Erityisten lasten friikkisirkus

Päivi Alasalmi: Sirkus Kummajuna, kuvitus Sofia Mikkola.  122 sivua. Kvaliti 2022. 

 

 

– Ihmiset sanovat usein, että kaikilla on vammansa. Joillakin ne eivät vain näy päälle päin, vaan he kantavat niitä sielussaan ja sydämessään, Laurens lausui. 

 

Päivi Alasalmi yllätti vuonna 2009 ensimmäisellä satukokoelmallaan Turhamainen aasi (Gummerus, kuv. Riikka Jäntti). 

Sittemmin hän kirjoitti vielä kaksi kokoelmaa Sinnikäs meripoika ja Kultainen kissanpentu (Gummerus 2011 ja 2015), joissa myös oli Riikka Jäntin klassista sadunkuvituksen perinnettä taidokkaasti jäljittelevä kuvitus. 

Viimeisin Unten puutarha ja muita satuja ilmestyi Tammen kustantamana 2016 (kuv. Laura Haapamäki).  

 

Näissä neljässä kokoelmassa Alasalmi ammensi vanhasta satuperinteestä, mutta mukaili ja mukautti sitä samalla myös nykypäivän tarpeisiin. 

Monissa saduissa onnen avaimet löytyivät yhteisöllisyydestä ja keskushenkilöiden taidosta pysähtyä elämän perusasioiden äärelle. 

 

Kvalitin kautta ilmestynyt uutuus, satukokoelma Sirkus Kummajuna,  ammentaa sekin klassisesta sadunkerronnasta:  saduista  löytyy klassisten kansansatujen jyrkkää vastakkainasettelua sekä rikkaita ja köyhiä päähenkilöitä, mutta myös ennakkoluuloja ja ihmissuhteisiin liittyvää asenteellisuutta. 

Alasalmen sadut työstävät erilaisuutta vanhanaikaisesti. Siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten puhuttiin myönteisessä mielessä suvaitsevaisuudesta, niin nyt tämä sama asenne vaikuttaa saduissa aikansa eläneeltä ja jopa hieman tunkkaiselta. 

 

Sadut kertovat tavalla tai toisella erityisistä, ulkonäöltään tai muilta ominaisuuksiltaan valtavirrasta poikkeavista lapsista tai nuorista, jotka asuvat eri puolilla maailmaa. 

 

Valerin ja Jurin isä joutuu lähtemään töihin
nikkelikaivokseen kauas kotoa, ja perheen on
selvittävä miten parhaiten taitaa. Sofia Mikkolan kuvitusta 
Päivi Alasalmen satukirjaan Sirkus Kummajuna (Kvaliti 2022). 

Saduissa tutustutaan muun muassa ranskalaiseen prinsessa Nelleen, jonka iho on näppyläinen. 

Puolassa asuva Kamila on höyhenenkevyt ja tämän vanhemmat suojelevat häntä aivan liikaa. Kamilan hennosta ruumiinrakenteesta on hyötyä sirkuksessa, jossa hän päätyy ohjelmanumeroon tykinsuusta ilmaan ammuttavaksi. 

Voimiltaan epätavanomainen Tarmo-poika vammautuu onnettomuudessa ja vaikka hän toipuukin ulkoisesti, niin puheeseen jää hieman outo nuotti ja kummallisia ilmaisuja. 

Italialaisen Silva-tytön hipiää peittää paksu karvapeite. Köyhän perheen Valeri-pojalla on taito luoda vahvoja mielikuvia ja Tallinnassa asuvat kaksostytöt ovat luonteeltaan erilaiset, ja keskenään erilaiset unelmat asettavat haasteita, sillä tytöt ovat siamilaisia kaksosia.

 

Sofia Mikkola käyttää kuvituksessaan usein tehosteena
ja tunnelman luojana kasviaiheita. Tässä kuvassa siamilaisista
kaksosista kasvit myös muodostavat kehyksen kuvalle.
Mikkolan värimaailma ja ornamentiikka assosioivat myös
kansantaiteeseen. Mikkolan kuvitusta Päivi Alasalmen
satukirjaan Sirkus Kummajuna (Kvaliti 2022). 

Suuri osa näistä eri tavoin erityisistä lapsista päätyy Kummajunan sirkukseen, joko paetakseen ylisuojelevia vanhempiaan tai löytääkseen paikan, jossa erityisominaisuuksia arvostetaan. 

 

Moniarvoisuuden teema läpäisee nykyisin lastenkirjallisuuden monin tavoin. 

Lapsipsykologisesti Sirkus Kummajunan  maailma on jo aikansa elänyt, kun ratkaisuna lasten ahdistukseen ja erilaisuuteen esitetään oman yhteisön ulkopuolelle sulkemista. 

 

Sadunkertojana Alasalmi on edelleen vertaansa vailla: hän kirjoittaa selkeää, mutta silti sadunomaista kieltä ja luo omintakeisia satuhahmoja ja miljöitä. Sadut on selvästi kirjoitettu ääneen luettavaksi.  

 

Kuvittaja-sarjakuvapiirtäjä Sofia Mikkolan yksityiskohdiltaan runsas kuvitus tuo mieleen värikkään kansantaiteen.  

 

Fiksuja nuoria elämänsä taitekohdassa

Laura Suomela: Kiss my juhannus, 149 sivua, Karisto 2022. Kansikuva Saara Helkala.

 

 

Laura Suomela aloitti lastenkirjailijana kymmenen vuotta sitten lastenromaanisarjalla Lokkisaaren säpinät, Kanarian säpinät ja Ruutiharjun säpinät (WSOY 2012­–2015). 

 

Viime vuosina hän on kirjoittanut enimmäkseen nuortenromaaneja. 

 

Suomela on itse asiassa yksi harvoista aktiivisista kotimaisista nuortenkirjailijoista, joka kirjoittaa itsenäisiä nuortenkirjoja sarjan sijaan. 

 

Näin Suomela pystyy tulkintani mukaan varioimaan nuoruuden kuvausta ja poimimaan teokseensa kulloinkin ajankohtaisia teemoja.

 

Kiss my juhannus ei ole kepeästä nimestään huolimatta ”pelkkä kesäkirja”. 

 

Romaani nostaa kiinnostavasti esille nykynuorten kipuilun nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä. 

 

Suomelan romaani resonoikin selvästi Liisa Huhdan Uupuneet nuoret pärjääjät -kirjan (Bazar 2022) kanssa.  

Jälleen tekee mieli suositella murrosikäisten lasten vanhemmille nuortenromaanin lukemista lisäämään ymmärrystä nykyteinien haasteista!

 

Näkökulmatekniikalla kuvatuissa luvuissa ääneen pääsevät juhannuksen viettoon vuokramökille lähtevät nuoret, Eetu, tämän tyttöystävä Alisa ja niin ikään seurustelevat Lassi ja Suvi. 

Koska heillä ei vielä ole ajokorttia, kuskiksi kelpuutetaan paremman puutteessa maineeltaan ja elintavoiltaan hieman turhankin reteä Banzo. 

 

Täydellisen juhannuksen odotukset rapisevat nopeasti, kun hieno hirsimökki Vehmaslahdella paljastuukin huijaukseksi. 

Tilusten omistava Kalevi ei ole vedätyksestä moksiskaan ja hän yrittää parhaansa mukaan viritellä nuoria nauttimaan aidosta maalaisjuhannuksesta kaikilla perinteisillä mausteilla. 

 

Eetu nousee romaanin keskushenkilöksi, johon lukija samaistuu voimakkaasti. Eetulla on ikäisekseen kypsiä ajatuksia. Kenties junioritasolle jatkunut sitoutunut jääkiekkoharrastus ja päätös lopettaa ura huipulla on koulinut pojasta tarkan havainnoitsijan.

 

Lassi odottaa jo innokkaasti armeijan alkua ja suunnittelee vetävänsä ”intin ihan satasella. Eka aukkiin ja sieltä rukkiin”. 

Lassin ja Eetun urapolkukeskustelu paljastaa nykynuorten tavoitteellisuuden: 

 

– Pitää hommata hyväpalkkainen duuni. Mä haluun just siksi kauppakorkeeseen, et pääsen takoon rahaa, Lassi hieroo käsiään yhteen.

 

Tämä keskustelu on käyty jo tuhat kertaa. Itsekin kyllä mieluusti tienaisin rahaa ihan hitokseen, mutta mikään työnarkomaanin elämä uraputkessa ei houkuta 

 

– Pitäis vaan keksiä, missä pääsis hyvälle liksalle ilman jäätävää stressiä, sanon.

 

Eetun ajatteluun on vaikuttanut myös omien vanhempien esimerkki. Firman osastopäällikkönä työskentelevä isä tilittää kotona työasioitaan. Eetun mielestä vanhempien duunielämän markkinointipuheet voivat pahimmillaan lannistaa kokonaan oman ammattiuran suunnittelun! 

 

 

Eetu ei ole lukiossa stressannut, vaan pitänyt mottonaan hankkia minimivaivalla maksimihyödyn. Rentous on hänen elämänsä valttikortti, kun taas Alisan elämä tuntuu pyörivän jatkuvan suorittamisen ja koulustressin ympärillä. Alisa on halunnut pienestä pitäen lääkäriksi, mutta juhannuksen tapahtumat sysäävät tytön miettimään jatkuvan suorittamisen mielekkyyttä: 

 

En ole enää varma, kauanko mielenterveyteni kestää tätä loputonta suorittamista. Tiedän, että pitäisi osata vähän höllätä, mutta pelkään, että jos alan laskea tavoitteitani, koko hutera korttitalo hajoaa ja minä sen mukana. 

 

Juhannukseen mahtuu toki kohellusta, parisuhdedraamaa ja kännisekoilujakin. Myös Himoksen juhannusfestareilla käydään kääntymässä. 

Laura Suomelan nuortenromaani onnistuu kiteyttämään nuorelle lukijalle, että elämä voi heitellä ja yllätyksiinkin voi suhtautua uteliaasti.  

Suvin ja Alisan kautta Suomela tuo kiinnostavasti esille viime aikoina nuortenkin parissa yleistyneen vapaaehtoisen raittiuden. Tytöt ovat liittyneet instagramissa ryhmään, jossa kyseenalaistetaan yhteiskunnassa vallitsevaa alkoholikuttuuria ja suhtaudutaan uteliaasti raittiuteen. 

Perhe ja Itämeri kriisissä

 

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän. WSOY 2022. 213 sivua. Kansikuva Riikka Turkulainen.

 

Riivin turhautuneena hiuksiani niin, että päänahkaa poltteli. Äidin kadottua isä oli uskonut kaiken, minkä viranomaiset hänelle kertoivat. Kun tutkinnanjohtaja Mielonen ilmoitti, että äidin etsinnät lopetetaan, isä oli hyväksynyt tilanteen. Hän oli aina ollut pehmeämpi ja kiltimpi kuin äiti, joka oli leikillään kutsunut isää omaksi nynnykseen. Ehkä oli helpompaa syyttää merta äidin kuolemasta kuin elätellä toivoa. Mutta minä olin varma, ja niin oli Islakin, että äiti oli elossa. Jos tämä olisi kuollut, sen olisi pitänyt tuntua erilaiselta. En tiennyt, uskoinko jumalaan, mutta uskoin yhteyteen rakkaiden välillä. Eikä se yhteys ollut vielä katkennut. 

 

 

Syksyn uutuuksissa on ilahduttavan paljon uusia kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. 

Yksi heistä on Leena Paasio, joka työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Hän on  aiemmin julkaissut kaksi aikuistenromaania. 

 

Takakannessa Harmaja luode seitsemää luonnehdintaan nuortenromaaniksi, jossa on trillerin piirteitä. Keskushenkilön perhearjen ja ihmissuhteiden kuvaus anastaa kuitenkin dekkarijuonelta lukijan päähuomion.  

Toinen osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy ensi vuonna. 

 

Teini-ikäisen Eetun perhe on kriisiytymässä. On kulunut jo monta kuukautta siitä, kun meribiologina Suomen ympäristökeskuksessa työskentelevä äiti ei palannutkaan aamu-uinniltaan takaisin kotiin.

Isä on vajonnut apatiaan äidin katoamisen jälkeen.

 

Eetu on perheen vastuunkantaja, joka yrittää saada isän havahtumaan:

 

– Sun täytyy puhua meille. Tajuatko, että kaikki tässä perheessä hajoaa, ellet sä ala puhua.

 

Kiiskilahden lukio keskittyy luonnontieteisiin, ja niinpä Eetun luokkakin tekee syksyn opintojaksolla pienryhmissä varsin vaativiakin selvityksiä Itämeren tilasta. 

 

Eetu ryhtyy selvittämään äidin tutkimuksia omin päin. Kaikkien äidin tutkijakollegojen ja yhteistyökumppanien toimet eivät kestä päivänvaloa.   

 

Pojalle tärkeä purjehdusharrastus on vaarassa joutua katkolle, kun isän opettajan palkka ei riitä seuran harrastusmaksuihin. Isä myös kieltää pikkusiskoa Islaa harrastamasta mitään veteen liittyvää. Islan hartain toive on aloittaa optimistijollailu, ja Eetu joutuu hiukan huijaamaan, jotta siskon toive toteutuu. 

 

Harrastusaiheita käsittelevien nuortenkirjojen tarjontaan Paasion uutuus on tervetullut lisä. 

 

Koskettavasti Paasio kuvaa Eetun ja pikkusisko Islan lämmintä suhdetta ja keskinäistä lojaalisuutta. Eetun kanssa samassa purjehdusvalmennusryhmässä olevasta Sallasta on tullut pikkusiskolle tärkeä kannustaja ja äidin korvike. 

 

Paasion nuortenromaanissa olisi ollut ajankohtaisen aiheensa puolesta aineksia  ekohenkiseksi dekkariksi, jos rikos olisi selvinnyt jo ensimmäisen osan lopussa. 

Yksi ensimmäisistä oli Tapani Baggen Suden hetki (WSOY 1999) , jossa nuorten ekoaktivistien ryhmä tekee iskun turkistarhalle.  Anu Ojala on kahdessa nuortenromaanissaan Petos (2018) ja Pommi (2014) nostanut esiin eläinten tehotuotantoon ja koirien jalostukseen liittyviä ajankohtaisia teemoja. 

 

Kirjan lopussa on arkisia vinkkejä, kuinka meistä itse kukin voi vaikuttaa Itämeren tilaan ruokapöydässä, ostoksilla, liikenteessä ja vapaa-ajalla.  

 

 

Kuinka paljon rakkautta mahtuu ihmisen sydämeen?

Sofia Chanfreau & Amanda Chanfreau: Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Suomentanut Outi Menna. 209 sivua. S&S 2022.

 

 

S&S -kustantamossa ollaan jo pidempään oltu kirjalliset anturit herkkinä ja poimittu valikoimaan lastenkirjoja, jotka kuvaavat lapsiperheen arjen kipupisteitä.

Ongelmarealistisen angstin sijasta S&S:n kotimaisissa lastenromaaneissa kevennetään usein tunnistettavia perhedynamiikan ongelmakohtia fantasialla.

 

Sisarukset Sofia ja Amanda Chanfreau ovat syntyneet Helsingissä mutta asuvat kumpikin nykyisin  Malmössä Ruotsissa. Kirahvin sydän on tavattoman suuri on heidän esikoisteoksensa ja se on ilmestynyt samanaikaisesti Schildts & Söderströmin kautta ruotsiksi. 

 

Epätavanomaisesti nimetyllä lastenkirjalla on yhtä omintakeinen kansikuva, jossa kirahvin sydämestä nousee osin veden alla oleva saari. 

 

Amanda Chanfreaun taidokkaat lyijykynäpiirrokset levittäytyvät usein koko sivun kuvituksiksi. Harmaan, valkoisen ja mustan skaaloista syntyy kiehtova tunnelma: kuvien katsoja kyllä värittää mielikuvituksessaan sykkivät värit paikoilleen! 

Teos on myös kirjaesineenä poikkeuksellisen kaunis ja viimeistelty.

 

Vegan mielikuvituseläimet työntyvät siekailematta
isän ja tyttären ankeaan ruokailuhetkeen ja
viestivät näin myös lukijalle ja kuvan katsojalle, että Vega ei
ole murheineen yksin. Amanda Chanfreaun kuvitusta 
Sofia Chanfreaun tekstiin lastenromaaniin 
Kirahvin sydän on tavattoman suuri (S&S 2022).

Kirahvisaarella asuva Vega on pian kymmenen vuotta täyttävä  tyttö, jonka isä on aina vain vähemmän läsnä ainoalle tyttärelleen. 

 

– – Liituympyrä, joka isällä oli tapana piirtää keittiön lattiaan aina kun he söivät päivällistä, oli suhraantunut ja unohdettu. Selkeän rajan puuttuessa eläimet olivat alkaneet häiriköidä ruokapöydässä ja varastella ruokaa lautasilta. Isä ei huomannut mitään. Hän oli kokonaan lakannut laulamasta Vegalle iltaisin. Vega toki tiesi olevansa liian vanha kehtolauluille, mutta hällä väliä. Hyvänyönlaulu oli niitä harvoja asioita, jotka hän saattoi yhä jakaa isän kanssa. Päivällinen oli yksi ja iltalaulu toinen. – – 

 

Isän sydämen sykekin on heikentynyt, ja kun isä syö, tuntuu kuin hän pureskelisi lasia. Vegan mielestä kaikki johtuu isän uudesta naisystävästä, Violasta, joka on jäädyttänyt isän.

 

Äidistään Vegalla ei ole muuta muistoa kuin valokuva. Vegalla on kuitenkin ympärillään joukko toinen toistaan erikoisempia eläimiä, jotka tuovat hänelle turvaa. 

 

Isän mielestä tyttö voisi jo heivata mielikuvituseläimet pois. Tyttö piirtää mielikuvituseläimiä vihkoonsa ja kuljettaa piirustuslehtiötä aina mukanaan. 

 

Vega tiesi, että nurmikko oli tyhjä. Ruotiaisia ei ollut olemassakaan, kuten ei myöskään riemunkärhämiä, asfalttimajavia, kauholeikkoja tai mankutööttejä. Hän oli ymmärtänyt sen. Niistä ei kerrottu tietosanakirjoissa, ja ne saivat veden valumaan hänen isänsä harjakattokulmakarvoista. Vaatekaapeissa ei ollut mammutteja eikä hänen huoneessaan ollut jääkarhuja. Isä oli sanonut niin. Monta kertaa.

 

Koulussa opettaja järjestää kaikille lapsille kirjeenvaihtoystävät. Vega ryhtyy kirjeenvaihtoon naapurikaupungissa asuvan Jannan kanssa, jonka äidit ovat töissä paikallisessa sirkuksessa. 

 

Vegalla on myös ystävänä sielunsukulainen, Nelson. Pojalla on erikoisia kokoelmia, mm. erikoisen muotoisia hiekanjyviä, vanhoja puhjenneita ilmapalloja, käytettyjä raaputusarpoja ja pölykoiria ja hän tallentaa nauhurilleen erikoisia nauruja. 

Nelson rakastaa myös erikoisia faktoja erilaisista eläimistä ja kirjoittaa niitä ylös muistikirjaansa. 

Niinpä jokainen lastenromaanin luku on nimetty jonkin eläimen erityisominaisuuden mukaan: romaanin kuluessa oppii esimerkiksi, että meritähdillä ei ole aivoja, mutta iilimadoilla on kolmetkymmenetkahdet aivot, hämähäkkien veri on läpinäkyvää ja siat eivät hikoile. Näin lastenromaanista kasvaa myös ylistys luonnon monimuotoisuudelle ja mielikuvitukselle. 

 

Konkreettista turvaa Vega saa isoisänsä Hektorin luota. Tämä ei kyseenalaista tyttärentyttärensä erikoisia piirteitä, koska on itsekin varsin erikoinen persoona. 

 

Viktorin keskimobiilissa on paljon kiinnostavia yksityiskohtia:
vohvelikuvioitu etupuskuri, kaulinportaat ja kakkuvuokiin
 istutetut ajovalot! Amanda Chanfreaun kuvitusta 
Sofia Chanfreaun tekstiin lastenromaaniin 
Kirahvin sydän on tavattoman suuri (S&S 2022)

Isoisän luona Vega saa olla juuri sellainen kuin haluaa. Hektorilla on ketterä keksimobiili, joka kypsentää liikkuessaan samalla muffineita! 

Sen kyydissä lähdetään lopulta myös etsimään Vegan äitiä sirkuksesta yhdessä Nelsonin ja jättikokoisen Floora-koiran kanssa.

 

 Romaanin lopussa tunteet ja kohtaamiset huipentuvat
sirkusareenalle. Amanda Chanfreaun kuvitusta 
Sofia Chanfreaun tekstiin lastenromaaniin
Kirahvin sydän on tavattoman suuri (S&S 2022).

Lastenromaanin tunnelma on paikoin kaihomielinen, mutta omaperäinen tarinamaailma pitää lukijan hyvin otteessaan. 

Kirahvin sydän on tavattoman suuri puhuu kauniisti lapsen oikeudesta olla oma itsensä, kaikkine erityispiirteineen ja persoonallisine oikkuineenkin. 

 

 

 

Kahden maailman pimeyttä vetävässä esikoisromaanissa

  

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperho 1: Kalmanperhon kutsu. 512 sivua.  S&S 2022. Kansikuva Sami Saramäki. 

 

 

– –  ”Tässä olemme me, Kalmansyrjän kylä” hän sanoi osoittaen mitätöntä pistettä suuren metsäalueen keskellä. ”Reilun kahden päivän matkan päässä lännessä ovat Maailmanlopun kalliot ja merenlahti. Siellä oli vielä parisataa vuotta sitten kukoistavia kalastajakyliä ja vauras Kaukaman kaupunki. Kalmavat asuivat metsissä merenlahden ympärillä, mutta jättivät ihmiset enimmäkseen rauhaan, eikä niitä ollut pidetty todellisina uhkina sitten perhossotien. Ihmiset uskoivat yleisesti, että heidän maitaan suojeli kalmavilta ja kaikilta muultakin suuri majakka, jonka valo oli palanut jo satoja vuosia, ehkä tuhansiakin”. 

 

Syksyn esikoiskirjailija, tamperelainen Ulpu-Maria Lehtinen (s. 1984), rakentaa muutamalla virkkeellä Kalmanperho-fantasiatrilogian avausosan Kalmanperhon kutsun miljöötä ja konflikteja. 

 

Tuhti 500-sivuinen YA-romaani yhdistää omintakeisesti realistista ja historiallista nuortenkirjakerrontaa ja fantasiaa. 

 

Päähenkilö, 14-vuotias Lilja, on muuttanut maalle isoäidin hoteisiin vuotta vanhemman veljensä Joonatanin kanssa, sillä vanhemmilla on liikaa säätöä omassa elämässään. 

 

Joonatan tuntuu vajoavan yhä syvempiin tummiin vesiin ja pikkusisko huolestuu asiasta, kun ei enää saa yhteyttä kalvakkaan ja harhaisesti käyttäytyvän veljeensä.

 

Lilja päätyy Kalmansyrjän kylään, fantasiamaailmaa, jossa eletään historiallista aikaa, todennäköisesti 1800-luvun puoliväliä. Kylässä pelätään kaikki voimat imevää ja helposti tarttuvaa rannikkotautia ja kalmavien hyökkäyksiä.

 

Lilja ystävystyy paikallisten nuorten, Aurelian ja Jiron, nuoren tietäjän, kanssa. Kylään ilmestyy myös tummakulmainen muukalainen, Roland, vauraasta naapurivaltakunnasta Karmikantista. 

Romaanissa olisi aineksia romanttiselle kolmiodraamalle, mutta Lehtinen ei korosta tätä liiaksi, vaan jättää Jiron ja Rolandin tunteet Liljaa kohtaan lukijan itse pääteltäviksi.  

 

Kalmansyrjän kylän vaikeudet juontuvat majakanvartijan katoamisesta ja majakan valon sammumisesta.  

 

Tihentyvän seikkailujuonen kupeessa Kalmanperhon kutsusta sukeutuu tarina perheen ja sukusiteiden vahvasta merkityksestä yksilön elämässä. 

 

Omassa todellisuudessaan Lilja haluaisi tulla huomatuksi omana itsenään, ilman seurallisen ja kaikkien kanssa toimeen tulevan monin tavoin erinomaisen veljensä selustatukea. 

 

Liljalla ei ole mitään takuuta siitä, pääseekö hän koskaan pois Kalmansyrjältä takaisin oman perheensä luokse. 

 

Erossaolo havahduttaa Liljan olemaan kiitollinen asioista, joita hän on ennen pitänyt itsestään selvinä: 

 

– – ennen kaikkea kaipasin ihmisiä. Perhettäni.  Olin niin kovasti tahtonut löytää uusia ystäviä, alkaa elää omaa elämääni ja löytää oman polkuni. Mutta en tällä tavalla, eksyneenä pois omasta tutusta maailmastani ja kaikkien läheisteni luota.

 

Lilja kertoo Kalmansyrjän asukkaille tulevaisuuden keksinnöistä ja niiden myötä lisääntyneestä elämänlaadusta. Toisaalta Lilja tiedostaa että monista mullistavista innovaatioista on seurannut  myös paljon pahaa ja peruuttamatonta.

 

Lehtinen punoo tarinaan säikeitä nykyhetken suurista haasteista, ilmastonmuutoksesta ja luonnon tuhoutumisesta. Luonnon ja ilmaston tasapainon häiritsemisen seuraukset ovat peruuttamattomia. 

 

Liljan ystävä Aurelia ihmetteleekin, miksi Lilja haluaa palata takaisin omaan maailmaansa: 

 

”Riehuu täälläkin toki välillä sairauksia, ja saatamme kärsiä nälkää, jos tulee katovuosia. Ja tietysti kelvottomia hallitsijoita nousee toisinaan valtaan, ja rikkaat pompottelevat köyhempiään, mutta nin se varmaan menee teilläkin. Me emme sentään joudu pelkäämään maailmanloppua.” 

 

Lilja huomaa omaavansa myös näkijän taitoja. Hän näkee valvepainajaisia, joihin lukijakin eläytyy vahvasti. 

Sami Saramäen tummasävytteinen kansi vihjaa romaanin tummista juonteista, mutta Kalmanperhon kutsua voi suositella muillekin kuin kauhufantasian ystäville. Tummista teemoista kurkotetaan kuitenkin kohti valoa.

Lilja saa tehtäväkseen selvittää, kuinka pimeys on kulkenut kahden maailman välillä, hänen on etsittävä väylä, jota pitkin pimeys on kulkenut ja suljettava tämä repeämä.  

 

Lilja saa huomata, että murhe ei muuta maailmaa – vain konkreettisilla teoilla on vaikutusta. 

 

Lehtisen media-alan käsikirjoittamisen opinnot näkyvät sujuvana juonen kuljetuksena. 

Lukija ei ennätä pitkästyä 500-sivuisessa seikkailussa.   

Kaupunki liekeissä

 

Roope Lipasti: Palavan kaupungin lapset. 135 sivua. WSOY 2022. Kansikuva Sami Saramäki.

 

 

Jos näky kaupungissa oli yöllä ollut kuin suoraan helvetin lieskoista, päivällä se oli pelkästään lohduton. Jaakko, Peter, Hulda ja Rapu seisoivat Vartiovuoren päällä ja katselivat alas tuhoutunutta kaupunkia ensimmäisen kerran päivänvalossa. Edelleen jossain näkyi yksittäisiä leikkejä ja savu leijui kuin hiipuneesta jättiläisen nuotiosta.

 

 

Historiallinen lastenromaani  oli Suomessa pitkään melko naisvaltainen laji (mm. Laila Kohonen, Maijaliisa Dieckmann, Raili Mikkanen, Anna Amnell), mutta viime vuosina genre on kiinnostanut myös mieskirjailijoita, Tapani Baggen lisäksi myös Roope Lipastia. 

 

Lipastin edellinen muinaishistoriaan sijoittuva Viikinkisolmu-sarja oli vetävä ja eloisa viikinkiseikkailu.

 

Juuri ilmestynyt uutuus Palavan kaupungin lapset vie lukijan Turun palon aikaan, syyskuun alkuun vuoteen 1827.

 

Peter ja Hulda ovat melko vauraan kauppiasperheen lapsia. Vanhemmat ovat juuri lähteneet Tampereelle markkinoille ja lapset ovat jääneet mamselli Tengströmin, lastenhoitajan ja kotiopettajattaren hoteisiin.  

Heidän ystävänsä Jaakko asuu Luostarinmäellä ja perhe joutuu venyttämään penniä ja tulee pääosin toimeen äidin pyykinpesijänä saamilla ansioilla.  

 

Eri yhteiskuntaluokista tulevien sankarien kautta Lipasti pystyy havainnollistamaan sitä, kuinka suuri merkitys luokkataustalla oli ihmisten elämässä ennen vanhaan. 

 

Lapset hankkivat lisäansioita myymällä rapuja venäläiselle amiraalille. Jaakon seuraan lyöttäytyy kulkukoira, Rapu, jonka hyvästä vainusta on seikkailun käänteissä myös apua.

Jaakon tulevaisuutta tasoittaa tosin kummisetä, professori, joka on luvannut kirjoittaa oppipojastaan triviaalikouluun suosituksen, jotta poika pääsisi sinne vapaaoppilaaksi. 

 

Perinteisen poikakirjallisuuden kliseiseen hahmogalleriaan kuuluu kierosilmäinen rikollinen, Katala-Kalle, jonka perättömän todistuksen takia Jaakon isä on joutunut vangituksi.  

Kalle ei kunnioita edes tuomiokirkon hopea-aarteita, vaan käyttää tulipalosta aiheutunutta kaaosta häikäilemättömästi hyväkseen, mutta neuvokkaat lapset pääsevät Kallen jäljille ja ajavat hänet satimeen.

 

Juonellinen jännite tiivistyy Turun palon syttyessä lasten hengissä pysymiseen ja Mikael Agricolan vuonna 1556 ilmestyneen kirjan pelastamiseen. Lapset pystyvät lunastamaan professorille antamansa lupauksen ja toimittavat kirjan nokisena mutta kokonaisena akatemian kirjastonhoitajalle herra Pippingille. 

 

Lastenromaanin luvut ovat sopivan lyhyitä ja ne on nimetty houkuttavasti.

 

Kaupungin kartta esimerkiksi sisäkansissa olisi auttanut Turun palon etenemisen ja lasten seikkailun seuraamista.

 

Jälkisanoissa Lipasti kertoo kirjan tapahtumien olevan osin sepitettä, vaikka faktat Turun palosta ovatkin pääosin kohdillaan. 

 

Jatko-osa Rauniokaupungin lapset ilmestyy ensi vuonna. 

Ei enää kenenkään pelinappula

 

Mimmu Tihinen: Kaken maailman asiat, 125 sivua, Uljas & Lucia 2022. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 

 

Mimmu Tihinen on viime vuosina kunnostautunut erityisesti varhaisnuorille suunnatun selkokirjallisuuden tekijänä.

 

Tihinen kuuluu VaLas-kollektiiviin. 

 

Juuri ilmestynyt uutuus Kaken maailman asiat ilmestyy muiden kollektiivin jäsenten kirjojen tapaan omakustanteena, mutta teos on saanut selustatukea kollektiivin muita kirjailijoilta.

 

 

Selkokirjoissaan Kello tuhat (Pieni Karhu 2016, uusi laitos uudella kansikuvalla 2016), Toivottavasti huomenna sataa (Pieni karhu 2018) ja Kalevin kesätarina (Karisto 2021) Tihinen on onnistunut kiteyttämään päähenkilöidensä tuntoja koskettavasti mutta ilman turhaa dramatiikkaa. 

Kaikkia kolmea kirjaa yhdistää myös se, että keskushenkilöillä on hieman viisto tapa tarkkailla elämää. 

 

Nuorten arjesta kertovissa varhaisnuorten- ja nuortenromaaneissa on nykyisin lähes säännönmukaisesti käyttäytymiseltään ja/tai erityispiirteiltään hyvin äärimmäisiä päähenkilöitä. 

 

Tihinen on ”tavisten” puolella, ja hyvä niin. 

 

Kaken maailman asioita on muodoltaan viehättävä ja siksi nopealukuinen kirja myös sellaiselel varhaisnuorelle, joka lukee penseästi tai kokee, että perinteiset paksut kirjat eivät ole häntä varten. 

 

Kake nimittäin listaa kirjan eri luvuissa vähän sanakirjan tapaan itselleen tärkeitä asioita, arkisia tilanteita ja läheisiään. 

 

Vanhempien avioero tuntuu heijastuvan monin tavoin pojan elämään. 

 

Äidin exä ei ole isä. Isä on äidin ex-miesystävä. Tosin ei isä oikeastaan ole sitäkään, koska äiti ja isä eivät ole koskaan varsinaisesti seurustelleet. Äiti vain tarvitsi isää, jotta saisi minut. 

 

Äidin exä on Miisa. Käyn Miisan luona kerran kuussa. Asiasta käytiin pitkä vääntö, tarvittiin koulupsykologin suositus ja viranomaisten laillinen päätös. Lopulta äidin oli myönnyttävä siihen, että minulla on oikeus tavata Miisaa. 

 

Miisa ja äiti olivat kimpassa siitä lähtien, kun minä opin kävelemään, aina siihen asti kun täytin 11. – – 

 

Monin tavoin tiedostavien isän ja äidin ja tämän exän lisäksi Kakella on myös valveutunut mummo, jota pitää kutsua Mosseksi: 

 

Mosse on lyhenne sanoisat ”mother” ja ”senior”. Mosse sanoo, että sukupuoleton nimi tuo luo tasa-arvoa.

 

 

Nyt äidillä on jälleen uusi naisystävä, Signe, jolla on kaksi leikki-ikäistä lasta. 

Kake kutsuu heitä bonareiksi.  

 

Kake harrastaa shakinpeluuta, ja hän asettaa itselleen haasteeksi selättää shakkikerhon paras pelaaja Aliisa. 

Usein Tihisen kirjoissa poikapäähenkilöiden vastuksena on taidoiltaan ja luonteeltaan ylivertainen, mutta usein myös tarkkasilmäinen ja sympaattinen tyttö, joka onnistuu vaivihkaa koulimaan pojasta parhaat puolet esiin. 

 

Äiti joutuu tahollaan Signen höynäyttämäksi, mutta Kakella on omassa elämässäänkin paljon säätöä. 

Kaken kaveri vedättää häntä koiranulkoilutuksessa ja Kake huomaa joutuvansa kohtuuttoman usein bonareiden vahdiksi. Vähitellen Kake kuitenkin tajuaa, että on hyvä asettaa rajat omassa elämässään.

 

Tihisen Kaken maailman asioita osoittaa nasevasti, että tavallisesta arjestakin löytyy monta kiinnostavaa näkökulmaa. 

Ylivertaisten poikasankareiden rinnalle kaivataankin nyt enemmän Kaken kaltaisia elämän tarkkailijoita. 

Kaken maailman asioita toimii varmasti  myös hyvin kannusteena omiin sanataideharjoituksiin.