Rakkauden aakkoset

 

Heidi Silvan: Kuinka särkeä sydän? 172 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi. 

 

Moi. Mä oon Frida, ja mä menin rikki.
Ei.
Mun sydän meni rikki.
Ei. 
Moi, oon Frida, 17, ja mulle kävi…
Miten?
Höpsösti? Hassusti? Huonosti?
Ei, nyt tämä menee jo tuskalliseksi.
Miten tällaisesta kerrotaan? Jos on introvertti tyyppi, niin kuin minä, voi olla vaikea luottaa, olla esillä ja mennä heti asiaan. – – 

 

YA-kirjojen nimissä on yleistynyt hieman omituinen tapa paljastaa kirjan juonen kannalta olennaisia asioita joko suoraan kirjan nimessä tai sen selittävissä alaotsikoissa.  

Heidi Silvanin nuortenkirjan kannessa kirjan nimi täydentyy sulkuihin lisätyillä kysymyksillä: (ja paikata se?) ja (rikkoa kaikki?). Myös kirjan takakannessa annetaan syötteitä kirjan juonenkäänteisiin. 

 

Epätieteellisen seurantani mukana ilmiö rantautui Suomeen yhdysvaltalaisen Karen M. McManusin kirjoissa (mm. Yksi meistä valehtelee, WSOY 2018, suom. Inka Parpola), joka ammentaa dekkarin lajityypistä.  

Toinen hyvä esimerkki on Adam Silveran YA-romaani  Lopussa molemmat kuolevat (WSOY 2023, suom. Outi Järvinen). 

 J. S. Meresmaan sananmukaisesti vertahyytävissä fantasiajännäreissä  Kenties tapan sinut vielä ja Kunnes tapamme taas (Karisto 2022 ja 2023) leikitellään kirjojen kansissa yliviivatuilla a-kirjaimilla oivaltavasti.

 

Kirjan juonen paljastaminen ei toki ole ilmiönä aivan uusi: muistetaan vaikka Agatha Christien dekkariklassikkoa And Then There Were One (suom. Eikä yksikään pelastunut). 

 

Heidi Silvanin nuortenkirjat kertovat persoonallisista nuorista tytöistä, joilla voi olla arkea eri tavoin haastavia erityispiirteitä.

 

Kevään uutuus Kuinka särkeä sydän seuraa päähenkilöitään Fridaa ja Aapoa lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen asti. 

Frida nimittäin rakastuu jo nelivuotiaana seurakunnan iltapäiväkerhossa häntä neljä vuotta vanhempaan Aapoon: 

 

– –  Sydämestäni kuului rutiseva ääni, koska sen viattomaan, pehmeään kuoreen tuli ensimmäinen hiushalkeama pelkästä ihastuksesta. Sydämeni sisään oli pääsemässä toinen ihminen, joku muu kuin oma perheenjäsen. 

 

Vuodet vierivät, mutta Frida ei päästä lapsuuden ihastustaan silmistään ja tekee Aapolle myös moneen kertaan tiettäväksi, että hänen tunteensa ovat entisellään.  

 

Silvanin nuortenromaani yhdistää kiinnostavalla tavalla chick-litin ja sick-litin, kun romanttiset rakkaushaaveet kulminoituvat lopulta Fridan mielen hajoamiseen erään traumaattisen tapahtuman jälkeen. 

Aapo käyttäytyy Fridan rakkaudenosoitusten eri vaiheissa poikkeuksellisen kypsästi ja viisaasti.   

 

Fridan  toipumisen prosessi kuvataan melko suurpiirteisesti. Rankat kokemukset koulivat häntä,  kuten tämänkaltaisissa kasvukertomuksissa onkin tapana.  

 

Kun muidenkaan elämä ei ole vain kukkasien ja nallekarhujen täyttämiä unelmia

  

Matilda Levoranta: Totuus nuoruudesta. 132 sivua. Reuna 2023. Kansikuva Iiris Levoranta.

 

Jos arvostat järkeäsi ja mielenterveyttäsi, pyydän sinua laskemaan tämän kirjan kädestäsi.  – – 

 

– – Luet varmaan tätä kirjaa vapautuaksesi koulusta, tai sitten nimenomaan koulu pakotti sinut lukemaan. Oli kumpi tahansa. Haluaisit varmaan unohtaa koulun ja stressin hetkeksi. Pahoittelen jo etukäteen, mutta tämä yksilöllisyyttä heikentävä vankila on minun ja varmaan sinunkin elämässäsi isossa roolissa. Siksi haluan kertoa siitä.

 

 

 

Taitavasti Matilda Levoranta (s. 2009) puhuttelee lukijoitaan, jotka ovat tarttuneet erilaisista lähtökohdista tai motiiveista hänen esikoisromaaniinsa. 

 

Totuus nuoruudesta on saanut poikkeuksellisen  paljon huomiota heti ilmestymisensä jälkeen.  

 

Yläkoulu- tai lukioikäisen kaupallisen kustantamon kautta ilmestyvä nuortenromaani ei sinällään ole mullistava uutinen. 

Myös Kustannus Z on julkaissut parin viime vuoden aikana nuorten kirjoittamia nuortenromaaneja, mm. Emmi Köykkä: Näkinkenkätyttö (2021), Lilja Kangas: Tahdon elää ( 2022) ja  Kuura Juntunen: Mähän tiesin ettei täällä ole ketään (2022). 

 

Levorannan nuortenromaanin vahvuus on hänen tavassaan kirjoittaa osittain myös oman vertaiskokemuksensa kautta nuorten mielenterveyteen liittyvistä haasteista. 

Alagenreltään Totuus nuoruudesta on luokiteltavissa YA-kirjallisuudessa yleistyneeksi sick-litiksi, jossa kuvataan nuoren päähenkilön vakavaa sairastumista, mielenterveyden häiriöitä ja jopa kuolemaa.  

 

Kansainväliseksi buumiksi sick-lit nousi YA-kirjallisuudessa brittiläisen Jenny Downhamin ja yhdysvaltalaisen John Greenin nuortenromaanien jälkeen (Ennen kuin kuolen, suom. Katariina Kaila, Otava 2009 ja Tähtiin kirjoitettu virhe, suom. Helene Bützow, WSOY 2013). 

Kumpikin kirja kertoo syöpään kuolevasta nuoresta keskushenkilöstä. Sittemmin sekä käännetyissä että kotimaisissa nuortenkirjoissakin nostettu esille nuorten päähenkilöiden mielenterveyden erilaiset häiriöt. Näille kirjoille on usein tyypillistä, että ne jakavat lukijalleen tietämystä psyykkisistä sairauksista ja lisäävät näin myös empatiaa sairastuneita kohtaan. 

Entistä useammin mielenterveyden ohimeneviä tai pitkäkestoisempia häiriöitä käsitteleviin nuortenkirjoihin on lisätty myös verkko-osoitteita, joiden kautta lukija voi hakea apua terveyden ja lastensuojelun ammattilaisilta. 

 

Yläkouluikäinen Usva harrastaa kilpaurheilua, pikajuoksua. Hänellä on taipumusta pakko-oireiseen käytökseen ja  ajatusjumeihin, jotka eivät välttämättä kuitenkaan näy hänen läheisilleen lainkaan.

 

Usvan lakoninen kertojaääni tuntuu romaanin alussa hieman väkinäiseltä ja jopa mekaaniselta, mutta vähitellen tytön omintakeiseen persoonaan huomaa tottuvansa. 

Osittain  lukijan sympatian lisääntyminen minäkertojaa kohtaan johtuu varmasti siitäkin, että Usvan oma ymmärrys koulutovereita, erityisesti Janettea ja Roosaa, kohtaan kasvaa,  ja samalla tytön aiempi jyrkän ynseä ja itsekeskeinenkin käytös lieventyy. 

Usva huomaa, että hän ei ole ainoa, jolle nuoruus on kipeää aikaa. 

 

Hieman ylineuroottinen itsen ja muiden tarkkailu on osa herkkää nuoruuden etsikkoaikaa. Vaikka pakko-oireet häiritsevätkin Usvan arkea, ne eivät  onneksi silti nouse romaanissa liikaa keskiöön.

 

Kirjan kansikuva on Matilda Levorannan sisaren  suunnittelema. 

Peili ja peilaaminen on romaanissakin monin tavoin keskiössä:

 

– – Peilailin huoneeni seinää nojaavasta peilistä tummansinisiä matalavyötäröisiä pillifarkkujani, kirpputorilta ostettuja pinkkejä saappaitani ja lyhyttä valkoista napapaitaa. Rakastin asuani päästä varpaisiin. Olisin halunnut pukea sen kouluun, mutta voisinko oikeasti pukea jotain tuollaista sinne. Kaikkien katseet olisivat kääntyneet minuun. Kuka nyt enää käyttää pillifarkkuja? Kuka muu kuin joku huora käyttäisi näin lyhyttä napapaitaa?

 

– – Minua ahdisti ajatus oman mieleni mukaisesti pukeutumisesta niin paljon, että tyydyin peilin edessä pyörimiseen ja kuvien ottamiseen, joita en kuitenkaan julkaisisi mihinkään. Se oli ärsyttävä tunne. Tiesin, mitä halusin ja se oli saavutettavissa, mutta aivot sanoivat ei.

 

Nuortenromaani itsessään toimii teini-ikäiselle usein tärkeänä peilauspintana nuoruuteen. 

 

Lapsuuden ja nuoruuden jyrkkä raja tulee esille myös, kun Usva haikailee lapsuuden huoletonta aikaa, 

 

– –  kun koulussa ei annettu numeroita, läksyihin kului viisi minuuttia, matematiikassa käytettiin pelkkiä numeroita, aikuisvitsejä ei vielä ymmärretty, keinuttiin keinussa ja kuviteltiin, että farkkushortsien laittaminen legginsien päälle oli muotia. 

Vimmainen halu menestyä koulussa ja jännitys koenumeroista tulee konkreettisesti esille. Nykynuoret elävät jo varhaisessa nuoruudessaan keskinäisen kilpailun paineistamaa kouluarkea. 

Liekö kyse huumorista, mutta tuskinpa yläkoulun oppilaat puhuttelevat tai nimittävät opettajiaan etuliitteellä rouva tai herra.  

Jotkut sanavalinnat ja ilmaisut hieman oudoksuttavat (esim. ”Halusin pienentää jännitystäni ajatellen järjelläni” tai ”Suoraan sanotusti hänen tunneälykkyytensä vaikutti pieneltä”). Toisaalta kielen rosoisuuden jättäminen paikoilleen voi olla mös kustannustoimittajalta aivan tietoinen valinta. 

 

 

 

Levoranta ei peittele kirjansa agendaa. Sivulta 69 löytyy ”kymmenen kohdan ohje, jota jokaisen teinin tulisi noudattaa".  Listaus pätee sellaisenaan tai pienin muutoksin kenen tahansa elämänohjeeksi! 

 

Romaanin lopusta löytyvistä jälkisanoista ja itse romaanistakin korostuu Levorannan halu muuttaa koulujen opetussuunitelmia lisäämällä sinne enemmän tietoa mielenterveydestä. Hän haluaa myös lisää resursseja nuorten mielenterveyden tukemiseen ja hoitoon pääsyn helpottamiseen. Levorannan mielestä nuorten mielenterveyshäiriöitä edelleen vähätellään ja jopa romantisoidaan. 

Näiltä osin Totuus nuoruudesta nousee yhteiskunnalliseksi pamfletiksi ja ansaitsee siksi mahdollisimman laajan lukijakunnan.  

Nuortenromaani huippu-urheilun ytimestä

Riikka Smolander-Slotte: Armoton unelma. 240 sivua. Otava 2022. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

 

Realististen nuortenromaanien määrä on viime vuosina Suomessa huomattavasti vähentynyt. 

 

Olen jopa kuullut, että isoilla kustantamoilla olisi nykyisin kiintiötkin sen suhteen paljonko vuositasolla kotimaista ja käännettyä nuortenkirjallisuutta julkaistaan.  

 

Tätä taustaa vasten iloitsen erityisen paljon jokaisesta uuden kotimaisen tekijän nuortenromaanista. 

 

Riikka Smolander-Slotte on liikunnanohjaaja ja Yle Urheilun urheilutoimittaja.  Armoton unelma pohjautuu tositarinoihin, joihin hän on törmännyt toimittajana ja liikkuessaan urheilupiireissä.

 

Romaanissa seurataan minäkertoja Iinan voimisteluharrastusta kuusivuotiaasta varhaiseen aikuisuuteen asti. Kunnianhimo kasvaa nopeasti ja treenaamiseen tulee tavoitteellisuutta, kun Iina pääsee kansalliseen edustusryhmään. 

Ryhmän valmentajasta, Karinista, tulee Iinalle idoli, jonka vaatimusten ja odotusten täyttäminen menee lopulta kaiken muun edelle. 

 

– Teidän elämä se on yhtä vaahtokylpyä, jos meidän aikaan vertaa. Te ette sellaista menoa kestäisi, Karin joskus sivalsi meille. 

 

 

Kotijoukkojen tuen merkitys tuodaan romaanissa nasevasti esille:

 

– Kuljeta, kannusta, kustanna! Siinä meidän tulevaisuus, äiti virnisti iskälle yhden vanhempainkokouksen jälkeen. 

 

Voimistelu on näyttävä laji, ja siksi somenäkyvyys on korostunut harrastuksessa. Iinakin ryhtyy seuraamaan valmentajansa sosiaalisen median päivityksiä: kuka valmennettavista on kulloinkin enemmän esillä, kuinka keho ja voimistelijan olemus korostuvat sosiaalisen median kuvavirrassa. 

 

Iina on järkevä ja kriittinen nuori, joka uskoo olevansa turvassa harrastuksen lieveilmiöiltä:

 

Olin kuullut ikäviä tarinoita huippuvoimistelijoista, jotka olivat vetäneet itsensä piippuun. Jodelin voimisteluaiheisella keskustelupastalla juoruttiin, että yksi maan ykkösvoimistelijoista oli viety kansainvälisistä kisoista kotiuduttuaan suoraan sairaalan psykiatriselle osastolle, kun pää ei kestänyt. Muistan ihmetelleeni, mihin tyttö hävisi kisojen jälkeen. Hänestä ei puhuttu enää missään, hän ei ollut mukana kuvissa eikä hän jatkanut enää edustusryhmässä. Elämä kävi liian rankaksi, kun piti menestyä treeneissä, kisoissa ja koulussa. Olin tapauksesta kauhuissani, mutta onnellinen siitä, että minulle ei voisi mitenkään käydä vastaavaa.

 

Vähitellen Iinan todellisuudentaju kuitenkin horjuu ja hän on valmis uhraamaan oman hyvinvointinsa ja onnellisuutensa saavuttaakseen yhä parempia tuloksia.  Valmentaja Karinin tylytys saa yhä ikävämpiä sävyjä, mutta silti Iinan on ”helppo kellua” hänen suosiossaan. Aiemmin tiivis sidos parhaimpiin ystäviinkin rakoilee. 

 

Smolander-Slotte kiteyttää romaaniinsa kilpaurheilijan kunnianhimon ja nuorelle tyypillisen halun kiinnittyä kodin ulkopuoliseen aikuiseen auktoriteettiin. 

 

Armoton unelma on hyvä esimerkki kotimaisesta nuorille suunnatusta sick litistä. Iina joutuu käymään todella syvissä vesissä, ennen kuin hän havahtuu valmentajan vallankäytön kohtuuttomuuteen. Parantuminen ja psykiatrisen avun saaminen kuvataan melko nopeaksi ja helpoksi prosessiksi.

 

Kauniisti kuvataan Iinan omaan oivallusta, joka laukaisee tervehtymisen: 

 

En enää piiloutunut, valehdellut ja peitellyt itseäni. Ensin tulin esiin muille, koska se oli helpompaa. Vasta sitten itselleni.

 

Iina pystyy vihdoin näkemään ihailemansa valmentajan uudessa valossa:

 

Tällä kertaa en säälinyt itseäni vaan Kaarinia. Tuota pientä, teräväkielistä naista, jonka piti rakentaa omaa egoaan kiusaamalla, nöyryyttämällä ja manipuloimalla. – – 

 

Smolander-Slotte kirjoittaa vetävästi ja lukijan koukuttavasti. 

Yksi asia jää romaanissa kuitenkin kaihertamaan. 

Armoton unelma sortuu nimittäin ison ja valitettavan yleisen ja ajakohtaisen ilmiön maton alle lakaisemiseen samaan tapaan kuin viime vuosina ilmestyneet alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertovat varhaisnuorten- ja nuortenromaanit. 

Karinin käytöstä ei tuomita muiden seuran aikuisten tai lasten ja nuorten vanhempien taholta saati että hän saisi konkreettista rangaistusta toiminnastaan. Tältä osin Armoton unelma siis kannustaa edelleen ylläpitämään vaikenemisen kulttuuria. Tekijän jälkisanat lukijalle eivät juurikaan pelasta asiaa, vaikka hän kehottaakin vastaavanlaiseen tilanteeseen urheilumaailmassa joutunutta nuorta puhumaan rohkeasti tutulle aikuiselle ja muistamaan, että nuori ei ole itse syyllinen. 

 

Uutuusromaanin ratkaisu tuntuu omituiselta etenkin siksi, että pari vuotta sitten Suomen taitoluisteluliittoa ravisteli muodostelmaluistelun valmentajaan liittyvä kohu-uutisointi, jossa entiset valmennettavat toivat esille traumatisoivia kokemuksiaan valmentajansa nöyryyttävästä ja alistavasta käytöksestä ja vuosia jatkuneesta henkisestä väkivallasta. Valmentajan epäasiallinen käytös aiheutti nuorille urheilijoille mielenterveysongelmia ja syömishäiriöitä. Asia hoidettiin Taitoluisteluliiton sisällä siten, että valmentajalle langetettiin vuoden mittainen toimintakielto, jonka jälkeen hän on jatkanut aiempaa työtään valmentajana. 

 

Nykynuortenromaanilta tulisi mielestäni vaatia lapsen ja nuoren henkistä ja fyysistä koskemattomuutta käsittelevien aihealueiden osalta aivan erityistä moraalista suoraselkäisyyttä.  

 

Smolander-Slotte on aiemmin kirjoittanut elämäkerran ralliautoilija Jari-Matti Latvalasta. Nuortenromaanin lisäksi häneltä on ilmestynyt tänä vuonna kirja nuoren koripallon pelaajan Awak Kuierin menestyksestä kansainväliseksi urheilutähdeksi.

Silmänräpäys

Reija Kaskiaho: Maantiekiitäjä, 191 sivua.  Myllylahti 2022. Kansikuva Kaisu Sandberg. 

 

Minä istuin ikkunan edessä ja katselin räntäistä maisemaa. Laitoin silmät kiinni ja luettelin mielessäni. Kolmekymmentä kivistä laattaa melkein keskellä pihaa. Viisikymmentäkolme pientä pyöreää kiveä, aseteltu ympyrään, jonka keskellä kasvaisi kesällä valkoisia kukkia. Oikealla ihan lähellä ikkunaa lehdetön koivu, jossa kolmesataayksitoista paksua oksaa, pieniä oksia laskematon määrä. Oksia oli ollut kolmesataaviisitoista, mutta sitten oli tuullut kovaa yhden pitkän yön ajan. Vasemmalla taaempana kolme puuta, kaksi niistä koivuja. Yksi puista oli joku muu, harva reppana, vain yhdeksäntoista isoa oksaa. Sen vieressä tyhjiä kuolleen näköisiä vadelmapensaiden rankoja kahden ja puolen metrin matkalla, jonka jälkeen aidanseipäistä tehtyä aitaa. – – 

 

 

Katkelma löytyy Maantiekiitäjän sivulta 125. 

Irrallaan luettuna katkelma hämmentää. 

Miksi minäkertoja rekisteröi asioita näin tarkasti?  

Reija Kaskiaho (s. 1976) on 2000-luvulla ilmestyneissä nuortenromaaneissaan keskittynyt poikkeuksetta rankkoihin ja kipeisiin nuoruuden tuntoihin. 

 

Esikoisromaanin Tulitikkuihmisiä (WSOY 2001) teemana olivat huumeet.

Pientä purtavaa (WSOY 2002) kertoi syömishäiriöstä, Rastas (WSOY 2005) teiniraskaudesta, Veitsenterällä (WSOY 2004) koulukiusaamisesta ja Ajolähtö (WSOY 2006) perheväkivallasta.  

 

Hieman pidemmän tauon jälkeen ilmestynyt Nikottelua (Myllylahti 2014) kertoi Nikon tarinan. Nikon vanhemmilla ja lähipiirillä on kuitenkin aluksi vaikeuksia hyväksyä poikansa homoseksuaalisuutta.

 

Vaikka Kaskiahon nuortenromaanien aiheet ovat olleet keskimääräistä rankempia, niin hänellä on ollut aina harvinainen taito kiteyttää teoksiinsa nuoruuden perustuntoja samastuttavasti. 

Romaanien keskushenkilöt ovat poikkeuksetta särmikkäitä.

Juuri ilmestyneessä uutuudessaan Maantiekiitäjä Kaskiaho tuntuu entisestään lisäävän kierteitä ja haastetta kerronnalleen.  

 

Laura on urheilullinen 17-vuotias, joka toivooo löytävänsä tulevan ammattinsakin liikunnasta. 

Unelmat murskautuvat silmänräpäyksessä kohtalokkaalla uimaretkellä, kun Lauran sukellus menee vikaan ja hän päätyy sairaalaan neliraajahalvautuneena. 

Lukija myötäelää Lauran ja tämän perheen ponnisteluja toipumisen eri vaiheissa. 

Romaanin alussa on vaikuttava kohtaus, jossa Laura opettelee aluksi viestimään silmiään räpäyttämällä. 

Yhdysvaltalaisen YA-kirjallisuuden piirissä on syntynyt jopa erityinen nuortenkirjagenre sick-lit. Romaaneissa kerrotaan vakavasti sairastuneista tai vammautuneista nuorista, jotka alkujärkytyksen ja trauman jälkeen oppivat sopeutumaan uuteen tilanteeseen, usein muiden tuen ja kannustuksen ansiosta. 

Eric Segalin Lovestorya voidaan pitää yhtenä  lajityypin varhaisista  aloittajista 1970-luvulla ja uudemmista YA-romaaneista keskeinen oli John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013, suom. Helene Bützow).  

Lauran kohdalla romaani ei lupaa ihmeparantumista, mutta sopeutuminen uudenlaiseen nuoruuteen kuvataan uskottavasti ja aidosti.

Vähitellen Laura toipuu traumastaan. Hän saa vertaistukea muilta eri ikäisiltä kohtalotovereilta ja löytää elämänkipinän uudelleen.  

 

Kaskiahon sairaanhoitajan koulutus näkyy luontevuutena, jolla hän kuvaa sairaalan ja kuntoutuskeskuksen hoitohenkilökuntaa ja hoitotoimenpiteitä. 

Lauran kasvutarinan ohessa romaani kuvaa hienosti perheyhteyden merkitystä.

Nuoren hätä koskettaa aina koko perhettä

Kati-Annika Ansas: Tuhkataivas, 268 sivua, Oppian 2021.

 

Evelinasta oli viime aikoina tullut totisempi, jollakin tapaa jopa flegmaattinen. Evelinaa selvästi vaivasi jokin. Välillä oli sellaisia pieniä hetkiä, kun Saara sai nähdä häivähdyksen vanhasta Evelinasta. Kun Evelina näytti kuvaamataidossa piirtämäänsä piirustusta tai tuli illalla sohvalle Saaran viereen katselemaan tv:stä kotimaista sketsiohjelmaa. Silloin Saara tiesi, että siellä se Evelina edelleen oli, piilossa jossakin. Ne hetket antoivat kuitenkin toivoa, että jonain päivänä kaikki olisi taas paremmin, kunhan vain jaksaisi sitkeästi odottaa. Mutta kuinka pitkään?

 

Realistiset kotimaiset nuortenromaaniesikoiset ovat nykyisin harvinaista herkkua. 

 

Isot kustantamot ovat vähentäneet genren kotimaista tarjontaa viime vuosina. 

 

Pieni kustantamo Oppian tekee nyt aluevaltauksen julkaisemalla helsinkiläisen esikoiskirjailijan Kati-Annika Ansaksen nuortenromaanin Tuhkataivas.

 

Tuhkataivas ristiinvalottaa kiinnostavasti 16-vuotiaan Evelinan ja hänen yksinhuoltaja-äitinsä näkökulmia Evelinan joutuessa psykiatriselle nuorten osastolle itsetuhoisuuden takia. 

Äidin ja tyttären näkökulmat vuorottelevat kerronnassa. 

Välillä lukijan on hieman vaikea hahmottaa kertojanäkökulman vaihtumista. Pitkät luvut olisikin voinut pilkkoa nykyistä paljon lyhyemmiksi.

 

Evelinan ongelmien taustalla on monta selvittämätöntä asiaa. 

Vanhemmat ovat eronneet viisi vuotta sitten ja isä ei juurikaan enää tapaa tytärtään uuden perheen perustamisen takia. Isä sulkee tyttären sairastumisen ja suljetulle osastolle joutumisen oman kuplansa ulkopuolelle: isä selittää hätäpäissään Evelinan parhaalle ystävälle, että tytär on lähtenyt Uuteen Seelantiin vaihto-oppilaaksi. 

Evelina on adoptoitu vauvana ja hän ei tiedä mitään biologisista vanhemmistaan. Varsinainen juurisyy liittyy kuitenkin verkossa pitkään jatkuneeseen seksuaaliseen ahdisteluun, groomingiin.   

 

Lopulta olin suostunut painostukseen. Vaikka en olisi halunnut. Vaikka tiesin ettei niin pitäisi tehdä. Tiesin kyllä. Yläasteella meillä oli koulussa käynyt kaksi poliisia puhumassa. Olin saanut mediakasvatusta. Olin seurannut uutisia. Olin perillä asioista, tiesin riskit, ja suostuin silti. 

 

Tilannetta raskauttaa Evelinan mielestä se, että hän on tehnyt kaiken ”aivan äidin silmien edessä”. 

 

Äiti on tyttären ahdistuksen äärellä avuton. 

 

Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Tilanteeseen tarvittavia taitoja ei opetettu ensiapukurssilla, äitiysoppaissa eikä vanhemmuusvalmennuksessa.

 

Äitiä myös hämmentää tyttären sosiaalisessa mediassa viettämä aika:

 

Some. Englanniksikin se tarkoitti jonkin verran, ei kahtakymmentä neljää tuntia vuorokaudessa. 
 

Psykiatrisen suljetun osaston arjen kuvaus on hoitohenkilökunnan osalta kliseistä, minkä voi tosin ajatella kuuluvan olennaisena osana tällaiseen sick lit -kirjallisuuden genreen.  

Fiktion nimissäkin tuntuu hieman epäuskottavalta, että kasvisruokavaihtoehto on hoitolaitoksessa kiven alla tai se, että nuoret potilaat saavat  akuutissa kriisivaiheessa käyttää puhelimiaan ilman mitään rajoituksia. 

 

Evelina löytää osastolta sielunsiskon, Bellan, joka verkossa tunnetaan Guzzle Girlinä. Bella sanoo syntyneensä hulluna, kun taas Evelina on tullut hulluksi vasta myöhemmin. Bellan epätoivoinen teko sysää Evelinan lopulta pois omasta ahdistuksesta ja avun piiriin. Paranemisen alku kuvataan kirjan paksuuteen nähden kuitenkin nopeasti ja seksuaalisen ahdistelijan kiinni jääminen jää sekin vähälle käsittelylle.

 

Realistinen nuortenkirjallisuus ottaa nykyisin nopeasti kantaa nuorten todellisuuteen. Seksuaalista ahdistelua  on kuvattu nuortenromaanien pääaiheena viimeksi  Marja-Leena Lempisen Punaisessa lumpeessa (2008), Jukka Behmin Pehmolelutytössä (WSOY 2017) ja  Elina Kilkun Ihanassa tytössä (Bazar 2020). 

Eilen Ylen uutisissa  kerrottiin, että lähes 90 prosenttia suomalaisista lapsista on vastaanottanut seksuaalissävytteisiä viestejä aikuiselta. Silti tapaukset   päätyvät hyvin harvoin vanhempien tai viranomaisen tietoon.

 

Tuhkataivaan erityisenä ansiona kolmeen aiempaan nuortenromaaniin verrattuna on aikuisen, Evelinan äidin,  näkökulman ja ajatusten kuljettaminen tytön oman ahdistuksen rinnalla, vaikka äidin reaktioita seksuaaliseen ahdisteluun ei juurikaan tuoda esiin.

Elämä elettävänä

Marja Aho: Lasienkeli, 169 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Kaisu Sandberg. 

 

Yläkoulunsa päättävä Killi on joutunut lastenkodista psykiatriseen sairaalaan yritettyään itsemurhaa:

 

Makaan punkassa ja odotan melatoniinin armeliasta tainnutusta. Tuijotan ikkunan eteen vedettyjä vaaleita verhoja, niiden läpi kajastavia pihavaloja ja huoneen seinillä äänettömästi lipuvia autojen valokiiloja.

 

Ilmastointilaite pitää hiljaista hurinaa. Käytävältä kantautuu yöhoitajan askelten rytmikäs ääni. Kuuntelen tasaista askellusta, kunnes se katoaa kuuluvista. Puristan silmäni kiinni. Ajatukset alkavat kiertää kehää. Verikokeita, polynomilausekkeita, masennusseuloja ja toimintaterapiaa. Onnellisuuspillereitä, vastuutehtäviä, vapaakävelyjä ja vertaiskeskusteluja. Huokaisen ja käännän tuskastuneena kylkeäni. Samaa tukahduttavaa tylsyyttä, päivästä toiseen. 

 

Marja Ahon Lasienkeli työstää samaa aihetta, itsetuhoista nuoruutta, kuin Lastenkirjahyllyssä aiemmin arvioimani Riina Mattilan Silmät avatessa on edelleen pimeää. 

 

Killin ongelmien syitä ei juurikaan avata. Ainakin osittain ne juontuvat todennäköisesti lapsuudesta — äidistä, joka on jättänyt perheen ja isästä, joka on sairastunut vakavasti.

 

Killin läheisiä ovat vanhempien sijasta pikemminkin lastenkodin nuoret ja omaohjaaja Tuomas, joka muistaa tsempata tyttöä myös pahimman masennuksen aikana.

 

Lastenkodista tuttu ystävä Moona patistaa Killiä parantumaan:

 

– Killi oikeesti, nyt parannat ittes ja palaat mestoille. Miks ihmeessä sä vaan makaat siellä, kun sulla on elämä elettävänä? Mikset sä vaan kerää luitas ja nouse ylös?

 

Killin sairaskertomus ja toipumisen kuvaus jäävät melko pinnallisen kuvauksen varaan. Realistisen nuortenromaanin kliseisiin kuuluu terveydenhoito-henkilökunnan esittäminen klliseiden ja kärjistyksen kautta. 

Rankkaa aihetta ja angstisuutta pehmentää onneksi Killin oma sarkasmi ja vähitellen synkkien ajatusten alta erottuva luonteva huumori. 

Kärsivällinen taideterapiaohjaaja näyttää pääsevän Killin kanssa pisimmälle.

 

Killin parantumisen kannalta tärkeäksi koituu tutustuminen Iirikseen, joka väittää olevansa sairaalan ylilääkärin tytär. Iiris puhuu kalmosta ja on ulkoiselta olemukseltaan lähes läpinäkyvä. Lukija aavistelee realistisen kerronnan kääntymistä maagisen realismin suuntaan, mutta Aho jättää silti hyödyntämättä suomalaisesta kansanperinteestä tuttujen aavetarinoiden magian mahdollisuudet jännitteisen kerronnan luomisessa. 

Nuortenromaanin nimi viittaa onnistuneesti elämän haurauteen. Sairaalapastori kertoo suojelusenkelin olevan "kuin valo pimeässä. Hän johdattaa meitä eteenpäin ja opastaa pois pimeydestä". Killi saa myös Iirikseltä lasisen enkelin.  

 

Hartolassa asuva Marja Aho tunnetaan entuudestaan Myllylahden kautta ilmestyneistä lastenromaaneistaan ja uudesta cheerleading-harrastusta kuvaavasta, varhaisnuorille suunnatusta Cheertytöt-sarjasta. 

Aiemmat nuortenkirjat Puunhalaaja ja Loukuttaja ovat ilmestyneet Atrain & Nordin kautta. Rankkoja aiheita käsittelee myös syksyllä ilmestyvä aikuistendekkari, huumeiden maailmaan sijoittuva Neidonkorento. 

 

 

 

Ei mitään pahaa

Anu Holopainen: Filigraanityttö, 139 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Mari Villanen. 

 

YA-kirjallisuuteen on reilun kymmenen vuoden aikana rantautunut uusi termi sick lit. 

Sick lit -nuortenromaaneissa käsitellään usein nuoren päähenkilön sairastumista parantumattomaan tai vakavaan tautiin sekä ohimeneviä tai pitkäaikaisempia mielenterveyden häiriöitä. 

 

Terapiaan aiemmin liitetty stigma on näissä kirjoissa vähin erin hälventynyt. 

 

Siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten nuortenromaaneissa kuvattiin lähinnä epäonnistuneita käyntejä kouluterveydenhuollossa, niin nyt nuortenromaanien eri tavoin kipuilevat päähenkilöt saavat lähes poikkeuksetta nopeasti apua lyhyt- tai pitkäkestoisesta terapiasta. 

 

Tosielämässä apua ei valitettavasti saa yhtä sukkelaan.

Yhdysvaltalaisten käännösten rinnalle on saatu viime vuosina myös sick -lit -kirjallisuuden kriteerit täyttäviä kotimaisia nuortenromaaneja. Niissä nuoren mielen tai kehon sairastumista työstetään havaintojeni mukaan ilman yhdysvaltalaiselle sick lit -kirjallisuudelle leimallista raflaavuutta tai tirkistelyn halua.

 

Anu Holopaisen Filigraanityttö kertoo teini-ikää lähestyvästä Ennistä, jonka vaari kuoli auto-onnettomuudessa, kun Enni oli vielä pieni. 

Tytön traumaa ei lapsena tunnistettu ja siksi Enni on kehittänyt selustatuekseen tarkat rituaalit, joiden varassa arki pyörii.

 

Mutta suojausmekanismeista huolimatta ”varoittaja” on usein läsnä:

 

– –  se oli aina hereillä ja nuuski alkavaa päivää, lukuisia, loputtomia uhkia. Viime aikona – ehkä pidempäänkin, ehkä jo syksystä alkaen, Enni ei ollut siitä ihan varma – siitä oli alkanut tulla jotenkin valppaampi. Se huomasi entistä enemmän vaaroja, näytti entistä pahempia kuvia. 

 

Varmuuden vuoksi Enni tarttui vasemman käden keskisormessa olevaan sormukseen. Ennen kuin avasi silmänsä ja tarkisti leluhyllyn, hän pyöräytti sormusta: kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Samaa tahtia sanat Ennin mielessä

 

Ei-mitään-pahaa Ei-mitään-pahaa.

 

Perheen rakkaus ja huolenpito ei vähennä Ennin ahdistusta.

Yllättäen naapuriin muuttaa samanikäinen poika, Lauri, joka tuntuu heti tutulta. 

Laurillakin on omat pinttymänsä, mutta hän on jo tiedostanut, että niihin voi pyytää ja saada apua.   

 

Anu Holopainen on tiivistänyt herkän ja pakkomielteistä kärsivän tytön kasvutarinan lyhyeen miniatyyriromaaniin. 

Ennin ahdistus on kuvattu havainnollisesti mutta sitä ei siti mystifioida saati paisutella. Vaikka Ennin ahdistus ei täysin katoa ja hänen hoitoprosessiaan ei kuvata, sillä havahtuminen tapahtuu vasta kirjan lopussa, lukijan on helppo samastua Ennin helpotukseen ja todeta, että kaikki järjestyy, kaikki on riittävän hyvin. Huoli kuuluu osana elämään, ja jotkut meistä reagoivat asioihin voimakkaammin.

Enni oppii, että haastavien asioidenkin kanssa voi elää normaalia elämää.

Helppolukuisuutta lisää tarkan aiherajauksen lisäksi  myös väljä rivivälitys. 

 

Romaanin nimi viittaa kultaseppien käyttämään tekniikkaan, jossa ohuita metallilankoja juotetaan kiinni metalliin ja näin syntyy herkkä, hauras ja pitsimäinen kokonaisuus.