Moderneja mutta samalla hyvällä tavalla perinteisiä eläinsatuja

Hannele Huovi: Metsä-Hattusen satukirja. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 85 sivua. Tammi 2026. 

 
Tuula Kallioniemi: Onnenkuukkeli. Iloisia eläinsatuja. Kuvittanut Saara Söderlund. 48 sivua. Otava 2026. 
 

Sadut ovat olleet perinteisesti lastenkirjallisuuden tuhtia ydinmehua. 
 
Kuten kaikki lastenkirjallisuus, myös sadut uudistuvat ja etsivät ilmaisulleen myös uusia uomia. 
 
Satuja uudistetaan nyt karnevalistisilla parodioilla, joiden suosiota selittää  tekijöiden tunnettuus myös kirjakentän ulkopuolella.
 
Hyviä esimerkkejä ovat kirjailija Paula Norosen ja näyttelijä Minna Kivelän Hullut, täysin hullut, hurjan hullut, älyttömän hullut, järjettömän hullut ja hillittömän hauskat sadut (Tammi v:sta 2021, kuv. Aiju Salminen) sekä näyttelijöiden Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin Kukkumaanmenoaika ja Rapakasvatusta (WSOY 2024 ja 2025, kuv. Tiina Konttila). 
 
Norosen ja Kivelän uusin Hillittömän hulluja satuja oli Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listauksessa toukokuun kolmanneksi eniten myynyt kirja, kun mukaan lasketaan kaikki eri formaatit (painettu, e-kirja ja äänikirja). 

Oletan, että kirjaa on kuunneltu paljon äänikirjana, jolloin satujen huumorin absurdius ja usein dialogivetoinen esitystapa pääsee oikeuksiinsa. 
 
Monet nykylapset eivät välttämättä enää edes tunne "klassisia satuja". Esimerkiksi monet  Grimmin sadut ja muu kansainvälinen satuperintö on heille jo tutumpaa Walt Disney-tuotantoyhtiöiden ja muiden animaation tekijöiden alkuperäisen satusisällön vesittävinä elokuvina
 
Onneksi kotimaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy vielä pitkän linjan tekijöitä, joilla on ymmärrystä myös perinteisten satujen merkityksestä eri ikäisten lasten kehityksen, kasvun ja itseymmärryksen tukemisessa. 
 
Tuula Kallioniemi debytoi lastenkirjailijana 1978 ja Hannele Huovi vuotta myöhemmin, vuonna 1979. Kumpikin heistä on rikastuttanut lasten- ja nuortenkirjallisuutta monipuolisesti ja he ovat eri vuosikymmeninä johdonmukaisesti kirjoittaneet myös satuja ja eläintarinoita. 
 
Sattumalta heiltä kummaltakin on tänä vuonna ilmestynyt eläinaiheinen satukokoelma.  
 
 

Tuula Kallioniemi viittaa saduissaan keveästi tuttuihin klassikkosatuihin, esimerkiksi sadussa ”Ketunhäntä kainalossa”, jossa citykettu vierailee metsässä asuvan serkkunsa luona ja ihmettelee tämän elämän alkeellisuutta (vrt. Aisopokseltakin tuttu Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri). 
 
”Sammakko tähtenä” -sadussa sammakko osallistuu laulukilpailuun ja lumoaa tangokuningattaren. Se muistaa klassisen Sammakkoprinssi-sadun, jossa sammakko muuttui komeaksi prinssiksi. 

Tässä Kallioniemen satuvariaatiossa  taika toimii kuitenkin toisin päin…. 

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ainakin laulukilpailuun
osallistuneen sammakon näkökulmasta. Saara Söderlundin 
kuvitusta Tuula Kallioniemen satukokoelmaan
Onnenkuukkeli (Otava 2026).

”Saukko pinteessä” mukailee  riemastuttavasti Kolme toivomusta -satua. 

Erilaisuuden pelkoa Kallioniemi työstää sadussa ”Jänis ja pisukoira”, jossa metsään tulee pisukoira-haukkumanimen muilta metsän eläimiltä saava supikoira. (Myös Huovin sadussa ”Hirvi tapaa uudet tulokkaat” supikoira esitetään muualta tulleena muukalaisena). 
 
”Hirvi ja myyrä” kertoo kauniisti eriparisesta ja yhteisön tuomitsemasta rakkaudesta:
 

Kettu tirskui häijysti, tietenkin vain hirven ja myyrän selän takana. Karhu hohotti häpeilemättä. Supikoira, joka itse oli muualta tullut ja jolla ei olisi pitänyt olla syytä pilkata ketään, juoruili joka taholla, miten sopimatonta niin valtavan hirven ja niin mitättömän metsämyyrän läheinen ystävyys oli. 
 
Jäniksen mielestä hirvi ja myyrä näyttivät kerta kaikkiaan hoopoilta yhdessä (ja jopa erikseen). 

 
Kallioniemen ja Huovin saduissa samastutaan myös itsensä erilaiseksi kokeman lapsen tuntoihin (Kallioniemen satu ”Yksinäinen susi” ja Huovin ”Rohkea korpinpoika” ja ”Järkevä orava”). 
 

 Kurki menossa ministerin pakeille. Silja Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Kummassakin kokoelmassa metsän eläin tekee pikavisiitin kaupungin humuun: Kallioniemellä myyrän kuolemaa sureva hirvi lähtee kaupunkiin ja Huovilla kurki lähtee puhumaan ministerille suon suojelusta. 
 
Luononsuojelu ja metsän vaaliminen on läsnä myös Kallioniemen kokoelmalle nimen antaneessa sadussa ”Onnenkuukkeli”. Siinä metsä katoaa avohakkuun seurauksena, ja kuukkeli palaa vanhalle kotiseudulleen, ”naavaiseen, turvalliseen ikimetsään”.  
 

Silja-Maria Wihersaaren vesivärikuvitus tavoittaa suomalaisen metsän
 havupuiden ja lehtipuiden vihreän kaikki nyanssit. Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Huovin kokoelman kehystarinassa tutustutaan omavaraiseen luontoihmiseen, Reino Metsä-Hattuseen, joka asuu syvällä metsän keskellä pienessä mökissään ja sulautuu maisemaan täydellisesti, koska ”näyttää itsekin känkkyräpuulta tai kiveltä”. 
 
Metsän eläimet elävät suurelta osin itsenäistä elämää, mutta välillä  Metsä-Hattusen ja eläinten polut myös risteävät, kuten sadussa ”Karate-kettu”. 

Siinä kettu huijaa Reinolta autokyydin ja matkan aikana tyhjentää auton miehen kauppaostoksista. 

Aikuinen tunnistanee viittauksen monien vanhojen eläinsatujen viekkaaseen kettuun.  Samainen kettu saa kohtuuden nimissä toisaalla opetuksen sadussa 

”Hattumetsän harakka”.

Moderni variaatio huijaavasta ketusta. Silja Wihersaaren
kuvitusta  Hannele Huovin satukokoelmaan 
Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

 
Hannele Huovi uudistaa myös eläimiin liittyviä syntytarinoita, esim. sadussa ”Kuinka siili sai piikit”.
 
Hannele Huovi käyttää eläimiä allegoriana ihmisten maailmaan veikeästi sadussa 

”Pöllö Pölläkän arviointimittari”. Siinä  opettajana toimivan pöllön hieno arviointikoneisto menee rikki juuri kevätlukukauden lopussa. Lopulta pöllön oppilaat opettavat sille, että oikeudenmukaisuutta ei voi mitata millään teknisillä mittareilla. 
 
Huovin kokoelman viimeisessä hurmaavassa ja kumuloituvassa vaellussadussa 

”Laina Uusivirta saa kirjeen” Metsä-Hattusen kohtaamat metsän eläimet lähtevät tanssimaan Reino Metsähattusen häitä. 
 
Kallioniemen saduissa on Huovin satuihin verrattuna himpun verran enemmän huumoria ja nokkelaa sanailua, kun taas Huovi viljelee poikkeuksellisen rikasta, helisevää kieltä ja kätkee satuihinsa ikiaikaisen sadun viisautta suurella sydämellä. 

Molemmat kokoelmat ovat keskenään tasalaatuisia.
 
Huovi ja Kallioniemi ovat isoäitejä, joten heille on kertynyt ymmärrystä myös eri-ikäisten lasten kuuntelutaidoista ja vastaanottokyvystä laajemminkin.  

Kokoelmien sadut ovat riittävän lyhyitä, mistä on ymmärrettävästi etua ääneen lukutilanteessa. Hannele Huovin edelleen ylivertainen kokoelma Maailman paras napa. Satuja sinusta (kuv. Kristiina Louhi, Tammi 2005) pohjasi Radio Suomen tilaamiin satuihin, joiden kesto ääneen luettuna on maksimissaan viisi minuuttia. 

Esimerkki Saara Söderlundin dekoratiivisesta tyylistä,
Söderlundin kuvitusta satuun "Onnenkuukkeli" Tuula Kallioniemen
samannimiseen satukokoelmaan (Otava 2026).

 
Saara Söderlundin kuvitus Kallioniemen kokoelmaan ja Silja-Maria Wihersaaren kuvitus Huovin kokoelmaan tekevät molemmat komeasti kunniaa esimerkiksi Rudolf Koivun ja Maija Karman kuvittamille satukokoelmille. 

Söderlundin metsän eläimet sulautuvat välillä ornamentiikaltaan rikkaaseen dekoratiiviseen metsämaisemaan. 

Wihersaari on omassa elementissään suomalaisen metsän kuvittajana. Molemmat kuvittajat tallentavat kuvituksiinsa eläinten lajityypillisiä, tunnistettavia piirteitä. 
 
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

  

Kun lukijakin huomaa tulevansa käärityksi rakkaudentäyteiseen lämpimään villatakkiin…

Taru Viinikainen: Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 141 sivua. WSOY 2023. 

 

 

Kotimaisissa lastenromaaneissa on tänä vuonna nostettu esille todella isoja aiheita: lasten välisiä kaverikahnauksia ja suoranaista kiusaamista, isän kaipuuta, halua tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään sekä tarvetta kuulua osaksi joukkoa. 

 

Aurora on orava, piiskuhäntä, korkeintaan kanervan korkuinen. 

 

Se muistuttaa olemukseltaan paljon maaoravaa, mutta kuuluu kuitenkin piiskuhäntien sukuun. 

Auroran perhe ja koko sukukunta on asunut aiemmin läheisellä Saapassaarella, mutta siellä puhjennut metsäpalo on häätänyt ne Tynnyrilään. 

 

Aurora huolestuu monista arkisista asioista ja
tämä näkyy myös sen olemuksesta. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Muut Tynnyrilän kylän asukkaat ovat tynnyritaloissa, mutta Aurora asuu isoäitinsä kanssa vanhassa saappaassa. 

Tynnyri onkin mainio vertauskuva sekä elämänasenteeltaan että aatemaailmaltaan Aurorasta ja isoäidistä poikkeaville kyläläisille, joiden ynseys on personoitu terävästi jo nimeltään vastenmielisen kylän pahanhengen, rouva Pimosa Pikkuhäkin, hahmoon. 

Poikkileikkausnäkymä Auroran ja isoäidin saapastalosta. 
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

 

Tynnyrilän arki rytmittyy kylän keskusaukiolle joka aamu ilmestyvien postimestarin jakamien kirjelähetysten varaan. Kirjeiden sävy on usein uhkaava: arkeen työntyy kirjeiden kautta jatkuvasti uusia vaaroja ja ennusmerkkejä vääjäämättömästi lähestyvästä katastrofista. 

Yksi Auroran pahimmista peloista on, että lukinlyllerö munisi munansa sen korvaan! 

 

Saturomaanin aikuinen lukija tunnistaa Tynnyrilän aatemaailmasta totalitarismia, jossa hallitsija ulottaa vallan lonkeronsa kansalaisiin siekailemattoman pelottelun ja alistamisen avulla.  

 

Aurora luki kirjeen metsän vaaroista ja alkoi pukeutua. Hän valitsi kumisaappaat käärmeiden varalta, sadetakin sateen varalta ja kypärän taivaalta putoavien asioiden varalta, esimerkiksi sammakoiden, jäärakeiden, tähtien. Reppuun tyttö pakkasi vaihtovaatteet ja vaihtovaatteiden vaihtovaatteet sekä hyväksi havaittua hyönteissumutetta, ja tulitikkuaskin hän sulki tiiviiseen peltiaskiin. Isoäiti sekoitti kermaviiliin vatukat, sokerin ja munan niin, että seinille roiskui, kaatoi seoksen vuokaan painellun taikinan päälle, ja työnsi piirakan uuniin. Hän kurkkasi keittiöstä eteisessä käsineitä valitsevaa Auroraa ja hymyili. Hän ajatteli, että Aurora oli aina Aurora. Ihana ja rakas.

 

Isoäidin spontaani luonne, kaunosieluisuuus ja taiteellisuus toimivat mainiona vastinparina Auroralle.  Isoäiti valmistaa monin eri tavoin Auroraa myös tulevaan aikaan, jolloin sen on pärjättävä omillaan. Tärkeintä olisi, että pikkuorava oppisi tuntemaan omat juurensa. 

 

Auroran ylivarovaisuutta ja pienoista hysteerisyyttä selittää myös se, että oravatytön vanhemmat ovat Auroran varhaisessa lapsuudessa menehtyneet traagisesti suuren metsäpalon aikaan Pahankosken kuohuihin. Isoäiti kaitsee ja hoitaa Auroraa parhaan kykynsä ja vaistonsa mukaan, mutta on viime aikoina joutunut lepäilemään entistä enemmän. 

Saapastalon Aurora kuvaa pakahduttavan kauniisti, kuinka viisaan ja herkkävaistoisen aikuisen huolenpito ja ehdoton rakkaus voi hoitaa jopa pahoin traumatisoituneen lapsen eheäksi. 

 

Taru Viinikaisen saturomaanin ensimmäisissä luvuissa viritetään jo odottamaan pahinta, mutta paljastamatta yksityiskohtia voin taata, että kaikki todellakin kääntyy parhain päin. 

 

Jos varovainen ja haasteita karttava Aurora ei joutuisi siirtymään epämukavuusalueille, hän ei myöskään kasvaisi niihin mittoihin, joita tulevat seikkailut – kaikesta päätellen – siltä tulevat vielä edellyttämään. 

Saapastalon Aurora on nimittäin uuden sarjan avausosa. 

Taru Viinikainen tunnetaan ennestään arkea ja satua yhdistävästä Tiltu ja Lettu -lastenkirjasarjasta (WSOY v:sta 2017) ja helppolukuisista Neppari-kirjoista (WSOY v:sta 2021, Lukupalat-sarja). 

 

Isoäidin ehtymättömien ruokavarastojen äärellä on Aurorankin
helppo hymyillä huolettomasti. Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta
Taru Viinikaisen saturomaaniin Saapastalon
Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Saapastalon Aurora on klassinen kehityskertomus. Lukija tempautuu aluksi jopa hieman reppanan, mutta vähitellen yhä enemmän tormistautuvan Auroran kanssa ehdoitta seikkailun pyörteisiin. 

 

Niinpä tuntuu aivan uskottavalta, että isoäidin kadottua mystisesti piskuinen orava on valmis puolustamaan kotiaan sieltä löytyvillä arkisilla aseilla, harpilla, lankasaksilla, kulmaviivaimella, purkinavaajalla, perunasurvimella ja kaulimella!

 

Silja-Maria Wihersaari on jo aiemmissakin lastenkirjakuvitustuksisaan
 näyttänyt erityisen taitonsa luonnon kuvaajana. 
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Olennainen osa Taru Viinikaisen lastenromaanin tenhoa löytyy Silja-Maria Wihersaaren taidokkaasta, sävykkäästä akvarellikuvituksesta. Wihersaari tavoittaa oravien ilmeisiin ja kehonkieleen valtavasti eri tunnetiloja. Saapaskodin sisäinteriööriin ja romaanin luontomiljööseen tekee mieli astua sisään. Sadun lumo on aukeamilla rikkumaton.  

Hoitolintuja kolmessa kuvakirjassa

Pirjo Puukko & Amelia Nyman: Kesälintuni, lennä, lennä. 29 sivua. Stresa 2021.

 

Leena Lumme: Hannan lintupäiväkirjasta. 32 sivua. Otava 2005.

 

Jussi Syynimaa & Maileena Kurkinen: Poika ja variksenpoika. 34 sivua.  Otava 1986.

 

Sakari kyykistyi mätästä kohti, sillä sammalen ja vanamonliekojen päällä kyyhötti pikkuruinen harmaantäplikäs olento, joka näytti lähinnä karvapallolta. Hengitys paljasti sen kuitenkin eläväksi. Uskaltaisikohan koskea? Sakari laski varovasti kättä ja kokeili sormenpäillään untuvaista kerää. Se värähti. Sakari näki juuri ja juuri pienen, keltaisen nokanpään vilahtavan. Hän veti vaistomaisesti sormet pois. Lintu, niin pieni.

 

– Oi sinua. Ootko eksynyt? Minkä linnun lapsi sinä oot?

 

Äidin ja tyttären, Pirjo Puukon ja Amelia Nymanin, kuvakirja Sakari-pojasta, joka löytää metsästä linnunpoikasen ja ottaa sen kesämökille hoidokikseen, on odottanut kirjapinossa vuoroaan jo pitkään.

 

Sen kaveriksi löytyi työhuoneen kirjakokoelmista kaksi aiemmin ilmestynyttä kuvakirjaa, joissa on tismalleen  sama aihe: loukkaantuneen linnunpojan hoitaminen ja luopumisen tuska, kun pitäisi päästää lintu takaisin vapauteen. 

 

Amelia Nymanin kuvituskuvissa luonto on usein enemmän keskiössä
kuin ihmiset ja eläimet. Amelia Nymanin kuvitusta
Pirjo Puukon tekstiin kuvakirjassa 
Lennä, lennä lintuseni (Stresa 2021).

Kesälintuni lennä, lennä on graafiselta yleisilmeeltään (tekstiä on nykykuvakirjaan todella paljon ja kuvat on taitettu aukeamille melko raskaasti) hieman vanhanaikainen. Se tuo etsimättä mieleen Leena ja Inari Krohnin yhteiset kuvakirjat 1970-luvulta.  

 

 

Jo kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että linnunpoika jää hieman hitaampana emon ja muun pesueen jälkeen ja tulee siksi hylätyksi.

 

Sakari muistelee opettajan kertoneen, että pesästään pudonneen linnunpojan saa nostaa pesään. 

Poika ei halua jättää turvattoman oloista lintua oman onnensa nojaan metsään, vaan ottaa sen mukaansa kesämökille. 

Tietäväisen ja luonnonsuojeluaatteen läpäisemän isosiskon mielestä pikkuveli on toiminut väärin. Isä tietää, että Naksuksi nimetylle ja linnulle ei saa antaa ihmisen ruokaa, sillä muutoin se ei opi etsimään ruokaa luonnosta. Linnun lajimääritys lokiksi varmistuu kesän aikana, kun sen untuvien tilalle kasvaa sulkapeite.  

 

Sakari kiintyy lintuun ja tuntee jo mustasukkaisuutta, kun Naksun reviiri kesämökin pihalla kasvaa ja lintu aloittaa lentoharjoitukset. 

Koko perhe hyvästelee lentämään oppinutta lokinpoikaa. 
Amelia Nymanin kuvitusta Pirjo Puukon tekstiin kuvakirjassa 
Lennä, lennä lintuseni (Stresa 2021).

Kesäloman päätyttyä perhe tekee sopimuksen naapurin kanssa, että tämä toimittaa kalanperkeitä mökin kulmalle Naksua varten. Alkusyksystä perhe vierailee mökillä ja päättää viedä linnun joen uomaan, josta se voi hakeutua itse avarampien vesien ääreen. Myöhemmin syksyllä Sakari löytää mökin pihalta lokin sulkia. Jokaisella perheenjäsenellä on oma tulkintansa siitä, mistä on kysymys.

 

Pirjo Puukon tarina on sekä linnun että Sakarin kasvutarina. Lukija voi Sakarin tavoin itse päättää, onko loppuratkaisu onneton vai onnellinen. 

 

Kirja on ilmestynyt vuonna 2017 perustetun pienen Stresa-kustantamon kautta ja se on tällä erää kustantamon ainoa lastenkirja. 

Pienessä kustantamossa ei välttämättä aina ole näkemystä kirjan kohderyhmästä. Kuvakirjaa paremmin Naksun ja Sakarin tarina olisi eittämättä toiminut kuvitettuna helppolukuisena lastenromaanina.

Leena Lumpeen kuvituksesta voi haistaa ja maistaa kesän tuoksut
ja äänet. Leena Lumpeen kuvitusta kuvakirjaan
Hannan lintupäivälkirjasta (Otava 2005). 

 

 

 

Leena Lumpeen kuvakirjassa Hanna pelastaa untuvaisen silkkiuikun poikasen harmaalokin kynsistä ja vie linnun aikuisen ystävänsä Riikan luokse. Linnunpoika vahvistuu, mutta se ei tulisi selviämään luonnossa omin avuin.

 

Meitä oli jännittänyt koko kesän, tuleeko Uikku niin vahvaksi, että sen voisi päästää mereen, perheensä luo. Riikka sanoi, että Uikku tarvitsee ihmisen apua koko loppuelämänsä. Se ei pärjäisi itsekseen. Silkkiuikut muuttavat syksyllä kauas etelään, jotkin Välimerelle asti, eikä Uikku ollut oppinut lentämään kuin pienen pyrähdyksen. Minusta tuntui haikealta, että Uikku ei saisi koskaan puolisoa ja pieniä uikkulapsia. 

 

Talvella Hanna löytää lumesta paleltuneen punatulkun. Punatulkku asuu talven ja kesän Hannan huoneessa lintuhäkissä, kunnes se kesällä pääsee lentämään omille teilleen. 

 

Lumpeen kuvakirjassa on tarpeelliset jälkisanat, joissa kerotaan että Eläinsuojelulain mukaan vahingoittunutta tai sairasta eläintä pitää yrittää auttaa, mutta apua kannattaa aina kysyä asiantuntijoilta. 

Tarina pohjaa todellisuuteen: kuvanveistäjä Pirkko Nukari on hoitanut sekä punatulkkua että silkkiuikkua. Nukarin hoteissa silkkiuikku eli ”kahdeksan onnellista vuotta”.

Tässä Hanna vilkuttaa hyvästiksi talvella kohmeisesta lumihangesta
löytämälleen punatulkulle. Leena Lumpeen kuvitusta kuvakirjaan 
Hannan lintupäivälkirjasta (Otava 2005).  

 

Olennainen osa kuvakirjan viehätystä on Leena Lumpeen eloisassa, elämänmakuisessa kuvituksessa. 

Lumme osaa hyvin pienieleisesti tallentaa lapsen arkista olemusta, ilmeitä, eleitä ja tunnetilojen vaihtelua sävykkäissä akvarellikuvituksissaan.

Pasin, variksenpojan ja Peni-koiran ensikohtaaminen.
Maileena Kurkisen kuvitusta Jussi Syynimaan tekstiin kuvakirjassa
Poika ja variksenpoika (Otava 1986).

Jussi Syynimaan ja Marleena Kurkisen kuvakirjassa Poika ja variksenpoika Pasin pihalle ilmaantuu variksenpoika, joka ääntelee hätääntyneesti.  Pian selviää syy: variksella ei ole pyrstöä ja se ei pysty sen takia lentämään.

 

Pasi tuntee erityistä myötätuntoa lintua kohtaan, koska hän käyttää liikkumiseen pyörätuolia. 

 

Pasi hoivaa lintua, joka saa nimekseen Kaisakalle. Se viedään eläinlääkärille, joka kertoo, että lintu on syntymästään saakka ollut ilman pyrstöä.

 

 

Sen vuoksi se ei olut oppinut lentämään. Eikä koskaan oppisikaan. Ihan niin kuin minä, Pasi mietti. Minäkään en koskaan pysty kävelemään.

 

Käynti eläinlääkärillä koituu Kaisakalle-variksen 
onneksi. Maileena Kurkisen kuvitusta Jussi Syynimaan
tekstiin kuvakirjassa Poika ja variksenpoika (Otava 1986).

Mutta ihmeitä tapahtuu. 

Eläinlääkärin ”lehmänvitamiinit” saavat aikaan sen, että Kaisakallelle kasvaa komea pyrstö. 

Pasi ei voi välttyä tuntemasta kateutta, mutta lopulta poika suo varikselle vapauden lentää halutessaan tiehensä.

 

Jussi Syynimaan teksti osallistui Otavan kuvakirjakilpailuun vuonna 1985 ja ylsi kolmannelle sijalle. Kilpailun voitti Raija Siekkisen teksti Herra Kuningas (kuv. Hannu Taina, Otava 1986) ja toiselle sijalle tuli Sirkka-Liisa Heinosen Mykkä tytär (kuv. Kaarina Kaila, Otava 1986). 

 

Tainan ja Kailan kuvitukset edustava hyvin perinteistä lastenkirjakuvitusta. Tainan kuvitus Herra Kuninkaaseen on edelleen ainoa suomalainen kuvakirja, joka on voittanut kuvitustaiteen arvostetun Bratislavan biennalen Grand prix –palkinnon vuonna 1987. 

Maileena Kurkisen kuvitus on koloristisuuudessaan moderni ja rohkeasti pelkistävä.

Näissä kaikissa kolmessa kuvakirjassa jännitys kulminoituu kohtaukseen, jossa hoivattu lintu oppii lentämään ja on näin vapaa palaamaan lajilleen tyypillisesti muiden lintujen joukkoon. Löytöeläimen hoivaamisen kupeessa kirjat kertovat myös eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä, ravinnosta ja elintavoista. 

 

 

 

 

Montako lintua olet jo bongannut tänä keväänä?

Karoliina Pertamo: Lintunaapurini. 32 sivua. S&S 2019.

Olen viimeisen vuoden ajan ollut välillä jopa kainaloitani myöten kotimaisen lasten ja nuorten tietokirjatarjonnan parissa erään kirjahankkeen tiimoilta. 

 

Tietokirjat ovat myös teemana kesäkuun alussa ilmestyvässä Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden kakkosnumerossa.

 

Kotimainen lasten tietokirjallisuus on runsastunut vuosituhannen taitteesta lähtien. Arvostus on noussut myös tekijöiden keskuudessa ja tietokirjoille jaetaan entistä enemmän palkintoja (mm. Lauri Jäntin säätiön kolmen vuoden välein jaettava palkinto ja Suomen Tietokirjailijat ry:n vuosittain jakama Tietopöllö-palkinto).  

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden omissa palkinnoissa tietokirjat jäävät edelleen valitettavan usein katveeseen, vaikka monissa yhdistetään jouhevasti faktaa ja fiktiota. 

Lastenkirjakritiikin vähentyminen on myös osaltaan hankaloittanut suuren yleisön käsitystä kotimaisen lasten tietokirjallisuuden monipuolisuudesta ja visuaalisesta laadusta.

 

Karoliina Pertamon kuvatietokirja Lintunaapurini on hyvä esimerkki siitä, kuinka alle kouluikäisellekin lapselle voidaan tarjota kompaktia ja ikätasoon suhteutettua tietoa kiinnostavasti ja houkuttelevasti.  

Monet lasten käännöstietokirjat synnyttävät jopa ähkyn tunnetta yrittäessään pakata aivan liikaa tietoa aukeamilleen. Niiden ongelmana on usein myös se, että niiden tietoainesta ei välttämättä ole lainkaan mukautettu Suomen oloihin. Siksi kotimaisuus on lasten tietokirjoissa aina verraton valtti käännöksiin nähden.

 

Erityisen miellyttävää Pertamon tietokuvakirjassa on selkeä ja lapsilukijan kannalta konstailematon kieli. 

Johdantoaukeamalla annetaan yleistä ohjeistusta lintujen tunnistamiseen:

 

Eri linnut asuvat erilaisissa paikoissa. On lajeja, jotka asuvat vain meren rannalla, ja lajeja, joita näkee Suomessa vain kun ne ovat muuttomatkalla maamme yli. Tunnistamista helpottaa, kun mietit, missä ja mihin vuodenaikaan linnun näit.

 

 

Aikuisten lintukirjoissa kuvitus on usein pääosin valokuvakuvitusta. 

Lapsilukijan kannalta Pertamon digitaalinen maalaustekniikka on kiinnostavampaa. Lintujen lajityypilliset erityispiirteet, väritys ja koon suhteutus muihin lintuihin tulee kuvituksesta hyvin esille. 

 

Lintuja esitellään niiden luontaisen elinpiirin mukaan.
Tässä puutarhan linnustoa. Karoliina Pertamon kuvitusta
tietokuvakirjaan Lintunaapurini (S&S 2019).

 

Kirjan aukeamilla esitellään Suomen yleisimpiä pihapiirin, metsien ja rantojen lintuja. Niiden elinpiirit, ravinto ja ulkoasuun liittyvät erityistuntomerkit ja koko esitellään helposti omaksuttavassa muodossa. 

Lintujen ääntelyä kehotetaan kuuntelemaan esimerkiksi Luontoportti-sivuston kautta. 

 

Lintunaapurini on hyvä esimerkki lastenkirjojen nykysuuntauksesta tutustuttaa lapsia lähiluontoon luontevasti ja innostavasti. 

 

Kirja on ilmestynyt yhteistyössä Birdlife  Suomi Finlandin kanssa. 

Lähdeluettelot eivät ole vielä likimainkaan vakiintuneet lasten tietokirjoihin. Näiltäkin osin Pertamon kirja on poikkeuksellisen onnistunut. Kirjan lopusta löytyy lapsille sopivia lintu- ja tietokirjoja ja mukaan on päässyt myös Reetta Niemelän, Sanna Pelliccionin ja Mia Röngän Nähdään majalla! Lintuagentit -kuvakirja. 

Lopussa kannustetaan lasta myös kirjaamaan lintuhavaintojaan erityiseen havaintovihkoon. 

 

Aukeaman tekstissä kerrotaan mm. paikkalintujen ja vaelluslintujen
sekä osittaismuuttajien ja muuttolintujen välisistä eroista.
Karoliina Pertamon kuvitusta tietokuvakirjaan 
Lintunaapurini (S&S 2019).

 

 

Pertamon tänä vuonna ilmestyneen kartonkisen kuvakirjan Lintu sanoo (S&S 2023)  olen arvostellut Kuvittaja-lehden ykkösnumerossa.