Elettiin sitä ennenkin

Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. Kuvittanut Väinö Heinonen. 172 sivua.  WSOY 2025.
 
Jarkko Juselius: Kadonnut kansa. Neandertalien arvoitus. Kuvittanut Anne Muhonen. Pieni Karhu 2024.

 

Koko klaani oli kerääntynyt iltanuotiolle. Kylässä asuu enemmän ihmisiä kuin kahdella ihmisellä on sormia, paitsi tietäjä Ukuralla, jonka toisesta kädestä luolakissa söi muutaman. Enää luolakissa ei kylään uskalla, mutta luola on jäljellä, tai useampikin. Niissä on mukava ja kuiva asua. Sateet eivät haittaa, ja talvellakin on melkein lämmin, tai ainakaan tuuli ei pääse pahasti sisään. Toisinaan he asuvat muualla, vähän siitä riippuen minne isot eläimet vaeltavat. / Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 

Muinaishistoriasta lapsille ja nuorille suunnattuja tietopainotteisia kirjoja on ilmestynyt reilun kymmenen vuoden aikana yllättävän paljon siihen nähden, että aihe edellyttää mittavaa taustatutkimusta. 

 

Roope Lipastin Ihmeellinen jääkausi (WSOY 2019, kuv. Juha Harju) ilmestyi helppolukuisessa Tietopalat-sarjassa. Uuden lastenkirjasarjan avaus, Kivikauden sankarit ja mammuttitulva, harppaa nyt jääkaudesta kivikaudelle.

 

Kuvitus on jyhkeää ja kiteyttää hyvin toiminnallisia 
kohtauksia. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Lipasti ei uuvuta lukijaansa liian yksityiskohtaisella historiallisella faktalla, vaan tarjoilee kiinnostavia detaljeja kivikauden ihmisten elämästä vaivihkaa. 
 

Keskiössä ovat lapset Kivi ja Unna sekä kaksoset Viti ja Baar. 
Unnan vanhemmat ovat kadonneet ja Kivi pitää Unnaa sisarenaan. Kivi yrittää jatkuvasti päteä Unnan silmissä, ja niinpä poika lähtee omin päin uhmakkaana mammuttijahtiin.
 
Klaanin jäsenet liittävät kaksosiin taikauskoa. 
Kylän päällikkönä on Akura, ja hänen kaksosveljensä Ukura on puolestaan samaani. Sama työnjako odottaa myös kaksosia Vitia ja Baaria, mutta soveltuvuus kumpaankin tärkeään tehtävään selviää vasta lasten hieman vartuttua. 

Heimon ykkösmiehet, Akura ja Ukura, kuvataan karrikoiden.
Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Unna ja kaksoset lähtevät Kivin perään, ja yhdessä lapset selvittävät syyn maan tärinälle jäljittäessään mammuttilauman sijainnin. He ystävystyvät laumasta erkaantuneen mammutinpoikasen kanssa ja pelastavat koko kylän joutumasta vedenpaisumuksen alle.
Unnan löytämä luola koituu kaikkien pelastukseksi. Luolasta löytyvä riipus antaa vihjettä siitä, että Unnan kadonneet vanhemmat ovat saattaneet yöpyä siellä joskus.
Näin ylläpidetään jännitystä myös tulevia jatko-osia silmällä pitäen.
 
Väinö Heinosen mustavalkoinen kuvitus luo jännitystä, piirtää komeita maisemia ja leikittelee perspektiiveillä taidokkaasti.

Helppolukuisissa, hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnatuissa kotimaisissa lastenkirjoissa kuvitus on lähes poikkeuksetta neliväristä, mutta Heinosen kuvitus tekee vaikutuksen myös mustavalkoisena. 

Vaihtelevat perspektiivit tuovat kuvitukseen myös 
 tarvittavaa jylhyyttä. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

 

Jarkko Juselius on työskennellyt Yleisradiossa radiouutisten politiikan toimittajana. Vuosina 1981–1986 hän oli Keniassa Nairobissa Yleisradion kirjeenvaihtajana.

Kadonnut kansa, neandertalien arvoitus on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Aiemmin hän on tehnyt muutaman  yrityshistoriikin.  

 

Toisen heimon paremmat keihäät herättävät neandertalilaisissa 
hämmennystä. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

Kirjan väljä taitto ja asiakokonaisuuksien rytmittäminen omille riveilleen ja  kappaleisiin muistuttaa selkokirjallisuutta, mutta kieli itsessään ei silti  täytä selkokielen kriteereitä. 
 
Pieni yleiskielen selkiyttäminen olisi tehnyt terää, esimerkiksi, kun kerrotaan Karakin soittavan karhunluusta tehtyä huilua: ”Hän soitteli sillä / yksinkertaista sävelmää / ja yritti häivyttää ikävän tunnetta, / joka oli seurausta / Eean jäämisestä uusien luokse.” 

 

Lapset väijyvät mammutteja. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

 
Fiktiivisessä tarinassa 45 000 vuotta sitten eläneet neandertalilaiset kohtaavat kehittyneemmät lajitoverinsa, homo sapiensin. Ennakkoluulot, kyräilevä asenne ja vastarinta murenevat lopulta, kun eri heimojen nuoret ihastuvat toisiinsa. 
 
Luonnonmullistukset, mammuttien metsästys ja jatkuva taistelu ruoasta ja hengissä selviämiseestä lyö leimansa ihmisten elämään. 
 
Kirjan toinen osio kertoo faktatietoa neandertalilaisten elämästä, kulttuurista, työkaluista ja aseista. 
 
Anne Muhosen nelivärinen kuvitus on selkeää ja ilmeikästä.

 

Lisää muinaista historiaa lapsille ja nuorille:

 

Andreas Koivisto & Tom Björklund: Ikikallion tarinoita. Mammuteista meidän aikaamme / Urbergets berättelser. Från mammutar till vår tid, Aviador 2023

 

Roope Lipasti & Juha Harju: Ihmeellinen jääkausi, Tietopalat-sarja, WSOY 2021

 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita. Nuoren arkeologin käsikirja, Atena 2019 

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, Avain 2019 

Aino Nissinaho: Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan. Arkeologian opaskirja nuorille. Kuv. Stina Riikonen. Tampereen museot 2013 

Laura Trenter, Erika Kovanen & Henna Kettunen: Maata kaivamaan, Schildt 2001 

Kaija Österlund: Riston retki kivikauteen, kuv. Kaija Österlund, Otava 1970 

Kaija Österlund: Risto pronssikaudella, kuv. Björn Landström, Otava 1973 

Kaija Österlund: Riston retki rautakauteen, kuv. Maija Karma, Otava 1975 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976 

 

”Urut ovat kuin taikalaatikko”

Liisa Lauerma: Villit pillit. Lasten urkukirja. Kuvitus Ismo Rekola.  68 sivua. Lasten Keskus 2007.

 

 

– Mistä niitä urkuja hankitaan, kysyi pikku Jaakko. – Tilaatko netistä? 

 

– Urkuja ei osteta postimyynnistä eikä kaupan hyllyltä, sanoi Bertta ja päästi helisevän naurun. 

 

Lapset eivät olleet aikoihin nähneet häntä näin hyväntuulisena. 

– Urut rakennetaan aina tilaustyönä. Jokainen soitin on ihan omanlaisensa. Olen meilaillut vanhan ystäväni Marcelin kanssa ja minulla alkaa olla jo paljon ideoita.

 

– Bertta-urut, nyökkäsi Pate. – Voin kuvitella. Ja minne ne rakennetaan?

 

– Monitoimitalon juhlasaliin, Bertta sanoi, sulki läppärinsä ja pisti aurinkolasit takaisin nenälleen.

 

 

Joululomalla luin Aino Vähäpesolan yhdellä adjektiivilla ilmaistuna hienovireisen romaanin Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023). Se kertoo nuoresta naisesta, Viivistä, joka saa kustannustoimitettavakseen kirjan urkujen historiasta. 

 

Helsingin Musiikkitalon uudet, viime vuonna edesmenneen säveltäjän Kaija Saariahon aloitteesta hankitut ja osin rahoittamatkin urut vihittiin käyttöön vuoden taitteessa.

 

Mieleeni palautui Liisa Lauerman lasten tarinallinen tietokirja Villit pillit. 

Se on taas hyvä esimerkki siitä, kuinka lapsille tehdään kotimaisia tietokirjoja myös hieman marginaalisemmista aiheista.

 

Erilaisten soittimien joukossa urut ovat aivan oma alalukunsa niiden suuren koon ja erityisen rakenteen ansiosta:

 

– Mutta kukaan ei näe, mitä tapahtuu piilossa urkujen uumenissa: kuinka ilma muuttuu pilleissä säveliksi. Kymmeniksi, sadoiksi, tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Urut ovat kuin taikalaatikko, ja minun taikalaatikkoni taikoo tänään eläimiä, sanoi Bertta.

 

 

Alakouluikäiset lapset, Reeta, Ripa ja Pate, käyvät urkuri Bertan kesäkoulua ja oppivat askartelun ja muun puuhastelun ohessa myös kiinnostavaa tietoa uruista ja niiden rakentamisesta. Uusien urkujen hankkimiseksi järjestetään kansalaiskeräys, ja lapset ovat innokkaasti mukana talkoissa.

 

Bertta konsultoi urkujen rakentamisen yhteydessä myös hyvää ystäväänsä ja kollegaansa Marcelia, joka on Pariisin Notre Damen kirkon urkuri. 

 

 

Uusien urkujen kunniaksi järjestetään tietysti juhlat.
Ismo Rekolan kuvitusta Liisa Lauerman tarinalliseen
tietokirjaan Villit pillit. Lasten urkukirja (Lasten Keskus 2007). 

Lopun tietoisku, Pillistä päähän,  jakaa teknisempää urkutietoutta urkujen rakenteesta ja erityisominaisuuksista sekä niiden soittamisesta. Suomen merkittävimmät urutkin esitellään ja kerrotaan, kuka henkilö tai mikä urkutehdas ne on rakentanut. 

Tieto-osuudessa selviää sekin, mihin tarvitaan viittä lampaannahkaa, jotka Bertta tilaa maanviljelijä Mäkelältä. 

 

Lähdeluettelon lisäksi saadaan  myös Bertan suosituksia hyvästä urkumusiikista.  

 

Liisa Lauerman kirjan lukemisen jälkeen uskon olevan paljon vaivattomampaa houkutella lapsi tai varhaisnuori mukaan urkukonserttiin. Tällä tavoin lastenkirja kannustaa luontevasti taidekasvatukseen.

 

Ismo Rekolan kuvitus on omintakeinen. Pallopäisten ihmishahmojen luomisessa on todennäköisesti käytetty ruiskutekniikkaa. Kasvoissa on tavallaan varjostuksena myös sivuprofiili, myös silloin, kun henkilöitä kuvataan suoraan edestä. 

 

 

 

 

 

 

 

Toiminnallisuuteen houkutteleva lastenruno rönsyilee iloisesti ulos kirjan kansien välistä

Liisa Kallio, Soili Perkiö & Piia Säpyskä: Vallattoman laivan laulut. 70 sivua. WSOY 2023. 

 

 

 

 

Lastenrunous yltää harvoin isoihin painosmääriin ja palkinnoille, mutta mielestäni voi siitä huolimatta puhua oikeutetusti lastenlyriikan uudesta nousuvaiheesta.

 

Vallattoman laivan laulut on monikäyttöisyydessään ja ulokkeisuudessaan todellinen runsaudensarvi: 1) kirjaa voi lukea lastenrunokirjana, josta löytyy yhteensä 10 kuvitettua eri hahmoista kertovaa lastenrunoa. 2) Sitä voi käyttää  lastenlaulukirjana;  kirjan lopusta löytyvät runot Soili Perkiön sävellyksinä ja erillisestä vihkosesta vielä laulut myös kuvionuotteina. Lisäksi 3) kirjasta löytyy kymmeniä askarteluohjeita ja toiminnallisia vinkkejä erilaisiin leikkeihin.  

Esimerkki aukeamasta, johon on koottu vesiteemaan sopivia inspiroivia 
askartelu- ja puuhatehtäviä. Liisa Kallion kuvitusta Kallion, Soili Perkiön ja Piia Säpyskän lastenkirjaan Vallattoman laivan laulut (WSOY 2023). 

 

 

Ja näiden kolmen käyttömahdollisuuden lisäksi kirja tarjoaa vielä raikkaita  ideoita vaikkapa ympäristökasvatukseen, sanataidekasvatukseen ja itsetuntemukseen sekä uuden oppimiseen (tehtäväaukeamilla tyydytetään uteliaan lapsen tiedonjanoa monelta aihealueelta). 

Osa toiminnallisista runoharjoitteista on kuvitettu viittomin. 

Merirosvokapteeni Joonas Auringon laivan purjeissa 
hehkuvat upeat värit. Liisa Kallion kuvitusta Kallion, Soili Perkiön ja
Piia Säpyskän lastenkirjaan Vallattoman laivan laulut (WSOY 2023). 

 

Monikäyttöisyys on tämän kirjan kohdalla pelkästään myönteinen asia: lastenmusiikin ystävä kiinnostuu makustelemaan myös laulujen sanoja eli lastenrunoja, ja kirjaorientoitunut sanojen rakastaja huomaa, kuinka sävelet rikastuttavat lukuelämystä ja antavat runoille siivet.

 

Lastenkirjailija ja -kuvittaja Liisa Kallio ja Sibelius Akatemian musiikkikasvatuksen lehtori, säveltäjä Soili Perkiö ovat tehneet yhteistyötä Pikku Papu -tuoteperheen parissa. Perkiö on säveltänyt Kallion runot lastenlauluiksi. 

Taitavaan tiimiin on saatu myös musiikinopettaja ja lastenkulttuurikoordinaattori Piia Säpyskä Pieksämäeltä, jonka alkuideaan kirjan konsepti pohjautuu. 

 

Runo Aalloilla alla auringon ja kurkistys merenalaisen maailman
yksityiskohtiin tuudittaa lempään tunnelmaan. Liisa Kallion
kuvitusta Kallion, Soili Perkiön ja Piia Säpyskän lastenkirjaan 
Vallattoman laivan laulut (WSOY 2023). 

 

Liisa Kallio on uudistunut kuvittajana viime vuosina. 

Omakustanteisessa aikuisten kuvakirjassa Kädellisten sukua. Piirroksia ihmisyydestä (2023) hän otti haltuun vaativan hiilipiirrostekniikan, joka pääsee oikeuksiinsa alastomien ja muodoiltaan rehevien ihmiskehojen kuvauksessa. 

 

Samankaltaista rentoa irrottelua tunnistan myös Vallattoman laivan laulujen kuvituksista. 

Kallion sekatekniikalla toteuttama kuvitus hyödyntää kollaasia. 

Runoaukeamien värimaailma ja hahmot synnyttävät myös mielleyhtymiä 1960- ja 1970-lukujen lastenkirjakuvitukseen.

 

Herkules-kukon terhakka olemus tuo mieleen 
1960–70-lukujen ikonisen lastenkirjakuvitustaiteen.
Liisa Kallion kuvitusta Kallion, Soili Perkiön ja Piia Säpyskän
lastenkirjaan Vallattoman laivan laulut (WSOY 2023). 

 

Kallio on näyttänyt jo aiemmin taitonsa konstailemattomana riimittelijänä Pikku Papu -kuvakirjoissa.   

Jokainen runo kertoo yhdestä Vallattoman laivan työntekijästä. Herkules-kukolla on aivan erityisen tärkeä tehtävä herättää paitsi laivan asukit myös vastarannalla nukkuvat: 

Herkules-kukolla

tärkeä on tehtävä

herätellä laivassa 

väki aamuviideltä.

 

Kukko kun aavistaa,

että kohta valkenee,

kaulansa se ojentaa

ja komeasti kiekaisee. 

 

Herkules tomera

hoitaa työnsä kunnolla: 

kun se alkaa kiekua

herätään myös rannassa. 

 

Graafiselta ilmaisultaan kirja on monikäyttöisyydestään ja tuhdista annistaan huolimatta tavattoman raikas ja helppokäyttöinen.

22. luukku: Ikivanha ja aina uusi joulupukki monitieteisen suurennuslasin alla

Eero Perunka: Joulupukki. Tuhatvuotinen arvoitus. 345 sivua. SKS 2020.

Eero Perungan tuhti tietokirja joulupukin historiasta alkaa 1700 vuoden takaa.

Rooman valtakuntaan kuuluneessa Pataran kaupungissa syntyi arviolta 270 vuotta jälkeen ajanlaskun alkamisen Nikolaus-niminen poika, jonka erityiset ominaisuudet huomattiin pian ja hänet nostettiin sittemmin pyhimykseksi. 

Perusteellisesti ja silti eloisasti Perunka kartoittaa nyttemmin punanuttuisena kausityön-  ja hyväntekijänä tunnetun joulun lähettilään historiallisia juuria.

Pyhän Nikolauksen hahmo on muuntunut
ajan kuluessa punanuttuiseksi joulupukiksi, jonka ikonisen
hahmon loi 1930-luvulla Yhdysvalloissa Haddon Sundblom.
Hänellä oli vanhempien puolelta juuret Ruotsissa ja Ahvenanmaalla.
Kuvitusta Eero Perungan tietokirjaan
Joulupukki. Tuhatvuotinen arvoitus (SKS 2020).

Perunka on rovanniemeläinen poromies, metsuri, kelorakentaja ja Turun yliopiston projektitutkija yleisen historian ja kulttuurihistorian oppiaineessa.

Ehkä tämän poikkeuksellisen laajan monitoimijuudenkin nimissä hän ottaa toisinaan vapauksia yhdistellä eri aikakausien ilmaisuja aiheuttaen lukijassa näin pientä rykimistä:

--- Sydänkeskiajalla Pyhän Nikolaus -kultille kasvoi vankka jalansija kirkon tapakulttuurissa, ja vuonna 1087 tapahtunutta reliikkien ryöstöä Myrnassa voi pitää eräänlaisena huipentumana tälle hypelle. ---

---- Muiden eurooppalaisten sotiessa ainoaksi oikeaksi kokemansa uskon puolesta olivat hollantilaisten bisnesverkostot 1600-luvulla levittäytyneet kaikkiin ilmansuuntiin. ----

Kiinnostavin esimerkein Perunka havainnollistaa joulupukin hahmon vähittäistä kotiutumista 1800-luvun kirjallisuuteen  ja vähin erin myös  lastenkirjallisuuteen.  

Suomessa Zacharias Topelius on inhimillistänyt joulupukin olemusta samaan tapaan kuin vaikkapa Charles Dickens Englannissa. 

Perungan tyyliin kuuluu tietty mielivaltainen poukkoilevuus: harppauksia ajassa tehdään vuosikymmenten ja -satojen välillä, vaikkapa kun yht´äkkiä analysoidaan Markus-sedän eli Yleisradion pitkäaikaisen radiotoimittajan Markus Raution merkitystä suomalaiselle joulupukkimyytille sekä Niilo Tarvajärven ponnisteluja viedä Suomen Lappi ja joulupukki koko maailman tietoisuuteen. 

Rudolf Koivun kuvituksia Joulupukki-lehteen 1920-luvulta.
Kuvitusta Eero Perungan tietokirjaan 
Joulupukki. Tuhatvuotinen arvoitus (SKS 2020).

Perungan tutkimusmateriaali on ollut arvattavasti valtaisa. 

Hän perustelee lukuisia "sivuttaisliikkeitään" ja monitieteistä lähestymistapaansa aineiston laajuudella ja ulokkeisuudella. 

Työkaluja hän on hakenut muun muassa kulttuurihistoriasta, länsimaisesta filosofiasta,  antropologiasta sekä kirjallisuuden- ja taiteentutkimuksesta. 

Nostalgiaa löytyy myös valokuvakuvituksesta.
Kuvitusta Eero Perungan tietokirjaan 
Joulupukki. Tuhatvuotinen arvoitus (SKS 2020).

Tuhdin opuksen äärellä mietin, olisiko Perunka voinut suitsia valtavaa aineistoaan ja tiivistää tietämystään lukijan kannalta ystävällisempään formaattiin eli kirjoittaa kulttuurihistoriallisia esseitä joulupukin olemuksen ja idean muuttumisesta vuosituhansien aikana.  

Kuvaliitteissä hyödynnetään historiallista kuva-aineistoa, suomalaisten joululehtien kansikuvia ja valokuvia. 

Lisää kirjoja Joulupukin historiasta:

Toim. Pentti Raivio: Joulupukin tarinoita. Kaikki mitä haluat tietää joulupukista, omakustanne 2018

Mervi Koski: Joulupukin kirja. Kaikki mitä haluat tietää joulupukista. Kuv. Mika Kolehmainen. Karisto 2011 

Paula Havaste: Joulupukin tarina, kuv. Riikka Jäntti, Gummerus 2006 

Sinikka Salokorpi: Joulupukin tarina, Otava 1996

Tauno Karilas: Erään joulupukin tarina eli kitlin miehen ihmeelliset vaiheet, Suomen Kirja 1943

Pienen ponin vaiherikas elämä

Päivi Lukkarila: Ponimme Possukka, 144 sivua, Karisto 2020. Kansikuva ja kuvitus Reetta Niemensivu.

Ratsastukseen liittyvää lastenkirjallisuutta julkaistaan edelleen varsin paljon, vaikka samaan aikaan myös eri harrastuksia kuvaavien helppolukuisten tarjonta on kasvanut valtavasti.

Päivi Lukkarila kertoo kevään uutuudessa Ponimme Possukka hänen perheensä omistaman ponin tarinan varsasta lähtien. 

Ponin oikea nimi, Poseidon, juontaa kreikkalaisesta mytologiasta ja tekee paremmin oikeutta ponin olemukselle kuin arkisempi lempinimi. Romaanin lopusta löytyy myös valokuva ”oikeasta” ponista.   

Reetta Niemensivu on hyvin onnistunut
tavoittamaan ratsukon kiintymyksen tunnot.
Reetta Niemensivun kuvitusta Päivi Lukkarilan
lastenromaaniin Ponimme Possukka (Karisto 2020). 

Kerronta keskittyy lähes yksinomaan eläimeen, sen kehitykseen, havaintoihin, omistajien vaihtumisesta johtuviin muutoksiin. Lukujen lopussa annetaan myös syvennettyä tietoa. Lastenromaani kiinnostaakin varmasti alan todellisia entusiasteja, jotka eivät kaipaa niin paljon kaksijalkaisten elämän juonenkäänteitä. 

Dialogi on vähäistä. Osin tämän epätavallisen kerrontaratkaisunkin kautta kirjan taitto on aika raskas aloittelevalle lukijalle. Onneksi riviväli on väljä. Reetta Niemensivun kuvitukset levittäytyvät useimmiten koko sivulle.

Kesän auvoa yhdessä ponin kanssa. Reetta Niemensivun
kuvitusta Päivi Lukkarilan lastenromaaniin  
Ponimme Possukka (Karisto 2020). 

Lastenromaanin fokus onkin ennen muuta eläinten oikeuksien kunnioituksessa. Vaikka ponin omistajat vaihtuvat, kaikki ajattelevat aina itselleen vaikeissakin päätöksissä ennen kaikkea eläimen parasta. 

Näiltä osin Ponimme Possukka tekee kunniaa myös koko lajityypin aloittajalle, Anna Sewellin Black Beautylle  (1877, 1. suom. Pulska musta: hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomana, 1895). 

Lisää kotimaisia heppakirjoja aloitteleville lukijoille:

Pirjo Suvilehto & Maria Russo: Pepi ja eläinpuiston Pritney, N-Y-T-NYT 2016 

Jaana Levola: Heppapoika, Avain 2016, selkokirja

Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger: Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen ABC, Aula &Co 2016

Mervi Heikkilä: Ponikesä, kuv. Marianne Mäki. Avain 2015

Reetta Niemelä & Emmi Jormalainen: Uljas-sarja, Otava, v:sta 2015

Päivi Lukkarila: Venla-sarja, Karisto  2011–2014 

Satu Heimonen: Sonja-sarja, Mäkelä, v:sta 2013 

Venla-Maria Uutela: Keppihevosten maailma, Pieni Karhu 2010; Keppihevosten varusteet, Pieni Karhu 2013 

Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Tikkumäki-kuvakirjat, v:sta 2011

Riitta Uusitalo: Armi, pieni hevostyttö, Tammi 2002.

Ylistyksiä väreille ja niiden vivahteille

Ella Brigatti: Sängynaluskansa: Pensseli on punainen. 1–3-vuotiaiden värikirja. Kulttuurikioski 2019.

Sanon usein, että kaikkein yksinkertaisin katselukirjakin on lapselle aina tietokirja. 

Nykyisin ilmestyy paljon tietokirjoja jo taaperoille. 

Sängynaluskansan Vihne-otus levittää innoissaan maalia.
Ella Brigatin kuvitusta kuvakirjaan
Pensseli on punainen (Kulttuuriosuuskunta 2019). 

Ella Brigatin neljän kirjan ”värisuora” Pensseli on punainen, Pensseli on sininen, Pensseli on vihreä ja Pensseli on keltainen on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieneen tilaan voi saada monenlaista tietoa pientäkin lasta kiinnostavaan pakettiin. 

Pandastakin tulee Vihneen luovan työn tuloksena punainen.
Ella Brigatin kuvitusta kuvakirjaan Pensseli on punainen
(Kulttuuriosuuskunta 2019). 

Brigatti ei tyydy ihan pelkistettyyn värioppiin, vaan innostuu leikittelemään väreillä myös vähän railakkaammin. 

Värikirjat kuuluvat Brigatin  Sängynaluskansa-kirjatuoteperheeseen ja niissä esiintyvät myös Vihne ja Metri-kissa. 

Viimeisellä aukeamalla voidaan vielä yhdessä muistella eri
aukeamien värejä. Ella Brigatin kuvitusta kuvakirjaan 
Pensseli on punainen (Kulttuuriosuuskunta 2019). 

Olen jo pitkään kerännyt työhuoneen hyllylle kiinnostavia väreihin liittyviä kuvakirjoja. 

Tässä keräilyn satoa: 

Emma Virke: Niilo ja Nille. Missä ovat värit? Suomentanut Juhani Lindholm, Alvina 2015.

Pimeässä värit ovat menneet piiloon, mutta nouseva aurinko herättää ne taas eloon. Väreihin tutustutaan luonnonilmiöiden kautta yhdessä Nille-nallen ja Niilon kanssa. 

Inger ja Lasse Sandberg: Musta ja Valko ja kaikki muut, suomentanut Jaana Nikula, Läsrörelsen ja Tre Sandberg 2012.

Maa on jaettu kahtia, mustaan ja valkoiseen, mutta eräänä päivän muuri murtuu ja värit sekoittuvat kohtalokkain seurauksin. Onneksi perhoset keksivät keinon palauttaa mustan ja valkoisen lisäksi muutkin värit maailmaan. 

David Melling: Loiskun värit, suomentanut Raija Rintamäki, Mäkelä 2017.

Loisku-ankka oppii piilosleikin lomassa värejä. Opetelluista väreistä syntyy lopulta sateenkaari! 

Ulf Löfgren: Väritrumpetti, suomentanut Marja Kemppinen, Otava 1973

Olli-poika ostaa käytettyjen tavaroiden kaupasta trumpetin, mutta se onkin oikeasti värejä ilmaan syytävä taikatrumpetti! 

Trumpetin pienistä väripilvistä sukeutuu uusia värejä.    

Michael Grejniec: Mistä värit tulevat, suomentanut Anja Ylönen, Lasten Keskkus 1992.

Maassa, jossa pieni poika asuu, ei ole lainkaan värejä. Kirjan voi ajatella ottavan kantaa nyt niin ajankohtaiseen ilmastonmuutosta käsittelevään keskusteluun:

”Asukkaat ovat hakanneet metsänsä pois ja hävittäneet niittynsä rakentaakseen taloja ja teitä. Pian planeetalla ei ollut jäljellä ainuttakaan elävää kasvia. Kaikki oli harmaata, kaikki värit olivat kadonneet.” 

Pieni poika pääsee unessa kaukaiselle planeetalle. Siellä hänelle esitellään maailman kaikki värit ja poika on niistä aivan hurmioitunut. Mies antaa pojalle kotiin viemisiksi kolme rasiaa, joiden sisällön poika sirottelee ilmaan. 

Väreistä kertovia kuvakirjoja on ollut esillä Lastenkirjahyllyssä myös aiemmin, huhtikuussa 2016, Yllin kyllin väriterapiaa -nimisessä arviossa.