Arkisia oodeja terveelliselle lähiruoalle

Helena Koch: Perunan kuningaskunta. Kuvittanut Anne Pikkov. Suomentanut Anja Salokannel. 44 sivua. Kumma 2021. 

Merja Koski: Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku Vitamiinin seikkailut. Valokuvakuvitus ja virkatut hahmot Tiina Poimio ja Merja koski. 94 sivua. Taiten kustannus 2022. 

 

 

Ruoan alkuperä, terveellinen ruokavalio ja eri maiden ruokakulttuurit ovat näkyneet viime vuosina monin eri painotuksin lastenkirjoissa. 

 

Nämä kaksi kirjaa lähestyvät ruokateemaa hieman epätavallisemmista näkökulmista.

 

Perunan kuningaskunta on veikeä virolainen satukokoelma vihanneksista. Se antaa tunteet muun muassa perunalle, kurpitsalle, kurkulle ja retiisille ja tekee näin kunniaa erityisesti H. C. Andersenin elollistetuista esineistä kertoville saduille.   

 

Tahatonta tragikoomisuutta satuihin työntyy arkisesta asiasta: vihanneksia kasvatetaan siksi, että niitä voitaisiin syödä:   

”Miksi minun pitäisi haluta, että joku syö minut?” retiisi kysyi kaikilta pienestä pitäen.

 

”Niin ne asiat vain tässä maailmassa menevät, kultaseni. Sitä vartenhan me kasvammekin”, yrittivät vanhemmat selittää hänelle. 

 

Anne Pikkovin kuvituksesta löytyy myös kasvien herkkää
ornamentiikkaa. Pikkovin kuvitusta Helena Kochin
satukirjaan Perunan kuningaskunta (Kumma 2020).    

 

Herneen yksinäisyys -satu kertoo pienestä herneestä, jonka kohtalona on olla herneenpalkon ainokainen.   

Sen yksinäisyys kuitenkin helpottaa,  kun palkoon työntyy mato:

 

Herneestä ja madosta tuli hyvät ystävät, jotka keskustelivat kaiken maailman asioista ja jakoivat suuria salaisuuksia. Heidän vankka yhteiselonsa jatkui siihen päivään, jolloin pieni mato haukkasi herneestä viimeisen palan. Maha tuli mukavasti täyteen, mutta pian maistuvan suupalan jälkeen pienen madon mieleen nousi haikea kaipaus. 

 

Monissa saduissa on hieman nurjamielistäkin huumoria, jonka tulkitsen olevan yksi virolaisen lastenkirjallisuuden ominaispiirre ja juontuvan maan historiasta sekä poikkeusajoista, jolloin erilaisille asioille piti lastenkirjoissakin keskiä kiertoilmauksia.

Näin railakkaasti peruna löhtee mukuloineen
talvilomalle kellariin. Anne Pikkovin kuvitusta Helena Kochin 
satukirjaan Perunan kuningaskunta (Kumma 2020).    

 

Perunan talviloma -sadussa peruna päättää luopua kasvimaan kuninkaan virastaan, koska on suivaantunut vihannesten jatkuviin oikkuihin ja riitoihin, joiden selvittelemisen takia se ei ole aikoihin ennättänyt viettää aikaa 17  mukulansa kanssa. 

Diplomaattinen kurpitsa muistuttaa perunaa lähestyvästä syksystä ja perunoiden nostosta: 

 

Kurpitsa oli oikeassa. Jo seuraavana päivänä perunoita odotti uutena asuipaikkana mukavan viileä ja hiljainen kellari. Siellä peruna sai keskittyä perheeseensä, ja hän löysi yllin kyllin aikaa myös pohtia omia ajatuksiaan. 

Kirjan sisäkansista löytyy kokoelma satukirjan "sankareista".
Anne Pikkovin kuvitusta Helena Kochin satukirjaan 
Perunan kuningaskunta (Kumma 2020). 

  

Merja Kosken  Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku Vitamiinin seikkailut on tarinallinen tietokuvakirja terveellisestä ruokavaliosta. 

Jästipäinen jänis on ruokatottumuksissaan nirso ja suosii kaikkea makeaa. 

Jänis saa Vihku Vitamiinilta tuhtia tietoa kotimaisista kasviksista, marjoista, hedelmistä, sienistä, kaloista, maitotuotteista niiden terveysvaikutuksista sekä luonnonmukaisesti tuotetusta lähiruoasta. 

Kirjan visuaalisena koukkuna ovat Tiina Poimion virkkaamat satuhahmot, jotka seikkailevat osana Poimion valokuvakuvitusta. 

Eri ruoka-aineista on myös rakennettu erilaisia eläinhahmoja ja terveellinen ruoka on aseteltu houkuttelevasti lautaselle sananmukaisesti myös silmänruoaksi. 

 

Sipi Siili innostuu ensin kuullessaan, että ruualla saa leikkiä, mutta muistaa samalla, että äiti on kieltänyt sen.

– Miten ruualla saa leikkiä? Kysyy Sipi? 

 

Vihku näyttää Sipille, kuinka kesäkurpitsasta voi muotoilla auton, jonka päälle hän laittaa istumaan retiisikuljettajan.  

– Näin kasviksilla voi leikkiä, ensin muotoilla niistä hauskoja juttuja ja sitten syödä ne.

Terveellinen ruoka kauniisti ja mielikuvituksellisesti tarjottuna
on myös silmänruokaa. Valokuvakuvitusta Merja Kosken
tietokuvakirjaan Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku
Vitamiinin seikkailut (Taiten kustannus 2022).

Fiktiivisen tarinan lomaan on pakattu tuhti annos tietoa, joten se sopii erinomaisesti varhaiskasvatukseen ja alakouluun opetusmateriaaliksi. Nirsokin lapsi innostuu monista hänelle aiemmin vieraista vihanneksista hauskan tietotarinan ansiosta. 

Kirjan lopusta löytyy vielä terveellisten ruokien reseptejä. 

Merja Kosken tietokuvakirja palautti mieleeni Jukka Laajarinteen mainion novellikokoelman Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009, kuv. Martti Ruokonen), jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 

 

 

 

Onnen ytimessä

Ilja Karsikas: Myrsky & Valo, 40 s. S&S 2023. 

 

 

Pieni on usein kaunista. 

 

Lastenkirjan voima voi joskus piillä hyvin hienovaraisessa tulkinnassa, arkisissa oivalluksissa ja yleispätevän aiheen visuaalisessa esittämisessä.

 

Ilja Karsikkaan kuvakirja Myrsky & Valo on tällainen kirjahelmi, joka tuntuu samaan aikaan tutulta ja silti tavattoman freesiltä.

 

Tuttuuden tunne juontuu osittain kirjan formaatista, joka herätti ainakin minussa muistumia 1950-luvun kuvakirjojen pienemmästä koosta, sekä Karsikkaan kuvitustyylistä, jossa näen niin ikään vaikutteita samalle aikakaudelle ominaisesta epätavanomaisesta värien käytöstä sekä tavasta käyttää aukeamia kuvakerronnassa ja asettaa niukka teksti kuvien alle.

 

Freesiyden tuntu taas syntyy ennen muuta rohkeudesta rakentaa koko kirja vastakohtien varaan ja luottaa siihen, että tarina ja kuvitus kantavat loppuun asti näin pelkistetyn dramaturgian varassa.

Kulkijan mieli käy levottomaksi ja Myrskyn on taas aika lähteä
seikkailuihin. Ilja Karsikas yhdistää usein sinistä ja
vaaleanpunaista, jotka toimivat tehokkaina kontrasteina.
Karsikkaan kuvitusta kuvakirjaan Myrsky & Valo (S&S 2023). 

 

– Voi rakas Myrsky, huomaan että kaipaat taas seikkailuun, Valo sanoi.

 

– Maailma vetää minua puoleensa vastustamattomasti, Myrsky huokaisi.

 

 

Myrsky on levoton etsijä ja seikkailija, joka hamuaa jatkuvasti uusia kokemuksia ja elämyksiä.

 

Hänen paras ystävänsä Valo viihtyy sitä vastoin kotikulmilla erilaisissa askareissaan keittiössä ja puutarhassa. Valo rakastaa lukemista ja työstää sisäisiä kuviaan myös kuvataiteen ja musiikin avulla.  

Kuvitus konkretisoi hienosti sen, kuinka elämänpiirin suppeus 
ei välttämättä ole esteen suurillekaan elämyksille. Ilja Karsikkaan
kuvitusta kuvakirjaan Myrsky & Valo (S&S 2023). 

 

Valo lupaa rakentaa Myrskyn poissaolon aikana ”ihanan linnan, jonne voit palata, kun et enää jaksa kulkea tiettömiä teitä”. 

Myrsky lupaa palata Valon luokse, vaikka tämä asuisi perunakellarissa.

Valolla ja Myrskyllä on  myös erilaiset keinot nauttia
mielikuvituksestaan. Ilja Karsikkaan kuvitusta kuvakirjaan 
Myrsky & Valo (S&S 2023).  

 

Aikuinen lukee rivien välistä kuvakirjaan upotettua elämänkokemusta.

 

Lapsi havainnoi kuvakirjan kahden erilaisen keskushahmon erilaisia mieltymyksiä ja taipumuksia. 

Sekä aikuinen että lapsi kokevat kuitenkin saman ahaa-oivalluksen kodista turvapaikkana. 

Halutessaan kuvakirjan voi toki lukea myös tunnekasvatuskirjana, joka viestii lapselle ilman turhaa rautalankaa, että luonteiden, mielenkiinnon kohteiden ja synnynnäisten taipumusten erilaisuus on rikkautta parhaimmillaan. 

 

Kotiinpaluun juhlaa. Ilja Karsikkaan kuvitusta
kuvakirjaan Myrsky &  Valo (S&S 2023). 

Ilja Karsikkaan kuvakirjassa kajastelee Tove Janssonin ja Janoschin lastenkirjoihin kiteyttämä elämänviisaus, jossa onni syntyy pienistä yksityiskohdista ja luottamuksesta läheisiin.

– Sinä viljelet ympärillesi niin paljon iloa ja naurua, Valo huokasi.

– Sinun mielessäsi kasvaa maailman kaunein ajatus, Myrsky hymyili. 

– Ihanaa, että jaat sen minun kanssani.

Myrskyn kotiinpaluun juhlaan osallistuvat myös sen matkatoverit, veikeät mustat mörrinkäiset. 

 

 

Vauhtia ja todella vaarallisia tilanteita

  

 

 

Mikko Koiranen: Jättiloikka Jan Valkoselle. 228 sivua.  Myllylahti 2023. Kansikuva Karin Niemi.

 

Mikko Koirasen vuonna 2019 ilmestynyt Nauhoitettava ennen käyttöä 

oli omintakeinen esikoisromaani, jossa teini-ikäinen poika teki aikamatkan isänsä nuoruuteen.

 

Kevään uutuus Jättiloikka Jan Valkoselle jää sekin eittämättä yllättävien käänteidensä ansiosta  lukijan mieleen pidemmäksi aikaa.

 

Nuortenromaani alkaa tosin hyvin perinteisesti, kun 16-vuotias päähenkilö Jan tilittää suurimpia unelmiaan heti romaanin ensimmäisessä kappaleessa:

 

 

Silloiset haluni tiivistyivät oikeastaan vain kahteen asiaan: autoon ja naiseen. Tai no en minä välttämättä vielä omaa autoa tarvinnut – porukoiden Skoda vältti toistaiseksi hyvin – vaan ainoastaan ajokortin. Enkä sinänsä halunnut naista vaan tytön. Erään tietyn, nimeltään Nita, joka toivoakseni parhaillaan biletti jossain tuolla Niklaksen halloween-bileissä. Ajokortti tulisi ennen pitkää, mutta tänä iltana tulisi Nita. Kaikki olisi nyt silleesti kohdallaan, tyyliin jopa taivaankappaleiden asennot, ja vaisua koulunkäytävävilkuilua oli tapahtunut jo ihan tarpeeksi. 

 

Nitan valloituksen hidasteena on tietysti useampikin este. 

Nita näyttää tuntevan Jania huomattavasti enemmän vetoa maineeltaan kovaotteiseen Pyrtsiin. 

Nitan päiväkirja päätyy Janin käsiin ja hän saa selville tytön alavireisen mielialan ja suoranaisen itsetuhoisuuden. 

 

Tahtumat sijoittuvat Lieksan pikkukaupunkiin  Pohjois-Karjalaan. 

Koiranen kiteyttää oivaltavasti pienen paikkakunnan rajoitteet nuoruuden unelmien toteuttamiselle:

 

Tuntui että Lieksa on kuin kuoppa; tänne jos syntyy, tänne jää. Jos taas ei haluaisi jäädä, kuopasta kipuaminen vaatisi sen verran ponnistelua ja kanttia, että helpompaa oli vain jäädä pohjalle ryömimään. Minä ainakin oli valmis jäämään, mutta Lukako oli ehkä lähdössä?

 

 

 

Paikkakunnalla kerrotaan huhuja Ihmenaisessta, noin kuusikymppisestä kylähullusta, jonka uskotaan kuuluvan johonkin ”hihhulilahkoon”. 

Moni nuori, myös Janin paras ystävä, e-urheilusta kansainvälisellä ammattitasolla kiinnostunut Luka, väittää saaneensa Ihmenaiselta aivan erityisiä taitoja. 

Nyt Jan haluaisi tavata Ihmenaisen: jospa tämä voisi auttaa Nitaa pääsemään tummasävyisistä ajatuksistaan eroon?

 

Seurusteluun liittyvän pähkäilyn sijasta juoni ampaisee melkein lukijankin huomaamatta aivan uudelle tasolle, kun Jan ryhtyy jäljittämään Ihmenaisen sijaintia.

 

Tähtien sodasta tutun Yodan sitaatti kirjan mottona, nuortenromaanin nimi ja Karin Niemen kansikuva antavat kyllä skarpille lukijalle pientä vihjettä siitä, minkälaiseen aivan odottamattomaan kliimaksiin romaani lopulta päättyy...

 

Janin poliisina työskentelevä isä antaa pojalleen ajo-opetusta. 

Ihmeen vähän autokoulua onkaan tähän mennessä käsitelty nuortenromaaneissa!

 

Jan tuntuu usein toimivan spontaanisti.  Luka onnistuu sentään estämään Janin ensimmäisen aikeen anastaa isä auto keskellä yötä ilman lupaa ja aiempaa ajokokemusta, mutta tiivistunnelmaisessa loppukohtauksessa poika päätyy hurjastelemaan poliisiautolla kohti Kolia ja perillä isäkin jää sanattomaksi.

 

Mikko Koirasen tyylilajiksi näyttää näiden kahden nuortenkirjan perusteella muodostuneen eräänlainen absurdin ja realistisen kerronnan liitto. 

 

 

Esikoisromaaninsa ilmestyessä Koiranen kirjoitti Myllylahden sivujen kirjailijaesittelyssään, että hän haluaa kirjoittaa tarinoita, jotka ”kunnolla kääntävät sisuskalut ja maailmankuvan ympäri. Niistä tulee fiilis, että samperi, minäkin haluan vaikuttaa porukkaan noin! Pyrin myös sisällyttämään tarinoihini mahdollisimman herkullisen, niin sanotun high concept -koukun, jonka oivaltaminen ei katso aikaa, paikkaa tai lähdettä.”

Eittämättä tällainen tyylilaji voi hyvinkin tehdä vaikutuksen lukemiseen penseästi suhtautuvaan nuoreen: että kirja todellakin onnistuu loksauttamaan leuat ja yllättämään arvaamattomilla juonenkäänteillään. 

Kivikon kapinalliset hurmaavat saturomaanissa

  

Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä. Kuv. tekijän. Suom. Jaana Nikula. 203 s. Teos 2023. 

 

Eläinyhteisöistä kertovat fantasiakirjat ovat oma kiehtova genrensä. 

 

Muistetaanpa vaikka klassikon aseman jo aikapäiviä sitten lunastaneet Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee ja Richard Adamsin Ruohometsän kansa sekä hieman uudemmista Margaret I. McAllisterin Orrin-sarja (kuv. Omar Ryann, Tammi 2005–2011, suom. Helene Bützow).

Lena Frölander-Ulfin murmelien ja kyykäärmeiden valtataistelusta kertovan Kamppailu kivikosta -trilogian avausosa Rapsu Huiskahäntä vaikuttaa aluksi melko harmoniselta murmeliyhdyskunnan arjen kuvaukselta. 

Suurisilmäinen murmeli Rapsu kotipesässään.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Rapsulla on murmeliyhdyskunnan muihin jäseniin verrattuna pienempi perhe, vain kaksi sisarusta, isoveli Murri ja pikkusisko Kehrä. 

Isä ei jostain syystä ole palannut muiden murmeli-isien tavoin jokasyksyiseltä retkeltään takaisin kotiin. Rapsun parhaalla kaverilla Kävyllä on montakin isää, minkä kerrotaan olevan murmeleiden keskuudessa aivan tavallista. 

 

Pian selviää, että Rapsu on uhmamieli: Rapsu ei aio noudattaa aiempien sukupolvien perinteitä, joissa pesueen vanhimmat poikaset ryhtyvät jo varhain tekemään osuutensa perheen elättämisessä:

”Minä en ole niin kuin muut. Aion olla kivikon ensimmäinen murmeli, joka aloittaa työt vasta kun itse haluaa.” 

 

Murmeleiden pahimpana uhkana ovat kyykäärmeet, jotka väijyvät kivikon reunamilla. Uhkrarohkeilla retkillään Rapsu tutustuu Siksak Zuurhäntään, joka on pelätyn käärmeiden klaanin kenraalin poika.  

 

Kyykäärmeet pitävät murmeliyhdyskuntaa alituisessa
pelossa. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

Tässä vaiheessa lukija terhakoituu ja aavistaa tunnelman muuttuvan pian jopa piinaavan jännittäväksi. 

 

Tosielämässä murmelin ja käärmeen ystävyys olisi tietysti luonnontieteellinenkin mahdottomuus. Niinpä luottamus ei synny Siksakin ja Rapsunkaan välillä ilman sanaharkkaa, keskinäistä kyräilyä ja empimistä. 

 

Rapsun on myös vakuutettava Käpy uuden ystävänsä aikeiden luotettavuudesta. 

Siksak näyttää Rapsulle vanhan murmelien tukikohdan.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Siksak johdattaa Rapsun hylättyyn murmelien tukikohtaan ja paljastaa tietävänsä käärmeiden pitkäikäisyydenkin ansiosta tärkeitä tietoja, jotka voisivat tulevaisuudessa helpottaa huomattavasti murmelien elämää. 

Rapsu on toki fiksuna murmelina tehnyt omiakin päätelmiään käärmeiden ja murmeleiden osalta:

 

 

– – ”Mutta miten voit tietää vanhasta ajasta?” Siksak kiiruhtaa Rapsun luokse. ”Edes minä en tiedä mitä silloin todella tapahtui. Oli jonkinlainen murmelikapina, mutta olen kuullut siitä vain isoisältä, jonka muisti alkoi vanhoilla päivillä reistailla. Vaari säntäili sinne tänne ja hoki että ´murmelit tulevat, murmelit tulevat´.”

 

”Asiat eivät siis aina ole ollut kuten nyt?” Rapsu kysyy.

 

”Mitä tarkoitat?” Siksak kiitää eteenpäin eikä hänen näköjään tarvitse edes katsoa mihin kiemurtelee. 

 

Rapsusta tuntuu kuin neulaset pistelisivät tassujen lisäksi mieltäkin. ”Ehkä käärmeet eivät olekaan aina päättäneet kaikesta”, hän sanoo kiukkuisesti. – – 

 

Lena Frölander-Ulfin eläinfantasia puhuu kauniisti ystävyyden, perheenjäsenten välisen tunnesiteen sekä lajirajat ylittävän solidaarisuuden puolesta. 

 

Rapsu Huiskahäntä kuvaa oivaltavasti aikuisten ja lasten maailmoiden erillisyyttä, sovinnaiset rajat ylittävää luottamusta ja epätodennäköisten vastakohtien välistä ystävyyttä, ja näissä painotuksissaan se toi mieleeni myös Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären.

Kuvitus hyödyntää tehokkaasti tunnelman luomisessa ahtaita
paikkoja. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa 
Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Saturomaanin tenhon yksi olennainen ainesosa löytyy Frölander-Ulfin kuvituksesta. 

 

Dramaturgisesti jäntevän rakenteen kannalta lastenromaani hyötyy aina siitä, että kuvan ja tekstin vuoropuhelu on yhden ammattitaitoisen tekijän vastuulla.    

 

Kuvitus rytmittää aivan konkreettisesti tihentyvää seikkailua: aukeamat ovat tasapainoisia ja toisinaan kuva anastaa koko aukeaman tietyn tunnelman tai juonenkäänteen välittämisessä. 

 

Hellyttävien, suurisilmäisten murmelien rinnalla käärmeet jäävät niihin yleisesti liitetyn pelon ja niljakkaan olemuksensakin vuoksi auttamatta altavastaajiksi, mutta  Frölander-Ulf saa jopa käärmeiden katseisiin ja olemukseen ällistyttävän paljon särmää ja lämpöä, tunteita ja toimintaa!

Karu kivikko on miljöönä itsessään tehokas tunnelman luoja ja eläimiä kuvataan usein ahtaissa onkaloissa.

 

 

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut kirjan ruotsiksi ja alkuteos Kampen om stenåkern: Rafsa Vildpäls on ilmestynyt Förlaget-kustantamon kautta. 

Jaana Nikusen vivahteiltaan tarkka ja alkuteoksen kanssa samaan aikaan ilmestynyt suomennos toimii hyvin ääneen luettuna. Tosin kirjaa ei kannata lukea juuri  ennen nukkumaan menoa. 

Rapsu Huiskahäntä  sopii myös sujuvasti lukevan lapsen itse luettavaksi suhteellisen lyhyiden lukujen ja vetävän juonen sekä runsaan kuvituksen ansiosta.

Hyvä, että kotimaisten saturomaanien valikoima laajenee Rapsu Huiskahäntä -trilogian myötä myös oikeasti jännittävän ja särmikkään eläinseikkailun suuntaan.  

 

Kahdessa kuvakirjassa löydetään seikkailua ja mielen tyyneyttä metsästä

Vuokko Hurme & Giannetta Porta: Minisijainen metsäretkellä. 40 sivua. WSOY 2023.

 

Johanna Venho & Sanna Pelliccioni: Metsämuistikirja. 40 sivua. Teos 2022.

 

 

 

 

Risto Rasan runossa "Metsän seinä on vihreä ovi”. 

 

Vaan mahtavatko metsän valtakunnan ukset enää avautua nykylapsille? 

 

Olen jo pidemmän aikaa ounaillut, että supisuomalainen metsämaisema nousee lastenkirjoissa enemmän esille. 

 

Merkkejä suoranaisesta metsäbuumista onkin jo nähtävillä.

 

Luontokatoa  ja ilmastonmuutosta käsitellään myös lastenkirjoissa, mutta maailmanlaajuisten ilmiöiden hahmottaminen voi olla pienelle lapselle haastavaa.  

 

Nämä kaksi metsäaiheista kuvakirjaa kertovat hieman eri painotuksin maanläheisesti lähiluonnon merkityksestä meidän kaikkien hyvinvoinnille. 

 

Vuokko Hurmeen ja Giannetta Portan yhteistyö alkoi kuvakirjassa Minisijainen (WSOY 2021). Siinä päiväkotiin ilmaantui pikkiriikkinen lastenhoitaja hauskuttamaan lapsia monilla kekseliäillä keinoillaan, joilla hän kompensoi pientä kokoaan.  

 

Maxin siskolla on flunssa ja vaari hoitaa sisaruksia kotona. 

Max ei saa kaikkea energiaansa sisällä purettua, ja niinpä vaari patistaa hänet ulos:

 

Vaari ei yhtään tykännyt rokulipäivistä, ja se käski minua pukemaan kumisaappaat, vaikka ulkona paistoi aurinko. – – 

 

Kevääseen heräävässä metsässä voi aistia
kuvituksenkin avulla paljon tuoksuja, ääniä ja tuntemuksia! 
Giannetta Portan kuvitusta Vuokko Hurmeen tekstiin kuvakirjassa 
Minisijainen metsäretkellä (WSOY 2023).   

Giannetta Portan kuvituksesta voi melkein kuulla kevääseen heräävän sekametsän äänet ja haistaa tuoksut.  

Kuusen hennonvihreät kerkkäversot, varvut ja sammaleet kehystävät Maxin metsäpolkua.   

 

Max kohtaa metsässä Minisijaisen ja tämän lintuapulaisen Taavin, variksen, joka tarkkailee valppaasti, ettei Minisijainen joudu pienen kokonsa takia kiipeliin.

 

Minisijaisen kokemus metsästä on tyyten toisenlainen kuin Maxilla: vaihtelevat korkeuserot ja erilaiset vesiesteet hankaloittavat kulkemista.

 

Tarkkasilmäinen saa hauskalla tavalla vihjettä 
Minisijaisen koosta: hänellä on hiussolkena leipäpussinsulkija!
Giannetta Portan kuvitusta Vuokko Hurmeen tekstiin kuvakirjassa
Minisijainen metsäretkellä (WSOY 2023).  

Huomaamattaan Max on edennyt syvemmälle metsään ja pian hän jo hätkähtää ja pelkää joutuneensa eksyksiin. 

Onneksi tuttu päiväkotiryhmä ilmaantuu paikalle ja Max jatkaa leikkejä yhdessä päiväkotikaveriensa kanssa.

 

Lapset kokoavat maahan puiden lehtiä, käpyjä ja oksia, ja Minisijainen menee niiden keskelle tyytyväisenä makoilemaan.  

 

Vuokko Hurmeen tekstissä metsä näyttäytyy nykylapsille hieman vieraana ympäristönä. Sen puolesta puhuu myös aikuisten tarve rajata lasten liikkumista metsässä.  

 

Vaari on lähtenyt huolestuneena Maxin perään, ja sanoo hieman kipakasti: 

 

”Eikös me sovittu, ettei mennä takapihaa kauemmas?”

Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Metsämuistikirjassa lapsen suhde metsään on tiivis. 

Voi melkein puhua lapsen ja metsän symbioosista: 

Minä tunnen metsän paremmin kuin kukaan aikuinen meidän perheessä. Olen leikkinyt metsässä jäniksen kanssa. Olen eksynyt metsään. Olen kurkistanut luolaan, joka oli pimeämpi kuin pimeä. Olen istunut auringossa aukiolla, tukkaan nousi vaaleita raitoja ja suuhun satoi koivunsiemeniä. Olen silittänyt sormella sammalta. Olen nähnyt peikon, petolinnun ja kauriin. 

 

– – Metsä on leikkimetsä. Metsä on salainen seikkailupaikka. Siellä on vanhoja puita, jotka nojaavat toisiinsa. On kaatuneita runkoja ja linnunpesiä. Toukkien karttakeppejä. Juurakon alla tonttujen ovi, maan alla niiden koti, siellä peurankarvasta tehty peti. 

 

 

Väritkin sanoittavat tunnetiloja: kun Kaarna saa kuulla uhkaavista
metsähakkuista, niin aukeamalta katoavat värit: vain harmaa ja
punainen jäävät jäljelle. Sanna Pelliccionin kuvitusta
Johanna Venhon tekstiin kuvakirjassa Metsämuistikirja (Teos 2022).   

Lähimetsässä on tehty mittauksia ja tontille aiotaan rakentaa kerrostaloja.  

Kaarna kysyy mummultaan, eikö asiaa voi vielä perua. Mummu vastaa, että jos hän olisi nuorempi, hän taistelisi vastaan ja järjestäisi mielenosoituksen, mutta vanhana ei enää jaksa. 

 

Kaarna päättää  järjestää hiljaisen mielenosoituksen: hän kirjoittaa pienille paperilapuille iskulauseita (joista moni muistuttaa itse asiassa Risto Rasan luontolyriikasta tuttua lapsenomaista ja juuri siksi niin kirkasta viisautta!) ja kiinnittää ne puiden runkoihin.  

Metsän moniaistisuus konkretisoituu hienosti vasemmanpuoleisessa
kuvassa lapsen paljaista jaloista poluilla. Sanna Pelliccionin kuvitusta
Johanna Venhon tekstiin kuvakirjassa Metsämuistikirja (Teos 2022).

Kaarna kohtaa  metsässä risutukkaisen pojan, joka paljastaa metsän oman salaisuuden, jonka avulla metsähakkuut voidaan estää. 

 

Johanna Venhon teksti on lyyristä ja hengittää kauniisti metsän sykkeen tahtiin. 

Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat  tarinassa luontevasti. Siinä missä 1970-luvun yhteiskunnallisesti tiedostavissa lastenkirjoissa lapset todellakin organisoivat mittavia mielenosoituksia ja tekivät sankaritekoja, joihin aikuiset eivät tohtineet tarttua, niin 50 vuotta myöhemmin lastenkirjan lapsi saa yhteyden metsän henkeen, jonka avulla metsä pelastetaan! 

Onnellisessa loppuratkaisussa korostuu jälleen
metsänvihreä. Sanna Pelliccionin kuvitusta Johanna Venhon
tekstiin kuvakirjassa Metsämuistikirja (Teos 2022).  

Sanna Pellliccionin kuvitus ja taitto tukevat ajatusta lapsen muistikirjan sivuista. 

 

Kolmiulotteisuuden tuntu syntyy muutamista tarkoin harkituista tehosteista, joissa puu- ja väriliitukuvitukseen on yhdistetty valokuvaa: ruutupaperia, värikynä, herbaarioon poimittuja kasveja ja perhonen. 

 

 

Myöhemmin keväällä ja kesällä ilmestyy myös kaksi muuta kiinnostavaa kirjaa. 

Henna Ryynäsen kuvakirjassa Metsä muuttaa (Tammi 2023) metsä on kyllästynyt ihmisten piittaamattomuuteen luontoa kohtaan. Metsä päättää ottaa hatkat ja etsiä itselleen uuden kodin. 

Sinikka Piipon Metsän lumo. Lasten oma kirja puista, luonnosta ja vuodenajoista (kuv. Anu-Riikka Lampinen, Sitruuna kustannus 2023) on kustantajan ennakkotietojen mukaan tuhti tietopaketti suomalaisesta metsästä. 

 

Tänään vietetään maailman metsäpäivää.

 

 

Uusia metsäaiheisia kirjoja aikuisille:

 

Eero Ojanen: Metsän filosofia, Kirjapaja 2023

Pepe Forsberg & Anneli Jussila: Puut puhuvat, Minerva 2023 

 

Pauliina Kainulainen: Metsämaja. Luontomietiskelyjä maan kielellä, Kirjapaja 2023 

 

 

 

Älä unohda näitäkään  lastenkirjoja metsästä:

 

Sandra Dieckmann: Metsän kätköissä: Retki eläinten maailmaan, suom. Sinikka Sajama, Mäkelä 2022

Günther Jacobs: Rikas, rakas metsä, suom. Seija Kallinen, Mäkelä 2022

 

Maria Kuutti & Saara Söderlund: Onni ja Aada metsäretkellä, Karisto 2021

 

Marko Laihinen & Elina Jasu: Mulu. Lapsi joka toi metsän takaisin, Puukenkki kustannus 2020  

 

Jenni Erkintalo & Réka Kiraly: Ystäväni puu. Lasten oma tietokirja, Etana Editions 2019

 

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur-kirjat, Tammi v:sta 2019 

 

Jarkko Vehniäinen & Marja Lappalainen: Kamala luonto -sarjakuvat, v:sta 2012, eri kustantajia

 

Malin Kivelä, Martin Glaz Serup & Linda Bondestam: Jos kohtaat karhun, Teos 2021