Eikka ja äiti eivät vähästä hätkähdä

Johanna Ilander: Eikka ja seitsemän sisarusta, 41 sivua, omakustanne 2017.

Lastenkirjainstituutin Kirjakori-näyttely on todellinen aarreaitta kenelle tahansa lastenkirjallisuudesta kiinnostuneelle. 

Missään muualla ei ole mahdollista nähdä yhteen koottuna lähestulkoon täydellistä kokoelmaa edellisvuoden aikana Suomessa ilmestyneestä lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta. 

Lastenkirjainstituutin Kirjakori-näyttelyyn on koottu kaikki vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjat, jotka on saatu kustantajilta ja muilta tahoilta vapaakappaleina Lastenkirjainstituutin kirjaston kokoelmaan. 

Tilastotietoa näyttelystä löytyy täältä. 

Näyttely on avoinna Tampereella vielä kaksi viikkoa. Kiirehtikää! 

Kirjakorin kuvakirjahyllystä huomioni kiintyi oitis Johanna Ilanderin kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta. 

Joskus tapahtuu tällaisiakin onnenkantamoisia, että omakustanteinen kuvakirja on säihkyvä helmi, jossa kaikki osa-alueet ovat jämptisti kohdallaan. 

Kuvakirjan aihe on hyvinkin tavanomainen: uuden pikkusisaruksen tulemiseen liittyvä hämmennys lapsen näkökulmasta. 

Johanna Ilanderin toteutus moneen kertaan aiemmin työstetystä aiheesta on kuitenkin omintakeinen ja hauska. Ja kuvakirjassa on äärimmäisen juonikas lapsipsykologinen ote.

Eikka ja äiti pitävät välinevarustelussa tolkun mukana, sillä
perinteisen vauvatilpehöörin lisäksi hankitaan myös korvatulpat ja äiti
 hitsaa perheen autoon laajennuksen. Johanna Ilanderin
kuvitusta kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 

Viisivuotias Eikka elää rauhallista pienperheen elämää yhdessä äitinsä kanssa. Mutta sitten äidin vatsa paisuu aivan valtavaksi. 

Sieltä on tulossa peräti seitsemän pikkusisarusta!

Eikka ei ilahtunut uutisesta yhtään, häntä kiukutti.

– Miten me selvitään niin monen vauvan kanssa, nehän itkevätkin koko ajan? Ja sitten sinä olet vain vauvojen kanssa, etkä minun enää ollenkaan! huudahti Veikka murtuneena.

 – Ei Eikka, tietenkin olen myös sinun kanssasi! Rakastan sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin.

–   Eikö sinusta ole yhtään kivaa, että saat vihdoinkin kaipaamasi pikkuveljen tai –siskon ja vielä useamman samalla kertaa? kysyi äiti ihmeissään.

Äärimmäinen, absurdi liioittelu osuu tässä maaliinsa: onhan huomattavasti yleisempää, että pikkusisaruksia syntyy vain yksi kerrallaan. 

Eikan elämän myllerrykseen verrattuna yhden uuden sisaruksen ilmaantuminen tuntuu peräti kohtuulliselta ja paremmin hallittavissa olevalta muutokselta!  

Samankaltaista ideaa on hyödyntänyt ruotsalainen Pija Lindenbaum kuvakirjassaan Elsa-Marin pikkuisät (WSOY 1991). Yhden tavallisen isän sijasta tytöllä onkin seitsemän pikkuruista isää.   

Kuvakirjan taitto on poikkeuksellisen onnistunut.
Tekstille on löydetty oivaltavat paikat, ja kuvitus pääsee
 näin ansaitusti pääosaan. Johanna Ilanderin kuvitusta 
kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 

Eikan äidin mielestä perheen kasvamisessa on paljon myönteisiä puolia: Eikka ja äiti voivat ajaa tandem-pyörällä ja vetää peräkärryssä vauvoja, pullia leivotaan nyt monta pellillistä ja perhe voi perustaa oman kuoron!

Eikka työstää asiaa myös unissaan, mutta äiti on silloinkin järkähtämättömän tyyni.

Viime aikoina on – erityisesti Ruotsissa – kiinnitetty paljon huomioita lastenkirjojen sukupuolirooleihin. Eikan äiti on riemastuttavan suvereeni taidoiltaan ja asenteiltaan. Vasara ja hitsauspilli pysyvät hänen käsissään siinä kuin ompelukone ja pullasutikin. Äidin tyynen asenteen selityskin löytyy: hän joogaa silloin, kun Eikka on kaverillaan leikkimässä ja vauvat nukkuvat.

Hupsista: lapsivedet lorahtavat kesken pyykin ripustamisen.
Tämä aukeama herättää varmasti lapsessa tarpeen pitkäkestoiseen
keskusteluun! Johanna Ilanderin kuvitusta kuvakirjaan Eikka ja
seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 

Eikä äiti hätkähdä silloinkaan, kun lapsivedet lorahtavat kesken pyykin ripustamisen. Olen satavarma, että tällaista kohtausta ei olek koskaan aiemmin taltioitu kuvakirjaan! 

Eikan penseys sulaa – tietysti – kun hän näkee kolme veljeään ja neljä siskoaan ensimmäistä kertaa. Ja kun vielä vähän aikaa kuluu, Eikka ehdottaa äidille, että sisarukset voisivat muuttaa hänen huoneeseensa…

Ilanderin kuvakirjassa kuva ja lyhyt teksti ovat balanssissa keskenään.  Lyijykynän, tussin, puukynän ja peitevärin sekatekniikalla syntynyt kuvitustyyli on virkeä ja aukeamat levollisia. 

Tyylipuhdas lopputulos sysää siis ottamaan selvää kuvakirjan tekijästä.

Johanna Ilander on valmistunut  Aalto yliopistosta graafiseksi suunnittelijaksi ja kuvakirja on hänen opinnäytteensä.

Ilander tunnustaa ihailevansa Matti Pikkujämsän ja Marika Maijalan kuvituksia. Ihmishahmojen pitkäraajaisuuden ja pallopäisyyden osalta vaikutevelka Maijalaan on toki nähtävissä, mutta silti kuvitus vaikuttaa kokonaisuutena poikkeuksellisen freesiltä ja omaleimaiselta.

Johanna Ilanderilla on kokemusta myös tekstiilisuunnittelusta, tämä näkyy aukeamia hallitsevina printtipintoina. Eikan ja äidin koti on aistikkaasti mutta konstailematta sisustettu: tapetit, kankaat, lattiat ja vaatetus on värikkyydestään huolimatta harmonista silmäkarkkia. 

Opinnäytteessä Ilander kertoo kuvakirjan tekoprosessista, lähtökohdistaan, tavoitteistaan sekä tarinan ja kuvan yhteispelistä. Kiinnostavaa tietoa kenelle tahansa omasta kuvakirjasta haaveilevalle!

Lastenkirja liikkeessä, brum-brum!

Nina Pirhonen: Brum brum, 20 sivua, Otava 2016.

Brummeriana. Lasten- ja nuortenkirjoja läheltä ja kaukaa. Kansalliskirjaston galleria 4.11.2016–25.2.2017, Unioninkatu 36, Helsinki. Avoinna ma-pe klo 10–17, parittomien viikkojen lauantai klo 9–16. Vapaa pääsy.

Pikkulasten kotimaisten katselukirjojen skaala on nyt laveampi kuin koskaan aikaisemmin.

Kirkkaat, räväkät värit ja pelkistetyt muodot ovat Nina Pirhosen Brum Brum –kirjan juju. Aukeamilla eri eläimet ohjaavat kulkuneuvojaan.

Kiinnostavaa tämän katselukirjan liikedramaturgiassa  on se, että perinteisen vasemmalta oikealle -kulkusuunnan vastaisesti ajoneuvot ajavat myös vastakkaiseen suuntaan, oikealta vasemmalle.

Kuvan kulkusuunnalla on merkitystä. Tässä Papu-kissa ja Herra Hylje
puksuttavat ajoneuvoillaan "väärään suuntaan", jos ajatellaan kuvakirjan
perinteistä liikerataa, jossa edetään vasemmalta oikealle. Nina Pirhosen kuvitusta katselukirjaan Brum Brum (Otava 2016). 

Ja samalla aukeamalla olevat ajokit ovat periaatteessa myös vaarassa törmätä toisiinsa vastakkaisten kulkusuuntien takia!

Liikenneturvallisuus vaarassa, varsinkin kun Molli-koira on nukahtanut
rattiin eikähavahdu edes Bobo-norsun trukin vilkkuvaloon.
Nina Pirhosen kuvitusta katselukirjaan Brum Brum (Otava 2016).  

Yhä useammin pientenkin lasten kirjoissa jätetään selkeyttä ja hahmottamista helpottavat ääriviivat kokonaan pois. Muutamin kohdin joutuu tämän katselukirjan äärellä toden teolla pinnistelemään  hahmottaessaan toisiaan lähellä olevia väripintoja, esimerkiksi vaaleanpunaista ja oranssia.

Digikuvitus on yleistynyt rytinällä, ja näen tässä myös uhkan kotimaisen, omavaloisen kuvitustyylin näkökulmasta. Kun kuvitustyylit yhdenmukaistuvat, onko kotimaisella kuvituksella kirjamarkkinoilla pian enää mitään itseisarvoa?

Brum Brum –kirjan isoin plussa on sen valmistusasteen sataprosenttinen kotimaisuus.   Otavan kirjapainossa Keuruulla painetun kirjan sivut ovat tanakkaa ja kiiltokäsiteltyä paperia, joka kestää  kovakouraistakin käsittelyä. 

Pirhosen edellinen kartonkinen katselukirja Pompom ja kotipuuhat  on lajissaan harvinaisuus, sillä sen painotyö on tehty Suomessa Kansioaitassa. Jos tahtoa löytyy, kartonkikirjoja siis voidaan painaa myös kotimaassa! Valtaosa katselukirjoista painetaan nimittäin yhä Aasiassa, jossa tuotantokustannukset ovat alhaisemmat. 

Tänään avautuu Kansalliskirjastossa Brummeriana-lastenkirjanäyttely, jonka näyttelytyöryhmään minulla on ollut ilo ja etuoikeus kuulua jo yli kahden vuoden ajan.  

Kirjanäyttelyn aarteet ovat peräisin bibliofiili Markus Brummer-Korvenkontion Brummeriana-kokoelmasta, joka on sijoitettu Kansalliskirjastoon – tosin tällä hetkellä yleisöltä suljettuun varastotilaan. 

Näyttely läpivalaisee lastenkirjallisuuden pitkää historiaa muun muassa aatehistorian, kuvitustaiteen, lapsikuvan ja kulttuuristen ominaispiirteiden näkökulmasta.

Jokaisen lastenkirjaentusiastin soisi tutustuvan tähän näyttelyyn. 

Vanhojen lastenkirjaharvinaisuuksien henkeäsalpaavan hienosti sidotut korulaitospainokset ja käsin väritetyt kuvat muistuttavat meitä nykylastenkirjan suurkuluttajia siitä, kuinka monin eri tavoin lastenkirjaa on arvostettu ja kunnioitettu jo satojen vuosien ajan.

Rouva Huun luupin alla olivat näyttelytyöryhmässä monimuotoiset, kirjan perusmuotoa eri tavoin esimerkiksi liiketoimintojen tai kolmiulotteisuuden kautta varioivat kirjat. 

Näyttelyyn liittyy myös ensi tiistaina järjestettävä Brummeriana-seminaari, jossa me näyttelytyöryhmän tutkijajäsenet –  Anna Perälä, Maria Ihonen, Sisko Ylimartimo, Tuija Laine, Maria Laukka ja minä –  esittelemme omia osa-alueitamme näyttelystä. 

Pirkanmaa on otollinen kasvualusta lasten- ja nuortenkirjoille

Lastenkirjallisuuden Pirkanmaa. Pirkanmaalaista lasten ja nuortenkirjallisuutta yli sadan vuoden ajalta.

Kirjanäyttely on avoinna Lastenkirjainstituutissa ensi vuoden tammikuun loppuun asti. Tämän vuoden puolella näyttely avoinna   maanantaisin 10–18 ja tiistaista perjantaihin 10–15, osoitteessa  Puutarhakatu 11 A, 2. krs, Tampere. Joulunajan poikkeukset aukioloajoissa on nähtävissä LKI:n kotisivuilta.

Lastenkirjainstituutissa Tampereella on kartoitettu pirkanmaalaista lasten- ja nuortenkirjallisuuden osaamista nyt oikein antaumuksella.

Tänään on instituutissa avattu näyttely Lastenkirjallisuuden Pirkanmaa, jonka kupeeseen on koottu myös kouluille suunnattu uusimpien pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kirjapaketti, jota voi lainata.

Matkustin viime viikolla pari päivää Turussa ja Porissa lasten ja nuorten verkkosivustoista, Okariinosta ja Sivupiiristä, vastaavan Katja Kyllösen kanssa. 

Yhteisissä keskusteluissa summattiin myös pirkanmaalaisia alan toimijoita. Keskustelun päätteeksi totesimme, että Tampereen kulttuuritoimi voisi tutkituttaa Pirkanmaan juomaveden: altistaako se kenties tavanomaista enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuuden pariin joillain erikoisilla ainesosillaan?

Instituutin kirjastonhoitajan Päivi Nordlingin ja Jalmari Finnen säätiön myöntämällä apurahalla hankkeessa työskennelleen Liisa Oravasaaren koostama näyttelyluettelo on kiinnostava taustoittaessaan myös laajasti pirkanmaalaisia toimijoita, jotka ovat vaikuttaneet hedelmällisen maaperän syntymiseen – tärkeinä toimijoina ovat olleet ennen muuta aktiivinen kirjailijajärjestö Pirkkalaiskirjailijat, Suomen Nuortenkirjaneuvoston Tampereen osasto ja tietysti Lastenkirjainsituutti.  

Välillisesti lastenkirjamyönteisyyteen vaikuttavat myös Tampereella toimivat lasten- ja nuortenteatterit:  Ahaa Teatteri, Teatteri 2000 ja nukketeatteri Mukamas sekä Muumilaakso, monet alueella toimivat pienkustantamot, lastenkulttuurikeskus Rulla, sanataidekoulutus Viita-akatemiassa ja Yöstäjissä sekä koululaisille suunnattu Taidekaari-kulttuurikasvatushanke. Myös TV 2:n lastenohjelma Pikku Kakkonen on välillisesti ja suoraan vaikuttanut lastenkirjallisuuteen: esimerkiksi Pertti Nättilän Ransu-koira ja Silja Sillanpään Katti Matikainen tunnetaan molemmat myös lastenkirjojen hahmoina! 

Vanhimmat kirjat  1900–1940-luvulta on sijoitettu vitriiniin. Esillä oikealla mm. Anna Kiven (kirj. nim. Anna-täti) Liisan ja kissan ihmeellinen matka vuodelta 1919 ja Ainikki Kiven Satumaan prinsessa ja jalohelmi vuodelta 1925. Kuva PHH.  

Luettelon mukaan pirkanmaalaisiksi (joko Pirkanmaalla syntyneet tai asuneet) on laskettavissa yhteensä 170 kirjailijaa. Ensimmäisenä mainitaan Theodolinda Hahnsson, joka on myös ensimmäinen suomeksi kirjoittanut naiskirjailija.

Jo edesmenneistä pirkanmaalaisista lasten- tai nuortenkirjailijoista kannattaa muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa Tampereella viettäneet Lauri Pohjanpää ja Oiva Paloheimo,  Jalmari Finne Kangasalta, Tampereella koko elämänsä asuneet Aili Somersalo (oik. Tarvas) ja Leena Härmä, Tampereen klassillisen lyseossa elämäntyönsä tehnyt Aaro Honka (oik. Eino Arohonka), Nokialla asunut ja Tampereella opettanut Asko Martinheimo ja Pupu Tupunan luoja Pirkko Koskimies. 

Yhteiskunnalliset aiheet kukoistivat 1970–1990-lukujen pirkanmaalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, mutta mukaan mahtui myös villiä nonsensea Juice Leskiseltä ja absurdia nuorten novellistiikkaa Asko Martinheimolta. Kuva PHH.

Luettelon kirjaesittelyissä kiinnitetään huomiota kirjailjoiden tuotannossa esiintyviin pirkanmaalaisiin piirteisiin tai tunnistettaviin miljöisiin. Kirjaluetteloon voi tutustua myös LKI:n omilla sivuilla ja sen voi sieltä tulostaa omaan käyttöön. 

Tällä hetkellä Pirkanmaalla toimii peräti viitisenkymmentä aktiivista kuvittajaa tai kirjailijaa. Määrä ei totta tosiaan ole pieni! Aihetta on käsitelty viime vuonna myös  Lastenkirjahyllyssä.

Lastenkirjainstituutin eteisaulassa on laaja kattaus 2000-luvun pirkanmaalaisesta
 lasten- ja nuortenkirjallisuudesa. Tästä kokonaisuudesta on mahdollista tilata
myös kouluille erillinen kirjapaketti. Kuva PHH.

Jälkikirjoitus eiliseen postaukseen:

Avajaisissa oli mukavaa, ja erityisen hauskaa oli se, että pirkanmaalaisista tekijöistä olivat paikan päällä myös Uolevi Nojonen, Tuula Kallioniemi, Kaija Pispa, Heikki Niska, Jani Ikonen ja Kristian Huitula. 

Pirkkalaiskirjailijat juhlistavat tämän viikon perjantaina myös 70-vuotisvuotista toimintaansa. Yhdistyksessä on alusta lähtien ollut aktiivisesti mukana myös lasten- ja nuortenkirjailijoita, mm. Aili Somersalo. Nyttemmin yhdistyksen puheenjohtajana toimii myös varhaisnuorten romaaneistaan tuttu Katariina Romppainen. 

Aapinen alkaa aina A:sta

Runoilija Heli Laaksonen Lastenkirjainstituutissa 
Tampereella 8. elokuuta 2013 klo 16, os. Puutarhakatu 11 A, 2. kerros.




Sopivasti ennen koulujen alkua on Tampereella mahdollisuus tutustua Taiteiden yönä Heli Laaksosen kirjoittamaan aapiseen, joka on tietysti nimeltään Aapine (Otava 2013, kuv. Elina Warsta, ilmestynyt myös äänikirjana).  

Kaikille avoimessa tilaisuudessa Laaksonen kertoo Lastenkirjainstituutissa aapisestaan ja tutustuu samalla kernaasti tamperelaisiin lastenkulttuurin toimijoihin.

Runoilija Heli Laaksonen koki 1970-luvun lopun kouluaapisensa ankeaksi. Nyt neljäkymmentävuotias murrerunoilija lähestyy koko lajia omalla tavallaan. Aakkosrunoilla täytyy olla hänen mielestään  oikeaa sanottavaa, kuvituksen luotava värikkäitä maailmoja ja kielen oltava hänen omaa lounaismurrettaan.

– Pedagogisuudesta en ota vastuuta, eihän sunkka kukka hulluka lastas ton kans opeta lukema! sanoi suorasanainen runoilija Aamulehdessä  28.7.2013. 

Instituutissa on myös näytteillä aikaisempia eri vuosikymmeninä ilmestyneitä aakkoskuvakirjoja ja näyttely  Elina Warstan kuvituksista Heli Laaksosen Aapiseen.

Samalla voi ostaa instituutin uuden korttisarjan, joka liittyy 5.9.2013 alkavaan Miten kuvitukseni ovat syntyneet -luentosarjaan.  

Rouva Huulla on ollut pidempään mielen pohjalla itämässä laajempi artikkeli aakkosrunokirjoista. Useampikin lastenkirjailija on laatinut – joko pyynnöstä tai omasta aloitteestaan – aakkosrunokirjoja. Ajan henki ja kasvatuseetos näkyy niistä monin eri tavoin. 

Eli tapaamisiin huomenna instituutissa.

Voiko lastenkirja vahingoittaa lasta?

Tänään alkaneilla ja vielä huomiseen jatkuvilla Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa Sylvään koululla on mahdollista paneutua Lastenkirjainstituutin tahallisen poleemisesti otsikoituun kirjanäyttelyyn TÄTÄ EN LAPSELLE LUE! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja.

Näyttelyssä on mukana 56 lasten- ja nuortenkirjaa, 1800-luvun lopulta tähän päivään. Mukana on kirjoja, jotka ovat oikeasti joutuneet sensuurin hampaisiin jossain päin maailmaa mutta myös paljon kirjoja, jotka ovat ansiokkaasti käsitelleet jotakin rankkaa, kipeää tai vaikeaa aihetta.

Kirjanäyttelyn luettelon sekä sen ansiokkaan ja kiinnostavan esipuheen on laatinut FM Minttu Tervaharju, jonka pro gradu "Poliisit ovat parasta mitä tiedän raparperikiisselin jälkeen". Kiellettyjä aiheita, paheksuttua huumoria ja karnevalistista kapinaa lastenkirjallisuudessa valmistui äskettäin Tampereen yliopiston kirjallisuuden laitoksella.

Tämä kuva oli kouluhallitukselle liikaa. Anna Taurialan kuvitusta Vuokko Österlundin kuvatietokirjaan Ihminen, ihmisiä, vuodelta 1974. 

Suomessa ei ole lastenkirjallisuudessa harjoitettu suoranaista sensuuria. Ainoa kriteerit täyttävä tapaus on Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan kuvatietokrija Ihminen, ihmisiä (Weilin+Göös 1974). Kouluhallitus veti vuonna 1979 pois alakoulujen ympäristöopin oppimateriaalina käytetyn kirjan, jonka yhdyntäkuvaa pidettiin liian uskaliaana. 

Vielä 2000-luvun kynnyksellä katsottiin parhaaksi verhota rakastelu peiton alle. Christel Rönnsin kuvitusta kuvatietokirjaan Lähde lentoon, Iiris, kertomus HIV:istä lapsille, Aids-tukikeskus 1999. 

Häveliäisyyteen päätyi myös kuvittaja Christel Rönns kuvittaessaan Mia Evilammen ja Rita Nygrenin tietokuvakirjaa Lähde lentoon Iris, kertomus HIV:istä lapsille (Aids-tukikeskus 1999). Kuvituskuvassa miehen ja naisen akti on verhottu peiton alle. Tahatonta komiikkaa kuvaan tuo kuitenkin koira, joka tarkkailee tilannetta.

Vihansa vimmassa tyttö manaa kaikki kuoliaiksi Gisela Frisénin ja Per Ekholmin kuvakirjassa Mua niin hirveesti suututtaa, WSOY 1975.

Kuolema on yhä yksi lastenkirjallisuuden suurimmista tabuista. Aiheesta hyvä esimerkki on ruotsalainen kuvakirja, Gisela Frisénin ja Per Ekholmin Mua niin hirveesti suututtaa (WSOY 1975). Tyttö riitaantuu parhaan kaverinsa kanssa ja manaa kaikki lähimmäisensä kuolleiksi.

Veden kuvajainen heijastaa Vesta-Linnean hurjan kuvitelman. Lokit toimivat suojelusenkeleinä ja hiukan miedontavat kuvan hurjuutta. Salla Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin kuvakirjaan Vesta-Linnea mieli mustana, Tammi 2008). 

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea mieli mustana –kuvakirjassa (Tammi 2008) lapsen tummat tunnot saavat niin ikään alkunsa riitaantumisesta leikkikaverien, pienempien sisarusten kanssa. Vesta-Linnea säntää rantakaislikkoon jurottamaan. Hän kuvittelee tilanteen, jossa olisi kuollut, ja kuinka koko perhe silloin kaipaisi häntä ja ymmärtäisi hänen arvonsa ja hyvyytensä.

Rouva Huu ei ole suitsinut omien lastensa lukemia kirjoja. 

Ainoa kirja, jonka katsoin parhaaksi nostaa ylähyllylle lasten leikki-iässä, on Janoschin Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). 

Meillä oli paljon Janoschin kuvakirjoja, joista Oi ihana Panana oli lyömätön suosikki. Urhea pikku räätäli -kuvakirjan  aihio perustuu muun muassa  Grimmin veljesten nimiin kirjattuun satuun. Siinä kerrotaan räätälistä, joka niittää valtakunnassa mainetta lyötyään yhdellä iskulla seitsemän kuoliaaksi. Maineteon yksityiskohdissa unohdetaan kertoa, että kyse oli kärpäsistä, ei ihmishengistä.

Räätälin maine kiirii kuninkaan korviin ja hän palkkaa räätälin joukkoihinsa. Nopeasti satu kääntyykin todeksi: asevarustelua ja joukkotuhoaseita – tuttuja uutisista ja maailmanpolitiikasta:

 Hänellä oli nyt aseita, joita saattoi laukoa tuolilla istuen. Hänen tarvitsi tuskin liikuttaa sormeaan saadakseen hengiltä miljoonia ihmisiä.Kun painoi pientä nappia, oli kaupunki hävitetty. Isompaa nappulaa painamalla pystyi tuhoamaan valtion ja pientä punaista nappia painamalla koko maailman. 

– Saat painaa kaikkia muita nappeja, kuningas sanoi räätälille, mutta punaista, oikealla ylhällä olevaa nappia et saa painaa. Et,  ennen kuin annan luvan.
 

Räätäli tulee toki lopulta järkiinsä, mutta tehtyä ei saa silti tekemättömäksi.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko Lastenkirjahyllyn lukijoilla kokemuksia sellaisista uusista tai vanhoista kirjoista, joita ei soisi lapsien lukevan lainkaan.