana äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta. 

Jyri Paretskoi debytoi vuonna 2013 Shell´s Angles -sarjan (Karisto 2013–2019) samannimisellä avausosalla, jossa varhaisen teini-iän iloja ja vastoinkäymisiä työstettiin huumorilla.  

K15-sarjassa Otava (2018–2020) huumori oli entistä ronskimpaa, kun mopopojat kiinnostuvat päristelyä enemmän tytöistä ja tykkäämisestä. 

Sittemmin Paretskoi on kirjoittanut pari helppolukuista lastenkirjaa lukutaidon alkuun ja Metallinetsijät -sarjaa (Karisto, v:sta 2023).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Sinä et tiedä minusta mitään on ilmaisultaan huomattavasti tekijänsä aiempia teoksia mollisointuisempi, mikä toki selittyy myös aiheen painavuudella ja ajankohtaisuudella.  
 
Viisaasti Paretskoi on rajannut kuvauksen ulkopuolelle lähes kokonaan moniongelmaisten nuorten vanhemmat ja muut läheiset sekä kouluterveydenhuollon. 

Näin fokus pysyy vain ja ainoastaan nuorissa ja heidän kamppailussaan. 
 
Hyvää tekeviä liikahduksia, havahtumisia ja pieniä kurssinmuutoksia tapahtuu etupäässä eri ikäisten nuorten välisissä kohtaamisissa. Niissäkin Paretskoi välttelee dramaattisia vastakkainasetteluja. 

Nuorilla on erilaisia taustoja ja elämänkohtaloita, mutta mielen isommat tai pienemmät järkkymiset eivät  suoranaisesti liity vanhempien tulotasoon tai heidän antamiinsa elämän eväisiin. 

Kokoelman nuoret antavat toisilleen eräänlaisia syötteitä muokata ennakkoluulojaan tai oletuksiaan toisista.
 
”Varapikkusisko” -tarinassa Hilla kiteyttää hyvin kokoelman moton: 
 

– Kaikilla on jotain. Ei kaikki aina näy päälle päin. Tai kaikkea ei välttämättä halua näyttää.

Sinä et tiedä minusta mitään ketjuttaa erillisissä kertomuksissa esiintyvien   nuorten elämänkohtaloita toisiinsa. Kokoelman lopusta löytyy listaus nuorista ja heidän välisistä suhdeverkostoistaan.

Tekniikka sopii erityisen hyvin lyhytproosaan. Erilliset tarinat kerryttävät lukijan tietämystä ja yksityiskohtia nuorten elämästä. 

Samanlaista henkilöiden linkittämistä löytyy mm. Nadja Sumasen novellikokoelmasta Sade on kaikille sama (Otava 2021) sekä Terhi Rannelan kokoelmasta Vaarallinen keli (Otava 2023).

Paretskoi on kertonut saaneensa sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen  toimiessaan nuorille suunnatun kirjoituskilpailun raadissa. Hän odotti saavansa lukea iloisia ja huolettomia tekstejä, mutta hämmästyi, kun teksteissä oli niin paljon   lohduttomuutta, epävarmuutta ja näköalattomuutta.  

Paretskoi on konsultoinut nuorten parissa työskenteleviä mielenterveyden ammattilaisia.
 
Jyri Paretskoi on työskennellyt vuoteen 2020 asti yläkoulussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Niinpä kokoelman paras ja kauaskantoisin anti löytyykin hieman yllättäen teoksen lopusta, Jälkikaiku-osiosta, jonne hän on laatinut eri kertomuksiin nivellettyjä tarkentavia kysymyksiä. 
 
Luetun ymmärtämisen testaamisen sijasta kysymysten tavoitteena on pikemminkin halu  kannustaa nuoria keskustelemaan luetusta yhdessä ja näin myös madaltaa mielenterveyden haasteisiin liiittyviin aiheisiin usein kohdistuvaa tabu-luonnetta.
 
 
Paretskoi tuntee kollegansa ja tiedostaa tarpeen tällaiselle opetusmateriaaleille.
 
 
 
 
 
 

Hätkähdyttävä kuvaus lapsuuden angstista, joka kuitenkin lopulta taittuu elämäniloksi ja toiveikkuudeksi

Matilda Gyllenberg: Tusen timmar tystnad. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2025.
 
Matilda Gyllenberg: Hundra dagar hemma. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2022.

 

Det finns ett ord för såna som jag. Den heter hemmasittare. Staden har ett program för hur de ska hanskas med oss. (Hundra dagar hemma.)

 
 
Ruotsalaisilla lastenkirjailijoilla on ollut kautta aikojen aivan erityinen taito kuvata lapsuuden kipupisteitä samastuttavasti siten, että pahin angsti taittuu aina myös keventävällä huumorilla tai muulla arkeen tukevasti kiinnittyvällä ankkurilla.  
 
Mielestäni on perusteltua sanoa, Matilda Gyllenbergin kahdessa lastenromaanissa kajastelee Barbro Lindgrenin tuotanto, erityisesti 1970-luvulla ilmestyneet lastenkirjat  Erittäin salaisia juttuja  ja Varpunen.

Hundra dagar hemma ja Tusen timmar tystnad kertovat 11–12-vuotiaasta tytöstä, Nikestä. 
 
Ensimmäisen osan voi tulkita ottavan kantaa myös koronasta johtuneen poikkeusajan kuormittavaan vaikutukseen alakouluikäisten elämässä. 
 
Nikeä – joka tosin hetkellisesti haluaa vaihtaa nimensä, koska ei halua että hänet yhdistetään kansainväliseen urheilubrändiin – ahdistaa moni asia siinä määrin, että kouluun lähtemisestä on tullut entistä vaikeampaa.
 
Yhteys parhaaseen kaveriin Miaan säilyy kuitenkin rikkumattomana. 

Tytöt tapaavat koulun jälkeen ja viikonloppuisin.
 
Äiti on neuvoton ja ihmettelee, miksi tyttärestä on yhtäkkiä tullut erilainen.  
 
Nike vastaa äidilleen rationaalisesti: 

 

”För att jag är sån här. Det är dina gener och det är du som  har uppfostrat mig, tänk på det!”

 
Apua haetaan ja sitä myös saadaan, vaikka tärkeimmät oivallukset tapahtuvatkin Niken pään sisällä. 

Vähitellen, saadun tuen ja ennen kaikkea läheisten ansiosta, toimintatavat myös muuttuvat.    
 
Nike säilyttää ihailtavasti arvostelukykynsä täyttäessään koulukuraattorin masennuskyselyä.
 

Sen gick jag fylla i en blankett med ännu fler frågor: Om jag har aptit, hur många gånger den senaste veckan jag har tänkt på självmord och hur ja ful jag tycker att jag är pp en skala från ett till fem. Helt sjukt! (Hundra dagar hemma.)

 
Vaikka  Nike arvostaakin äitinsä ponnisteluja koulun ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, hän miettii myös välillä,  kenen puolella äiti loppujen lopuksi haluaa olla. 
 
Nike saa lopulta diagnoosin: 
 

Social fobi. Det hörs ju direkt att det betyder att man är livrädd för människor. Man kan inte låtsas att det är något bra. (Hundra dagar hemma.)

 

Maria Sannin hurmaava kuvituskuva, jossa
Nike ja Mia loihtivat barbie-nukeilleen uuden ja
uskottavan anarkisti-ilmeen. Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Hundra dagar hemma
(Förlaget 2022). 

 
Gyllenberg ei kuitenkaan tee Nikestä sääliteltävää rassukkaa. Iltaisin ja viikonloppuisin tytöt ovat hyvinkin aktiivisia. 

Rankkojen aiheiden vastapainoksi Gyllenberg on punonut molempiin kirjoihin 

dekkarijuonta,  joka taittaa onnistuneesti pahimman kärjen angstilta ja apeudelta.  

Avausosassa tytöt ratkovat uimahallin oletettua tuhopolttoa ja jatko-osassa he kuulevat Hämeenlinnan naisvankilasta karanneesta vangista.  Samaan aikaan uutisen kanssa koululle tulee uusi, hieman kummallisesti käyttäytyvä rehtori. 

Epäilyksen kaavat ovat kirjoissa samanlaisia: lukijankin on helppo mennä tyttöjen vedenpitävien todisteiden kyytiin, mutta lopulta sekä tytöt että lukija saavat huomata, että ihmisiä ei kannata leimata heppoisin perustein! Niken ”sairaskertomuksen” ohessa tytöt ratkovat myös kaupungin uimahalllin oletettua tuhopolttoa.

 
Tusen timmar tystnad jatkaa Niken ja äidin tarinaa. 
 
Siinä Nike on palannut kouluun ja aloittaa kuudennen luokan. 
 
Mia kiteyttää heidän uuden sosiaalisen asemassaan tapahtuneen muutoksen: 

”Vi är störst i skolan nu”, sa hon, ”Här är det vi som bestämmer”.

 
Nike kokee elävänsä kahdessa todellisuudessa: koulussa tapahtuu paljon, mutta kotona on hiljaista ja ahdistavaa. Äiti haluaa vain nukkua ja purskahtaa itkuun pienimmästäkin.
 
Siksi Niken on vaikea puhua asiasta aluksi edes bestikselleen Mialle. 

Oivaltava arkinen kuvituskuva Niken äidin alkavasta alakulosta
tämäkin. Maria Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025).   

 
Gyllenberg on kuitenkin rakentanut myös tässä jatko-osassa Niken ympärille vankan tukiverkoston. Vaikka hänen isänsä asuukin uusperheensä kanssa Kööpenhaminassa, niin onneksi isäkin Kööpenhaminassa uusperheensä kanssa asuva isä havahtuu onneksi ajoissa muuttamaan vakiintuneita toimintakuvioitaan. 

Myös äidin miesystävä luovii taitavasti Niken ja tämän äidin tunneilmausten välimaastossa. 

Tärkein tukija on kuitenkin ilmastonmuutoksesta ja lintujen tarkkailusta kiinnostunut isoäiti. 
 

 
 

Gyllenbergin lastenromaaneissa on paljon yhtäläisyyksiä myös Veera Salmen  Ihan tavallisen Fionan kanssa. 

Salmen Fiona on jo aloittamassa yläkoulun, mutta nauttii vielä muutaman ystävänsä kanssa myös leikistä ja mielikuvituksesta. Niken tapaan myös Fiona kokee koulun yht äkkiä niin ahdistavaksi, että ei halua mennä sinne. 
 
Gyllenbergin Hundra dagar hemma -kirjasta löytyy hieno kohtaus, jossa Mia ja Nike leikkaavat barbeilleen anarkismin vaativat uudet kampaukset: 
 
 

Klippa ett stort hål för huvudet och två mindre på vardera sidan som ärmhal, och rita ett stort svart A med en cirkel runt med tusch mitt på magen. Det omringande A:et är en symbol för anarki. anarki betyder att ingen får bestämma över någon annan, utan att alla bestämmer över sig själva. Det finns inga lagar att bryta emot, och de vuxna tvingar inga sina barn att göra sånt de inte vill.

 

Maria Sann ei epäröi kuvata  sysitummiakaan mielen syövereitä.
Tässä kuvituskuvassa tosin jo lähes kadonnut yhteys Niken ja äidin
välillä on jo palautumassa. Sannin kuvitusta Matilda Gyllenbergin
lastenromaaniin Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025). 

Maria Sannin mustavalkoinen kuvitus välittää upeasti Niken ja tämän läheisten tuntoja. Vaikka lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa nelivärinen kuvitus on jo pikemminkin sääntö, niin näihin kirjoihin värikuvitus ei olisi kerta kaikkiaan edes sopinut.
 
Sann ei epäröi välittää kuvituksissaan myös keskushenkilöiden mustia syövereitä.
 
 
Hundra dagar hemma oli ilmestymisvuonnaan Runeberg Junior -ehdokkaana. 

Tusen timmar tystnad oli ehdolla Topelius -palkinnolle.