Minna Levola: Oma elämäni, 213 sivua. Karisto 2022. Kansikuva Emmi Kyytsönen.
Kehitysromaani on mainio kirjallisuudentutkimuksen termi kuvaamaan romaaneja, joissa keskitytään usein kuvaamaan keskushenkilön sisäistä ja ulkoista, yleensä myönteistä kehitystä ja persoonallisuuden kypsymistä erilaisten myötä- ja vastoinkäymisten kautta.
Monet tyttökirjaklassikot täyttävät kehitysromaanin kriteerit.
Minna Levolan alakoulua päättävästä Lindasta kertova trilogia on mainio esimerkki modernista ja freesistä kotimaisesta tyttökirjasarjasta.
Sarjan osat – Tylsä elämäni, Ujo elämäni ja Oma elämäni – ilmentävät jo nimillään esimurrosikäisen Lindan kasvua, kehitystä ja identiteetin etsikkoaikaa.
Lindan minäkerronta on jälleen terävää.
Tyttö havainnoi lähipiiriään tarkasti:
Käsitttämätöntä, ettei mun äidin ja mun syntymävuoden välissä ole sataa vuotta. Sen koulumuistojen perusteella voisi kuvitella niin olevan. – –
Emmiksen äidillä ei ole ollenkaan vastaavia muistoja. Se muistaa käyneensä jo alakoululaisena mehudiskoissa ja ainakin huulikiilto oli keksitty jo silloin. Mun äiti sanoo, että huulikiilto on kuin liimaa, siihen jää hiukset kiinni. Että se on kauhean epäkäytännöllistä ja hankalaa käyttää. Mulla on siis pikkuisen eri lähtökohdat, ja se alkaa vähitellen ottaa päähän.
Kuutosluokalle siirtyvä Linda päättää ryhtyä käyttämään mustia farkkuja, koska se kuuluu asiaan ja hän ei halua erottua joukosta, vaan olla osa luokan takaseinää.
Linda pääsee Emmiksen kanssa risteilylle, mutta alkutenhon jälkeen laivan palvelut tuottavat pettymyksen, kun tytöt eivät löydä mitään ikäisilleen sopivaa tekemistä: ”Oltiin siis liian vanhoja ja liian nuoria samaan aikaan”.
Linda oppii kuuntelemaan paremmin itseään ja tiedostamaan omat epämukavuusalueensa. Kaikissa kouluaineissa ja harrastuksissa ei ole pakko pärjätä.
Tytär muistuttaa myös äitiään, että ”pääministeritkin on saaneet koulussa huonoja numeroita ja ne on pärjänneet paremmin kuin isä ja sinä. (Vitonen ei ole maailman kamalin asia, katso vaikka uutisia.)”
