Pois turhista muoteista

Lotta-Sofia Saahko & Mira Mallius: Minä saan olla lohikäärme, 25 sivua, Tammi 2026.

 

Päiväkodin eteisessä takit

suhisevat, kengät kolisevat

ja reppu tömähtää lattialle.

Joku parkuu pissahätää.

 

Miksi aina pitää olla tällainen

älämölö? Luna huokaa.

Hän kaipaa jo takaisin kotiin.

 

 

Päiväkodin äänimaailma rasittaa Lunaa jo heti aamusta.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

Tunnekasvatusta eri tavoin työstävät lastenkirjat näyttävät vakiintuneen osaksi perustarjontaa.

 

Hieman kärjistäen voisin jopa väittää, että tuiki tavallisen lapsen arkisuus näyttäytyy jo kuvakirjoissa epämuodikkaana ja jokseenkin tylsänä. 

 

Luna rasittuu äänistä ja kokee monet asiat muita herkemmin. Päiväkotiin suunnitellut naamiaiset aiheuttavat jännitystä. 

Lunan pinna kiristyy, kun isä keskittyy autossa vain työpuheluunsa
 ja haisee päälle päätteeksi voimakkaanhajuiselta  partavedeltä.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan 
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

Lunan kavereilla on selvät suunnitelmat pukeutua prinsessoiksi, Frozen-animaatiosta tutuksi  Elsaksi ja Hannele Lampelan ja Ninka Reitun kuvakirjoissa seikkailevaksi Prinsessa Pikkiriikiksi.  

 

Lunan prinsessapuku on tullut pieneksi ja Luna on lohduton.

Äiti rauhoittelee  tytärtään: 

– Ei sinun tarvitse olla samanlainen kuin muut, äiti muistuttaa. – Voit olla juuri mitä itse haluat. 

Äidin avuttomuuden tunnot tyttären raivonpuuskan aikana tiivistyvät
oivaltavasti kehonkieleen. Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

 

 

Seuraavana päivänä naamiaisissa Lunan itse tuunaama lohikäärmeasu herättää paljon ihastusta. 

 

Mira Mallius on kuvittanut myös Lotta-Sofia Saahkon kaksi aiempaa kuvakirjaa Kun mummi unohti tarinat (Tammi 2025) ja Lilja muuttaa maailmalle (Tammi 2024). 

Mallius onnistuu havainnollistamaan melko suurpiirteisesti kuvaamissaan ihmishahmoissa tunteita ja tunnelmia. 

Hyviä esimerkkejä löytyy aukeamilta, joissa äiti seuraa hieman neuvottoman oloisena tyttärensä raivon puuskaa ja toisaalla aukeamalla, jossa vanhemmat ihailevat avoimesti Lunan kekseliäisyyttä ratkaista pukeutumispulmansa itse omaperäisesti.

 

Lotta-Sofia Saahko ansaitsee kiitoksen rajatusta, vain 25 sivuun mahtuvasta kompaktista kuvakirjatarinasta, jossa ei ole turhia rönsyjä tai jaarittelua.

 

 

 

Lisää lastenkirjoja herkistä lapsista:

 

Heli Rantala & Netta Lehtola: Mölymyrsky, WSOY 2025

Maria Vilja: Pohjaton reppu, Karisto 2025

Maria Vilja: Villikissareppu, Karisto 2023

Maria Vilja: Näkymätön reppu, Karisto 2022 

Annika Hämynen: Apua, tivoli on täynnä vilinäisiä! Tarinoita aistiherkkyyksistä ja jännittämisestä. Kuvitus Johanna Lehtomaa, Kumma 2024 

 
Annika Hämynen: Apua, sukissani on lohikäärmeitä. Satuja aistiherkkyyksistä, kuv. Johanna Lehtomaa, Kumma 2022
 
Johanna Elomaa: Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit, kuvitus Satu Kontinen, Bazar 2023

Reetta Niemelä & Eri Shimatsuka: Kettu ja hiljaisuus, Otava 2022
 

Veera Salmi & Elina Warsta: Hung ja pantteripako, Otava 2020

Vetävä seikkailu orpotytöstä mysteerien kyllästämällä saarella

 

Eva Frantz: Kilpikonnasaari. S&S 2025. 205 s. Kansikuva ja sisäkansien kartta Sami Saramäki.
 

Seireeneitä ja hirviöitä, kaikkea sitä kuuli. 
 
Ei ihme, että Kilpikonnasaari oli niin synkkä paikka, kun täällä oli niin paljon surtavaa ja pelättävää. Muotoaan muuttavia hirviöitä ja merenneitoja, joilla oli kuolettava ääni. 

 
Historiallisen lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuuden genre pitää ilahduttavasti yhä pintansa.
 
Aikuisille suunnatuista dekkareistaan tunnettu Eva Frantz on kirjoittanut aiemmin kolme historiaan sijoittuvaa lasten ja varhaisnuorten kirjaa, Osasto 23 (alk. Hallonbacken), Yönkuningatar (Nattens drottning) ja Ruukin salaisuus (Hemligheten i Helmersbruk) vuosina 2018–2021). 
 
 
Hallonbackenista on tehty myös tv-sarja, joka on edelleen katsottavissa  Yle Areenassa.
 
Frantzin uutuus, viime vuonna ilmestynyt Kilpikonnasaari sekoittaa taidokkaasti klassisen tyttökirjallisuuden perinnettä, myyttejä ja ehtaa seikkailua. 
 
12-vuotias orpo Edla lähetetään Kilpikonnasaarelle, missä hänen vanhempi serkkunsa työskentelee majatalossa. 

Saarta riivaavat oudot tapahtumat: kalastajien elinkeinon kannalta tärkeät kalat ovat kadonneet, lapsia on kadonnut ja terveysvaikutuksistaan kuulu kaivokin on ehtynyt.
 
 
Aluksi Edla saa osakseen sääliviä katseita, sillä hän on kaljuuntunut varhaisessa lapsuudessaan. 
 
Vähitellen Edla sulattaa lähes kaikkein ynseimpienkin saaren ja majatalon asukkaiden sydämet oikeamielisellä ja suoraselkäisellä olemuksellaan. 
 
Kyläläiset kertovat toinen toistaan karmivampia tarinoita tappavista seireeneistä, merenneidoista. 

Myös kadonneen kapteenin taloon liittyy myös paljon salamyhkäisyyttä, josta Edla haluaa ottaa selvän. 

Hän tutustuu Raldoon, Ilseen ja Didrikiin, joilla on hänen itsensä tavoin myös erityisiä piirteitä ja ominaisuuksia.
 
 
 
Frantz kuljettaa juonta taidokkaasti, hitaasti seikkailun kierteitä nostattaen. Hänellä on erityinen tapa rakentaa lapsipäähenkilöistään samastumiseen houkuttelevia hahmoja, joiden olemuksessa ei ole mitään hohdokasta glamouria, vaan he käyttäytyvät historiallisten olosuhteiden antamissa realistisissa raameissa.
 
Edlan rohkeus ja periksiantamattomuus koituu lopulta koko saaren pelastukseksi. Kilpikonnasaari on vetävä, tarinalinjastoltaan eheä seikkailuromaani, joka tekee kunniaa vanhoille klassikoille, mutta seisoo silti tanakasti omilla jaloillaan.
 

Tervetullut ja tarpeellinen selkosarja alakoululaisille

 

Ulla Vanhatalo: Luka, kuv. Aiju Salminen, 54 sivua, Pieni Karhu 2024.

 
Ulla Vanhatalo: Luka ja Pete, kuv. Aiju Salminen, 54 sivua, Pieni Karhu 2025.
 
Ulla Vanhatalo: Mitä tapahtui, Luka?, kuv. Aiju Salminen, 50 sivua, Pieni Karhu 2025.
 

 
Selkokielisen lastenkirjallisuuden tarjonta kasvaa jo onneksi samaa tahtia, kun ymmärrys eri ikäisten lasten selkokielen tarpeesta lisääntyy.
 
Helppolukuisen, lukutaidon alkuun suunnatun lastenkirjallisuuden valikoima on todella runsas: tarjolla on sekä kotimaisia että muista kielistä käännettyjä vaihtoehtoja, eri lajityyppejä, arkikertomuksista tietoon, fantasiaa ja jännitystä ja kaikkea siltä väliltä. 

Silti valtaosa helppolukuisesta lastenkirjallisuudesta ei täytä selkokielen vaatimuksia, sen koommin kielen kuin kuvituksenkaan osalta. 
 
Siksi onkin tärkeää, että alakouluikäiset lapset huomioidaan enenevässä määrin myös selkokielisen lastenkirjallisuuden osalta. 
 
Ulla Vanhatalon Luka-sarja on tästä hyvä esimerkki. Luka on alakouluikäinen poika, jolla on isoveli ja pikkuveli. 
 
Luka tykkää pelata jalkapalloa, rakentaa legoilla ja lukea Aku Ankkaa. 
 
Haasteita arkeen tuo pojan äkkipikaisuus ja spontaanit tempaukset kotona ja koulussa. Niille saadaan ennen pitkää myös virallinen ADHD-diagnoosi. 

Psykologin mukaan Lukassa on ”paljon potentiaalia”.  
 

Lääkäri sanoo paljon vaikeita sanoja.
–   Diagnoosi… Terapia… Sivuvaikutus…
Luka ei ymmärrä mitään.
Sitten lääkäri puhuu Lukalle.
–   Nyt me autetaan sinua.
Tule käymään täällä monta kertaa. 
Jutellaan ja pelataan.
Ota joka aamu lääkettä. 

 

Aiju Salminen havainnollistaa samastuttavasti Lukan hämmennystä
ja kelpaamattomuuden tunnetta kuvituksessaan.  
Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon selkokirjaan
Luka (Pieni Karhu 2024). 

 
 
Luka saa onneksi perheeltään kaiken mahdollisen tuen. Erityisesti äiti muistaa usein sanoa pojalleen, että rakastaa tätä. Äidillä on myös tapana silittää poikaansa selästä lempeästi iltaisin ennen nukkumaanmenoa. 
 
Sarjan ensimmäisessä osassa tosin isoveli Pete hermostuu Lukan tempauksiin. Hän  haukkuu Lukaa ”vammaiseksi idiootiksi” ja jopa toivoo veljensä kuolevan.  

Toisessa osassa Pete toteaa myös, että häntä hävettää olla veljensä kanssa, koska tämä kommentoi niin estottomasti muiden ulkonäköä.

Stereotyyppistä leimaamista ei lievennä mielestäni lainkaan se, että solvaukset tulevat veljen suusta.   

Veljekset saunan lauteilla, tässä jo sulassa sovussa.
 Aiju Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon selkokirjaan
  Luka ja Pete (Pieni Karhu 2025). 

 
Tapahtumat eivät onneksi jumita pelkän ADHD:n ympärillä. 

Kirjasarja korostaa luontevasti yhteisöllisyyden ja vastuun ottamisen eetosta. 

Luka ei esimerkiksi  arkaile soittaa hätänumeroon, kun hän huomaa vanhan miehen makaavan tajuttomana kadulla. 

Äiti puuttuu myös nopeasti Lukan mummin elämänhallintaan liittyviin ongelmiin, joissa kalja ja tupakka ovat vaarin kuoleman jälkeen tulleet tärkeimmäksi ajanvietteeksi. 

Mummi muuttaa ainakin väliaikaisesti Lukan perheeseen, ja mummista tulee pojalle tärkeä tukija ja kannustaja.  

Luka keskustelee sairaanhoitajan kanssa arkisista
konfliktitilanteista. Aiju Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon
selkokirjaan Luka ja Pete (Pieni Karhu 2025). 

 

Jalkapalloharrastus tuo ryhtiä ja onnistumisen tunnetta Lukan elämään. 

Luka on myös hämmästynyt saadessaan kuulla, että valmentajallakin on ADHD, minkä takia tärkeissä peleissä valmentajan tunteet käyvät välillä kuumina.

Luka saakin ennen pitkää huomata, että hänessä on monenlaista potentiaalia, sekä jalkapallokentällä että sen ulkopuolella. 
 
Ensimmäisessä osassa on Aiju Salmisen mustavalkokuvitus ja lyhyet repliikkiviivat. 

Toisessa osassa Salmisen kuvitus on muuttunut neliväriseksi ja repliikkiviivatkin pidentyneet.
 
Salmisen kuvitus hyödyntää  onnistuneesti – ja riittävän selkeästi – sarjakuvakuplia. 

 

 

 

Voiko huolilampun hehkua oppia säätelemään?

 

Sara Shepard: Pihla piirtää parhaan ystävän. Kuv. tekijän. Suomentanut Outi Järvinen. 256 sivua. Otava 2024. 

 

Kirjolla olevat ja eri tavoin erityisherkät päähenkilöt ovat havaintojeni mukaan tehneet  viime aikoina todellisen  invaasion lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

 

Esimerkkejä löytyy eri-ikäisille kohderyhmille julkaistuista teoksista. 

Maria Viljan kuvakirjat Näkymätön reppu ja Villikissareppu (Karisto 2022 ja 2023) kertovat erityisherkästä Rosali-tytöstä. 

Merja Jalon Terapiatalli Ponimaa -sarjan (Aurinko-kustannus ja Kvaliti) miljöönä on erityislasten kuntoutukseen tarkoitettu talli. 

Ruotsalaisen Sofie Sarenbrantin Mira ja Kuu (WSOY 2023) kertoo ratsastusta harrastavasta aistiyliherkästä ja sosiaalisista tilanteista helposti rasittuvasta Mirasta, jonka äiti käyttäytyy ylisuojelevasti tytärtään kohtaan. 

 

Eveliina Talvitien lastenkirjan Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023, kuv. Jani Ikonen) päähenkilöinä on kaksi erityislasta. Lee ei kaipaa muiden ikätovereiden seuraa, kunnes hän kohtaa Liin, mutistin, joka välttää puhumista muiden kanssa.  

 

Yhdenlaisena alueenvaltaajana voi pitää yhdysvaltalaisen Sara Shepardin lastenromaania Pihla piirtää parhaan ystävän. 

 

Shepardin sarjakuvakuvitus ja elämänmakuinen huumori tekevät kirjasta verraten helppolukuisen, joten se muistuttaakin paljon Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja   ja Rachel René Russellin Nolo elämäni -sarjoja. 

 

Pelkistetty kuvitus ilmentää pienin elein mutta havainnollisesti 
keskushenkilöiden hämmennystä. Tässä Pihla keskustelee opettaja
Himasen kanssa paniikkitilanteesta ruokakaupassa.
Sara Shepardin kuvitusta lastenkirjaansa
Pihla piirtää ystävän (Otava 2024). 

Alakoulun kolmatta luokkaa aloittava Pihla on altis huolestumaan erilaisista arkisista asioista siinä määrin, että taipumus hankaloittaa arkea huomattavasti. 

Kun äiti myöhästyy sovitusta tapaamisesta, Pihlan mielikuvitus maalailee toinen toistaan dramaattisempia vaihtoehtoja. Pikkuveljen rakastama pallomeri on Pihlalle kauhistus, koska se on täynnä bakteereja. Ruokakaupassa Pihla kadottaa äidin ja joutuu paniikkiin. Pihlaa askarruttaa myös se, että äiti on ollut viime aikoina salamyhkäinen ja hajamielinen.

 

Vanhemmat tiedostavat toki asian, ja äiti on vienyt Pihlaa esimerkiksi meditaatiokurssille. Vanhemmat ovat myös valmiita hankkimaan tyttärelleen puhelimen, vaikka muiden luokkakaverien vanhempien mielestä kolmasluokkalaiset eivät vielä tarvitse puhelimia.

Piirustus on Pihlalle mieluista ajanvietettä ja hän käy koulun taidekerhossa sekä tunnetaitojen opettajan, Himasen, vastaanotolla. 

Ennen pitkää Pihla saa huomata, ettei hän olekaan ainoa koulun oppilas, joka käy säännöllisesti juttelemassa Himasen kanssa. 

 

Aikuiset eivät aina havaitse, että Pihla ottaa
kontolleen myös asioita, jotka eivät hänen ikäisellen lapselle
todellakaan kuulu. Sara Shepardin kuvitusta lastenkirjaansa 
Pihla piirtää ystävän (Otava 2024).  

Todennäköisesti Pihlan oireilu johtuu suurelta osin hänen pikkuveljestään Nooasta, jota kutsutaan Mehupurkiksi. Pikkuveljen hengitystiehyet nimittäin menevät usein tukkoon ja koko perhe joutuu lähtemään jopa keskellä yötä sairaalaan. 

Kirjan lopussa äiti kertoo koko perheen tulevaisuuten liittyvän jymyuutisen. Nähtäväksi siis jää, kuinka Pihla reagoi perheen arkea mullistavaan asiaan sarjan myöhemmissä osissa. 

 

 

Sara Shepardin ensimmäinen suomennettu lastenkirja käsittelee useamman suomalaisen  lasten- ja varhaisnuortenkirjan tapaan yhä paineistetumpaa lapsuutta ja kaverien väliseen ryhmädynamiikkaan liittyviä hankauspisteitä, jossa äärimmäisenä ratkaisuna suljetaan eri tavoin toimiva, ajatteleva ja tunteva lapsi kokonaan joukon ulkopuolelle.  

 

Tyttöjen tylytys Pihlaa kohtaan näkyy katseessa ja
kehonkielessä. Sara Shepardin kuvitusta lastenkirjaansa 
Pihla piirtää ystävän (Otava 2024).  

Pihla ottaa etäisyyttä vanhoihin tyttökavereihinsa ja löytää uusia ja aidosti parempia ystäviä muista opettaja Himasen luotsaamista tunnetaitokerhoon osallistuvista koulun oppilaista. 

 

Pihla ei koe ihmeparantumista, mutta oppii kuitenkin säätelemään paremmin tunnetilojaan: 

 

Ehkä voisin kuitenkin oppia hallitsemaan pelkoani. Ehkä se on vain kuin lamppu, jonka saa klikattua päälle tai pois. Voisin yksin ollessani pitää huolilampun päällä, ja se sais loistaa miten kirkkaasti tahansa. Muiden ihmisten seurassa pitäisin sen kuitenkin sammutettuna – tai ainakin hyvin himmeällä. Ehkä voisi teeskennellä, ettei minua pelota ollenkaan. 

 

Shepard tunnetaan Suomessa entuudestaan Gummeruksen kustantamista Valehtelevat viettelijät -sarjan kirjoista. 

Kun lapsi tulee kuulluksi, nähdyksi ja rakastetuksi omana itsenään

Maria Vilja: Villikissareppu. 40 sivua. Karisto 2023.

Maria Viljan edellisessä kuvakirjassa Näkymätön reppu erityisherkkä Rosali-tyttö oppi kanavoimaan häntä kuormittavia ärsykkeitä ja keksi luovia ongelman-ratkaisukeinoja tasatakseen mieltään liiallisen ylikuormituksen hetkinä. 

Pienperheen aamupotretteja. Maria Viljan kuvitusta
kuvakirjaan Villikissareppu (Karisto 2023). 

 

Nyt isän ja Rosalin pienperhe on uuden edessä: he ovat muuttamassa uuteen kotiin, jonka äänet, tuoksut ja korkealta avautuvat maisemat ovat jotakin ihan muuta kuin mihin tyttö on tottunut. 

 

Alkava esikoulukin jännittää. 

Eskariryhmän lasten uteliaisuus ja kovat 
äänet havainnollistuvat aran ja herkän 
lapsen näkökulmasta. Maria Viljan kuvitusta 
kuvakirjaan Villikissareppu (Karisto 2023).   

Maria Vilja myötäelää hyvin aistimusvoimaisesti herkän tytön tuntoja sekä tekstissä että kuvituksessa. 

 

Edellisessä kuvakirjassa Rosalin isällä oli iso rooli tyttären erityislaatuisuuden ymmärtäjänä. 

Villikissarepussa nähdään yövalvomisen väsähdyttämä isä, mutta myös rakastavalla ja hyväksyvällä katseella tytärtään hellivä ja omiin vaistoihinsa kasvattajana luottava yksinhuoltajaisä. Vilja onnistuu kuvaamaan vanhemman rakastavaa katsetta pakahduttavan kauniisti ja todesti. 

Ymmärtävän aikuisen tuki ja turva tiivistyy 
tähän kuvituskuvaan. Maria Viljan kuvitusta 
kuvakirjaan Villikissareppu (Karisto 2023).  

Esikouluryhmän tarkkakatseisen varhaiskasvattaja on keskeisessä roolissa: Maria Vilja sanallistaa ja visualisoi hänen tukensa, kannustuksensa ja myötäelämisensä konkreettisesti kohtauksessa, jossa hän kietoo suuren ruudullisen viltin Rosalin ympärille.

 

 

Villikissareppu puhuu kauniisti jokaisen lapsen tarpeesta tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta omilla ehdoillaan.  

Viljan kuvakirja on yksi kuudesta Runeberg Junior -ehdokkaasta.

Naapuriapua toipilaalle

 

Riina Katajavuori & Hannamari Ruohonen: Kielo ja Kaito-kissa. 26 sivua. Enostone 2022. 

 

 

Jos minulta kysytään, niin lapsen arkeen kiinnittyviä konstailemattomia kuvakirjoja ei taida olla koskaan liikaa.

 

Monipuolinen ihmiskuvaus, niin sanottu moninaisuus, on tullut rytinällä viime vuosina myös kotimaisiin kuvakirjoihin tunnetaitokasvatusta tukevien kirjojen kupeeseen.

 

Parhaat kirjat eivät väännä asioita rautalangasta, ja Riina Katajavuoren ja Hannamari Ruohosen Kielo-sarja on tästä hyvä esimerkki.

 

Sarjan keskushenkilö on leikki-ikäinen Kielo, jonka voi tulkita olevan down-lapsi. 

 

Tarkempi määrittely jätetään kuitenkin katsojan itse pääteltäväksi. 

 

Kolmannessa Kielo-sarjan osassa kerrotaan Matti-enosta ja tämän Kaito-nimisestä kissasta. 

Hannamari Ruohosen kuvituksessa on kiinnostavia kuvakulmia:
linssipataa enolle kantavan äidin pää on rajattu kuva-alan ulkopuolelle,
 koska huomio halutaan kiinnittää postiluukusta kurkkivaan Kieloon.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Riina Katajavuoren tekstiin
kuvakirjassa Kielo ja Kaito-kissa (Enostone 2022).  

 

Matti asuu Kielon kotitalossa toisessa rapussa. Kun eno on kipeä, naapuriapu toimii ja äiti ja Kielo vievät potilaalle linssipataa. 

 

Lähimmäisenrakkautta ja arkista auttamista ei ole muistini mukaan pitkään aikaan kuvattu kotimaisissa kuvakirjoissa yhtä luontevasti ja sydämeenkäyvällä tavalla! 

 

Matti pyytää Kieloa leikkimään kissansa kanssa, kun hän ei vielä toipilaana jaksa tyydyttää aktiivisen kissansa tarpeita. 

Kaito-kissa menee piiloon enon lapikkaaseen, ja siitä
Kielo innostuu keksimään erilaisia s-kirjaimeen loppuvia sanoja. 
Rauhanmerkki enon t-paidassa puhuu puolestaan: eno ei ole ollut
 sotilas! Hannamari Ruohosen kuvitusta Riina Katajavuoren
tekstiin kuvakirjassa Kielo ja Kaito-kissa (Enostone 2022).   

 

Aiempien sarjan osien tapaan tässäkin kuvakirjassa makustellaan sanoja: 

 

Matti-eno oli ensin potilas, sitten toiplas. 

– Entä sotilas? Kielo kysyy.

– Minä olen siviilipalvelusmies, Matti-eno sanoo.

 

 

Kielo ja Kaito-kissa taitaakin olla lajissaan ensimmäinen kotimainen kuvakirja, jossa esiintyy siviilipalveluksen suorittanut keskeinen sivuhenkilö.