Koskettava kuvakirja kulttuurit ylittävästä ystävyydestä

Kirste Paltto: Tiuku, suomentanut Irene Piippola, kuvittanut Mika Launis, 32 sivua,  Atrain kustannus 2015.

Saamenkielisen kuvakirjan suomennos on lajissaan tuiki harvinainen, ja tästä kulttuuriteosta on suomentajan ja Atrain kustannuksen lisäksi kiittäminen Suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskusta, FILIä, joka on vuodesta 2007 lähtien myöntänyt erityistukea suomalaisille kustantajille saamenkielisen kirjallisuuden suomentamiseen ja julkaisemiseen.  

Kirste Palton Divga on ilmestynyt alun perin pohjoissaameksi jo vuonna 1990 Mika Launiksen kuvituksin. Kuvakirja on ilmestynyt myös inarinsaameksi vuonna 1994 ja unkariksi vuonna 2007.

Muutamia seikkoja lukuun ottamatta teksti on kestänyt aikaansa yllättävänkin hyvin ja teos on jopa tullut uudelleen ajankohtaiseksi nostaessaan yhdeksi   teemakseen pakolaisuuden.

Tekstiä on verraten paljon, ja kahdelle palstalle taittaminen näyttää silmään vähän oudolta. Mutta Palton kahden kulttuurin kohtaamista ja  ennakkoluulojen voittamista korostava tarina on koskettava ja taiten kerrottu.

Hyvän ystävän, Maaretin, muutto kauas Amerikkaan harmittaa Mihkkua.
Launis on arvatenkin käyttänyt pastelliliitutekniikkansa pohjana värilistä, 
rusehtavaa, paperia. Mika Launiksen kuvitusta Kirste Palton kuvakirjaan Tiuku 
(Atrain kustannus 2015). 

Saamelaispoika Mihkkun isä on kalastaja ja kodin läheltä aukeaa aava meri, jossa voi hyvällä onnella nähdä jopa valaita!

Poika haluaisi olla itsekin valas, jotta voisi mennä tapaamaan Amerikkaan muuttanutta hyvää ystäväänsä Maaretia.

Toiveikkaana poika tähyilee merelle, ja sitten käykin niin, että vesirajaan ilmestyy yht´äkkiä iso valas! Se kertoo olevansa Korkea Sininen. Mihkku pääsee valaan selässä merimatkalle:

Hetkessä Mihkku on valaan selässä. Hän ei ymmärrä itsekään miten sinne pääsi. Korkea Sininen kuuluu naurahtavan ja niine hyvineen se ui ulapalle. Mihkku haukkoo henkeään kun valas suihkuttaa vettä hänen päälleen. Hän ei pidä mistään kiinni, tuntuu kun hän olisi liimautunut Sinisen selkään. Eläin ui voimalla eteenpäin. Aallot ryöppyävät sen molemmin puolin kuin iloiset haarasarvet, jotka jatkuvat kauemmas ja kauemmas kunnes häviävät ja sulautuvat mereen. Mutta vähitellen nousee taas uusia aaltoja. 

Korkean sinisen ja Mihkkun kohtaamista ei tarinassa mitenkään kyseenalaisteta,
ja tästä tuleekin kiinnostava fantastinen elementti, jonka toki voi selittää myös
saamelaisen perinteen ihmisen ja luonnon ykseyden kokemuksilla. Mika Launiksen
kuvitusta Kirste Palton kuvakirjaan Tiuku (Atrain kustannus 2015). 

Valaalla on Mihkkulle pyyntö: se haluaisi saada tiukukellon, jolla voisi kosiskella ihailemaansa Valkopyrstöä.  

Kyläkaupassa Mihkku kohtaa Sergion, mutta ensikohtaaminen menee vähän pieleen.

Sergion isä on tullut aikoinaan pohjoiseen pakolaisena Chilestä, mutta on nyt matkustanut kolmeksi kuukaudeksi entiseen kotimaahansa tapaamaan sairasta sukulaistaan.  Isän matkan ajan Sergio asuu kahden juuriltaan saamelaisen äitinsä kanssa.

 Matkalla kaupasta kotiin Mihkku kyselee Sergiosta: Miksi tämä oli niin oudon näköinen, miksi niin arka ja vielä sellainen nimi! 

—    Sergion isä on ulkomaalainen, äiti kertoo. 

— Mitä, mustako? Neekeri? Mihkku ihmettelee. 

— Ei ihan musta, vaan intiaani. 

— Intiaani? Sellainenko, joka ratsastaa hevosilla ja ampuu nuolilla valkoihoisia ja poliiseja? Sellainen kuin sarjakuvissa, niinkö? 

—    Ei, Sergion isä on Etelä-Amerikan intiaani, kotoisin Chile-nimisestä maasta. – –
 

Mihkkulla on valtavasti kysyttävää. Jos kerran Sergion isä on pakolainen, niin pakeneeko hän jotain siksi, että on rosvo.

Äiti selittää jälleen kärsivällisesti:

Monta vuotta sitten siinä maassa oli hyvin turvatonta. Ihmisiä katosi ja jopa tapettiin. Silloin sieltä pakeni paljon ihmisiä etteivät olisi joutuneet vankilaan tai kuolleet.

Nykyisin ilmaisuja ”neekeri” ja ”intiaani” pidetään poliittisesti epäkorrekteina ja arvolatautuneina. Mutta varmasti moni muistaa, että Suomessa näitä ilmaisuja pidettiin jopa 1990-luvulle asti täysin neutraaleina.     

Suomentaja Irene Piippola ei ole lähtenyt alkutekstin ilmaisuja mukauttamaan nykykielen ja poliittisen korrektiuden vaatimusten mukaisiksi. Tavallaan  ratkaisua voi pitää loogisena ja hyväksyttävänä, sillä ilmaisuja käyttää tässä kuusivuotias lapsi, jolla ei välttämättä ole vielä kaikkea ymmärrystä sanojen halventavasta luonteesta.  

Mihkkun äitikin tosin käyttää intiaani-nimitystä keskustellessaan poikansa kanssa, mutta hän torppaa kuitenkin alkuunsa Mihkkun ajatukset siitä, että intiaanit olisivat hurjaan sotamaalaukseen sonnustautuneita taistelijoita.

—  Voi voi, äiti huokaisee. 

— En minä usko että ne olivat intiaaneja. Kun kasvat, ymmärrät kaiken. Mutta Etelä-Amerikan intiaanit eivät maalaa kasvojaan, vain Pohjois-Amerikan intiaanit tekivät niin aikoja siten, eivät nyt enää.

 

Mihku on sinnikäs ja inttää aina vaan:  sarjakuvalehdissä ja television elokuvissa intiaanit ovat sotaisia.

— Kyllä valkoisetkin olivat julmia, äiti sanoo hetken tuumittuaan. 

— Siitä vain ei kerrota niissä sarjakuvissa. Valkoihoiset ovat itse tehneet ne lehdet, eivätkö kerro niissä totuutta itsestään. Älä usko kaikkea mitä luet tai katsot televisiosta. 

—   Ja-haa, Mihkku aprikoi ja raapii päätään. Hänestä on merkillistä, että sarjakuvat ja televisio saavat valehdella, vaikka hänellä ei ole koskaan lupa edes narrata. Vai saavatko vain aikuiset narrata, tai ainakin ne jotka tekevät sarjakuvalehtiä ja rosvoelokuvia?

Tässä ollaankin jo lasten mediakasvatuksen ytimessä!   

Tiuku-kirjaa lukiessa nousee jälleen esiin rouva Huun monessa yhteydessä aiemminkin korostama aikuisen, kirjaa lapselle ääneen lukevan vastuu. 

Aikuinen voi lukemisen kupeessa todeta, että tietyt Mihkkun ja äidin käyttämät sanavalinnat eivät ole nykyisin  suotavia, ja selittää samalla näiden nykykielessä halventavien ilmaisujen historiaa.

Mihkun äiti myös miettii itsekseen, kuinka olisi parasta suhtautua lapsen utelaisuuteen: 

On vaikeaa ja työlästä selittää lapselle tällaisia asioita. Lapsi on utelias ja innokas tietämään, mutta ei kaikkia aikuisten sotia, kapinoita ja sortamisia voinut levittää hänen silmiensä eteen. Ei sopinut suoraan kieltää kysymästäkään…

Tässä kohdin paljastuu tosin jälleen alkuteoksen vanhakantaisuus: nykyisin erilaisia vaikeita tai aikuisen mielestä kiperiä aiheita käsittelevissä lastenkirjoissa suorastaan kannustetaan lapsia esittämään aikuiselle haastavia kysymyksiä!

Toisaalta täytyy muistaa, että 1980-luvulla syntynyt Mihkku on elänytkin vielä varsin suojattua lapsuutta, suurelta osin myös saamelaisen tarinaperinteen varassa ja sellaisessa Suomessa, jossa kansainvälistyminen ei vielä ollut tätä päivää.

Nykykäsityksen mukaan epäkorrektit ilmaisut kuvakirjassa saavat oikeastaan sovituksensa tässä katkelmassa, jossa myös toistuu jälleen yksi saamelaisen kirjallisuuden agenda: kannustaa lapsia ja nuoria hankkimaan itselleen koulutus:

Mihkku ei itse osaa kuin saamenkieltä, mutta koulussa hän aikoo opiskella lisää kieliä niin että voi matkustaa Amerikkaan tai mihin vain paikkaan maapallon toiselle puolelle. Hän aikoo matkustaa maailmaa ristiin rastiin että pääsisi kertomaan vanhemmilleen mitä missäkin on nähnyt. Sitten ei enää kukaan sanoisi, että hänen pitäisi vähän kasvaa. Hän tietäisi enemmän kuin isä ja äiti.

Kyläkaupan tiukukellon toimitus kestää ja valas kiirehtii asiaa. Mutta sitten Mihkku uskaltaa lähestyä uudelleen Sergioita. Ja Sergiolla onkin juuri sellainen sopiva tiuku, jonka valas tarvitsee! Ja mika hauskinta, Sergiolle jää vielä kaksi isältään saamaansa kullanväristä tiukua, joita pojat kilisyttelevät iloisesti yhdessä.

Kuvittaja Mika Launis on käyttänyt pastelliliitua kuvituksissaan varsin systemaattisesti. Hänen hahmonsa ja värityksensä on siksi helppo tunnistaa. Syystä tai toisesta Launiksen nimeä ei löydy kuvakirjan etukannesta eikä edes esilehdeltä! Tieto kuvittajasta on piilotettu tarinan päätteeksi painettuihin nimeketietoihin. 

On kiinnostavaa, että Mika Launiksen ensimmäinen kuvitustyö, Annukka & Samuli Aikion saamelaiseen satuun Tyttö joka muuttui kultaiseksi koskeloksi (WSOY 1982, up. 2012) ammensi niin ikään saamelaisesta perinteestä. 

Tiuku-kirjassa saamelainen identiteetti näkyy vaikkapa kuvassa, jossa Mihkkun haavekuvissa rakas ystävä Maaret esitetään Lapin lakkiin pukeutuneena. 

Myös Sergio esiintyy kuvissa yhdessä isänsä kanssa perulaisissa ponchoissa ja päähineissä. 

Launis piirtää rouheita, sympaattisia kasvotutkielmia. Valaat saavat ymmärrettävästi myös paljon tilaa aukeamille levitettyinä uhkeina ilmestyksinä, jotka puhuvat samalla kauniisti villin luonnon puolesta.  

Kirste Paltto (s. 1947) on Utsjoella  asuva, pääasiassa pohjoissaameksi kirjoittava kirjailija. Hän on ammentanut teoksiinsa aineksia saamelaisesta mytologiasta ja kertomaperinteestä. Paltto on työskennellyt peruskoulunopettajana, Lapin läänin ohjaavana läänintaiteilijana, Rávgoš -teatterin johtajana ja ohjaajana sekä lukuisissa luottamustoimissa edistäen saamelaisten ja saamelaisen kulttuurin asemaa. 

Kirjan ensimmäisessä painoksessa on sattunut taitossa kömmähdys, ja osa tekstistä on hävinnyt luvun viisi lopusta. 

Atrain-kustannus on sitoutunut toimittamaan asiasta reklamoiville tahoille uuden kirjan, kun kirjasta otetaan uusi painos.

Tässä puuttuva osa:

Mihkku ei itse osaa kuin saamenkieltä, mutta koulussa hän / –> aikoo opiskella lisää kieliä niin että voi matkustaa Amerikkaan tai mihin vain paikkaan maapallon toiselle puolelle. Hän aikoo matkustaa maailmaa ristiin rastiin että pääsisi kertomaan vanhemmilleen mitä missäkin on nähnyt. 

Sitten ei enää kukaan sanoisi, että hänen pitäisi vähän kasvaa. Hän tietäisi enemmän kuin isä ja äiti.

Mutta ensin hänen pitäisi päästä kalaan. Mutta nyt, nyt saisi Korkea Sininen jo tulla ja viedä hänet taas merelle <– / sukeltelemaan. Hän pyytäisi valasta uimaan syvälle merenpohjaan että hän pääsisi näkemään meren kasveja ja eläimiä. – –

Seljan tytöt Chilen sotilasjuntan puristuksessa

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi. WSOY 2009.
Kansikuva: Maija Karma ja WSOY:n kuva-arkisto

Arvostelun otsikko voi hätkähdyttää, mikäli ei ole lukenut edellistä Selja-kirjaa, Seljalta maailman ääreen (WSOY 2001).

Rauha S. Virtanen ihastutti ja ällistytti Selja-sarjansa uusia ja vanhoja lukijoita yllättävällä paluullaan, jonka pontimena oli lukijoiden kärkäs halu päästä vielä kurkistamaan Seljan tyttöjen maailmaan.

Alunperin neliosaiseksi sommiteltu Selja-sarja ilmestyi vuosina 1955—1964. Se on pysynyt monen lukijasukupolven rakastamana ja tarjonnut kotimaisen vaihtoehdon Alcottin ja Montgomeryn anglosaksiselle klasssisen tyttökirjan perinteelle.

Virtanen on tunnustanut kirjoittaneensa neljä ensimmäistä Selja-kirjaa myös lohduksi itselleen. Ensimmäistä osaa aloittaessaan hän oli 24-vuotias perheenäiti, joka konttoristin palkalla elätti sairaseläkkeellä olevaa miestään ja tytärtään:

Näiden kirjojen aatetausta syntyi onnen unelmista, vimmatusta halusta muodostaa perheen malli ja pyrkiä sitten konkreettisesti luomaan itse sellainen elävään elämään.

Perheenemäntänä vielä kokematon Virtanen ammensi nuortenkirjoihinsa vaikutteita naisvaltaiselta työpaikaltaan:

Kuuntelin naisten puheita ja opin porvarillisen elämänmuodon perusteet, aatteet, juhlapyhien rituaalit, ruuanlaiton ja siivouksen niksit. — — sovelsin oppimaani paitsi kotihommissani myös kirjoissani.

Selja-sarjan perheidylli on kuin suora toisinto Alcottin Pikku naisista. Perheen tyttäret ovat kaikki suuria persoonallisuuksia, joilla paitsi taiteellista kunnianhimoa, niin myös kypsyyttä ja auliutta huolehtia vähempiosaisista.

Selja-sarjan jälkeen Virtanen kirjoitti vielä kolme itsenäistä ja perinteistä tyttöromaania. Mutta 1970-luvulla Virtanen käänsi takkinsa.

Hän koki, ettei voinut 1970-luvulla enää jäädä 1950-luvun idylliin, koska se nuoriso, jonka hän tunsi, oli perusteellisesti toisenlaista. Hän oivalsi, että oli unohdettava entiset kaavat ja entiset käsitykset ja työnnyttävä sisään sellaisiin asioihin, joiden ulkopuolelle hän oli aikaisemmin jäänyt.

Yhteiskunnallista tiedostavuutta siivitti myös omien lasten poliittinen aktiivisuus ja osallistuminen kouluneuvostotoimintaan. Lintu pulpetissa (WSOY 1972) sisältääkin monin kohdin avainromaanin aineksia

2000-luvun uhkarohkealtakin vaikuttanut paluu Selja-sarjan pariin yhdistää juoheasti nyttemmin 77-vuotiaan Rauha S. Virtasen kirjailijan uran kaksi tyyten erilaista, mutta varsin johdonmukaista säiettä: romanttisen tyttökirjallisuuden ja kantaaottavan nuorten romaanin.

Edeltävässä osassa rakkaus ja poliittinen aktiivisuus lennättivät kolme Seljan sisarusta valtamerten taakse. Kris, Margarita ja Dodo joutuvat keskelle Chilen sotilasvallankaappausta syksyllä 1973. He panevat henkensä alttiiksi vastustaessaan aviomiestensä, läheisten ystäviensä ja sukulaistensa kanssa vastarintaliikkeessä Augusto Pinochetin sotilasjunttaa.

Syksyn uutuudessa Seljan Tuli ja Lumi eletään vuotta 1974. Dodon aviomies Raúl on kuollut vastarintaliikkeen verilöylyssä. Dodo toipuu surusta vanhempiensa hoteissa Leppäkertunkujalla yhdessä pienen tyttärensä Rosan kanssa. Margarita on toipilaana Meksikossa. Virva ja Ari suunnittelevat riskialtista tiedustelumatkaa Chileen.

Seljan perheen 14-vuotias iltatähti Tuli agiteeraa chileläisen pakolaisystävänsä Lumin ja muiden suomalaisten toveriensa kanssa Chilen poliittisen tilanteen puolesta. Lumi penää Rea-äidiltä taustatukea paljon puhuvalla virkkeellä ”Äiti hei, kuka muuttaa maailmaa jollei nuoret? Jollemme me?”

Lähihistorian traumaattisia tapahtumia käsitellään nuortenkirjoissa nykyisin ajatuksia herättävästi ja pelottomasti. Taitavat kirjailijat nykäisevät mukaansatempaavalla, mutta lukijoitaan aliarvioimattomalla tyylillään nykynuoret tiedostamaan paremmin historiallisia taitekohtia.

Virtanen ei horju linjastaan eikä kavahda uutuudessaan avoimen poliittisesti tiedostavaa otetta. Hän on tehnyt uurasta taustatyötä Chilen sotilasdiktatuurin ajan kartoittamisessa ja samalla paneutuneisuudella hän kuvaa Chilen pakolaisten kotoutumista Suomeen ja teiniliikkeen osallistumista solidaarisuustapahtumiin ja muihin mielenilmauksiin. Ramonan ja Lumi-tytön kuvaukset ovat riipaisevuudessaan tosia.

Ihmissuhteissa on monenlaista jännitettä, mutta odotuksenmukaisesti ne laukeavat kirjan tyveneksi kääntyvässä lopussa. Virva Seljan ystävät saavat lukea kirjan rauhallisin mielin loppuun asti: rakkaus voittaa sittenkin! Rea Selja hössöttää tavoilleen ominaisesti yhä paisuvan perhekuntansa muonituksen ja puutarhanhoidon parissa, [melkein tosissani ehdotan kirjan trendikkääksi oheistuotteeksi Rea Seljan keittokirjaa!]. Rean kirjailijamies Riku on tavoilleen yhtä uskollisesti mieluusti vetäytynyt kirjoittajan kammioonsa.

Virtasen perheyhteys pitää pintansa pahimmissakin kriiseissä. Tällaiselle ihanteelliselle idyllille onkin erityisen suuri tilaus tässä epävarmassa ja rikkinäisten perheiden ajassa.

Nähtäväksi jää, houkuttavatko sarjan päätösosan lukuisat kirja- ja musiikkiviittaukset nykynuoria etsiytymään Aila Meriluodon, Pablo Nerudan, Inti illimanin, Agit Proppin, Victor Jaran ja Violetta Parran pariin.