Maajoukkuelätkän hohdokasta glamouria, kanafileitä ja loikkimistreenejä

 

Annukka Salama: Sulamispiste. Kuvittanut Satu Ovaskainen. 259 sivua. WSOY 2025. Kansikuva Satu Ovaskainen.
 

 

Urheilussa pärjäämiseen – siis oikeasti pärjäämiseen kovalla tasolla – tarvitaan tietyllä tavalla vinksahtaneet aivot. Ei riitä, että on valmis tekemään omaehtoista treeniä seuran järjestämän harjoittelun lisäksi. Sitä on oltava valmis tekemään verenmaku suussa. Pitää rakastaa voittamista ja on pakko vihata sydämestään häviämistä. Niin paljon, että kakkoseksi jäämiselle ei ole tilaa. Ettei ole enää mitään, mitä oisi voinut tehdä lisää pärjätäkseen paremmin.

Näin ajattelee Annukka Salaman Sulamispisteen toinen keskushenkilö, tamperelainen 17-vuotias Oliver eli Olli. 

Hän on lupaava ampumahiihtäjä, mutta haaveilee silti, että voisi pelata jääkiekkoa myös muualla kuin yksinään kodin lähellä olevan kaivoksen jääkentällä.
 
Uskomattomien sattumien ja muiden onnenkantamoisten kautta Olli saa paikan ”jääkiekkolinjalta”, joka valmentaa lahjakkaita jääkiekkoilijoita nuorten maajoukkueeseen.  
 
Elämänmuutos on melkoinen ja Ollin on vaikea totutella uuteen rooliinsa: kaikki muut ovat olleet ammattimaisessa valmennuksessa kolmivuotiaasta lähtien ja hän kokee olevansa vain ”hiihtäjä, keskinkertainen hodarien paistaja ja lukiolainen”. 
 
Alkuhuuman jälkeen Olli saa huomata, että maajoukkuelätkä on hohdokkaan glamourin sijaan sittenkin enemmän kanafileiden syömistä ja loikkimistreeniä. 
 
 
Ollin äidillä on syynsä vastustaa poikansa lajin vaihtoa. 

Entinen luokka- ja poikakaveri Elias on aluksi Ollin ainoa tukija ja myötäeläjä uudessa elämänvaiheessa. Olli ja Elias vaihtavat taajaan puhelinviestejä, joissa Olli kertoo  tuoreimmat uutiset ja kokemukset jääkikekkokaukalosta ja sen ulkopuolelta. 
 
Sulamispisteen jännityskertoimet tihentyvät vähitellen Ollin ja hänen etäältä fanittamansa Ruotsin maajoukkueessa aiemmin pelanneen Niklaksen välille. 

Niklaksella on kaksoiskansalaisuus, koska hänen äitinsä on suomalainen, ja äidin vakavan sairauden takia Niklas saa siirron Suomen valmennukseen. 

Pienikokoinen ja olemukseltaan hintelä 
Niklas herättää alusta asti Ollissa tunnekuohaa.
Satu Ovaskaisen kuvitusta Annukka Salaman
nuortenromaaniin Sulamispiste (WSOY 2025).

Kun pojat joutuvat Ollin ankarasta vastustuksesta huolimatta jakamaan saman huoneen, lataus kasvaa entisestään. 

Poikien välisen alituisen nokkapokan ja verbaalisen kuittailun takaa kuultavat – tietenkin – ennen pitkää myös  suuremmat tunteet. 

Näiltä osin Salaman ketterä vuoropuhelu tuo kaikissa mausteissaan mieleen Jane Austenin romaanit, jos moinen epätodennäköinen vertauskohta sallitaan.
 
Salaman romaanin voi lukea myös modernina toisintona vanhoista sisäoppilaitosmiljööseen sijoittuvista nuortenkirjoista. Joukkueen jäsenten välinen lojaalisuus on horjumatonta ja hyvä yhteishenki kannattelee luonnollisesti sekä vapaa-ajalla koulun asuntolassa, treeneissä kuin tärkeissä otteluissakin. 

Joukkueen avarakatseisen kapteenin luonnekuva täydentyy myös
kuvituksessa. Satu Ovaskaisen kuvitusta Annukka Salaman nuortenromaaniin Sulamispiste (WSOY 2025).

 
Joukkueen mielialaa niin myötä- kuin vastamäessäkin kannatteleva kapteeni Härkönen eli Häikkä on tyyppinä hurmaava ja avarakatseisuutensa takia melkein liian hyvä ollakseen uskottava:

 

”Jääkiekkoa pidetään maskuliinisena lajina, enkä mä vänkää muuttaa sitä. Kyllä te saatte olla halutessanne miehisiä. Ei kukaan voi kieltää sellaista. Mutta me saadaan itse määritellä mitä maskuliinisuus on. Jos haluaa luistella mun joukkueessani, siihen ei kuulu homofobia, naisviha eikä mikään muukaan ennakkoluulo. Mä en voi määrätä mitä te ajattelette päänne sisälle, mutta näissä paidoissa te ette ilmennä tollasta paskaa ulospäin, vaan pidätte mölyt mahassanne. te olette vannoneet valan kunnioittaa ihmisiä kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella. Käyttäytykää sen mukaan.”

 

Satu Ovaskainen hyödyntää myös sarjakuvamaista kerrontaa.
 Ovaskaisen kuvitusta Annukka Salaman nuortenromaaniin 
Sulamispiste (WSOY 2025).

Sulamispiste kuvaa siekailematta poikien välistä rakkautta ja suoranaista kiihkoa.  

Sellaisena se on valovuosien päässä 1990-luvun ja vuosituhannen taitteen kotimaisista nuortenromaaneista, joissa homoseksuaalisuus näyttäytyi vielä pääosin päähenkilölle piiloteltavana ja hävettävänä asiana. 

Etenkin Ollin äidin luonteva suhtautuminen Niklakseen hakee vertaistaan kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa.
 
Jälkisanoissaan Salama kertoo, että halusi kirjoittaa eräänlaisen utopian siitä, millaista koppipuhe ja jääkiekkokulttuuri voisi olla. 

Hän inspiroitui Janne Puhakan (1995–2024) urasta jääkiekkoilijana ja oli Puhakkaan myös romaanin käsikirjotuksen alkuvaiheessa yhteydessä. 

Puhakka oli ensimmäinen SM-liigassa pelannut jääkiekkoilija, joka kertoi avoimesti homoseksuaalisuudestaan. Kun Puhakka joutui aiemman puolisonsa henkirikoksen uhriksi lokakuussa 2024, Salama koki aivan uudella tavalla tärkeäksi saattaa käsikirjoituksen loppuun asti.  
 

Kuvituksessa tulee oivaltavasti esille
jääkiekolle tyypillinen fyysisyys. Satu Ovaskaisen
kuvitusta Annukka Salaman nuortenromaaniin
Sulamispiste (WSOY 2025).

Sulamispisteen edustaman homoromanssi-genren kansainvälisenä esikuvana voi pitää brittiläisen Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvaromaaneita.  Sulamispisteen on kuvittanut itseoppinut kuvittaja Satu Ovaskainen (s. 2002). Hän otti yhteyttä Salamaan tehtyään fan artia tämän nuortenkirjojen pohjalta.  Ovaskaisen animestakin piirteitä ammentava tyyli taipuu niin intensiivisten poikien välisten tunnelatausten kuin kiihkeiden jääkkiekko-otteluidenkin kuvaukseen. 
 
Ovaskaisen kuvitus Sulamispisteeseen onkin taas yksi mainio todiste nuortenromaanin uudesta visuaalisuudesta.

Urheilusta on tullut yksi varteenotettava keino houkuttaa nuoria ja erityisesti poikia kirjojen pariin. 

Sulamispisteen kaltaista viihdyttävän ja nopealukuisen lukuromaanin kaavaa on hyödyntänyt myös Jukka Behm jalkapallomaailmasta kertovassa Ihmepoika-trilogiassaan (Tammi 2023–2015), jonka viimeinen osa Skorpionin isku, ilmestyi kesällä. 

Leonia ja Ollia yhdistää myös isättömyys ja vaatimattomat lapsuuden kasvuolot. 

Nuortenromaani huippu-urheilun ytimestä

Riikka Smolander-Slotte: Armoton unelma. 240 sivua. Otava 2022. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

 

Realististen nuortenromaanien määrä on viime vuosina Suomessa huomattavasti vähentynyt. 

 

Olen jopa kuullut, että isoilla kustantamoilla olisi nykyisin kiintiötkin sen suhteen paljonko vuositasolla kotimaista ja käännettyä nuortenkirjallisuutta julkaistaan.  

 

Tätä taustaa vasten iloitsen erityisen paljon jokaisesta uuden kotimaisen tekijän nuortenromaanista. 

 

Riikka Smolander-Slotte on liikunnanohjaaja ja Yle Urheilun urheilutoimittaja.  Armoton unelma pohjautuu tositarinoihin, joihin hän on törmännyt toimittajana ja liikkuessaan urheilupiireissä.

 

Romaanissa seurataan minäkertoja Iinan voimisteluharrastusta kuusivuotiaasta varhaiseen aikuisuuteen asti. Kunnianhimo kasvaa nopeasti ja treenaamiseen tulee tavoitteellisuutta, kun Iina pääsee kansalliseen edustusryhmään. 

Ryhmän valmentajasta, Karinista, tulee Iinalle idoli, jonka vaatimusten ja odotusten täyttäminen menee lopulta kaiken muun edelle. 

 

– Teidän elämä se on yhtä vaahtokylpyä, jos meidän aikaan vertaa. Te ette sellaista menoa kestäisi, Karin joskus sivalsi meille. 

 

 

Kotijoukkojen tuen merkitys tuodaan romaanissa nasevasti esille:

 

– Kuljeta, kannusta, kustanna! Siinä meidän tulevaisuus, äiti virnisti iskälle yhden vanhempainkokouksen jälkeen. 

 

Voimistelu on näyttävä laji, ja siksi somenäkyvyys on korostunut harrastuksessa. Iinakin ryhtyy seuraamaan valmentajansa sosiaalisen median päivityksiä: kuka valmennettavista on kulloinkin enemmän esillä, kuinka keho ja voimistelijan olemus korostuvat sosiaalisen median kuvavirrassa. 

 

Iina on järkevä ja kriittinen nuori, joka uskoo olevansa turvassa harrastuksen lieveilmiöiltä:

 

Olin kuullut ikäviä tarinoita huippuvoimistelijoista, jotka olivat vetäneet itsensä piippuun. Jodelin voimisteluaiheisella keskustelupastalla juoruttiin, että yksi maan ykkösvoimistelijoista oli viety kansainvälisistä kisoista kotiuduttuaan suoraan sairaalan psykiatriselle osastolle, kun pää ei kestänyt. Muistan ihmetelleeni, mihin tyttö hävisi kisojen jälkeen. Hänestä ei puhuttu enää missään, hän ei ollut mukana kuvissa eikä hän jatkanut enää edustusryhmässä. Elämä kävi liian rankaksi, kun piti menestyä treeneissä, kisoissa ja koulussa. Olin tapauksesta kauhuissani, mutta onnellinen siitä, että minulle ei voisi mitenkään käydä vastaavaa.

 

Vähitellen Iinan todellisuudentaju kuitenkin horjuu ja hän on valmis uhraamaan oman hyvinvointinsa ja onnellisuutensa saavuttaakseen yhä parempia tuloksia.  Valmentaja Karinin tylytys saa yhä ikävämpiä sävyjä, mutta silti Iinan on ”helppo kellua” hänen suosiossaan. Aiemmin tiivis sidos parhaimpiin ystäviinkin rakoilee. 

 

Smolander-Slotte kiteyttää romaaniinsa kilpaurheilijan kunnianhimon ja nuorelle tyypillisen halun kiinnittyä kodin ulkopuoliseen aikuiseen auktoriteettiin. 

 

Armoton unelma on hyvä esimerkki kotimaisesta nuorille suunnatusta sick litistä. Iina joutuu käymään todella syvissä vesissä, ennen kuin hän havahtuu valmentajan vallankäytön kohtuuttomuuteen. Parantuminen ja psykiatrisen avun saaminen kuvataan melko nopeaksi ja helpoksi prosessiksi.

 

Kauniisti kuvataan Iinan omaan oivallusta, joka laukaisee tervehtymisen: 

 

En enää piiloutunut, valehdellut ja peitellyt itseäni. Ensin tulin esiin muille, koska se oli helpompaa. Vasta sitten itselleni.

 

Iina pystyy vihdoin näkemään ihailemansa valmentajan uudessa valossa:

 

Tällä kertaa en säälinyt itseäni vaan Kaarinia. Tuota pientä, teräväkielistä naista, jonka piti rakentaa omaa egoaan kiusaamalla, nöyryyttämällä ja manipuloimalla. – – 

 

Smolander-Slotte kirjoittaa vetävästi ja lukijan koukuttavasti. 

Yksi asia jää romaanissa kuitenkin kaihertamaan. 

Armoton unelma sortuu nimittäin ison ja valitettavan yleisen ja ajakohtaisen ilmiön maton alle lakaisemiseen samaan tapaan kuin viime vuosina ilmestyneet alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertovat varhaisnuorten- ja nuortenromaanit. 

Karinin käytöstä ei tuomita muiden seuran aikuisten tai lasten ja nuorten vanhempien taholta saati että hän saisi konkreettista rangaistusta toiminnastaan. Tältä osin Armoton unelma siis kannustaa edelleen ylläpitämään vaikenemisen kulttuuria. Tekijän jälkisanat lukijalle eivät juurikaan pelasta asiaa, vaikka hän kehottaakin vastaavanlaiseen tilanteeseen urheilumaailmassa joutunutta nuorta puhumaan rohkeasti tutulle aikuiselle ja muistamaan, että nuori ei ole itse syyllinen. 

 

Uutuusromaanin ratkaisu tuntuu omituiselta etenkin siksi, että pari vuotta sitten Suomen taitoluisteluliittoa ravisteli muodostelmaluistelun valmentajaan liittyvä kohu-uutisointi, jossa entiset valmennettavat toivat esille traumatisoivia kokemuksiaan valmentajansa nöyryyttävästä ja alistavasta käytöksestä ja vuosia jatkuneesta henkisestä väkivallasta. Valmentajan epäasiallinen käytös aiheutti nuorille urheilijoille mielenterveysongelmia ja syömishäiriöitä. Asia hoidettiin Taitoluisteluliiton sisällä siten, että valmentajalle langetettiin vuoden mittainen toimintakielto, jonka jälkeen hän on jatkanut aiempaa työtään valmentajana. 

 

Nykynuortenromaanilta tulisi mielestäni vaatia lapsen ja nuoren henkistä ja fyysistä koskemattomuutta käsittelevien aihealueiden osalta aivan erityistä moraalista suoraselkäisyyttä.  

 

Smolander-Slotte on aiemmin kirjoittanut elämäkerran ralliautoilija Jari-Matti Latvalasta. Nuortenromaanin lisäksi häneltä on ilmestynyt tänä vuonna kirja nuoren koripallon pelaajan Awak Kuierin menestyksestä kansainväliseksi urheilutähdeksi.

Me ollaan sankareita kaikki

 

Mika Wickström & Arto Nyyssönen: Mörkö-Marko, 80 sivua, Arktinen banaani 2021. 

 

 

Seuraavana kesänä kasvu vain yltyy. Polvia ja sääriä särkee, vaikkei tekisi muuta kuin istuisi aloillaan. Jotkut jo pohtivat, kannattaisiko pojan harkita lajinvaihtoa. Ei tuollaisia hujoppeja ole kiekkokaukaloissa nähty, ja jos onkin, niin puolustajia niistä tehdään. 

Marko kuitenkin vannoo hiljaa itsekseen: ”Emmää pelaamista lopeta, vaikka kasvaisin kaksimetriseksi.”

 

Mika Wickströmin ja Arto Nyyssösen tietokuvakirja Mörkö-Marko ilmestyi jo viime vuonna, mutta on nyt Marko Anttilan eilen Pekingin olympialaisten jääkiekon loppuottelussa syöttämän ratkaisevan voittomaalin ansiosta erityisen ajankohtainen.  

 

Mika Wickström kertoo Marko Anttilan sankaritarinan. Itse en ole kovinkaan kiihkomielinen penkkiurheilija, mutta Anttilan lapsille ja nuorille suunnattu elämäntarina tuo myös havainnollisesti esiin perheen selustatuen merkityksen lapsen harrastuksen tukemisessa. Joskus yhteinen ponnistelu voi johtaa epätavanomaisen pitkälle. 

Koulun välituntien peliaikaa pidennettiin sillä, että luistimet
laitettiin jalkaan jo kouluun lähtiessä, totta vai tarua? 
Arto Nyyssösen kuvitusta Mika Wickstömin tietokuvakirjaan 
Mörkö-Marko (Arktinen banaani 2021). 

Kannustusta Anttila sai myös kouluvuosinaan Lempäälän Kelhon kyläkoulussa, kun koulun ruokalan emäntä antoi kasvavalle pojalle lihapullapäivänä isomman annoksen ja opettaja lupasi pojille enemmän peliaikaa välitunnilla.

Totta tai legendaa, mutta pojan kerrotaan lähteneen joskus koulubussiinkin luistimet jalassa, koska luistimen nauhojen sitomiseen meni liikaa aikaa.

 

Äijämäistä uhoa. Arto Nyyssösen kuvitusta Mika
Wickstömin tietokuvakirjaan  Mörkö-Marko
 (Arktinen banaani 2021). 

 

Wickström on kirjoittanut lukuisia urheiluaiheisia romaaneja ja tietokirjoja. Hän kertaa Anttilan uran vaiheet, alkaen kotipihan höntsäilystä pikkuveljen kanssa Lempäälässä ja päätyen vuoden 2019 maailmanmestaruuskisohin. 

Pelikohtauksissa ja pelaajien asennoissa
on tunnelma ja uskottavuus kohdillaan.
 Arto Nyyssösen kuvitusta Mika Wickstömin
 tietokuvakirjaan Mörkö-Marko (Arktinen banaani 2021). 

Sarjakuvataiteilijan ja graafikon Arto Nyyssösen kuvitus on luvalla sanoen äijämäisen rouheaa. 

Ihmisten kasvot ovat kuin kirveellä veistettyjä ja pelkistetyt nappisilmät eivät aina tee oikein oikeutta kohteilleen. 

Karikatyyrinen kuvitus voi olla tietoinenkin valinta. 

Raffimpi tyyli vetoaa varmasti myös aikuisiin jääkiekkofaneihin. 

 

 

Jääkiekkoilusta lapsille ja nuorille:

 

Kuvakirjoja

 

Ikioma kiekkokirjani, suom. Vesa Korpela, Tactic 2014

Katarina Ekstedt & Thomas Olsson: Eetu pelaa jääkiekkoa, suom. Osmo Ryytty, Karisto 2015 / kuvakirja 

Niina Veittikoski: Hertta pelaa jääkiekkoa, Tammi 2012 / kuvakirja 

Lukutaidon alkuun

Roope Lipasti & Harri Oksanen: Lätkä-Lauri -kirjat, Lukupala-sarja, WSOY v:sta 2017

Tuula Kallioniemi: Liukas lätkä, kuv. Silja-Maria Wihersaari, Otava 2020

Harri Istvan Mäki: Mörkökiekkoilua, kuv. tekijän Lector 2020

 

Tietokirjoja

 

Roope Lipasti & Harri Oksanen: Lätkä-Laurin jääkiekkokirja, WSOY 2019

Keijo Leppänen: Snaipperi: Eeli Tolvasen tarina, Myllylahti 2018

 

Nuortenkirjoja

Kalle Veirto: Tähtiketju-sarja, Karisto v:sta 2018

Kirsi Pehkonen: Hilla-sarja: Aloituskiekko, Punaviiva, Vieraskentillä, Ketjukaverit, Voittolaukaus, Karisto 2011–2015

Taina Haahti: Gladiaattorikoutsi, WSOY 2010

Gunnar Nordström: Kiekkotähti-sarja, suom. Risto Pakarinen, Karisto 2002–2012

Bengt-Åke Cras: Lätkäjengi-sarja, suom. Katriina Savolainen, Tammi 1997–2006 

Mika Wickström: Kypärätemppu, WSOY 1999

 

Tyttöenergia syntyy joukkovoimasta: ”Seis, tämä loppuu nyt tähän!”

Kirsi Pehkonen: Voittolaukaus, 204 sivua, Karisto 2015. Kansikuva Saana Nyqvist.

Kirsi Pehkonen päättää viisiosaiseksi karttuneen sarjan tähän Voittolaukaukseen. 

Sarjan yläkouluikäiset päähenkilöt, Hilla ja Noora, ovat sinnitelleet itsensä sisulla ja treenauksella pitkälle. Veljien kanssa pelatusta korttelikiekosta alkanut innostus on johtanut Hillan pelaamaan Kiekkosusissa ja tie SM-kilpailuihin on yhden pelin varassa. Liikenneonnettomuudessa vammautunut Noora pelaa  pöytätennistä menestyksellisesti sääriproteesistaan huolimatta eikä kerää säälipisteitä vammaisuudellaan, vaan suhtautuu asiaan lunkisti.

Tytöistä on kehkeytynyt sarjan mittaan kuin tuttuja, sympaattisia naapurin tyttöjä, joiden edesottamuksia on seurannut kiinnostuneena.

Yläkoulun viimeinen luokka on loppusuoralla ja kummallakin tytöllä on tarkoitus hakeutua urheilulukioon. Pojatkin kiinnostavat, mutta tolkku on silti mukana, ja liikaa totisuutta taitetaan tämän tästä letkeällä sanailulla.

Pehkonen kuvaa junioritason urheiluharrastuksen arkea sattuvasti ja itse eletyn tuntuisesti. Vanhempien tsemppausta, talkoohenkeä ja alttiutta kyyditä harrastuksiin ja peleihin tarvitaan taajaan:

Poikien joukkueissa innokkaimpia isejä piti suorastaan torjua huoltajan tehtävistä, mutta tyttöjen huoltohommiin ei ollut tunkua. Keke oli ilmaantunut joukkueen huoltajaksi vasta vuodenvaihteen jälkeen. Jo pelkkä keski-ikäisen mutta sympaattisen miehen olemassaolo yksinkertaisti monia asioita. Pelireissuilla juomapullot tulivat täytetyiksi, varamailat oli pakattu siististi mukaan, erkkaria löytyi heti.
 

– –  He olivat urheiluliikkeessä sovittaneet suojia, isä ja äiti olivat molemmat häärineet ympärillä säätämässä ja koputtelemassa, että tuntuuko missään. Kiekkosusien seura-alennusta käytettiin, mutta silti hartiasuojille kertyi hintaa aika lailla. Tällä kertaa ei kuitenkaan edes keskusteltu käytetyn hankkimisesta. Vaikka isä pyöri Kiekkosusissa taloustoimiston puolella, turvallisuusasiat olivat tulleet hänelle tutuiksi, jos ei muuten niin tapaturmien vakuutuskorvausten selvittelyssä.

Sarjan päättävän osan jännite syntyy paitsi Birgerin ja Hillan hapuilevasta seurustelusuhteesta myös Hillaa kalvavasta asiasta: oliko joukkueen huoltajan, Kaken, kosketuksessa sittenkin jotain kiellettyä tämän tarkistaessa rintapanssarin istuvuutta?

Taannoisessa Lastenkirjahyllyn arviossa Mika Keräsen Maaliviivalla -romaanista (WSOY 2014) rouva Huu ihmetteli, kuinka urheiluaiheisissa kotimaisissa varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa painetaan valmentajien seksuaaliset ahdistelut nuoria urheilijoita kohtaan villaisella.  

Keräsen romaanissa on kohtaus, jossa päähenkilö Kalle yllättää miespuolisen jalkapallovalmentajan tirkistelemästä poikien uintia harjoitusleirillä. Kalle ilmiantaa valmentajan, mutta urheiluseuran johdon mielestä asiaa ei kannata tehdä julkiseksi.

Hilla testaa tunteitaan ensin luottoystävänsä Nooran kanssa. Ja kuten ennenkin, siekailematon Noora auttaa Hillaa päätymään kaikkien edun mukaiseen ratkaisuun:  

– Hitto mua hävettää, mä en haluais puhua kellekään. Mitään. 

– Höh, ei sulla ole mitään hävettävää, Noora suutahti. – Keke-hyypiöllä on jos se vaan tajuu hävetä. 

– Tiedän, Hilla sanoi. – Järki sanoo että ei, mutta silti vaan hävettää. Ihan niin kuin se ois kuitenkin jotenkin mun syytä. 

– Nyt seis tommonen pelleily! Säkö muka menit sille tissejäs tyrkyttämään, häh? 

– – Juttelu Nooran kanssa selvensi kummasti ajatuksia. Hilla hoksasi, että hänellä oli itse asiassa olemassa selvä ohje, miten toimia. Jos joukkueessa oli ongelmia, niistä piti puhua joko valmentajien, joukkueenjohtajien tai kapteenien kanssa. 

Hilla tekee Kiekkosusien muille pelaajille tiettäväksi Kaken käpälöinnin. Ääneen kyllä mietitään, hidastaisiko ilmianto Leijonapolulle  pääsemistä, ”kun äijät pitää aina toistensa puolta”. 

Mutta Kiekkosudet tekevät asiasta julkisen, ja valmentajat ottavat tyttöjen syytökset tosissaan. Kekestä tehdään ilmoitus Jääkiekkoliittoon. Aikuiset ottavat vastuun asiasta, ja hyvä niin.

Pehkosen Hilla ja Noora -sarjan  vahvuuksia ovat sekä eloisa, luonteva dialogi, joka on elämänmakuista että jotenkin ikätasoaan edemmäs kiirehtimätön nuoruuden kuvaus. Koti, koulu, urheilu ja orastava seurustelu ovat tasapainossa keskenään. Ja jos ongelmia ilmenee, niistä selvitään puhumalla.

Reiluun peliin kuuluu, että aina ei voi voittaa

Timo Parvela: Paten jalkapallokirja. kuvittanut Pasi Pitkänen, 107 sivua, Tammi 2015.

Timo Parvela on velho löytämään katvealueita, joista ei ole hetkeen kirjoitettu vetäviä ja houkuttelevia kirjoja pojille.  

Ella ja kaverit -sarjan rinnalle viime vuonna perustetun Pate-sarjan toisessa osassa yhteistyö kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa on entisestään terävöitynyt, ja kuvitus saa tykittää välillä antaumuksella ja teksti jää sovinnolla peesaamaan.

Saksalainen Carl Hanser Verlag ryhtyy ensi syksynä kustantamaan Pate-sarjaa, ja jo tänä kesänä yksi maan suurimmista ja arvostetuimmista viikkolehdistä Die Zeit julkaisee jatkokertomuksena Paten aikakirjat. Lehdellä on Saksassa noin 1,5 miljoonaa lukijaa. Paten aikakirjojen julkaisuoikeudet on myyty myös jo Unkariin, Latviaan ja Viroon. 

Saksassa on paljon Parvelan aiemman Ella ja kaverit -sarjan ihailijoita, sarjaa on myyty jo lähes 600 000 kappaletta.

Idealtaan Pate-kirjat jäljittelevät monia koomiseen remellykseen keskittyneitä edeltäjiään, mm. Jeff Kinleyn Neropatin päiväkirjoja. Pasi Pitkäsen kuvitus ei kuitenkaan Neropattien tapaan tyydy tikku-ukkomaiseen pelkistettyyn kuvitukseen. Tarjolla on sarjakuvaa ja jopa pulmatehtäviä, kuten aukeaman oikealla puolella oleva kaupunkilabyrintti! Pasi Pitkäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaniin Paten jalkapallokirja (Tammi 2015). 

Pate-sarjan valttina on roima liioittelu ja absurdit juonenkäänteet. Vastoin omia odotuksia Patea ei huolitakaan Pallokarhujen joukkueeseen. Iso turnaus lähestyy, ja Pate lähettää wc-pöntön kautta ( ! ) pullopostia jalkapalloviheriöiden ykkösille ympäri maailman. 

Vauhdikkaassa juonessa on ulokkeita moneen: Patella on avara sydän, ja hän suhtautuu yhtä luontevasti kolmijalkaiseen löytökoiraan, yksinäiseen vanhukseen kuin kodittomaan  laitapuolen kulkijaankin. Hyväsydämisyys ja spontaanius palkitaan tietysti kirjan mittaan ylenpalttisesti, kuten vanhoissa poikakirjoissa konsanaan.

On kiinnostavaa, että kodittomat kadun miehet ja kerjäläiset ovat tehneet viime aikoina todellisen joukkoinvaasion lastenkirjallisuuteen (mm. David Walliamsin Herra Lemu ja Andy Stantonin Herra Gummi). Pate kohtaa puistossa miehen, "jonka naama oli uurteinen ja iho ahavoitunut. Miehellä oli kädessään pullokassi. Hän varmaan pelkäsi, että hänelle tulee jano". Pasi Pitkäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaaniin Paten jalkapallokirja (Tammi 2015). 

Parvela koukuttaa lukijoita erilaisilla tekstityypeillä: on vuoropuhelua, listoja, hellyttäviä kirjelappusia ja suorasanaista kerrontaa. Yksi Parvelan suosion selittäjä on varmasti se, että hän ei koskaan unohda kaiken remellyksenkään keskellä viihdyttää samaan aikaan myös aikuista.

Turnauspelin vastakkainasettelu saattaa näyttää vähän epätasapainoiselta, vasemmalla Paten joukkue ja oikealla joukkue, johon Pate harmikseen ei päässyt mukaan, mutta sisulla ja spontaanilla otteella pärjätään lopulta ihmeen hyvin. Pasi Pitkäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaaniin Paten jalkapallokirja (Tammi 2015). 

Poikien lukutaidon sujuvuudessa on nykyisin isoja vaihteluita. Paten kaltainen koohottaja puhuttelee hyvinkin monenikäisiä poikia. 

Väljempi taitto ja isompi kirjasintyyppi lisäisivät vielä entisestään kiitollisten ja motivoituneiden lukijoiden joukkoa. 

                 

”Elämä on laiffii ja peli on peliä”

Mika Keränen: Maaliviivalla, 207 sivua, WSOY 2014. Kansikuva iStockphoto.

Mika Keräsen nuortenromaani Maaliviivalla on täsmäkirja kaikille niille pojille, jotka ovat haltioituneet David Lagercrantzin elämäkerrasta Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2011). 18-vuotias Kalle pääsee ykkösmaalivahdiksi Veikkausliigan peliin. Valmentaja tekee ennen peliä Kallelle ehdotuksen, joka lyö melkein jalat alta. Keskittymiskyky on koetuksella, kun Kalle tarkkailee pelitovereitaan ja miettii, kuinka moni heistä pelaa valmentajan asettamilla uusilla ehdoilla. 

Maaliviivalla on rakenteeltaan toimiva yhden päivän romaani jalkapallo-ottelusta, joka vaikuttaa pitkälle allen tulevaisuuteen. Kukin luku alkaa selostajan napakalla näkemyksellä pelin kulusta ja sen jälkeen Kalle puntaroi tekemiään valintoja, niin jalkapalloviheriöllä kuin sen ulkopuolellakin. 

Lukija tutustuu vähin erin Kalleen, josta piirtyy sisukas, peräänantamaton taistelijaluonne. Pojan isä kaljoittelee mieluummin kuin seuraa Kallen urheilijauran edistymistä. 

Isän kannustuksen puutteesta huolimatta Kallesta on kehkeytynyt hyvällä itsetunnolla varustettu ja omiin kykyihinsä luottava nuorukainen:

Mitä sellaisella maalivahdilla teki, jota hyökkääjät eivät pelänneet. Ei mitään. Hyökkääjien pitikin pelätä minua, ainakin maalin edustalla. Se oli mies miestä vastaan, kun puolustuksen läpäissyt hyökkääjä pääsi silmitysten maalivahdin kanssa. Kun oltiin nokat vastakkain, niin siinä eivät auttaneet enää joukkuepuolustamiset eivätkä taktiikkapalaverit. 

Elämä on laiffii ja peli on peliä. Vaikka matsissa kärhämöitiin kuinka, pelin jälkeen oltiin tietenkin kavereita. Niin kuin minä ja Henry. Niin se oli ollut aina.

Jalkapallofanien mieliksi Kalle kertaa monia legendaarisia otteluita ja mainitsee nimeltä keskeiset jalkapallon supertähdet.

Usein huomaan herkistyväni kirjailijoiden piiloiselle – joskin toisinaan hieman epäuskottavallekin asennekasvatukselle –, mitä tulee kirjallisesti virittäytyneisiin päähenkilöihin, jotka eivät kursaile esitellä lukeneisuuttaan. Kalle vertaa ottelun tuomarin äänensävyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Lammion pisteliäisiin äänenpainoihin.

On kiinnostavaa, että kotimaisissa urheiluteemaisissa nuortenromaaneissa on viime aikoina sivuttu myös vähemmän mairittelevia aiheita, joista voi lukea myös tosielämän uutisia. 

Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanissa (Karisto 2013) sprintterityttöjen valmentajan seksuaalinen lähentely oli yhtenä sivujuonteena ja Keräsellä on kohtaus, jossa Kalle yllättää miespuolisen jalkapallovalmentajan tirkistelemästä poikien uintia harjoitusleirillä. 

Kummassakin nuortenromaanissa aikuisten miesten nuoriin kohdistunut seksuaalinen ahdistelu painetaan kuitenkin urheiluseuran johdon toivomuksesta villaisella. Annetaanko näin mallia nuorille siitä, että asia ei oikeasti ole aikuistenkaan mielestä puuttumisen arvoinen?

Olimme keskustelleet seurassa myös siitä, pitäisikö meidän esittää syytös viranomaisille Palmusta. Seuran lakimies ei kuitenkaan suositellut sitä. Oikeussalin tapahtumia ei hänen mukaansa osannut kukaan ennustaa, sillä Palmulla ei ollut aikaisempia rikkeitä. Käsittely olisi pilannut joka tapauksessa seuran maineen, vaikka se olisi päättynyt meidän voittoomme. Lopputuloksella ei olisi siis olut merkitystä.

 Seuran johto oli ehdottanut minulle, ettemme haastaisi Palmua oikeuteen, jos se vain kävisi päinsä. Kyllä se passasi, sillä ajattelin itsekin seuran etua. 

Mika Keräsen (s. 1973) aiemmat lastenkirjat ovat  ilmestyneet ensin viroksi, sillä hän asuu ja työskentelee nykyisin Tartossa suomen kielen opettajana. 

Suomeksi hänen tuotannostaan tunnetaan Avaimen kautta ilmestyneet Hopeinen aarrearkku ja Oranssi polkupyörä. Molemmat on arvioitu myös Lastenkirjahyllyssä.