Tunnelmaltaan vangitseva kuvakirja lähimmäisenrakkaudesta

Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. 64 sivua. WSOY 20026.

Käännettyjen kuvakirjojen valikoima on Suomessa kaventunut koko 2000-luvun ajan. 

Enää ei pidetä tärkeänä seuloa käännöskirjoihin edustavia, kiinnostavia, korkeatasoisia tai omasta kotoperäisestä tarjonnasta olennaisesti poikkeavia teoksia. 
 
Isot yleiskustantamot keskittyvät entistä hanakammin tarkasti brändättyihin kuvakirjasarjoihin. 

Monen hahmon varaan rakennetun kuvakirjasarjan vetoapuna ovat myös muut mediat (lastenohjelmat, mobiilipelit, animaatiot, elokuvat). 

Hyviä esimerkkejä vaikkapa Ryhmä Hau- ja Metsämarja Aittokosken Pikkuli-sarjat. 
 
WSOY perusti pari vuotta sitten uuden sarjan, jossa julkaistaan palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta. 

Sarjassa on julkaistu jo kuusi teosta, joista kolme kuvakirjaa, yksi sarjakuva ja kaksi nuortenkirjaa.
 
Olen jo useaan otteeseen kiinnittänyt Lastenkirjahyllyssäkin huomiota siihen, että virolaisessa lastenkirjallisuudessa on aivan erityinen viisto huumori, jonka kaikki vivahteet eivät välttämättä edes avaudu muunkielisille lukijoille.
 
Triinu Laanin ja Marja-Liisa Platsin kuvakirja Luuranko-Juhanin loppuelämä on jälleen hyvä todiste virolaisen lastenkirjallisuuden ominaislaadusta.
 
Jo kuvakirjan kansi hätkähdyttää. 

Pitkä työura koulussa anatomian havaintovälineenä tulee päätökseensä.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin tekstiin kuvakirjassa 
Luuranko-Juhanin loppuelämä (WSOY 2026).

Vaaleanpunaista, yliviivaustusseista tuttua sähäkkää yhtenäistä taustaväriä vasten on kuvattu groteski luuranko, jossa kiipeilee lukuisia kotiloita. 

Luurangon voi tulkita hymyilevän hampaat yhteen puristettuina. Sympaattinen vaikutelma syntyy luurangon tervehdykseen nostetusta kädestä.
 

Tarinan alkuasetelma on absurdi ja jopa makaaberi, mutta se synnyttää silti lukijassa oitis halun samastua luurangon tuntoihin.
 
Luuranko, jolla ei vielä kirjan alussa ole nimeä, on tehnyt pitkän uran koulun anatomian tuntien havaintovälineenä. 

Ajan myötä ja vanhemmiten se – tai hän – kuitenkin uupuu isossa koulussa: 
 

Hän vanheni, hajosi monesta kohtaa, eikä tahtonut enää työskennellä luurankona. Hänen suurin haaveensa oli päästä eläkkeellä olevaksi luurangoksi. 

 

Juhani karkottaa myös mummon ja papan pihapiiriin
tunkeutuneet rosvot. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin

 tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

Luurangon onneksi eräs koulun opettajista keksii soittaa tutulleen, vanhalle papalle, joka ottaa mieluusti ”luu-ukon” kotiinsa eläkepäiviä viettämään.
 
Kuvakirja koostuu lyhyistä, erikseen nimetyistä luvuista, joissa seurataan Juhaniksi nimetyn luurangon kotiutumista papan ja mamman maatilalle. Miltaltaan kuvakirja on puolet tavanomaista kuvakirjaa  pidempi, 64 sivua. 

Vanhukset ottavat luurangon avosylin ja empimättä osaksi pienperhettään. 

Pappa antaa sille jopa vanhan juhlapukunsa, jonka rinnuksissa on kaksi kunniamerkkiä. Niistä toinen on saatu ahkerasta verenluovutuksesta ja toinen taitavasta traktorilla ajamisesta.
 
Vaikka Juhani ei mitään puhukaan, se toimii silti eri tavoin mamman ja papan terapeuttina ja koulii myös lapsenlapsia voittamaan esimerkiksi pimeänpelkoaan. 

Juhani pääsee myös savusaunaan ja vilvoittelee muun väen kanssa lumihangessa. 

Juhanin tekemä lumienkeli on kaikkien mielestä kaunein! 
 
Papalla on haave, että hän voisi kuollessaan päästä samaan arkkuun Juhanin kanssa. 

Mummo ei tyrmää ajatusta, mutta sitten käykin yllättäen niin, että mummo kuolee ensin: 
 

Suru hellittää pikkuhiljaa, mutta papan ei tee mieli enää puuhailla kesäkeittiössä. Hän muuttaa Juhanin paikan lopullisesti sisätiloihin. Kun lehmukset alkavat kukoistaa, pappa tajuaa, että enää ei ole mammaa keräämässä hänelle puista kukkia. Hänen pitää kerätä ne itse. 

Lehmuksenkukkia on paljon, ja pappa levittelee niitä uuninpankon päälle kuivumaan. Hän keittää tuoreista lehmuksenkukista kannullisen teetä ja juo sitä Juhanin kanssa kesäkeittiössä. Lehmustee maistuu pehmeältä kuin mamman kanssa yhdessä vietetty elämä.

"Lehmuspehmusteet", keksii pappa, ja se kuulostaa aivan taikasanalta. Hänestä tuntuu, että niin kauan, kuin se sana on olemassa ja joku vielä osaa sen lausua, kaikki on hyvin. "Lehmuspehmusteet", toistaa Juhanikin.

 

Hyvästit mummolle. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu
Laanin  tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

 
Triinu Laanin salaviisas tarina kertoo elämänkierrosta, pitkästä parisuhteesta ja lähimmäisenrakkaudesta tavalla, joka puhuttelee samanaikaisesti eri sukupolvia. 

Marja-Liisa Platsin harmaan lukuisia sävyrekistereitä tavoittava ja taidokas  lyijykynäkuvitus myötäilee tarinaa, mutta vaaleanpunainen tehosteväri toimii erityisen säväyttävästi.  

Tulkintani mukaan sen tarkoituksena on lempeästi hiukan tuupata lukijan ja katsojan ajatuksia absurdiin lempeyteen.
 
Heli Laaksosen suomennoksessa hänelle tyypillinen lounaismurre pääsee esiin dialogissa.  
 
 
WSOY:n palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta -sarjassa ilmestyneet teokset vuodesta 2024:
 

Arndis Thórarinsdóttir & Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari, suom. Marjakaisa Mathiasson, WSOY 2024 / nuortenkirja
 
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan, suom. Kati Valli, WSOY 2025 / sarjakuva
 
Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme, suom. Helene Bützow, WSOY 2025 / nuortenkirja
 
Baek Heena: Taikakaramellit, suom. Riina Vuokko ja Janne Tynkkynen, WSOY 2025 / kuvakirja
 
Iva Bezinović-Haydo & Hana Tintor: Missä on Vedran? suomentanut Boris Vidovic, WSOY 2026 / kuvakirja
 
Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. WSOY 2026 /kuvakirja
 
 
 

Menolippu Kittilään

 
 

Daniela Hakulinen: Kittilä rewind. 154 sivua, Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

 
Suru tuLee yllättäen. Kotimatkalla taivas on kirkas ja täynnä tähtiä. Jään seisomaan paikalleni ja katselen niitä. Kuolleista sanotaan, että ne lähtee tähtien luo tai muuttuu tähdiksi taivaalla. Se ei ole rationaalista, ja silti tähdet saa mut ajattelemaan äitiä. Samassa repivä kipu lävistää mun pallean, salpaa hengityksen. Suussa maistuu suola. Lopulta itku vain lakkaa. Pyyhin nenää ja naamaa hanskoihin. Tien päässä näkyvän talon ikkunoissa loistaa valo.

 
Näin kokemaansa äkillistä surua työstää 17-vuotias Joonatan Daniela Hakulisen romaanissa Kittilä rewind.  

Nuortenkirjatarjontaa on olut tapana jaotella karkeasti kolmeen ryhmään päähenkilöiden iän mukaan: varhaisnuorten kirjat kertovat yleensä 11–12-vuotiaista, nuortenkirjat 13–16-vuotiaista ja aikuistuvien nuorten kirjat toisen asteen opiskelijoista tai sitä vanhemmista. 
 

Lastenkirjainstituutin  Onnimanni-lehden kuluvan vuoden ykkösnumerossa kirjastonhoitaja-kirjailija Sini Helminen ja kirjailija Elina Rouhiainen kirjoittivat kantaa ottavassa artikkelissaan uudistuksesta, jonka takia kustantamoissa on luovuttu kokonaan kirjojen kaksoisluokituksista N84.2/ 84.2. 

Helmisen ja Rouhiaisen mielestä uudistus pikemminkin hankaloittaa kuin helpottaa kirjojen päätymistä lukijoiden käsiin. 

Taustalla on kaupallisista lähtökohdista luotu kansainvälinen Thema-luokitus, jolla halutaan mahdollistaa kirjan parempi löydettävyys esimerkiksi verkkokaupoissa ja lukuaikapalveluissa. 

 

Kyseisessä luokituksessa kirjalle annetaan

 
1) yksi tai useampi Thema-kategoria, joka kuvaa kirjan aihetta, 
2) kirjalle voidaan antaa myös mm. paikkaa ja aikaa kuvaavia lisämääreitä, mikäli ne liittyvät olennaisesti kirjan sisältöön. 
3) lisäksi kirjan kohderyhmä tai yleisö on voidaan määritellä aiempaa tarkemmin. 

 

Lasten ja nuorten kirjoilla ikäsuositus on pakollinen. Luokitus on kuitenkin poistanut aiemman mahdolisuuden antaa kirjalle ns. kaksoisluokitus, jota on viime aikoina käytetty erityisesti sellaisten teosten kohdalla, jotka voisivat kiinnostaa sekä varttuneempia nuoria että aikuisia. 

Kustantaja Tammi suosittelee Daniela Hakulisen keväällä ilmestynyttä romaania Kittilä rewind noin 17–29-vuotiaille lukijoille. Sen kerrotaan edustavan modernia kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta. Teemoiksi on nostettu sateenkaari-ihmiset, kuolema, suru, menetys, rakkaus ja ihmissuhteet sekä identiteetin kuvaus. 

Elokuva- ja televisiokäsikirjoittaja Daniela Hakulinen kirjoitti Ilona Ahdin kanssa käsikirjoituksen Alli Haapasalon elokuvaan Tytöt tytöt tytöt, jonka pohjalta ilmestyi muutaman vuoden viiveellä myös samanniminen nuortenkirja. 

 
Kittilä rewind on Hakulisen ensimmäinen itsenäinen teos. 

Se on saanut nyt aikuisten kaunokirjallisuuden kirjastoluokan 84.2, vaikka romaani kertoo vasta lukioikäisestä, 17-vuotiaasta Joonatanista. 

Vaikea sanoa, tuoko aikuistenkirjan status teokselle nyt enemmän lisäarvoa ja näkyvyyttä. 

Muodoltaan ja teemoiltaan Kittilä rewind on mielestäni varsin perinteinen nuortenromaani.
 
Joonatanin äiti kuolee yllättäen ja poika lähtee Kittilään tapaamaan isäänsä. Vanhemmat ovat tavanneet Sodankylän elokuvajuhlilla ja eronneet, kun Joonatan on ollut pikkulapsi. 

Suhde isään on äidin kuoleman jälkeen luotava kokonaan uudelleen.
 
Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämästä, ohjaaja Richard Linklaterin Before sunrise -elokuvasta jatko-osineen tulee isä–poika-suhteen rakennuksessa tärkeä liima. 
 
Joonatan löytää Kittilästä uuden heimonsa. johon kuuluvat Susi, Mouka ja Derek. 

Sudella ja Moukalla on selvät suunnitelmat lähteä heti lukion päätyttyä Helsinkiin, toinen Teatterikorkeakouluun ja toinen lääketieteelliseen. 

Kaikilla kolmella on selvä käsitys sukupuolisesta suuntautumisestaan: Mouka on homo, Susi pan ja Derek hetero. Kolmikko on luonut omat selviytymisstrategiansa junttimaisten luokkakaverien, ”Raunojen, varalle. 
 
Joonatanin tunteet ovat äidin kuoleman vuoksi myllerryksessä ja yllätykseksi itselleenkin hän huomaa, että Susi aiheuttaa hänelle aivan erityistä sydämentykytystä.   

Hyvin vähäeleisesti Hakulinen kuvaa isän ja pojan vähittäistä surutyötä kohtauksessa, jossa he ripustavat joulukoristeita kuuseen:
 

–    Miten siitä pääsee yli?
–    Mistä?
–    Kun joku kuolee.
–     Ei kait siitä oikein pääsekään. Sitä vain ellää etteenpäin. 

Nyt isä ottaa käteensä punaisen pallon, ripustaa sen. 

– Mutta kyllä mie välillä tunnen niiden läsnäolon. Mettässä kesällä mie olen taas poika ja isä on siellä minun kanssa. 

Mua ärsyttää sen löpinä. Kuollut on kuollut, poissa.

 
Joonatan oivaltaa vähitellen, että ei voi ottaa vastuuta vanhempiensa tekemistä ratkaisuista. 

Joonatan ymmärtää, että hänen on löydettävä ja säilytettävä omat tärkeät yhteytensä itselleen tärkeisiin ihmisiin. 
 
Pohjoinen mielenmaisema näyttäytyy Joonatanille myös konkreettisesti pitkinä välimatkoina. Isä kyyditsee häntä silti mielellään kaverien luokse. 

Susi valmistelee Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin väkevän monologin, joka viittaa Kittilän originelliin taiteilijaan, Reidar Särestöniemeen: 
 

Meillä pohojosessa kasvaa väkeviä miehiä ja vereviä naisia. Miehiä, jokka ei liikoja puhu eikä pukaha, mutta puukkoa ne ossaa käyttää ja naistaan lujasti lempiä. Ja naisia, jokka pistää että vittu ja kertoo mistä kana pissii ja kukko kussee. Ja linnuista puhheen ollen mie synnyin samana päivänä ku isä näki taivaanjaaran rakentavan pessää joen rantaan ja piti sitä hyvänä merkkinä. Sillä isä on pohojosen poikia ja uskoo, että orava ei käpyä syyttä liikauta. Ja jos mietitte, mikä vittu on taivaanjaara, niin googlettakkaa. Löydätte ainakin viitteitä Särestöniemen tauluihin, hänhän oli homoseksuaali ja Kittilästä, ja nykyään voimme jo puhua siitä vaikka vieläkään meillä ei juuri homoja Kittilässä ole. Poroja kyllä on. – – 

 
Kittilä rewind kuvaa kauniisti läheisten kannattelua tilanteessa, jossa nuori joutuu traumaattisten tapahtumien jälkeen kokonaan tyhjän päälle. 

Joonatanin äidin vanhemmat joutuvat hyväksymään pojan päätöksen jäädä pohjoiseen. Eri tahoilta saadun tuen avulla Joonatan löytää tasapainon, vaikka mitään selkeää happy endiä romaani ei lukijalle ja Joonatanille tarjoakaan.
 

Rakkaus täyttää sydämen ja saa sen hyrisemään

 

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän, kuvittanut Elina Warsta. 111 sivua. Teos 2026. Kansikuva Elina Warsta.

 

Tomi Kontion ja Elina Warstan ensimmäinen Koira nimeltään Kissa -kuvakirja ilmestyi vuonna 2015. 

Tuolloin Suomeen tuli ennätyksellisen paljon turvapaikanhakijoita. 

Koin kuvakirjan humaanin lähimmäisenrakkautta ja inhimillisyyttä henkivän viestinsä takia erityisen puhuttelevana ja jopa reaaliaikaisena yhteiskunnallisena kannanottona.
 
Yhteiskunnasta syrjäytyneen Näätä-nimisen kodittoman miehen, kissaksi mieluummin identifioituvan koiran ja kissan ystävyys on myöhemmissä kuvakirjoissa syventynyt. 

Koira nimeltään Kissa ja joulun ihme -kuvakirjassa (Teos 2021) kolme ystävystä tutustuvat vielä pieneen tyttöön, Tiikeriin. 
 
 

Hetki ennen lopullisia hyvästejä. Elina Warsta asettaa ystävykset
luonnon syliin. Warstan kuvitusta Tomi Kontion lastenromaaniin Koira 
nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025). 

Näädästä on kehkeytynyt pitkän ja ankaran elämänsä aikana filosofi, joka havainnoi ympäristöään ja opettaa näin elämän perusteita myös eläinystävilleen.
 
Kolmikko elää joutomaalla pienessä kontissa aineellisesti niukkaa mutta henkisesti rikasta elämää. 

Ikivanha kuperaruutuinen televisio toimii eräänlaisena alustana mielikuvitukselle, kun Näätä selostaa Lasse Virenin legendaarista juoksua: 
 

”Me katsomme tyhjää ruutua ja yhtäkkiä se alkaa elää”, Näätä sanoo. ”Mutta voi miten surullista on nähdä metrossa ihmisiä, joita ruutu katsoo ja imee heidät tyhjiksi.” 
 
”Ovatko he onttoja?” kysyn Näädältä. 

”Kyllä heillä on sydän sisällä, ja sydämellä on halu täyttyä”, Näätä huokaa. ”Mutta ruutu tarjoaa vain nopeita iloja. Sydän tarvitsee jotain pysyvämpää, että se täyttyisi ääriään myöten ja tulisi ravituksi.”
 
”Ystävyyttä”, Koira kehrää. ”Ja rakkautta.”
 
”Eritoten rakkautta”, Näätä toteaa. ”Se täyttää sydämen ja saa sen hyrisemään.”
 

 
Kontion lyyrinen kieli on nyt vielä entistäkin enemmän täynnä vertauskuvia ja toisinaan jo liiankin yleviä, sisällöltään hieman toisteisia elämänohjeita. 

Toisin kuin kuvakirjoissa, tässä pienoisromaanissa Kontio ei anna Elina Warstan kuvitukselle mahdollisuutta olla tasaveroisena kertojana ja havainnollistajana. 

Sinänsä taidokasta ja hienopiirteistä tussikuvitusta on niukasti.
 

Näädän voimat hiipuvat. 

Ystävät hyvästelevät Näädän metsässä, mistä  tulee myös hänen viimeinen leposijansa. 

Kontrasteja. Pakomatka Tiikerin luokse on vaiherikas, 
mutta kaksikko löytää lopulta perille. Elina  Warstan
kuvitusta Tomi Kontion lastenromaaniin Koira 
nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025). 

Muutoin melko staattiseen tarinaan tulee hiven jännitystä, kun kaksikko lyhyen suruajan jälkeen noudattaa Näädän toivetta lähteä Tiikerin luo. 

Matkalla ne kohtaavat rankkurit, mutta neuvokkuus pelastaa ne pälkähästä. 

Erityisen kaunis on luku 22, missä ystävät muistelevat Näätää ja näiden aistivoimaisten muistojen avulla he jaksavat raskaan matkan viime metrit: 
 

Nimeän asioita, joita Näätä tuo mieleeni:
 
Rakkaus.
Lempeys.
Viina.
Savusilakan lemahdus hänen parrassaan.
Pissa.
Hänen hengityksensä kostea kellari.
Märkä sarka.
Vettynyt puuvilla.
Hien pistävä löyhkä.
Pieru.
Silmien lämpöinen, puhdas valo.
Veren puhdas kohahtelu.
Sydän, silkkaa puhtautta. – – 

 

Tunteellisessa loppuratkaisussa Näädän rakkaus kietoo ystävykset yhteen. Elina Warstan kuvitusta Tomi Kontion lastenromaaniin Koira 
nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025).

 
Kissa ja Koira nimeltään Kissa kotiutuvat onnellisesti Tiikerin luokse, mutta loppuun on säästetty vielä yksi tunteikas kohtaus, jonka voi tulkita Näädän kannalta onnelliseksi.

"Liikuttunut on vähän kuin surullinen"

 

Ritva Kokkola: Leija, 63 sivua, Atrain & Nord 2023. Kansikuva Terhi Suomela. 

 

 

 

En saa kyyneleitä silmiin. Miksi ei itketä, vaikka isä on kuollut. Äiti itkee vähän väliä. Hän sanoo jollekulle, että on liikuttavaa katsoa minua. Surullista ja liikuttavaa, että lapsi menettää isän ja joutuu miettimään asioita. Äiti on liikuttunut ja hänestä on liikuttavaa katsoa minua. Liikuttunut on vähän kuin surullinen. Yritä pakottaa tuommoisen tunteen, mutta en onnistu. En liikutu. Olen melkein vihainen. En kuitenkaan rupea riehumaan. Riitti se vaatteitten ja repun heittelyä. Jotakin haluttaa tehdä. Jotakin muuta kuin makoilla sängyssä. – – 

 

 

Tyven realistinen arjen kuvaus on lastenkirjallisuudessa harvinaista herkkua.

 

Noin kymmenvuotiaan lapsen isä on kuollut odottamatta. Lapsen on vaikea ymmärtää tapahtunutta ja hän vetäytyy kuoreensa. 

 

Pienoisromaani etenee lapsen tajunnanvirtana, muistoina isästä ja hänen erityispiirteistään. 

Surun symboliksi nousee isän lapselle tuliaisena tuoma leija, joka meni jo ensilennätyksessä hieman rikki eikä noussut toivotusti lentoon.

 

Kerronta karttaa yksityiskohtia, maininnat Wilma-merkinnöistä viittaavat kyllä nykyhetkeen, mutta muutoin kirja tuntuu telekoituvan enemmän menneeseen, useammankin vuosikymmenen takaiseen mentaliteettiin – esimerkiksi tavassa, jossa lapsi jätetään surunsa kanssa kokolailla yksin. Vasta kirjan lopussa äiti ja lapsi löytävät heille sopivan tavan surra yhdessä. 

 

 

Atrain & Nord on kemiläinen pienkustantamo, joka keskittyy erityisesti historiaa käsittelevien tietokirjojen julkaisemiseen.  

Ritva Kokkola (s. 1948) on syntynyt ja käynyt koulunsa Kemissä ja työskentelee Kemissä kieltenopettajana Kemi-Tornion ammattiopistossa. 

Kokkola on kirjoittanut aiemmin dekkareita aikuisille sekä mm. nuortenromaanin Koira katoaa (Myllylahti 2009), lastenrunokokoeman Limonaatia ja silliä (Nordbooks 2017) sekä lastenromaanisarjaa Ansu ja Armas (Nordbooks v:sta 2012). 

 

 

Selkäpiitä karmivia nuortenkirjoja kalman rajoilta

 

Magdalena Hai: Sarvijumala, 165 sivua, Otava 2023. Kansikuva Karin Niemi.

 

Harri István Mäki: Kirottu, 142 sivua, Haamu 2023. Kansikuva Iines Partanen.

 

J. S. Meresmaa: Kenties tapamme taas, 144 sivua, Karisto 2023.  Kansikuva Sanna Nyqvist.

 

 

 

Ehta kauhu on tullut rytinällä varhaisnuorten- ja nuortenkirjoihin (esim. Anu Holopaisen Iik-sarja, Myllylahti ja Siri Kolun Hereiset -sarja, Otava) ja hieman softatumpi ”pehmokauhu” on yleistynyt myös lastenromaaneissa ja jopa lukutaidon alkuun tarkoitettuissa helppolukuisissa kirjoissa (esim. Paula Norosen Yökoulu-sarja, Tammi).  

Kauhugenren suosio nuortenkirjoissa on eittämättä saanut ainakin osittain ulkokirjallista vetoapua zombiaiheen ympärille punotuista suoratoistopalveluiden suosituista sarjoista ja elokuvista. 

 

Magdalena Hain, Harri István Mäen ja J. S. Meresmaan uutuuskirjoissa jännitettä nostetaan kauhuelementtien lisäksi myös perhedynamiikan hankauksesta ja häiriötiloista.

 

Sarvijumalan keskushenkilön, 17-vuotiaan Laurin, perhe on ollut auto-onnettomuudessa, jossa perheen äiti kuolee jo turmapaikalla saamiinsa vammoihin.  

Isää on pidetty varmuuden vuoksi pitkään koomassa. Lauri toipuu isäänsä nopeammin fyysisistä vammoistaan ja hänet lähetetään tätinsä perheeseen Varsinais-Suomeen maaseudulle. 

 

Vähitellen Lauri mukautuu uuteen arkeensa ja tutustuu serkkunsa vanavedessä paikallisiin nuoriin. Erityisesti naapurustossa asuva pari vuotta vanhempi Vilja-Maaria herättää pojassa kiinnostusta, mutta tytöllä on omat ongelmansa ja traumansa. 

Hai kuvaa realistisesti pienen maaseutupaikkakunnan arkea, jossa mopoauton omistavasta kaverista on paljon iloa pitkien välimatkojen takia. Hyvin nopeasti maaseudun yllätyksettömään arkeen työntyy uhkaavia särmiä.  

 

Taistelu pahoja henkiä vastaan huipentuu lopulta varsin makaaberiksi action-taisteluksi Vilja-Maarian kotona, kun tytön kuollut äiti osoittaa hieman omintakeisesti äidinrakkauttaan. 

Tihentyvän juonen lomassa Lauri työstää myös vaikeaa äitisuhdettaan ja ennallistaa yhteyttä onnettomuudesta vähitellen toipuvaan isäänsä. 

 

Laurin isä on tummaihoinen, ja  Vilja-Maarian isän kerrotaan olevan asenteiltaan rasistinen. Laurin uuden kaveripiirin keskuudessakin hänen  ruskea ihonvärinsä herättää ensin pientä hämmennystä. Vaikka Lauri saavuttaakin nopeasti uusien kavereidensa luottamuksen, niin moinen lyhytkin maininta ihonvärin nostattamasta epäluulosta tuntuu silti hieman oudolta tehosteelta 2020-luvulla.  

Karin Niemen vangitseva kansikuva heittää lukijan oitis kirjan taikapiiriin.  

 

Harri István Mäen Kirotun kansikuva luottaa tunnelman nostatuksessa tummaan yleisväriin. 

Myös Kirotut sijoittuu maaseudulle. Minäkertoja Viktor kertoo olevansa ”jumissa tässä mätänevässä maalaiskaupungissa”, jossa ei ole ketään, joka voisi häntä auttaa. 

Järven rannalla on nimittäin tapahtunut jotain peruuttamatonta Viktorin ja hänen entisen luottoystävänsä ja hengenheimolaisen, Melissan, välillä, minkä jälkeen Viktor alkaa nähdä kylmääviä näkyjä. 

Melissa ilmiintyy Viktorille vahvojen aistimusten kautta. Poika haistaa järvenpohjan liejuisen tunkkaisuuden ja kosteuden.

 

Viktor on päähenkilönä äärimmäisen ristiriitainen ja epäluotettavakin hahmo, josta lukijan on vaikea saada otetta. 

Jostain syystä Viktor on nimittäin ryhtynyt kiusaamaan, kiristämään ja kohtelemaan Melissaa monin tavoin kaltoin.  

Lopulta pikkusisko havahduttaa Viktorin syyllisyyden kierteestä.

 

Kirottu tuo taas yhden näkökulman koulukiusaamiseen, mutta aiheen käsittely  jää valitettavasti hieman hahmottomaksi.

 

Viktorin minäkerronta on hyvin katkonaista, minkä voi tulkita johtuvan vähäisistä yöunista ja mieltä  jäytävästä syyllisyydestä. 

Lyhyet, eri riveille asettuvat virkkeet muistuttavat välillä säeromaanin latautunutta kerrontaa. 

 

J. S. Meresmaan Kunnes tapamme taas on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle vampyyrijännärille Kenties tapan sinut vielä. 

Edellinen osa keskittyi e-urheilua harrastavan Aleksin ja vampyyrityttö Noran ystävyyteen. 

Kakkososassa keskiössä on Aleksin ystävän Roopen totuttelu uuteen elämään vampyyrinä, yhdessä Noran ja tämän vaivalloisen pikkuveljen Kasparin kanssa homeisessa talonröttelössä. 

 

Roopella on kuitenkin iso ongelma, sillä terveydenhoitajan ottama verinäytekin sormenpäästä on hänen entisessä elämässään aiheuttanut  aina pyörrytystä ja pahoinvointia:  – – ”miten ikinä pystyisin iskemään hampaani jonkun tuntemattoman tyypin kaulaan ja juomaan siitä”, poika pähkäilee ahdistuneena. 

 

Nora yrittää avittaa Roopen verikammoa siedätyshoidolla toimittamalla tälle pussitettua verta, jotta poika säilyisi  tolkuissaan ja toimintakykyisenä.  

 

Vähitellen Roope huomaa viihtyvänsä uudessa olomuodossaan, ”epäelämässään vampyyrinä”, kuten Nora asian muotoilee. Silti Roope kaipaa äitiään ja kaksossiskoaan Iiristä. 

 

Meidän perhe on ollut tiivis yksikkö, joka käy maailman ennakkoluuloja ja -oletuksia vastaan yhtenä rintamana. Niiramot ei salaile asioita, vaan ne puhutaan halki. Äiti haluaa, että me ollaan avoimia toisillemme. Hän teki aikanaan valinnan perustaa perhe itsellisesti, ilman kumppania. Mun ja Iiriksen isä on anonyymi spermanluovuttaja Tanskasta. Me ollaan tiedtty se niin kauan kuin muistan. Ei valehtelua. Ei epärehellisyyttä. Mä olen aina pitänyt Niiramoiden arvoista. Ja nyt mä olen joutunut luopumaan niistä. 

 

Jännitteisen juonen oheen Meresmaa tuo lukijan pohdittavaksi pelon sukupuolittumiseen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviä teemoja. 

Nora kertoo olevansa aseksuaalinen ja sukupuoleton ja selittää ominaispiirteiden johtuvan myös vampyyriydestä itsestään: 

 

”Haluaisin kuulostaa kannustavammalta, mutta totuus on, että aika nakertaa lopulta kaiken puhki. Se on kuin aurinko, jonka suoran paahteen alla värit haalistuvat. Kirkkaimmatkin.”

”Tunteet siis kuolevat?” päättelen.

 ”Kyllä ja ei. Tunteet muuttuvat. Rakkaus, jota tunsi, muuttuu suruntummaksi kun sen kohde kuolee ja itse jatkaa eloaan. Kyky tuntea ei kuole”. 

 

Roope pohtii myös yleisemmällä tasolla normaaliuden kriteereitä uudessa elämässään yhteiskunnan ulkoringillä. 

 

Normaali. Ai että vihaan sitä sanaa. Se on kuristava, puristava kahle ja silti jotain, mitä kohti olen tiedostamattakin pyrkinyt. Mulle on käynyt ihan liian tutuksi, että sitä kohtaan, mitä tunteet suurinta vetoa, tuntee samaan aikaan vastavetoa, jopa inhoa. 

 

Asukasluku Noran, tämän pikkuveljen Kasparin ja Roopen yhteistaloudessa pysyy vakiona, vaikka yksi asukkaista lähtee omille teilleen.  

Lukija jääkin malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa…

 

 

Korjattu klo 13.10 Magdalena Hain ja J. S. Meresmaan kirjojen keskushenkilöissä olleita nimivirheitä.