Tyyliltään ja sisällöltään hätkähdyttävä novellikokoelma nuorille

Heidi Korkiakangas: Lemmikkieläinten hautausmaa. 117 sivua. Aviador 2026. Kansikuva Venla Tokola. 

Lyhytproosa elää uutta renessanssiaan. 

Yhtenä arvostuksen mittarina voi pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamaa ja Koneen säätiön rahoittamaa kirjailija Maria Jotunin nimeä kantavaa uutta novellipalkintoa.  Yksittäiselle novellille jaettavaa 25 000 euron suuruista palkintoa tullaan jakamaan viisi kertaa kahden vuoden välein. 

Palkinnon tavoitteena on tukea suomenkielistä novellitaidetta, tuoda näkyviin uusia ansiokkaita tekstejä ja tekijöitä sekä vahvistaa samalla novellin arvostusta kirjallisuuden lajina.  

Kuuden finalistin joukossa on peräti kaksi nuorille suunnatussa Tästä ihmemaahan -antologiassa (toim. Siri Kolu ja Salla Simukka, Tammi 2025) julkaistua novellia, Siiri Enorannan ”Lissut” ja Juuli Niemen ”Ihme lähiö”.

Finalistit julkistettiin syyskuussa, ja tuolloin raati totesi, että kirjallisuuslehdet, antologiat ja pienkustantamot kantavat suurta vastuuta novellien julkaisemisesta: raati ei juurikaan saanut luettavakseen yhden kirjoittajan nimissä ilmestyneitä novellikokoelmia. 

Havainto pitänee paikkansa aikuisille suunnatun lyhytproosan osalta. Omien havaintojeni mukaan varhaisnuorille ja nuorille kirjoitetaan edelleen melko paljon novellikokoelmia. 

Heidi Korkiakankaan Lemmikkieläinten hautausmaa on tästä tuorein laadukas esimerkki. 

Venla Tokolan kansikuva on kirjapainossa mennyt värien osalta valitettavasti tukkoon: kirjan nimeä on vaikea erottaa tummasta taustasta. Toivottavasti tällainen ulkokirjallinen seikka ei estä lukijaa tutustumasta kirjaan uteliaasti.   

Olen aika ajoin kiinnittänyt huomiota siihen, että monet nuorille suunnatut kokoelmat vesittävät alkuperäisen, kerronnaltaan ladatun novellin ideaa. Usein olisi oikeutetumpaa puhua novellin sijaan stooreista tarinoista tai jutuista. 

Lyhytproosa tarjoaa lyhyen muotonsa vuoksi verrattoman työvälineen yläkoulun ja toisen asteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille. 

Heidi Korkiakangas on rakentanut kuusi intertekstuaalista novelliaan kirjallisuuden klassikkojen tai muutoin tunnettujen tai kiinnostavien kirjojen sekä myyttien ympärille. 

Kaikista novelleista löytyy jokin maagisesta realismistakin tuttu viisto kulma, joka vie kerrontaa arjesta eri tavoin outouteen tavalla, joka tuo mieleen monet Sari Peltoniemen romaanit ja novellit. 

Kokoelman aloittava ”Verisiteet” koukuttaa lukijan heti. Minäkertoja on päätynyt pikkusiskonsa Huldan ja perheen kuolleen Tarmo-koiran kanssa hiukan hähmäiselle pakomatkalle äidiltä anastetulla Volvolla. 

Novelli kertoo ennen kaikkea perhesiteistä, mutta elokuvalliseen pakoon tulee lisäkierrettä minäkertojan kuukautisten alkamisesta: ”Miten nainen toimii pakomatkalla menkkojen kanssa?” 

”Valon neito” -novellin näen mielessäni heti lyhytelokuvana. Minäkertoja on vallittu Luciaksi, mutta hän suhtautuu kunniatehtävään hieman skeptisesti ja yrittää siksi motivoida itseään vähän räväkämmällä tehtävänkuvalla:

Hän on täällä tänään. Lux-muija! Seksikkäin muija ikinä.

Valkoinen, tiukka lateksihaalari ja kultainen vyö, joka kilahtelee lanteillani uhkaavasti, kun astelen alistajan elkein kultaisissa glittertolppasaappaissa pitkin käytävää. Muut väistyvät tieltäni, pakenevat. Muutamat polvistuvat kumartelemaan. – – 

Fantasiointi aiheuttaa Lucia-kulkueeseen hieman odottamattoman kliimaksin.  

Kaikissa kokoelman novelleissa korostuu ulkopuolisen tarkkailijan roolin ottaneen keskushenkilön särmikäs katse. 

”Kullervon kirous” tuo Kalevalan Kullervon traagisen kohtalon nykyaikaan. Yksinhuoltajaäidin kasvattama nuorukainen näkee virastotalolla äitinsä kanssa asioidessaan Akseli Gallén-Kallelan maalauksen Kullervon kirous:

Ymmärsin heti, että näytän ihan samalta mun omassa taustassa, kotimetsän kalliolla huutamassa kohti lähiön kerrostaloarmeijaa. 

Virastotalon siivooja valottaa pojalle Kullervon traagista kohtaloa.  

Äidin syöpädiagnoosi luo varjonsa pojan arkeen. Poika palauttaa Kullervon miekan takaisin Ateneumiin. Siitä seuraa voimaantuminen ja varmuus siitä, että oma elämäntilanne vakautuu. 

– – tunnistan ääneni, voimani ja rajani, ensimmäistä kertaa ikinä. En ole tuulen riepottelema roska muiden jaloissa kaduilla. Olen metsäkaistaleeni kuningas. Oman elämäni herra. 

”Viktor Kurja” toistaa osittain Kullervon kirouksen asetelmia: myös tässä keskushenkilönä olevan nuoren tytön äiti on menettänyt työuupumuksen tai masennuksen takia elämänhallintansa eikä pysty juurikaan tukemaan lastaan. 

Lisbet käy töissä grillikioskilla ja altistaa siellä itsensä öykkärimäisten miesten epäasialliselle kohtelulle. Eräänä iltana grillille tulee aikuisen miehen kokoinen olio, jonka vartalo on suomujen peittämä. Tyttö nimeää otuksen Viktor Kurjaksi Victor Hugon romaanin Kurjat mukaan.

”Yskä”-novellissa ruokalähettinä työskentelevä päähenkilö haikailee muiden ikätoveriensa kaltaista helppoa ja onnellista elämää: 

Mahtavatko he koskaan ajatella, kuinka helppoa ja onnellista kaikki lopulta olikaan. 

Huokaan syvään. Keuhkoputkien krohina palauttaa minut todellisuuteen. Vihaan itsesäälissä vellomista ja jossittelua. Polkeminen ja työ ovat varmasti parempaa ajankäyttöä. Otan kirjan taskustani ja luen. Se rauhoittaa, vie ajatukset muualle, auttaa pakenemaan hetkeksi.

Nuoren turvakirja on J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa. 

”Vapaa lintu” kertoo ruokakaupan kassana työskentelevästä nuoresta, joka tarkkailee kaupan edessä istuvaa kerjäläisnaista ja samastuu tämän ahdinkoon. 

Tässäkin novellissa todellisuus ja fantasiat kietoutuvat toisiinsa: 

– –  Kun kolikot kilahtavat kassaan, mietin naisen ääntä. Naista laulamassa omalla, mystisellä kielellään tuutulaulua lähiöpubin karaokessa. Nainen olutlasin ääressä, ajankohtaisohjelmassa kertomassa tarinaansa. Tupakkapaikalla mietin naista polttamassa, savukiehkuran leijumista kirkkaankylmälle taivaalle. Naista miehen syleilyssä, naista alasti.

Hävikkiruokalaatikolla mietin naista hämmentyneenä ruotsinlaivan buffetpöydässä. Mietin naista useammin kuin itseäni. Se tuntuu jossain ja helpottaa. – –

Tämän novellin taustalla on Reetta Rannan tietokirja Sielulinnut (SKS 2025), joka valottaa suomalaisessa ja suomensukuisten kansojen perinteessä tunnettua ajatusta sielulinnuista sielun kantajina.

Kokoelman viimeinen novelli ”Toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa” viittaa jo nimessään Tapio Rautavaaran tulkitsemaan ja Reino Helismaan sanoittamaan ja säveltämään lauluun ”Päivänsäde ja menninkäinen”. 

Korkiakankaan novellissa nuori mies muuttuu vähitellen peikoksi, mutta yleisemmällä tasolla muodonmuutos kuvaa myös nuoren syrjäytymistä:

Muodonmuutoksen myötä ajaudun yhä kauemmas normaalista kanssakäymisestä, mahdollisuudesta yhteyteen.

 En voi tavata ketään, ainakaan iltaisin. Päivisinkin olen alkanut vetäytyä, hautautua kotiin ja vedellä verhoja ikkunoiden eteen. tilaan ruokaa robokuljetuksella. Opintoni eivät edisty. Selittelen opettajille ja anon etämahdollisuuksia. Väitän olevani vakavammin sairas. Tutkimukset ovat kesken ja odotan tuloksia. Olen voimaton henkisesti ja fyysisesti. 

Itse asiassa öisin tunnen itseni terveemmäksi kuin pitkään aikaan. Öisin olen elossa.

Minäkertoja tuntee Johanna Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi ja hän suunnittelee ottavansa kirjailijaan yhteyttä, koska Sinisalo voisi ymmärtää hänen tuntojaan. 

Jokaisessa novellissa vaihtelevat koomiset ja makaaberit tunnelmat. 

Heidi Korkiakangas kirjoittaa vivahteiltaan poikkeuksellisen rikasta kieltä. 

Havainnot ovat kaukana kliseistä ja siksi ne vaikuttavat lukijaan hyvin voimakkaasti. 

Aikuistumisen kynnyksellä olevat henkilöt kokevat vahvasti – läheskään aina ei voi olla aivan varma, kuinka paljon tapahtuu keskushenkilön mielikuvituksessa. 

 

Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 

Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 

–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 

 muun luokan puolelleen.
 

 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 

 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 

Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  

 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.
 
 
 

Mistä aika alkaa ja mihin se loppuu?

 

Ellen Strömberg: Ei alkua ei loppua, suomentanut Eva Laakso, 239 sivua. S&S 2024. Kansikuva Sara Edström & Sofia Ekelund. 

 

Suomenruotsalaisen Ellen Strömbergin ensimmäinen nuortenromaani Mehän vain mennään siitä ohi oli vahva avaus. Sen sukupolvet ylittävä raikas nuoruuden kuvaus teki minuun ison vaikutuksen. 

Ruotsinkielinen alkuteos Vi ska bara cykla förbi palkittiin Ruotsin arvostetuimmalla lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavalla August-palkinnolla. 
 
 
Ellen Strömbergin omaäänisyydestä ja siekailemattomasta rohkeudesta kertoo se, että syksyn uutuus Ingen början ingen slut (suom. Ei alkua ei loppua) on asetelmiltaan aivan erilainen. 

Lajityypiltään sitä voisi luonnehtia ”uuskummaksi”. 

Strömbergin kerronnassa on paljon yhtäläisyyksiä Sari Peltoniemen moniin varhaisnuorten- ja nuortenkirjoihin, joissa arjesta avautuu reittejä toiseen todellisuuteen tai aikaan.
 
Benjamin joutuu vastentahtoisesti asumaan arkeologi-isänsä kanssa kesän ahtaassa ja tunkkaisessa asuntoautossa Pohjanmaalla.  

Leirintäalueella on originelleja laidasta laitaan, muun muassa hipit Jesse ja Lo. 

Parhaan yhteyden Benjamin saa vanhaan mieheen, Haraldiin, joka näkee pojan pidättyneen ulkokuoren läpi. 

Tärkeä sivuhenkilö on myös Tonnin Tommi, joka pitää kylällä osto- ja myyntiliikettä. Benjaminin Tommilta ostama kirja kiinnostaa jostain syystä myös Jesseä. 
 
Benjaminin äiti on äskettäin kuollut syöpään, mikä kaihertaa pojan mieltä. Isäkään ei ole kovin hyvä puhumaan tunteistaan. 

Benjamin kokee olevansa ”ruma ja ällöttävä läski-idiootti, joka ei sopinut mihinkään porukkaan mukaan”.  
 
Uimarannalla hän kohtaa Tristanin, jonka olemuksessa on jotain mystistä… tai epätavallista. 

Tristan ei nimittäin takerru pikkuseikkoihin. Kun Tristan vierailee Benjaminin isän arkeologisilla kaivauksilla, hän reagoi alueella olevaan jatulintarhaan poikkeuksellisen vahvasti. 

Vähitellen Benjaminille käy selväksi, että Tristanille ajan kuluminen ei olekaan yhtä virtaviivaista kuin hänelle itselleen: 

 

–    Eli kaikki ulottuvuudet ovat olemassa täällä tällä hetkellä, yhtä aikaa. Tässä ja nyt? 

Tristan kohautti olkapäitään. 

–    Kaikki on olemassa samaan aikaan, mutta ei tässä ja  ei nyt. On kuin sama asia olisi olemassa eri kerrostumina. Ja kerroksia on olemassa vierekkäin ja ympäriinsä ja toistensa päällä. 

–     En todellakaan tajua tästä yhtään mitään, minä vastasin synkästi.  

–     Sun täytyy lakata ajattelemasta aikaa niin, että sillä olisi alku ja loppu tai edes suunta, johon se kulkee. Se auttaa. 

 

Minäkertoja Benjamin on  sympaattinen ja tarkka havainnoitsija. Pohjanmaalaisen pikkupaikkakunnan miljöö itsessään tuntuu olevan jopa yksi nuortenromaanin keskushenkilöistä;  sen verran tarkasti ja intensiivisesti Strömberg  romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja kuvailee. 

 

Fibul rf:n julkaisemassa suomenruotsalaista lastenkirjallisuutta esittelevässä Mera-lehdessä Strömberg paljastaa, että uimaranta, jossa Benjamin ja Tristan viettävät aikaa, on tismalleen sama kuin edellisen nuortenromaanin pohjanmaalainen uimaranta.  

Sara Edström ja  Sofia Ekelund ovat nostaneet  romaanin kannalta keskeisen jatulintarhan graafisen tyyliteltynä kuva-aiheena myös romaanin kansikuvaan.  

Kun huvipuistossa kuuluu riemun ja kauhun kiljahduksia...

 

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa. 363 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

 

 

– – Minussa on kiinni terästä, puuta, betonia ja rautaa. Kuortani on muokattu kiinnittämällä siihen satoja rakennuksia, sitten ne on taas revitty pois. Rakennettu uusia tilalle.

Mahtavat huvilaitteet painavat ja rusentavat, niiden perustukset on upotettu syvälle, kerroksieni pohjiin asti. Ravintolat ja varastot ovat osa minua, mutta alati muutettavissa.

Kukaan ei kysy minulta, mitä haluaisin hävittää ja säilyttää. Kukaan ei tiedä, mikä on minulle rakkainta. Sellaista, mitä ilman en voi elää.

 

 

Ella Paijan (1990) Soita minulle karusellin kelloa on omintakeinen nuortenromaani.

 

Erikoiskirjastonhoitajana työskentelevän Paijan esikoisen yhtenä näkökulmahenkilönä on huvipuisto, joka esitetään tuntevana ja myös erilaisiin toimintoihin pystyvänä hahmona. 

Nuortenromaani sijoittuu hyvin tunnistettavasti Tampereen Särkänniemen huvipuistoon. 

 

Kesäkauden alkaessa huvipuistoon palkattujen kesätyöntekijöiden keskuudessa järjestäydytään jälleen erilaisiin arvohierarkioihin tehtävien vastuullisuuden ja aiemman työkokemuksen perusteella. 

 

Yksi uusista kesätyöntekijöistä on omissa oloissaan viihtyvä ja tarkkaileva Teemu, joka nauttii ensimmäisestä kesästä kaukana kotoa.   

 

Huvipuistoin laitteisiin ilmaantuu outoja vikoja,  vuoristoradan huoltomies kuolee oudoissa olosuhteissa ja kolmevuotias lapsi katoaa mystisesti.

 

Dekkarijuonteen ohessa viritellään jännitteisiä ihmissuhdekuvioita.

 

Takakannessa romaania kuvataan kesäisesi trilleriksi.

 

Yli 300 sivustaan huolimatta kirja on nopealukuinen, mikä johtuu lyhyistä luvuista, joissa näkökulma ja ääni annetaan huvipuiston lisäksi siellä työskenteleville nuorille. 

 

Paijan romaania voisi luonnehtia eräänlaiseksi uuskummaksi: arkeen työntyy yliluonnollisia säikeitä. Mitään onnelliseksi kiertyvää loppuratkaisua ei ilmaannu, asiat jäävät ratkaisematta. 

 

Romaanin erityinen ansio piilee kuitenkin arjen kuvauksessa: nuorten kesätyön kuvauksia ei  ole liiemmälti näkynyt nuortenkirjoissa. 

Uskoisin jopa, että Linnanmäen ja Särkänniemen huvipuistojen seuraavaan kesätyörekrytointiin tulee Paijan romaanin takia vielä nykyistäkin enemmän hakemuksia: sen verran samastuttavasti ja houkuttelevasti Ella Paija kuvaa eräänlaisen suljetun tilan jännitteitä! 

Uskon, että tarkkailen itsekin huvipuiston miljöötä aivan toisella tavalla seuraavalla kerralla.

 

 

 

Valosta varjoon ja takaisin

Salla Simukka: Sammuta valot! Pieniä kauheita tarinoita, 66 sivua, / Sytytä valot! Pieniä kauniita tarinoita, 77 sivua, Tammi 2018. Kansikuvat Laura Lyytinen.

Vuorovaikutteisuus, kerronnalliset jipot ja näkökulmatekniikat ovat nykynuortenromaanin täkyjä, joilla halutaan saada vähän lukevat nuoret kirjan ääreen.

Salla Simukka nostaa kierteitä vielä entisestään käyttämällä lyhyen kertomuksen muotoa.  Kääntökirjassa  on kaksi tarinakokoelmaa samoissa kansissa, Sammuta valot/ Sytytä valot, miksaa eri lajityyppejä keskenään. 

Tarinoista löytyy kauhua, scifiä, uuskummaa, mutta myös romantiikkaa ja perinteisen realistisen nuortenkirjan kasvukipuilua. 

Päähenkilöiden ikäjakauma ulottuuu varhaisnuorista nuoriin aikuisiin.

Samannimiset tarinat,  joissa on kuitenkin tyyten eri aiheet sekä toisiinsa kytkeytyvät, erilaisen tulkinnan tai näkökulman tarjoavat tarinat pitävät lukijan valppaana.

Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suoraan ”seurustele keskenään”. 

Nimitarinan heleämmässä versiossa toinen haluaa rakastella valot päällä, toinen pimeässä. Mollisointuisemmassa tarinassa 15 vuotta täyttänyt pääsee ensimmäistä kertaa käymään kotitalonsa kellarissa.

– – Se oli iso juttu, sillä kellarista oli ainut käynti viereisin taloihin. Niitä kauemmas en saanut vielä kulkea, sillä lopullisesti maanalainen kulkuverkosto avautuisi minulle vasta sitten, kun täyttäisin kahdeksantoista vuotta. Turvamääräykset, kuulemma. Lapsia ja nuoria pidettiin liian arvaamattomina, että he saisivat ryntäillä vapaasti tunneleita pitkin. Aivan niin kuin aikuiset muka olisivat sen viisaampia. – –
 

Toinen Ariel-tarinoista allusoi vahvasti H. C. Andersenin satuun Pieni merenneito.  Samaa klassisten satujen viittauskudelmaa Simukka on  rakentanut myös aiemmassa Lumikki-trilogiassa ja teosparissa Jäljellä ja Toisaalla.

Tarinoiden avauksissa olisi varmasti ollut potentiaalia myös pidemmiksi romaaneiksi. Joissakin jännite on kouriintuntuvampaa kuin toisissa, yksi omista suosikeistani oli Kutsu/ Viesti –tarinaparit.

Tuntuu siltä, että  Simukka olisi sormiverrytellyt useampaakin aihiota, mutta päätynyt silti lyhyeen muotoon.

Monessa tarinassa päähenkilö työstää seksuaalista identiteettiään. Esimerkiksi Sytytä valot -osion Ariel–tarinassa Arista sukeutuu koulun kykykilpailussa drag queen. Moniarvoisuus ja uteliaisuus myös valtavirran ulkopuolisiin asioihin sävyttää kokoelman kaikkia tarinoita.

Uskon äidinkielen opettajien oitis nappaavan Simukan tarinat yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille hienosyisen tekstianalyysin aineistoksi. 

Toki niiden keikaukset ja viittausverkostot viihdyttävät myös oivaltavaan ja sopivasti haastavaan kerrontaan koukuttuvaa vapaa-ajan lukijaa.