Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. tammikuuta 2026

Hätkähdyttävä kuvaus lapsuuden angstista, joka kuitenkin lopulta taittuu elämäniloksi ja toiveikkuudeksi













Matilda Gyllenberg: Tusen timmar tystnad. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2025.
 
Matilda Gyllenberg: Hundra dagar hemma. Kuvittanut Maria Sann. 170 sivua. Förlaget 2022.




 
Det finns ett ord för såna som jag. Den heter hemmasittare. Staden har ett program för hur de ska hanskas med oss. (Hundra dagar hemma.)

 
 
Ruotsalaisilla lastenkirjailijoilla on ollut kautta aikojen aivan erityinen taito kuvata lapsuuden kipupisteitä samastuttavasti siten, että pahin angsti taittuu aina myös keventävällä huumorilla tai muulla arkeen tukevasti kiinnittyvällä ankkurilla.  
 
Mielestäni on perusteltua sanoa, Matilda Gyllenbergin kahdessa lastenromaanissa kajastelee Barbro Lindgrenin tuotanto, erityisesti 1970-luvulla ilmestyneet lastenkirjat  Erittäin salaisia juttuja  ja Varpunen.

Hundra dagar hemma
ja Tusen timmar tystnad kertovat 11–12-vuotiaasta tytöstä, Nikestä. 
 
Ensimmäisen osan voi tulkita ottavan kantaa myös koronasta johtuneen poikkeusajan kuormittavaan vaikutukseen alakouluikäisten elämässä. 
 
Nikeä – joka tosin hetkellisesti haluaa vaihtaa nimensä, koska ei halua että hänet yhdistetään kansainväliseen urheilubrändiin – ahdistaa moni asia siinä määrin, että kouluun lähtemisestä on tullut entistä vaikeampaa.
 
Yhteys parhaaseen kaveriin Miaan säilyy kuitenkin rikkumattomana. 

Tytöt tapaavat koulun jälkeen ja viikonloppuisin.
 
Äiti on neuvoton ja ihmettelee, miksi tyttärestä on yhtäkkiä tullut erilainen.  
 
Nike vastaa äidilleen rationaalisesti: 
 
”För att jag är sån här. Det är dina gener och det är du som  har uppfostrat mig, tänk på det!”

 
Apua haetaan ja sitä myös saadaan, vaikka tärkeimmät oivallukset tapahtuvatkin Niken pään sisällä. 

Vähitellen, saadun tuen ja ennen kaikkea läheisten ansiosta, toimintatavat myös muuttuvat.    
 
Nike säilyttää ihailtavasti arvostelukykynsä täyttäessään koulukuraattorin masennuskyselyä.
 
Sen gick jag fylla i en blankett med ännu fler frågor: Om jag har aptit, hur många gånger den senaste veckan jag har tänkt på självmord och hur ja ful jag tycker att jag är pp en skala från ett till fem. Helt sjukt! (Hundra dagar hemma.)

 
Vaikka  Nike arvostaakin äitinsä ponnisteluja koulun ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, hän miettii myös välillä,  kenen puolella äiti loppujen lopuksi haluaa olla. 
 
Nike saa lopulta diagnoosin: 
 
Social fobi. Det hörs ju direkt att det betyder att man är livrädd för människor. Man kan inte låtsas att det är något bra. (Hundra dagar hemma.)

 

Maria Sannin hurmaava kuvituskuva, jossa
Nike ja Mia loihtivat barbie-nukeilleen uuden ja
uskottavan anarkisti-ilmeen. Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Hundra dagar hemma
(Förlaget 2022). 


 
Gyllenberg ei kuitenkaan tee Nikestä sääliteltävää rassukkaa. Iltaisin ja viikonloppuisin tytöt ovat hyvinkin aktiivisia. 

Rankkojen aiheiden vastapainoksi Gyllenberg on punonut molempiin kirjoihin 
dekkarijuonta,  joka taittaa onnistuneesti pahimman kärjen angstilta ja apeudelta.  

Avausosassa tytöt ratkovat uimahallin oletettua tuhopolttoa ja jatko-osassa he kuulevat Hämeenlinnan naisvankilasta karanneesta vangista.  Samaan aikaan uutisen kanssa koululle tulee uusi, hieman kummallisesti käyttäytyvä rehtori. 

Epäilyksen kaavat ovat kirjoissa samanlaisia: lukijankin on helppo mennä tyttöjen vedenpitävien todisteiden kyytiin, mutta lopulta sekä tytöt että lukija saavat huomata, että ihmisiä ei kannata leimata heppoisin perustein! Niken ”sairaskertomuksen” ohessa tytöt ratkovat myös kaupungin uimahalllin oletettua tuhopolttoa.
 
Tusen timmar tystnad jatkaa Niken ja äidin tarinaa. 
 
Siinä Nike on palannut kouluun ja aloittaa kuudennen luokan. 
 
Mia kiteyttää heidän uuden sosiaalisen asemassaan tapahtuneen muutoksen: 

”Vi är störst i skolan nu”, sa hon, ”Här är det vi som bestämmer”.

 
Nike kokee elävänsä kahdessa todellisuudessa: koulussa tapahtuu paljon, mutta kotona on hiljaista ja ahdistavaa. Äiti haluaa vain nukkua ja purskahtaa itkuun pienimmästäkin.
 
Siksi Niken on vaikea puhua asiasta aluksi edes bestikselleen Mialle. 


Oivaltava arkinen kuvituskuva Niken äidin alkavasta alakulosta
tämäkin. Maria 
Sannin kuvitusta Matilda
Gyllenbergin lastenromaaniin Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025).   

 
Gyllenberg on kuitenkin rakentanut myös tässä jatko-osassa Niken ympärille vankan tukiverkoston. Vaikka hänen isänsä asuukin uusperheensä kanssa Kööpenhaminassa, niin onneksi isäkin Kööpenhaminassa uusperheensä kanssa asuva isä havahtuu onneksi ajoissa muuttamaan vakiintuneita toimintakuvioitaan. 

Myös äidin miesystävä luovii taitavasti Niken ja tämän äidin tunneilmausten välimaastossa. 

Tärkein tukija on kuitenkin ilmastonmuutoksesta ja lintujen tarkkailusta kiinnostunut isoäiti. 
 

 
 
Gyllenbergin lastenromaaneissa on paljon yhtäläisyyksiä myös Veera Salmen  Ihan tavallisen Fionan kanssa. 

Salmen Fiona on jo aloittamassa yläkoulun, mutta nauttii vielä muutaman ystävänsä kanssa myös leikistä ja mielikuvituksesta. Niken tapaan myös Fiona kokee koulun yht äkkiä niin ahdistavaksi, että ei halua mennä sinne. 
 
Gyllenbergin Hundra dagar hemma -kirjasta löytyy hieno kohtaus, jossa Mia ja Nike leikkaavat barbeilleen anarkismin vaativat uudet kampaukset: 
 
 
Klippa ett stort hål för huvudet och två mindre på vardera sidan som ärmhal, och rita ett stort svart A med en cirkel runt med tusch mitt på magen. Det omringande A:et är en symbol för anarki. anarki betyder att ingen får bestämma över någon annan, utan att alla bestämmer över sig själva. Det finns inga lagar att bryta emot, och de vuxna tvingar inga sina barn att göra sånt de inte vill.

 
Maria Sann ei epäröi kuvata  sysitummiakaan mielen syövereitä.
Tässä kuvituskuvassa tosin jo lähes kadonnut yhteys Niken ja äidin
välillä on jo palautumassa. Sannin kuvitusta Matilda 
Gyllenbergin
lastenromaaniin 
Tusen timmar tystnad 
(Förlaget 2025). 



Maria Sannin mustavalkoinen kuvitus välittää upeasti Niken ja tämän läheisten tuntoja. Vaikka lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa nelivärinen kuvitus on jo pikemminkin sääntö, niin näihin kirjoihin värikuvitus ei olisi kerta kaikkiaan edes sopinut.
 
Sann ei epäröi välittää kuvituksissaan myös keskushenkilöiden mustia syövereitä.
 
 
Hundra dagar hemma oli ilmestymisvuonnaan Runeberg Junior -ehdokkaana. 

Tusen timmar tystnad oli ehdolla Topelius -palkinnolle. 

 











torstai 26. tammikuuta 2023

Lempeitä lohtusanoja uupuneille

















Hannele Huovi: Simpukka. Kuvittanut Kissa Koskinen. 33 sivua. Tammi 2022. 

 

 

– – Vaan sattui kerran,

että meren prinsessoista kaikkein nuorin

aivan yllättäen suruun sairastui.

Surusairaana ja aivan vaiti 

vaelsi hän linnan käytävissä

ja kulki kaikkein perimmäiseen kamariin,

sulki jäljessään sen raskaan aalto-oven

– jäi aivan yksin lasihuoneeseen.

Niin surullinen oli hänen sydämensä,

että koko lasinkirkas huone tummui

ja sieltä vaimenivat kaikki meren äänet. – – 

 

 

Hannele Huovin yhdessä lapsenlapsensa Kissa Koskisen (s. 2004) kanssa tekemä Simpukka on monella tavalla erityinen kirja. 

 

Kirjan nimi ja kansikuva vievät lukijan ja katsojan vedenalaiseen satumaailmaan. 

 

Takakannessa kirjaa luonnehditaan runosaduksi. 

 

Huovi kirjoitti tarinan aihion  jo 1970-luvulla. Lapsenlapsen kokema masennus motivoi häntä palaamaan monen vuosikymmenen jälkeen käsikirjoituksen pariin.



 

Lähikuva "surusairaasta" prinsessasta. 
Kissa Koskisen kuvitusta Hannele Huovin runosatuun 
Simpukka (Tammi 2022).


Merenalaiseen satuvaltakuntaan sijoittuva lyyrinen kuvarunokirja lohduttaa hieman eri painotuksin omien rajallisten voimavarojensa kanssa kamppailevaa aikuista sekä herkkää lasta tai nuorta, jolla on omaan tunnesäätelyyn ja mielen hyvinvointiin liittyviä haasteita.  

 

Kirjassa  on terapeuttinen ulottuvuus: tarina viestii lukijalleen, että riittää jos on yksikin ihminen, joka on valmis kamppailemaan toisen puolesta, jos omat voimat eivät riitä. 

 

Merenkuninkaan tyttärelläkin on onneksi ystävänään merenneito, joka kerää meren pohjasta soivia kiviä. Viimein merenneito löytää ”meren mustimmasta syvänteestä” simpukan, josta kuuluu helmenvalkeaa ääntä. 


Kissa Koskisen kuvitus hengittää samaa tahtia lyyrisen kielen kanssa. 


Kuvia voi katsoa myös surun, uupumuksen ja masennuksen mielenmaisemina. Veden pyörteet ja laineet myötäilevät vähättelemättä prinsessan tunnekokemuksia, mutta ne voi tulkita myös elämän voiman signaaleiksi.


Kuvien väritys vaihtelee heleistä väreistä sysimustaan.


On varmasti ollut haastavaa tehdä debyyttikuvitusta kirjaan, joka kaihtaa kaikkia luokituksia. 



 

Merenkuninkaan tyttären paras ystävä on tummaihoinen merenneito,
joka vaaroja uhmaten etsii parannusta ystävänsä alakuloon. Kissa Koskisen
kuvitukset asettuvat aukeamille tasapainoisina kokonaisuuksina, osaksi tekstiä. 
Koskisen kuvitusta Hannele Huovin runosatuun Simpukka (Tammi 2022).

 

Simpukka toimii myös perinteisenä kuulaana satuja. 

 

Hannele Huovin kaunis, poljennoltaan tyynyttävä runollinen kieli pääsee parhaiten oikeuksiinsa ääneen luettuna. 

 

Lastenkirjoissakin on toki  kuvattu viime vuosina masennusta, mutta yleensä masennus on näyttäytynyt   vanhemman tai lapsen lähipiiriin kuuluvan aikuisen  mielnterveyden häiriönä.

 

 

Pidempiaikaista masennusta tai ohimenevää alakuloa kuvaavia lastenkirjoja

 

I Kotimaisia kuvakirjoja

 

Maria Lassila & Maria Vilja: Eeva ja Harmaakaapu, Karisto 2020

 

Maija Hurme: Varjostajat, S&S 2018

 

Aino Lappalainen: Mirjami ja lentävä matto, kuv. Maija Lassila, ntamo 2018

 

Ilja Karsikas: Aatos ja sumupuu, Etana Editions 2017

 

Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suom. Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015

 

Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa, suom. Tittamari Marttinen, Tammi 2013


Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen, suom. Jyrki Kiiskinen, Schildts 2011

 

Salla & Hannu Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007   

Arja Koivunen, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Markuksen äiti saa apua, Omaiset mielenterveystyön tukena 2006 / synnytyksen jälkeinen masennus

 

Paula Mäkinen, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Mikon äiti on masentunut, Omaiset mielenterveystyön tukena 2002 

 

Minna Hintsala ja Moona Jääskeläinen: Tepa tahtoo tietää. Mannerheimin lastensuojeluliitto 2002 

 

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi, Otava 1990   


Tuulia Hyrske: Ypö yksin, Tammi 1990 



II Käännettyjä kuvakirjoja: 

 


Pija  Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006

 

Hiawyn Oram & Susan Varley: Mikä hätänä, Mäyrä? Suom. Terhi Leskinen, Lasten Keskus 1997   

 

Vladimir Skutina ja Eugen Sopko: Sininen naurulokki, suom. Auli Hurme-Keränen, Kustannus-Mäkelä 1989  

Oliver Gary, Norman Wright ja Shardon Dahl: Otso Onninen, hymy hukassa, suom. Tero Kuosmanen, Kirjatoimi 1988 

 

 

III Lastenromaaneja

 

Emilia Aakko: Kaiho Kotitonttu ja karanneet kärsiväiset, Kumma 2021 

 

Petja Lähde: Surunsyömä, kuv. Matti Pikkujämsä, Karisto 2018 

 

Raili Mikkanen: Histamiini ja Koni alakulo. Kuvittanut Jukka Lemmetty.  Tammi 2010 


Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja Äiti Valtava. WSOY 2008

 

 


 


 

 

 

 



 

 

 

 

 

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

18. luukku: ”Istun keittiössä, kunnes joulu on ohi kokonaan!”















Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto. Suomentanut Tittamari Marttinen. Schildts & Söderströms 2012.





Vähän jälkijättöisesti tulee esitellyksi tämä  pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon toinen Suomen ehdokas, Minna Lindebergin & Linda Bondestamin  kuvakirja Allan och Udo, joka on ilmestynyt Teoksen kautta Tittamari Marttisen suomennoksena Aimo ja Unto.

Kesäinen kansikuva ei anna mitään viitettä siitä, että kirjan tapahtumat kilpistyvät nimenomaan joulun aikaan. Allan ja Udo ovat ystäviä, sielunsukulaisia tai homopari. Kuvakirja ei katso tarpeelliseksi määritellä miesten välistä suhdetta.

Suomenruotsalainen lastenkirjallisuus on viime aikoina tarjonnut enemmänkn ennakkoluulottomia perspektiivejä sukupolvien ja -puolien välisiin suhteisiin. Katarina von Numers-Ekmanin & Christel Rönnsin Konrad ja Kornelia (Schildts 2010) kertoi ikäihmisten välisestä ystävyydestä ja orastavasta rakkaudesta. 

Minna Lindebergin ja Salla Savolaisen uusin Vesta-Linnea -sarjan osa Vesta-Linnea kuun valossa (Tammi/ Schildts & Söderströms 2013) käsittelee tunnepuolen kimurantteja asioita sekä aikuisen että lapsen näkökulmasta.




Unto antaa huutia joulumielelle. Linda Bondestamin kuvitusta Minna
Lindebergin tarinaan kuvakirjassa Aimo ja Unto, Teos 2012.
 


Unton elämänhalu on mennyt ja hän ei jaksa virittäytyä edes lähestyvään jouluun:

”Nyt olen vanha jäärä tarpeeton, 
joka ihan turhaan yhä täällä on”, 
Unto Bismarck huokaa. 
”Mennyt maineeni takaisin tuokaa!” 
Hän kepillään kattoa takoo, 
voi kurjuus ja katkeruus! 
Kaikkialla lepää syvä hiljaisuus. 
Vain mitalit kilisevät, ja jääkaappi hurisee. 
Unton korvaan Aimo huutaa ja huokailee: 
”Kuuletko mitään, taatto? Piristy, nyt on jouluaatto!” 
Mutta Unto kiukkuaa: 
”Mene tiehesi, vie kukat ja kuuset pois, en juhli ollenkaan. 
Istun keittiössä, kunnes joulu on ohi kokonaan!”

Aimo paistaa kuitenkin kinkkumunakkaan ja houkuttelee Untoa pois alakulon alhosta yhteisiin nuoruuden muistoihin. Ensin Unto torjuu Aimon hyvää tarkoittavat eleet. 

Siirappi Al Sahramin juhlien vetovoima on valveen ja unen rajatilassa on vahvempi. Onko kyse lääkkeiden vahvoista sivuvaikutuksista vai nautintoaineiden liikakäytöstä? Tämä jää lukijan pääteltäväksi.


Ei ole kakussa pohjaa ollenkaan! 
Ahmiessaan Unto katoaa kokonaan. 
Kermavaltameri on syvä ja aava, mitä mahtavin. 
Joka herkkujen valtakuntaan eksyy, ei löydä takaisin. 
Siirappi Al Sahrami ei ole sitä, mitä sanoo olevansa, 
Hän on kuin aukko musta. 
Hänen juhlansa ovat kulissia ja pelkkää kangastusta.


Tuleehan se joulumieli Aimolle ja Untollekin, ja onnellisen lopun silaa vielä
kunnon lumisade. Vasemmalla talon seinässä olevassa graffitissa lukee "Love will keep us alive". 
Linda Bondestamin kuvitusta Minna Lindebergin tarinaan kuvakirjassa Aimo ja Unto, Teos 2012. 

Lopulta Unto havahtuu ja palaa synkistä syövereistä takaisin Aimon luokse.

Linda Bondestam käyttää jälleen kollaasia hauskasti ja luovasti: hän yhdistelee koristepapereita, kirjasimia, graafisia pintoja ja leikkaa suoraviivaisia muotoja. Silti kuvituksen yleisvaikutelmaksana on keveys ja leikkisyys. 



sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kun hymy on hukassa: vertaistarinoita alakulosta lapsille ja aikuisille


Azeb Hailu & Anita Polkutie: Punakorvan kaksi kotia. Maahanmuuttajalapsi sijaisperheessä. 21 sivua. Pesäpuu ry 2009.

Max Velthuijs: Sammakko on surullinen. Suomentanut Pirjo Santonen. 24 sivua. Kustannus-Mäkelä 2004.

Hiawyn Oram & Susan Varley: Mikä hätänä, Mäyrä? Suomentanut Terhi Leskinen. 25 sivua. Lasten Keskus 1997.

Gary Oliver, Norman Wright & Sharon Dahl: Otso Onninen, hymy hukassa. Suomentanut Tero Kuosmanen. 25 sivua. Kirjatoimi 1998.





Tänään vietetään valtakunnallisen kirjallisuuden päivän, Aleksis Kiven päivän ja mielikirjapäivän lisäksi myös maailman mielenterveyspäivää.

Maailman mielenterveyspäivän 2010 pääviesti on välittäminen.


Suomen mielenterveysseura
kehottaa tänään muistamaan läheistä, ystävää, sukulaista, kummilasta tai -vanhempaa, työtoveria – ketä vain, joka ilahtuu yhteydenotostasi tai käynnistäsi.

Lastenkirjahyllyssä oli jo huhtikuussa esillä muutamia mielenterveydestä ja sen häiriöistä kertovia lapsille ja lapsiperheille suunnattuja kirjoja.

Tänään otetaan lähilukuun neljä kuvakirjaa.

Pesäpuu ry:n Punakorvan kaksi kotia on oikeastaan tuplatäsmäkirja: se käsittelee nimittäin kahta erityisaihetta, maahanmuuttajien sopeutumisongelmia ja vanhemman masennusta.

Kilpikonna Punakorva muuttaa perheineen sodan alta Suomeen kuvitteellisesta Gederan valtiosta. Emo masentuu eikä enää pysty huolehtimaan poikasestaan ja isäkin viettää paljon aikaa poissa kotoa. Niin Punakorva pääsee äidin parantumisen ajaksi sijaisperheeseen Kani Keteman luokse.

Kun äiti parantuu, Punakorva pääsee takaisin kotiin. Tarina päättyy Punakorvan ja sen Mesrat-serkun onnelliseen jälleentapaamiseen, kun serkkukin perheineen saapuu Suomeen. Punakorva on ollut hyvin huolissaan serkustaan, joka oli sille kuin veli, ja joka jäi sodan keskelle. Mesrat-serkun kautta teemana on myös perheenyhdistyminen ja monien maahanmuuttajien kokema huoli läheisistään, jotka elävät edelleen kotimaassa vaikeissa olosuhteissa. Kirjan loppuun on koottu ohjeita ja vinkkejä aikuisille sadun käyttämisestä lasten kanssa.

Pesäpuu ry:n maahanmuuttajien sijaisperheprojektissa mukana ollut projektityöntekijä Azeb Hailu kiteyttää kirjan moton: ”Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja arvokas kulttuuristaan, ulkonäöstään, tavoistaan tai kielestään huolimatta. Lasta ei pitäisi nähdä kulttuurinsa tai traumansa kokemuksen kautta, vaan lapsena, joka tarvitsee aikuista rinnalleen pärjätäkseen elämässä.”

Kirja on tyypillinen erityisaihetta käsittelevä kirja: nidottu ulkoasu on kustannustekninen ratkaisu. Moniin muihin järjestöjen kustantamiin erikoisjulkaisuihin verrattuna Anita Polkutien akvarellikuvitus on hyvinkin vertailukelpoinen ns. standardikuvakirjojen kuvituslaadun kanssa.

On hyvä, että järjestöt ja eri asiantuntijatahot panostavat nykyisin myös tekstin ja kuvan laatuun. Kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina, tässäkin Punakorvan tueksi tulee monipuolinen tukiverkosto: perheen mielenterveysongelmat eivät koskaan ole lapsen hallittavissa, ja siihen on lupa pyytää ja saada apua mahdollisimman monelta taholta.

Max Velthuijsin kuvakirja Sammakko on surullinen ja Hiawyn Oramin & Susan Varleyn Mikä hätänä, Mäyrä? etäännyttävät niin ikään teemansa, surumielisyyden, apeuden ja alavireisyyden, eläinten maailmaan.








Sammakko heräsi surullisena… sitä itketti, mutta se ei tiennyt syytä siihen.
Pikkukarhua huolestutti. Se halusi, että sammakko olisi iloinen.
– Hymyile, sammakko, se pyysi.
– En voi, sanoi sammakko.
– Mutta kyllä sinä eilen voit, sanoi pikkukarhu.
Silti sammakko ei voinut tänään hymyillä. Eikä se voinut olla iloinen. Ja se halusi olla omissa oloissaan. Siispä pikkukarhu meni tiehensä.


Muutkin sammakon ystävät yrittävät kaikin keinoin piristää sitä. Lopulta suru väistyy. Pikkukarhu ihmettelee sammakon apeutta ja yrittää tivata siihen syytä.

– En tiedä, sanoi sammakko. – Minä vain olin. Tulehan, pikkukarhu, mennään kotiin.


Metsän eläimet ovat huolestuneita myös mäyrän alakuloisuudesta: se vain istuu ja tuijottaa eteensä. Jos sille sanoo jotain, se ärähtää kiukkuisesti. Ystävät haluavat auttaa sitä ja lääkärikin kutsutaan paikalle.






Myyrä keksii järjestää juhlat, jossa jaetaan erilaisia palkintoja. Mäyrä saa palkinnon parhaasta suunnistustaidosta, palkinnon neuvokkuudesta kiperissä tilanteissa, muiden eläinten auliin auttajan palkinnon sekä "Mielialasta riippumatta rakastetuimman eläimen palkinnon"! Mäyrä parantuu alakulostaan ja on kiitollinen ystävälleen myyrälle. Sen mielestä jokainen kaipaa aina joskus saada kuulla olevansa rakastettu.

Kiinnostavin kirja näistä neljästä on toteutukseltaan yhdysvaltalainen Otso Onninen, hymy hukassa, jossa perinteisessä kuvakirjaformaatissa, tosin eläinten maailmaan etäännytettynä, puhutaan avoimesti lapsen masennuksesta. Karhu nimeltä Otso Onninen on masentunut. Sen paras ystävä on muuttanut muualle. Sen eläinystävät haluavat auttaa sitä parhaansa mukaan. Ne kannustavat Otsoa kertomaan heille murheistaan. Kirjan lopussa on ohjeita, kuinka aikuiset voivat auttaa lasta selviämään masennuksesta.

Kaikissa neljässä kuvakirjassa on onnellinen loppu ja Punakorva-kirjaa lukuun ottamatta tervehtymisen prosessikin kuvataan hyvin nopeaksi. Tällainen asiat parhain päin nopeasti selittävä malli juontaa kuvakirjan lyhyestä muodosta ja kerronnan kaaresta: asiat on saatava "siistille rusetille" kuvakirjan sivumäärän mittaan, siitäkin huolimatta, että itse tarinan uskottavuus tästä jossain määrin kärsii.