Kuvakirjasta on moneksi

Nukketeatteri PikkuKulkurin nukketeatterinäytelmä Ilvekset kuin veljekset. Petra Heikkilän samannimisen kuvakirjan pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula. Esitys Ilpo Mikkonen. Visualisointi ja nuket Heini Maaranen. Musiikki Tapani Rinne, miksaus ja äänitys Konsta Mikkonen. Ensi-ilta Annantalossa Helsingissä 27.9.2016. Kesto 30 min. Ikäsuositus +3. www.pikkukulkuri.fi.

Rouva Huu havahtui taas eilen siihen, kuinka moniaalle lastenkirjallisuus parhaimmillaan rönsyää.

Nukketeatteri- ja teatteriesitykset ja muut lastentapahtumat pöyhivät ansiokkaasti myös hieman vanhempaa lastenkirjatarjontaa.

Poikkitaiteelliset esitykset välittävät parhaimmillaan lastenkirjallisuuden visuaalisen ja kerrontaan liittyvän hurmoksen myös toisen taidelajin keinoin. 

Näin kävi eilen Annantalolla Helsingissä, missä sai ensi-iltansa  Ilpo Mikkosen kiertävän PikkuKulkuri –nukketeatterin uusi nukketeatterinäytelmä Ilvekset kuin veljekset, joka pohjautuu Petra Heikkilän 12 vuotta sitten ilmestyneeseen kuvakirjaan Veljekset kuin ilvekset (Lasten Keskus 2004). 

Erityisen lystin nukketeatterielämyksestä teki se, että sain kokea sen yhdessä kuvakirjan tekijän sekä tämän lasten ja kirjan kustannustoimittaneen Arja Kanervan kanssa. 

Eli kaikki neljä seuralaistani olivat rautaisia asiantuntijoita teoksen suhteen.  

Kuvakirja kertoo Otto-ilveksestä, joka asuu Pikkutilkkumaassa porottavan auringon alla yhdessä runolijavanhempiensa Leo Bardin ja G. Bardin kanssa. 

Otolla on identiteettikriisi. Se haluaisi että turkissa olisi yhtä paljon pilkkuja kuin äidillä ja isällä. Ja Otto myös pitkästyy ja kaipaa itselleen kaveria. Vanhemmat selittävät, miksei pikkusisarusta voida toimittaa: Otto on nimittäin haikaran tuoma ottolapsi, ja sitä paitsi kotoisin kaukaa Pohjolasta.

Näistä erilaisuuden tunnoista, perheyhteydestä ja identiteetin etsinnästä PikkuKulkuriin on tehty sympaattinen ja eloisa kehitystarina.

 Heini Maaranen on hyödyntänyt kierrätysmateriaaleja ja
luonut näin mukavalla tavalla rouheat, alkuperäiselle
kuvakirjalle uskolliset eläinhahmot sekä jännittävät puitteet Oton
kotipuulle ja -pesälle. Valokuvan copyright Caius Andreas Bruun/ PikkuKulkuri.  

Teija Sivulan dramatisoinnissa alkuteoksen rakennetta on takautumien osalta ymmärrettävästi muutettu. Sen sijaan kuvakirjan dialogissa paljon käytetty riimitys on hauskasti säilytetty, ja se tuokin Ilpo Mikkosen tulkintaan hauskaa rytmikkyyttä. 

Mikkonen on koko ajan esityksessä näkyvillä. Hänen mukavalla tavalla eleetön olemuksensa ei kuitenkaan vie huomiota nukketeatterin todellisilta tähdiltä ja esiintyjiltä eli nukketeatterinukeilta. 

Joitakin kirjan ulkopuolisia kerronnallisia nyansseja tai lapsiyleisön ”koukutuksia” on toki tehty, mutta alkuteoksen henkeä silti kunnioittaen. 

Puolen tunnin mittaan koottua tempoltaan verkkaista esitystä seurasi Annantalolla voimakkaasti myötäelävä yleisö. Otto käytti auringonkukan siemenen istutukseen  luonnonmukaista lannoitetta, ja sekös lapsia hauskutti, kuten myös Oton lapsekas puheenparsi...  

Suurin henkilökohtainen ihmetyksen aiheeni liittyi Heini Maarasen loihtimaan  rikkaaseen ja kuvakirjan väriskaalaa toistavaan huiman hienoon visualisointiin. 

Alkuperäisessä kuvakirjassa on yhdistetty kollaasitekniikkaa, mm. kangasta, paperia, teippiä, sulkia, pieniä esineitä ja virkkuutöitä, akryylikuvituksen lomaan. (Yli kymmenen vuotta sitten kollaasitekniikka ei ollut vielä yhtä yleistä kuvakirjoissa kuin nykyisin!) 

Myös Maarasen lavastuksessa virkatut pikkuliinat  tekevät Oton ja vanhempien kotipuusta eksoottisen, ja yksi keltainen liina toimittaa myös auringon virkaa taivaalla. Ja eläinaiheiset nuket ovat tismalleen, silmänpilkettä myöten, identtiset alkuperäisten kuvitusten kanssa!

Tänä vuonna oman kiertävän ammattinukketeatterin perustanut Ilpo Mikkonen on koulutukseltaan lastentarhanopettaja. Hän on työskennellyt aiemmin nukketeatteri Sampossa ja tehnyt myös paljon lastenohjelmien ja animaatioiden dubbauksia, antaen äänensä muiden muassa Muumi-animaatioiden Nipsulle!  

Pienten poikien isot tunteet ... ja tuoksut

Miikka Pörsti: Kaikkien juhla, kuvitus Marika Maijala, 144 sivua, Tammi 2016.

Tuossa kulman takana on metsä ja metsän takana rivitalo. 

Näethän sen? 

Se on siitä erikoinen talo, että se kasvaa pituutta aina kun uusi perhe muuttaa siihen. Erikoista on myös se, että lähellä on kerrostalo, joka kasvaa korkeutta aina kun uusia asukkaita ilmaantuu. 

Pian kerrostalo varjostaa jo rivitaloa, mutta se aika ei ole vielä. Siihen asti elämä rivitalossa jatkuu niin kuin ennenkin. Kai. 

Outoa tässä kaikessa on vain se, että rivitalon pihassa on leikkikenttä, joka pienenee vuosi vuodelta. Näin tuumii eräs Kettu-Petteri eli Koopee, yksi rivitalon asukkaista, samalla kun yrittää ähisten päästä pois vauvakeinusta.

Toisinaan on hyvä tarkata sitä, millaisin keinoin kirjailija haluaa ankkuroida lapsilukijan kirjan ääreen – eli kuinka paljon kirjailija hoksaa panostaa romaanin ensimmäisiin virkkeisiin.

Miikka Pörsti menee esikoisessaan Kaikkien juhla suoraan asiaan, mutta ei ihan perinteisellä tavalla.

Sovinnaisiin kerrontaratkaisuihin ja näkökulmiin ei päädytä myöhemminkään, ja juuri tämä omintakeisuus ja tuore näkökulma lapsen arkeen tekee Kaikkien juhlista Mari Kujanpään Emman salaisen toiveen (Otava 2016) ohella syksyn kiinnostavimman lastenromaanin.

Toista luokkaa käyvän Kettu-Petterin kaverit on kuvattu hurmaavasti. Lippe on saanut lempinimensä siitä, että hänellä on niin monta lippistä. Juuston perheessä syödään paljon juustoa, sillä äiti on kotoisin Ranskasta. Nallen nimi on oikeastikin Nalle ja hän kutoo jatkuvasti.

Myös naapurin sedällä, herra Jargonilla,  on kirjan loppua kohti tärkeä roolinsa  muutoinkin kuin nalkuttajana ja pihan vahtina.

Kettu-Petterin nimeäkään ei lukijan tarvitse kauan ihmetellä. Koopee on vähän itsekeskeinen juonittelija ja erittäin spontaani kolttosten tekijä,  mutta toisaalta myös äärimmäisen symppis tyyppi, jota itseäkin ”hävettää jokin oma hölmö teko aika usein, melkein joka päivä”. 

Ehkä Kettu-Petterillä on myös vähän ongelmia tunteiden hillitsemisessä, mutta kenelläpä meistä ei nykyisin olisi? 

Poika muistuttaa Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeliä: molemmat ovat spontaaneita hosupettereitä, joiden sydän on silti puhdasta kultaa. 

Koopeellä on myös erityinen taito: hän pystyy kiperässä tilanteessa mielikuvittelemaan  eteensä luukun ”josta pääsee pujahtamaan paikkaan, joka on hauskempi”!

Rivitalon kaveriporukkaan tulee jännitettä, kun taloon muuttaa Muhammad ”Muhis” Hasan perheineen. 

Koopee töksäyttää ensi sanoikseen ihmetyksensä, mitä Muhis tekee heidän talossaan.

Ja Muhis vastaa  Salon murteella:

Me muutettii tän Hesaa. Mää asusi enne Salos. Onks toi sun pallos tual? Saaks määki pelata sil? Ja ketä sää sit muute ole?

Marika Maijala osaa taitavasti kiteyttää suurpiirteisistä paksuista
siveltimenvedoista huolimatta kuvituksiinsa isoja tunnetiloja. Maijalan
kuvitusta Miikka Pörstin lastenromaaniin
Kaikkien juhla (Tammi 2016). 

Kettu-Petterin elämä menee Muhiksen muutosta ihan sekaisin. Isä tietää kertoa, että Muhiksen perhe on oikeasti kotoisin Irakista:

”Hä.” 

”Irakista. Irak. Se on maa. Ne on irakilaisii, jotka tulee sieltä. Siellä on ollut sotaa ja kaikkia ongelmia ja sieltä on lähtenyt liikkeelle kodittomia ihmisiä, joita kutsutaan pakolaisiksi.” 

”Tä?” 

Sana pakolainen kuulostaa Ketun korvaan yhtä oudolta kuin sana koditon. Mitä ne olivat pakosalla ja miksi niillä ei ollut kotia, hän olisi tuuminut, jos olisi osannut. 

Koulun pihalla kuhisee ja paljon tapahtuu myös muiden katseilta piilossa.
Marika Maijalan kuvitusta Miikka Pörstin lastenromaaniin Kaikkien juhla (Tammi 2016).  

Kettua ketuttaa koko Muhis, ei vähiten siksi, että Muhis on saanut pelata kaverinsa luona Ruotsissa Playstation nelosta, ja Ketulla on vain isän kämäinen Playstation kakkonen. 

Nopeasti koko kaveripakka on Ketun mielestä ihan sekaisin. Ketun mieliharmiksi muiden kavereiden mielestä Muhis on ihan ookoo jätkä.

Kettu ei tätä purematta niele ja hän keksii, kuinka voi kostaa kaikille.

Kiusaaminen on tänä syksynä esillä useammassakin lastenkirjassa: Katri Kirkkopellon Piki-kuvakirjan (Lasten Keskus) ohessa on ilmestynyt myös vanhemmille ja päiväkotiväelle suunnattu Kirkkopellon kuvittama Tiina Haapsalon ja Laura Revon opaskirja Mun ja sun juttu. Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä. Pikin nimi juontuu hankkeen nimestä ”Pienetkin kiusaa”. 

Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen Näkymätön (Lasten Keskus) on aiheeltaan identtinen, mutta tyyliltään ja toteutukseltaan silti aivan erilainen.

Pörstin Kaikkien juhla on erityisen kiitoksen arvoinen nimenomaan kiusaajan näkökulman takia. Kettu-Petterin tunteiden prosessin kuvaus on uskottavaa ja kaikissa vähän kyseenalaisissakin käänteissään perin inhimillistä.

Puhekielisyys tuo lastenromaaniin ihan oman uskottavan ja eloisan säväyksensä, joskin se voi tehdä hiukan alle tai yli 10-vuotiaalle lukijalle vähän lisähaastetta.

Miikka Pörsti (s. 1983) asui varhaislapsuutensa Ranskassa ja on sittemmin työskennellyt myös  kulttuurikeskus Villa Karossa Beninissä.  Kiinnostava tieto on sekin, että Miikka Pörstin äiti on lasten- ja nuortenkirjailijana tunnettu Sisko Latvus.

Otetaan mittaa eläimistä

Carlos da Cruz: Eläinten mitalla, käsikirjoituksesta suomentanut Anniina Mikama, 36 sivua, Teos 2016.

Ranskassa vuonna 1972 syntynyt ja vuodesta 2001 Suomessa asunut Carlos da Crutz on kiinnostava kuvittaja, jonka tunnistettava tyyli näkyy  sekä lasten tietokirjoissa, kuvakirjoissa, helppolukuisissa lastenromaaneissa että oppikirjakuvituksissakin.

Kymmenen ikävuoden molemmin puolin lapset nauliutuvat usein pitkiksi toveiksi Guinnessin ennätysten kirjan detaljien ääreen.  

Eläinten mitalla hyödyntää tätä viehtymystä, mutta toteutus on tuore ja oivaltava.

Aiemmat da Cruzin kuvittamat lasten tietokirjat ovat olleet sekä tekstin että kuvan osalta täpö-täynnä nippelitietoa, punnittua faktaa ja triviaa.

Ne ovatkin olleet – rouva Huun mielestä – eräänlainen jatkumo lastenkirjallisuudessa yleistyneille hulina-vilinä -kirjoille, joiden täyteen pakatuilta kuva-aukeamilta on pitänyt etsiä tiettyjä yksityiskohtia.

Eläinten mitalla on da Cruzin ensimmäinen oma lasten tietokirja, ja se on karsitun ja oivaltavan rakenteensa puolesta juuri siksi erityisen kiitoksen arvoinen.

Siilin koon havainnollistamiseksi paras vertailukohta on ihmisen jalka.
Carlos da Cruzin kuvitusta tietokirjaan Eläinten mitalla (Teos 2016).

Lasten tietokirjallisuudessa on erilaisia koulukuntia yhtä paljon kuin on tekijöitäkin. 

Halutaanko kaataa hyvää tarkoittavan aikuisen mielestä ”tolkun tietoa” lapseen isolla saavilla vai sittenkin lapsiystävällisemmin ja lapsen intressejä kuunnellen maltillisemmin teelusikallisella?

Da Cruz kuuluu mitä ilmeisimmin tuohon maltilliseen koulukuntaan.

Hänen tietokirjailijan identitteettinsä on myös likeistä sukua Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla vuodesta 2012 julkaistuille lasten tiedekysymyksille, joihin eri alojen asiantuntijat vastaavat selkeästi ja lapsen tiedonjanoa kunnioittavasti.

Da Cruz rakastaa selvästi numerotietoa, mutta hän osaa kuvittaa, havainnollistaa ja suhteellistaa niitä innostavasti. 

Kirjan sisäkannessa on monenlaista ihmisen mittaan liittyvää tietoa. Mutta kirjan kansien sisällä keskitytään faunan kokovaihteluihin, mutta asian havainnollistamiseksi käytetään ihmistä kaikilla aukeamilla vertailukohtana.

Faktalaatikot on taitettu hauskasti aukeamille. Voi vain kuvitella, minkälaista karsimista tekijä on joutunut tekemään mukaan mahtuvan faktan osalta.

Sinivalaan rinnalla ihminen näyttää jo pikkuruiselta. Carlos da Cruzin kuvitusta tietokirjaan Eläinten mitalla (Teos 2016)

Loogisesti edetään pienimmästä suurimpaan –  kolibrin munasta 37 metriin yltävään hiusmeduusaan. Hauska ”jäynä” onkin se, että se mittasuhteiltaan suurin ei oikeasti olekaan fyysisiltä mitoiltaan järisyttävän iso!

Lasten tietokirjatarjonnassa valtaosa on käännöksiä. Tässä da Cruzin kirjassa korostuu mainiosti se, kuinka tärkeää on,  että tietokirja antaa samastumispintaa suomalaiselle lapselle. 

Kimalaiskolibrin munasta kerrotaan muun muassa seuraavaa:

Linnun muna on noin 1 senttimetriä korkea ja se painaa suunnilleen 1 gramman. Se on siis samankokoinen kuin mustikka, niin pieni että sen voi nielaista vahingossa kokonaisena.

Kirjan graafinen yleisilme on rauhallinen. Värimaailma on lempeän murrettu, eläinhahmot ovat pelkistettyjä, mutta lajityypiltään tunnistettavia. 

Ihmistä kuvataan perspektiivioppiin nähden välillä virheellisesti samanaikaisesti edestä ja profiilina, mutta juuri tällalinen veikeä yksityiskohta tekee standardityyppisistä ihmisistä eläviä ja saa aikaa hauskaa vuorovaikutusta suhteessa eläimiin.

   

Selkeästi tilauksesta: heppastelua

Mervi Heikkilä: Ponikesä, kuvitus Marianne Mäki, 88 sivua, Avain 2015. Mukana CD-äänikirja, lukijana Mervi Heikkilä.

Jaana Levola: Heppapoika, 70 sivua, Avain 2016.

Lapsille ja nuorille suunnatun selkokirjallisuuden nimekevalikoima runsastuu ja samalla myös kirjojen aihepiiri on monipuolistunut. 

Nämä kaksi lasten selkokirjaa ovat selvästi saaneet kimmokkeensa kirjoittajien omasta elinpiiristä. Jaana Levola kiittää tytärtään Siiriä "heppaneuvoista" ja Mervi Heikkilällä on maatilallaan lukuisia nelijalkaisia hoidettavia.  

Ehkä jo piankin koko genretarjotin löytyy myös lasten ja nuorten selkokirjoista?  Nämä heppastelukirjat ovat mainio lisä kotimaiseen lasten selkokirjavalikoimaan. 

Avain on ottanut selkokirjatarjonnan yhdeksi keskittymisalueekseen. Suurin osa lapsille ja nuorille kohdennetuista kirjoista on nidottuja vihkosia.

Mervi Heikkilän ja Marianne Mäen Ponikesä on kuitenkin ”ihan oikean kirjan” näköinen sidottu ja nelivärikuvitettu kirja. 

Se kertoo Tuulilaakson tilalle kesäponiksi tulevasta Rasmuksesta. Ponin hoito ja sopeutuminen jännittävät yhtälaisesti perheen tyttöä Liisaa kuin hänen vanhempiaankin. 

Juonenkäänteiltään leppoisassa kirjassa kuvataan ponin perushoitoa ja arkisia sattumuksia. Lyhyet luvut on otsikoitu lukemaan houkuttelevasti.

Välillä Rasmuksen kanssa käydään kärrylenkillä.  

Välillä harjoitellaan agilityä. 

Se osaa jo hienosti pujotella. 

Pujottelua varten maahan laitetaan 

muovisia sankoja. 

Liisa taluttaa ponia ja 

poni pujottelee sankojen välistä. 

Ensin toiselta puolelta ja 

sitten toiselta puolelta. 

Se osaa hienosti!

Marianne Aallon kuvitus on toteutettu digitaalisesti. Se kulkee hyvin synkassa tekstin kanssa ja tukee näin myös luetun ymmärtämistä.  

Kokonaan tai osittain ääriviivaton kuvitustyyli on yleistynyt.
Selkokirjassa sitä ei aina voi pitää ansiona, sillä kuvan hahmottaminen
on haasteellista. Marianne Mäen kuvitusta Mervi Heikkilän
selkokieliseen lastenromaaniin Heppakesä (Avain 2015). 

Kunpa selkokirjoihinkin vielä saataisiin korkeatasoinen kuvitus, jolle laskettaisiin myös kuvituspalkkioissa oma menoeränsä – vasta sitten oltaisiin Suomessakin selkokirjojen brändäämisessä voiton puolella. 

Bonuksena Ponikesässä on takakannesta löytyvä äänikirja CD.

Visuaalinen ensivaikutelma ei ole paras mahdollinen myöskään Jaana Levolan Heppapoika-lastenromaanin kannen osalta. Todennäköisesti kuvatoimiston kautta on valittu kaksi erillistä valokuvaa, joista syntyy luvalla sanoen hieman kliininen vaikutelma.

9-vuotias Siri haaveilee pääsevänsä kodin lähellä järjestettävään ponipäivään, mutta äiti toppuuttelee tyttärensä intoa ja vetoaa sen korkeaan hintaan ja omaan työttömyyteensä. 

Kaksosveli Jiriä hevosharrastus ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta niin vain käy, että isovanhemmat kustantavat kaksoset – tasapuolisuuden nimissä – ponipäivään. 

Jiri tekee kaikkensa pakoillakseen hevosen selkään menoa. Hän tutustuu tallin omistajapoikaan Niiloon, joka kuivaharjoittelee tallin ylisillä Jirin kanssa oikeita otteita hevosen käsittelyssä.

”Nyt harjoitellaan selkään nousemista”, Niilo sanoi. 

”Nosta vasen jalka jalustimelle. 

Pidä kiinni satulan etuosasta. 

Sitten vain ponnistat kovaa, 

ja hyppäät selkään”, Niilo neuvoi.
 Pian Jiri jo istui puuhevosen selässä. 

Molemmat jalat olivat tukevasti jalustimilla. 

Satula tuntui mukavalta. 

”Sitten vaan otat ohjista kiinni, 

ja kopautat pohkeilla hevosen kylkiin”, Niilo kertoi.

Harrastukseen kuuluvat saumattomasti päähenkilöiden iän huomioon ottaen myös kepparihevoset. 

Piirroskuvitus olisi tehnyt kirjasta potentiaalisinta 7–10-vuotiasta lukijakuntaa ajatellen houkuttelevamman. Nyt tyydytään somistamaan jokaisen luvun alku hevossilhuetilla.  

Seitsemän vuoden syklit

Näinä päivinä Lastenkirjahylly täyttää seitsemän vuotta.

Syksyllä 2009 suivaannuin vähentyneeseen lasten- ja nuortenkirjakritiikkiin ja lastenkirjaväen lisääntyneeseen marinaan ja päätin kokeilla blogialustaa.

Hain ja sain Suomen Kulttuurirahastolta starttiapurahan blogille. Lähtökohtana oli alusta alkaen se, että saan Lastenkirjahyllyn pyörittämiseen taloudellista tukea.

Ilokseni Lastenkirjahylly on saanutkin vuosien mittaan rahoitusta monelta taholta: Kulttuurirahaston lisäksi suosiollisia ovat olleet Pirkanmaan taidetoimikunta, Taiteen keskustoimikunta, Alfred Kordelinin rahasto, Majaojasäätiö, Suomen Kirjastosäätiö sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö, Otavan kirjasäätiö ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.

Ensi vuoden rahoitus on vielä arvoitus.

Asiat tapahtuvat usein seitsemän vuoden sykleissä. 

Kuluneen syksyn aikana olen entistä useammin joutunut vääntämään kättä koulutuspalkkioista ja kulukorvauksista, saanut aiempaa enemmän esiintymispyyntöjä tahoilta, joilla ei ole varaa maksaa mitään. 

Toisaalta pienet kustantajat, omakustantajat ja yksittäiset kirjailijat ja kuvittajat ottavat nykyisin entistä hanakammin yhteyttä ja tarjoavat julkaisujaan arvosteltavaksi, jotta saisivat edes jotain näkyvyyttä teoksilleen.

Liinoja vedetään tiukemmalle myös avustamissani lehdissä: sivumääriä supistetaan, vedotaan heikentyneeseen taloussuhdanteeseen ja tilataan vähemmän arvioita ja  typistetään jo entuudestaan pieniä merkkimääriä.

Ajattelin seitsemän vuotta sitten Lastenkirjahyllystä väliaikaista tilapääratkaisua, mutta lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta käytävä keskustelu tahi kritiikki ei juurikaan ole moniäänistynyt saati runsastunut eri medioissa.

Seitsemän vuoden aikana lastenkirjallisuuden- ja kulttuurin kentällä on nitistetty monta julkaisufoorumia.

Mediakasvatuslehti Peili tuli tiensä päähän jo neljä vuotta sitten.

Myös kulttuurilehti Hiidenkivi lakkautettiin vuonna 2012.

Lukukeskuksen nuorten Lukufiilis-lehti siirtyi hiljattain  verkkolehdeksi, ja pääosin verkossa ilmestyy myös IBBY Finlandin Virikkeitä. 

Books of Finland -lehti lakkautettiin myös reilu vuosi sitten.

Perinteikäs lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerö sinnittelee nyt ilman Opetusministeriön kulttuuri- ja mielipidelehtitukea, koska tilauskanta jää alle 800 kappaleen. 

Lukukeskuksen lasten kirjallisuuslehti Vinski  on vedetty tänä vuonna telakalle, ja jatkosta ei ole mitään tietoa. 

Vinski ei moninaisista ponnisteluista huolimatta saavuttanut vakiintunutta tilauskantaa. Potentiaalia olisi ollut paljon enemmän päiväkodeissa, kirjastoissa ja kouluissa, mutta viidakkorumpu ja jalkatyö lehden olemassaolosta tiedottamiseen ei tuottanut toivottua tulosta. 

Vinskin lakkauttaminen tuntuu kohtalokkaalta aikana, jolloin lasten lukuharrastuksesta ja lukumotivaatiosta ollaan yhä enemmän huolissaan. Reetta Niemelän ja Tuutikki Tolosen luotsauksessa lehdestä tuli vielä entistäkin vuorovaikutteisempi ja lapsia aktivoiva, lastenkirjallisuuden ja lukuharrastuksen lisäksi myös sanataidekasvatukseen keskittyvä lehti.

Vinski on tiettävästi koko Euroopan mittakaavassa ainutlaatuinen lasten kirjallisuuslehti. Opetusministeriö olisi hyvinkin voinut ottaa lehden lukuharrastuksen brändiksi myös Suomen PISA-tuloksia ympäri maailmaa ihmetteleville tahoille: näin komeasti meillä Suomessa tehdään lastenkirjallisuutta tutuksi suoraan lukijoille! 

Lastenkirjahyllyn nimi juontaa kouluneuvos Kirsti Mäkisen lanseeraamasta    "joka lapselle oma kirjahylly" -ideasta. Mäkinen toivoi, että kustantajat lähtisivät yhteistyöhön huonekaluvalmistajien kanssa ja kehittelisivät mallihyllyjä, jotka sopisivat lastenhuoneiden sisustukseen. Kirjahyllydesignin lisäksi Mäkisen tuotekehittelyyn kuului ajatus lapsiperheiden kirjallisuusvalistuksesta eli hyvän lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelystä.

Kirsti Mäkisen visio ei ole vielä toteutunut. Kierrätyskeskukset täyttyvät nykyisin kirjahyllyistä. Tavarapaljoutta suitsiva Konmari-ideologia antaa huutia yksityiskotien kirjakokoelmille. Sisustuslehdissä näkee entistä harvemmin lastenhuoneissa täysinäisiä lastenkirjahyllyjä.

Suomalainen lastenkulttuuri  ja -kirjallisuus kaipaakin rahakasta ja visionääristä mesenaattia, joka ymmärtäisi työn kauaskantoisen merkityksen ja arvon.

Sitä odotellessa.

Lapsi terapoi väsähtäneet vanhemmat terveiksi

Eoin Colfer: Tohtori Anna-Liisa, kuvittanut Matt Robertson, suom. Jaakko Kankaanpää, 81 sivua, WSOY 2016.

Irlantilainen Eioin Colfer (s. 1965) singahti maailmanmaineeseen Artemis Fowl -kirjoillaan vuosituhannen taitteen jälkeen ja osui samaan kultasuoneen J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen kanssa. 

Suomennettuina tunnetaan myös hänen humoristiset Leganda-sarjansa lastenromaanit, joissa on Tony Rossin kuvitus.

WSOY on kustantanut tuoreeltaan Colferin helppolukuisen lastenromaanin Tohtori Anna-Liisa, joka viehättää ennen muuta pienen kokonsa ja nidotun ulkoasunsa takia. 

Tällaiselle lukutaidon alkuun kohdennetulle formaatille voisi hyvinkin olla laajemmassakin mittakaavassa tilausta.

Colferin lastenromaani herättää monenlaisia ajatuksia.

Anna-Liisa –tytön äiti on psykiatri ja hänellä on oma vastaanotto.  Tytär on pienestä pitäen viettänyt aikaa äitinsä työpaikalla. Hänen suurta huviaan on tarkkailla odotustilassa olevia potilaita.  

Empaattisena luonteena hän haluaa myös auttaa asiakkaita omalla tavallaan.  Anna-Liisa sonnustautuu joka päivä koulun jälkeen valkoiseen takkiin ja ripustaa stetoskoopin kaulalleen:

Minusta semmoinen ammatti, jossa surullisista ihmisistä tehdään taas iloisia on maailman hienoin ammatti, ja minäkin tahdon psykiatriksi.

Eräänä päivänä tyttö tapaa vastaanottoaulassa surullisen pojan, Eetun. Eetu kertoo Anna-Liisalle, että isä on ollut allapäin äidin kotoa lähdön jälkeen. Isä vain istuu sohvalla ja hokee olevansa umpikujassa.

Anna-Liisan terapiaa voisi luonnehtia hyvin luovaksi ja
toiminnalliseksi. Matt Robertsonin kuvitusta Eoin Colferin
lastenromaaniin Tohtori Anna-Liisa (WSOY 2016).  

Anna-Liisa ei siekaile tarttua asiaan – varsin spontaanilla ja ehkä jopa vähän arveluttavalla tavalla. Ja lastenkirjasta kun on kyse, niin tietysti Eetun isän masennuskin parantuu huis vaan.

Äiti ei kuitenkaan ole varauksettoman iloinen tyttärensä omatoimisuudesta. Äidin mielestä psykiatria kuuluu vain ammattilaisille. Mutta eipä kulu kauaakaan, kun odotushuoneessa istuu surullinen tyttö, joka ”vain makaa sängyssä ja sanoo, että ei jaksa ja on jämähtänyt paikoilleen”.

Lastenkirjoissa on tavallista, että lapsi selättää isotkin vastukset, olipa kyse sitten kiperistä mysteereistä tai vähän arkisemmista vastuksista. Lastenkirjan lyhyt muoto kiepauttaa myös prosessit onnelliseen päätökseen pikakelauksella normaalielämään verrattuna.

Nähtäväksi jää, sukeutuuko tästä(kin) sarja. Itse en oikein jaksa uskoa, että vanhempien masennus tai lievempi elämänhalun hetkellinen menettäminen jaksaisi varsinaista kohdeyleisöä kiinnostaa.

Olipa kerran, seitsemän kertaa!

Gustave Dorén kuvitusta Punahilkka-satuun, 

Julkaisulähde Wikipedia Commons

Kaisa Pulakka: Olipa kerran. Yhteistyössä folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apon kanssa. Ylen ykkönen, ensiesitys maanantaisin klo 17.20. Kaikki osat kuunneltavissa Yle Areenan kautta.

Tänä syksynä rouva Huu on telakoitunut radion ääreen aina maanantaisin klo 17.20. Radiotoimittaja Kaisa Pulakan radiosarja Olipa kerran  on riemastuttavan epämuodollinen mutta silti faktatiedoissaan klassisten kansansatujen pitkää perimää kunnioittava tieto- ja elämyspaketti. 

Seitsenosaisen sarjan osissa on käsitelty jo Kaunotar ja hirviö, Tuhkimo, Ruusunen ja Punahilkka.  Kolmessa viimeisessä osassa vuoron saavat vielä Hannu ja Kerttu, Lumikki ja Saapasjalkakissa.

Sarjan musiikkivalinnat liittyvät luonnollisesti esiteltäviin satuihin ja muutkin äänimaisemat on toteutettu elävästi. 

Jokainen osa alkaa lasten ja aikuisten yhdessä kertomilla satureferaateilla, joissa myös satujen kerrontakonventioihin kiinnitetään hauskasti huomiota. Uusimmassa Punahilkka-satua käsittelevässä osassa tämä todentui erityisen riemastuttavalla tavalla.

Radiotoimittaja Kaisa Pulakka on kiinnostunut klassisista saduista jo opiskeluaikanaan kuunnellessaan Satu Apon folkloristiikan luentoja Turun yliopistossa. 

Apo onkin informanttina ja haastateltavana jokaisessa sarjan osassa. Hän  on  olemukseltaan leppoinen, tempoltaan mukavan verkkaisesti satujen taustaa valottava, mutta kiistaton ykkösasiantuntija kansansatujen mutkikkaiden ja usein myös yllättävien vaiheiden todentajana.  Monen klassisen sadun aihiot juontavat kauas Kreikkaan ja Kiinaan asti, ja toisinnot ovat levinneet ”kansan karttuisan suun” välityksellä ympäri maailmaa.

Satu Apo tuo myös havainnollisesti esille satujen merkityksen eri aikakausien moraali- ja tapakasvatuksen avittajina.  Satujen ilkeät äitipuolet, tottelemattomat lapset ja julmat sudet ovat yllättävän laaja-alaisesti palvelleet  yhteiskunnallisia rakenteita, linnoista mataliin torppiin asti. 

Kaisa Pulakka ei liioin  kaihda tuoda esille omakohtaisia lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lukukokemuksiaan klassisista saduista. Tämä henkilökohtaisuus koituu myös sarjan erityisansioksi. 

Klassiset sadut saavat liian usein edelleen osakseen vain tuomitsevaa kauhistelua. Tässä sarjassa sadut on taiten sidottu historialliseen kontekstiinsa.

Pulakan sarjassa annetaan jo huutia – erillisessä ”psykoanalyysinurkassa” Bruno Bettelheimin psykoanalyyttiselle satutulkinnalle.  Myös klassisiin satuihin liitetyt kliseet saavat ansiokkaan ja usein samalla viihdyttävänkin käsittelynsä.

Kansainvälisten satututkijoiden – esim. Punahilkan yhteydessä Jack Zipes, Maria Tatar ja Zohar Shavit – näkemykset on koottu tiiviisti yhteen. Pulakka on niin ikään perannut tiheällä kammalla  populaarikulttuurin ja median satuviitteitä.

Pietari Kylmälän satujen ääneen lukua on ilo kuunnella, ja kunkin sadun suomentajat mainitaan, kuten asiaan tietysti kuuluukin.