Lue jos uskallat: Tikahtunut tiikeri saa lastenrunon svengaamaan

Hannu Hirvonen & Erika Kallasmaa: Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hullunhauskoja kummitusloruja. 84 sivua. Tammi 2026.

Runokuvakirjoja ilmestyy nykyisin paljon. 

Sen on huomannut myös Runousyhdistys Karhu ry, joka ryhtyy jakamaan Tanssiva karhu -runopalkinnon kupeessa joka toinen vuosi palkintoa lastenlyriikalle. 

Pikkukarhu-palkinnon ehdokkaiksi on jo aiemmin syksyllä nimetty Anna Elina Isoaron Tavara-avaruus (WSOY 2025, kuv. Mira Mallius), Heli Laaksosen Ilone (Orava-kirjat 2025, kuv. Elina Warsta) ja lastenlyyrikkona vasta debytoineen Anni Tanskasen Sillä aikaa koulussa (Tammi, kuv. Johanna Ilander). 

Merkille pantavaa on, että sama raati päättää sekä aikuis- että lastenlyriikan Karhu-palkinnoista. 

Pidän ratkaisua lyriikan ominaislaatua kunnioittavana, kun eri kohderyhmille suunnattua lyriikkaa arvioidaan samoilla kriteereillä.

Erika Kallasmaan kuvitus ammentaa vaikutteita Meksikon
kuolleiden juhlan kuvastosta ja hahmoista. Kallasmaan kuvitusta
Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan Tikahtuneen tiikerin tapaus
ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja (Tammi 2026).

Tikahtuneen tiikerin tapaus on kirjasyksyn täräyttävin lastenrunokirja. 

Hannu Hirvosen ja Erika Kallasmaan yhteistyö näyttää ja kuulostaa saumattomalta.

Hannu Hirvosen tuotannolle on tyypillistä absurdius ja kielileikit. 

Hän on selvästi erityisen viehättynyt kummituksista, sillä myös edellinen oma lastenrunokokoelma  Hui hai hajamieli (Karisto 2017, kuv. Pia Sakki) kertoi kummituskaupungin asuttamista aaveista. 

Hirvoselta on ilmestynyt myös Salla Savolaisen kuvittama runotarina Salaperäistä, tuliperäistä (Karisto 2007).

On kiinnostavaa, että nykyiset lastenlyyrikot ottavat jo varsin vapautuneesti kantaa Kirsi Kunnaksen lamauttavaan perintöön. 

Muistan, kuinka Kaija Pispa (nyk. Löytty) kertoi Prinssi Pipariksi -runokokoelmansa (WSOY 1985) ilmestyttyä, että Kunnaksen mainetta ja laatua oli vaikea ylittää. 

”Kuutamon kukkia” -runossa Hirvonen viittaa Kunnaksen lisäksi myös suomalaisen lastenlyriikan varhaiseen pioneeriin, Immi Helléniin: 

Kummitusmummo niityn laidalla

katselee pikkuista lasta, 

joka kuutamon kukkia

kimppuunsa kerää

eikä herkeä hoilaamasta

niitä lauluja Immin

tai virsiä Kirsin,

joissa sanat niin hauskasti helää.

Niin kummitusmummotkin 

lauluissa vielä

saa lapsuuden kesiä

elää. 

Erika Kallasmaa on kuvittanut useamman Laura Ruohosen lastenrunokokoelman. 

Tikahtuneen tiikerin runojen nimet on painettu samalla fontilla (tai käsintekstauksella) kuin Ruohosenkin runokirjoissa. 

Hirvosen runoissa on nonsensen svengiä: kieltä väännellään ja käännellään ja iloitaan sen elastisuudesta. 

Tavutetussa runossa ”Luukas on luukasa” havainnollistuu mainiosti kielen rytmi ja tempo, äänteellinen kikkailu.

Luuranko Luukaksen irtonaisuus näkyy hauskasti myös kuvituksessa. 
Erika Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026).

Tietyn teeman mukaan kootuissa lastenrunokokoelmissa on usein tapana antaa lapselle – ja runoja ääneen lukevalle aikuiselle – kirjallisuuskasvatusta siinä mielessä, että runoissa vaivihkaa esitellään erilaisia runouden alalajeja.

"Avaruuskoirat"-sikermän Hirvonen on kirjoittanut  japanilaisen tankarunon kaavalla. 

Kokoelman mahtuu useampi rooliruno (esim. ”Taidemaalari Ville Fallen-Falleraa” , ”Säveltäjä Hipelius”, ”Mielikuvituskaksoset” ja ”Hirvittävä Hääppönen”).  

Muutamassa runossa leikitellään myös kuvarunouden mahdollisuuksilla (esim.”Vielä yksi taika”). 

Kallasmaa tekee meheviä tyyppejä: tässä säveltäjä Hipelius.
Erika Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026). 

Hirvonen on myös mieltynyt kysymään ja ihmettelemään runoissaan. Tämäkin on yksi lastenlyriikassa toistuva maneeri, joka parhaimmillaan virittää lapsen virittäytymään runouden meditatiiviselle taajuudelle: 

Arvoitus

Laulussa meri ja taivas ja kuu,

tyyntynyt laineitten rauhattomuus,

Kukaan ei huuda, kukaan ei puhu,

korvissa kuiske vain, 

kaislikon suhu.

Kysymys: Mikä laulu?

Vastaus: Hiljaisuuden pauhu. 

Erika Kallasmaan pikimusta väriskaala ja tyylitellyt hahmot tekevät 
runokokoelmasta modernin kokonaistaideteoksen. 
Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026). 

Erika Kallasmaalla on eittämättä ollut hauskaa Hirvosen runojen visuaalistamisessa. 

Kallasmaan sekatekniikalla toteuttama kuvitus assosioi retrohenkisessä muoto- ja värikielessään 1950–1960-luvulle.  

Kallasmaa sanoutuu päättäväisesti – Hirvosen tavoin – irti ajatuksesta, että lastenrunouden tulisi olla sievää ja ympäripyöreän herttaista. 

Rohkeat kuvakulmat ja muotokieli ja yllättävät, tummat ja rouheat väriskaalat tukevat Hirvosen runojen räyhäkkyyttä  ja anarkistista ilmaisua.    

Kokoelma on runsas ja yltäkylläinen – jopa siinä määrin, että  muutaman runon olisi voinut kokonaisdramaturgian kärsimättä karsia pois.

Lasten ja aikuisten todellisuus ja fantasia limittyvät kiehtovassa kuvakirjassa

Ellen Strömberg & Hanna Klinthage: Karmiva komero. 36 sivua. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2026. Alkuteos Mosters garderob, Schildts & Söderströms 2026. 

Ellen Strömbergiltä on tänä vuonna ilmestynyt peräti kaksi kirjaa lapsille ja nuorille. 

Nuortenkirjan Syksy on syvältä arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 

Strömbergin ensimmäinen kuvakirja on syntynyt yhteistyössä ruotsalaisen kuvittajan Hanna Klinthagen kanssa. 

Ruotsinkielinen alkuteos Mosters garderob on saanut paljon lakonisemman nimen Arja Kanteleen suomennokseen verrattuna. 

Karmiva komero virittää lukijan ja katsojan anturit herkiksi jo tummasävyisellä  kansikuvallaan, jossa valokiila siilautuu ylhäältä antaen huomiota kirjan keskushenkilölle Erkalle.

Erkka ja hänen pikkusiskonsa Miisa ovat aina kerran viikossa hoidossa tätinsä Helmikin ja tämän puolison Olavin luona, kun vanhemmilla on joogaa. 

Sisarukset vilkuttavat  joogaan lähteville vanhemmilleen.
Erkan pikkusisko Miisa on Helmikki-tädin sylissä. 
Hanna Klinthagen kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin
kuvakirjassa Karmiva komero (S&S 2026).  

Helmikin ja Olavin kotona asuu pelkästään aikuisia. Yhtä huonetta Helmikki kutsuu lastenhuoneeksi, vaikka sitä käytämme ainoastaan Miisa ja minä. Äiti on varoittanut ettei lapsista saa kysyä mitään, ettei Helmikille tulisi paha mieli. Minäpä kuitenkin kysyin, eikä hän ollut millänsäkään.

Täti selittää, että huoneessa on ennen asunut kaksi lasta, Hannu ja Kerttu, mutta ”pirut, sellaiset pikku hirviöt, olivat hotkaisseet heidät molemmat”.

Lasten ja aikuisten erilainen todellisuus ja fantasiat lomittuvat toisiinsa. 

Asioita ei selitetä puhki, mikä tuo kuvakirjaan pienen makaaberin sävyn. 

Rationaali aikuinen lukija voi tulkita, että lasten täti ja puoliso eivät hartaasta halustaan huolimatta ole saaneet lapsia, jolloin lapset hotkaisseet pirut rinnastuvat keskenmenoihin.  

Aivan yhtä todennäköinen selitys voi olla sekin, että tädiltä yksinkertaisesti puuttuu kokonaan suodatin siilata sukulaislapsille liian jännittäviä fantasioita miedommiksi.

Erkan ja Miisan vanhemmat ovat menossa ystävän häihin, ja lapset on tarkoitus viedä  yökylään tädin ja Olavin luokse. 

Asia hiertää jo valmiiksi Erkkaa ja hän avautuu ajatuksistaan isälle, joka ymmärtää monia asioita äitiä paremmin.  

Isä lupaa puhua Erkan peloista Helmikin kanssa. 

Erkan pelkoa ei kyseenalaisteta: tummat varjot
kuvastavat pojan kokemaa pelkoa ja hämmennystä.
Hanna Klinthagen kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin
kuvakirjassa Karmiva komero (S&S 2026).

Yökyläilyyn liittyy paljon hauskoja aktiviteetteja, kuten ruokailu ravintolassa. Illalla  katsotaan lasten valitsema elokuva ja syödään herkkuja. 

Illan tullen Erkan on silti vaikea nukahtaa, ja komerossa rapistelevat piruhirviöt pääsevät valloilleen. 

Helmikki-täti tulee huoneeseen ja kertoo raikuvasti nauraen pirujen häippäisseen pois edellisellä viikolla.

– Siis jonnekin muualle vai? minä varmistin. 

– Jep. Latelin niille suorat sanat, ilmoitin ettei täällä enää voi asua, kun te tulette yökylään. Teitä ei saa syödä, kielsin sen ehdottomasti! Pirut päättivät muuttaa alakerran naapuriin, siellä on kahdeksan tai yhdeksän tenavaa, joista voi miltei huomaamatta hotkaista muutaman.

Helmikki toteaa vielä, että hänessä ja Erkassa on paljon samaa: heillä on molemmilla erinomainen mielikuvitus: 

– Joskus siitä voi koitua harmia. Voi keksiä että pelkää jotain tai voi  unohtaa ettei joku juttu olekaan totta. Yleensä mielikuvitus kuitenkin tuottaa iloa. – – 

Jännitys lievittyy tädin turvallisessa kainalossa. Hanna Klinthagen
kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin kuvakirjassa
Karmiva komero (S&S 2026).

Klinthagen ilmeikkäät lapset ja aikuiset täyttävät olemuksellaan ja raajoillaan koko aukeamat. Kuvituskuvien asettelu tuntuu ensikatsomalta välillä jopa huolimattomalta, mutta toisella katsomalla kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. 

Guassitekniikka mahdollistaa sävyjen koko kirjon. Guassi sopii myös hyvin muuttuvien mielialojen ja tunnelmien kuvaamiseen.   

Kuvakirjoissa työstetään nyt poikkeuksellisen paljon erilaisia pelkoja. 

Karmiva komero poikkeaa perinteisistä kuvakirjoista lapsi- ja aikuispsykologiallaan. 

Kirja ei kenties ”avaudu” ensilukemalta, mikä tässä tapauksessa on mielestäni jopa hyvästä.

Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen Kaksi tätiä nimeltä Veera (WSOY 2023) työstää samankaltaisia teemoja, mutta ilman tulkinnanvaraa. 

Kuvakirja kertoo sisaruksista  Esteristä ja Viljamista. Heillä on kaksi tätiä,  joilla ei kummallakaan ole lapsia. 

Myös tämän kirjan arvio löytyy Lastenkirjahyllystä.

 

Tunnelmaltaan vangitseva kuvakirja lähimmäisenrakkaudesta

Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. 64 sivua. WSOY 20026.

Käännettyjen kuvakirjojen valikoima on Suomessa kaventunut koko 2000-luvun ajan. 

Enää ei pidetä tärkeänä seuloa käännöskirjoihin edustavia, kiinnostavia, korkeatasoisia tai omasta kotoperäisestä tarjonnasta olennaisesti poikkeavia teoksia. 
 
Isot yleiskustantamot keskittyvät entistä hanakammin tarkasti brändättyihin kuvakirjasarjoihin. 

Monen hahmon varaan rakennetun kuvakirjasarjan vetoapuna ovat myös muut mediat (lastenohjelmat, mobiilipelit, animaatiot, elokuvat). 

Hyviä esimerkkejä vaikkapa Ryhmä Hau- ja Metsämarja Aittokosken Pikkuli-sarjat. 
 
WSOY perusti pari vuotta sitten uuden sarjan, jossa julkaistaan palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta. 

Sarjassa on julkaistu jo kuusi teosta, joista kolme kuvakirjaa, yksi sarjakuva ja kaksi nuortenkirjaa.
 
Olen jo useaan otteeseen kiinnittänyt Lastenkirjahyllyssäkin huomiota siihen, että virolaisessa lastenkirjallisuudessa on aivan erityinen viisto huumori, jonka kaikki vivahteet eivät välttämättä edes avaudu muunkielisille lukijoille.
 
Triinu Laanin ja Marja-Liisa Platsin kuvakirja Luuranko-Juhanin loppuelämä on jälleen hyvä todiste virolaisen lastenkirjallisuuden ominaislaadusta.
 
Jo kuvakirjan kansi hätkähdyttää. 

Pitkä työura koulussa anatomian havaintovälineenä tulee päätökseensä.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin tekstiin kuvakirjassa 
Luuranko-Juhanin loppuelämä (WSOY 2026).

Vaaleanpunaista, yliviivaustusseista tuttua sähäkkää yhtenäistä taustaväriä vasten on kuvattu groteski luuranko, jossa kiipeilee lukuisia kotiloita. 

Luurangon voi tulkita hymyilevän hampaat yhteen puristettuina. Sympaattinen vaikutelma syntyy luurangon tervehdykseen nostetusta kädestä.
 

Tarinan alkuasetelma on absurdi ja jopa makaaberi, mutta se synnyttää silti lukijassa oitis halun samastua luurangon tuntoihin.
 
Luuranko, jolla ei vielä kirjan alussa ole nimeä, on tehnyt pitkän uran koulun anatomian tuntien havaintovälineenä. 

Ajan myötä ja vanhemmiten se – tai hän – kuitenkin uupuu isossa koulussa: 
 

Hän vanheni, hajosi monesta kohtaa, eikä tahtonut enää työskennellä luurankona. Hänen suurin haaveensa oli päästä eläkkeellä olevaksi luurangoksi. 

 

Juhani karkottaa myös mummon ja papan pihapiiriin
tunkeutuneet rosvot. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin

 tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

Luurangon onneksi eräs koulun opettajista keksii soittaa tutulleen, vanhalle papalle, joka ottaa mieluusti ”luu-ukon” kotiinsa eläkepäiviä viettämään.
 
Kuvakirja koostuu lyhyistä, erikseen nimetyistä luvuista, joissa seurataan Juhaniksi nimetyn luurangon kotiutumista papan ja mamman maatilalle. Miltaltaan kuvakirja on puolet tavanomaista kuvakirjaa  pidempi, 64 sivua. 

Vanhukset ottavat luurangon avosylin ja empimättä osaksi pienperhettään. 

Pappa antaa sille jopa vanhan juhlapukunsa, jonka rinnuksissa on kaksi kunniamerkkiä. Niistä toinen on saatu ahkerasta verenluovutuksesta ja toinen taitavasta traktorilla ajamisesta.
 
Vaikka Juhani ei mitään puhukaan, se toimii silti eri tavoin mamman ja papan terapeuttina ja koulii myös lapsenlapsia voittamaan esimerkiksi pimeänpelkoaan. 

Juhani pääsee myös savusaunaan ja vilvoittelee muun väen kanssa lumihangessa. 

Juhanin tekemä lumienkeli on kaikkien mielestä kaunein! 
 
Papalla on haave, että hän voisi kuollessaan päästä samaan arkkuun Juhanin kanssa. 

Mummo ei tyrmää ajatusta, mutta sitten käykin yllättäen niin, että mummo kuolee ensin: 
 

Suru hellittää pikkuhiljaa, mutta papan ei tee mieli enää puuhailla kesäkeittiössä. Hän muuttaa Juhanin paikan lopullisesti sisätiloihin. Kun lehmukset alkavat kukoistaa, pappa tajuaa, että enää ei ole mammaa keräämässä hänelle puista kukkia. Hänen pitää kerätä ne itse. 

Lehmuksenkukkia on paljon, ja pappa levittelee niitä uuninpankon päälle kuivumaan. Hän keittää tuoreista lehmuksenkukista kannullisen teetä ja juo sitä Juhanin kanssa kesäkeittiössä. Lehmustee maistuu pehmeältä kuin mamman kanssa yhdessä vietetty elämä.

"Lehmuspehmusteet", keksii pappa, ja se kuulostaa aivan taikasanalta. Hänestä tuntuu, että niin kauan, kuin se sana on olemassa ja joku vielä osaa sen lausua, kaikki on hyvin. "Lehmuspehmusteet", toistaa Juhanikin.

 

Hyvästit mummolle. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu
Laanin  tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

 
Triinu Laanin salaviisas tarina kertoo elämänkierrosta, pitkästä parisuhteesta ja lähimmäisenrakkaudesta tavalla, joka puhuttelee samanaikaisesti eri sukupolvia. 

Marja-Liisa Platsin harmaan lukuisia sävyrekistereitä tavoittava ja taidokas  lyijykynäkuvitus myötäilee tarinaa, mutta vaaleanpunainen tehosteväri toimii erityisen säväyttävästi.  

Tulkintani mukaan sen tarkoituksena on lempeästi hiukan tuupata lukijan ja katsojan ajatuksia absurdiin lempeyteen.
 
Heli Laaksosen suomennoksessa hänelle tyypillinen lounaismurre pääsee esiin dialogissa.  
 
 
WSOY:n palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta -sarjassa ilmestyneet teokset vuodesta 2024:
 

Arndis Thórarinsdóttir & Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari, suom. Marjakaisa Mathiasson, WSOY 2024 / nuortenkirja
 
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan, suom. Kati Valli, WSOY 2025 / sarjakuva
 
Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme, suom. Helene Bützow, WSOY 2025 / nuortenkirja
 
Baek Heena: Taikakaramellit, suom. Riina Vuokko ja Janne Tynkkynen, WSOY 2025 / kuvakirja
 
Iva Bezinović-Haydo & Hana Tintor: Missä on Vedran? suomentanut Boris Vidovic, WSOY 2026 / kuvakirja
 
Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. WSOY 2026 /kuvakirja
 
 
 

Mörköterapiaa kahdessa kuvakirjassa

Maryam Razavi & Saara Obele: Mimi ja mörkö, Otava 2025.
 
Elina Hirvonen & Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpää: Mörön oma kirja, Tammi 2025. 
 
 

 
Maryam Razavi on suomalainen malli, stylisti ja juontaja, joka muutti pikkulapsena iranilaisten vanhempiensa kanssa Suomeen. 

Razavin ensimmäinen lastenkirja, kuvakirja Mimi ja Mörkö  on saanut alkunsa Razavin oman lapsen peloista. 
 
Leikki-ikäinen Mimi tuntee olonsa äkkiä turvattomaksi omassa kodissa:

Sillä on isot silmät, valtavat pyöreät korvat, värikkäät sotkuiset hiukset, iso suu, isot hampaat ja pitkä häntä, jonka päässä on oranssi tupsu.

Aamulla herätessä tuttu ja turvallinen koti tuntuu äkkiä olevan
Mimin mielestä vinksallaan sinne tunkeutuneen oudon tyypin takia.
Saara Obelen kuvitusta Maryam Razavin tekstiin kuvakirjassa
Mimi ja mörkö (Otava 2025).

 

 

Äiti suhtautuu tyttären ilmoitukseen asiallisesti. 

Jospa otus  suostuisi näyttäytymään, kun äiti ja Mimi järjestäisivät olohuonediskon? Isäkin valmistaa mörkösmoothien.
 
Pelkoon suhtaudutaan  siis rationaalisesti ja arkisesti.

Kukaan ei kyseenalaista Mimin mielikuvitusta saati mörön olemassaoloa. 

Illan tullen Mörkö on tullut jo niin tutuksi, että Mimi järjestää sille petipaikan vuoteensa ja isosiskon sängyn väliin. 

Pelkoa liennytetään  isän aloitteesta mörkösmoothiella!
Saara Obelen kuvitusta Maryam Razavin tekstiin kuvakirjassa 
Mimi ja mörkö (Otava 2025). 

 

Lastenkirjailijoina debytoivien julkkisten kirjoja kustannustoimitetaan omien havaintojeni mukaan kevyellä kädellä ainakin tekstin pituuden suhteen. 

Siinä missä monien ”ammattikirjailijoiden” kuvakirjatekstit ovat jo sopivan kompakteja, niin julkkisten tekstin mittaa ei – syystä tai toisesta –  samassa mitassa säädellä.
 
Saara Obelen kuvitustyylissä on sekä värityksen että hahmojen suunnittelun osalta tunnistettava ripaus 1980-luvun retronostalgiaa.

 

Elina Hirvosen ja Mervi Lindmanin kuvakirjassa Prinsessa Rämäpää ja mörkötaika (2024) esiintynyt mörkö on saanut aivan oman kuvakirjan. Se tekee samalla vaivihkaisesti esilehdeltä löytyvän Muumipappa ja meri -muumikirjan  sitaatin kautta kunniaa myös Tove Janssonin muumikirjojen Mörölle. 

Hirvosen ja Lindmanin luoma Mörkö-hahmo haluaa oikoa siihen liitettyjä uskomuksia ja ennakkoluuloja.
 
Mörköä myös närästää se, että lasten oletetaan olevan tietynlaisia, niin luonteeltaan kuin kiinnostuksen kohteiltaankin. 

Mörön lähestymisyritykset lasten kanssa menevät mönkään, 
kun lapsiin on iskostunut mörön pelko. Mervi Lindmanin
kuvitusta Elina Hirvosen tekstiin kuvakirjassa Mörön oma kirja
 (Tammi 2025). 

 
Mörkö saa kuitenkin huomata, että lujaan piintyneiden ennakkoluulojen kumoaminen on vaikeaa ja hidasta. 

Mörkö on kiertänyt ympäri maailmaa, ja päätyy lopulta Suomeen ja Prinsessa Rämäpään sängyn alle.

Lapsen ennakkoluulottomuus ja rohkeus ”piirtävät” Mörön näkyväksi: 

 
Minusta tuli pehmeä, värikäs ja iloinen. Sain takaisin kaiken, minkä olin satojen vuosien aikana menettänyt. 

 
Mervi Lindmanin humoristinen ja yksityiskohtien täyttämä kuvitus liudentaa pelkoa ja jännitystä.

Tässä vaiheessa sekä Mörön että lapsen pelkokertoimet
ovat jo asettuneet ja molemmat ottavat rennosti. Tarkkasilmäinen
voi pongata lastenhuoneen lattialta myös Tove Janssonin
Muumipappa ja meri -kirjan. Mervi Lindmanin
kuvitusta Elina Hirvosen tekstiin kuvakirjassa 
Mörön oma kirja (Tammi 2025). 

Kirjan lopussa on vielä täytettävä ystäväkirja, johon lapsi voi kirjoittaa itse tai aikuisen avustamana omat tietonsa.
 

Pelkojen sanoittaminen auttaa aina

  

J. S. Meresmaa & Meria Palin: Minä en pelkää, 33 sivua, Enostone 2024. 

 

 

Tässä jälleen yksi hyvä todiste siitä, kuinka lastenkirjallisuus reagoi nopeasti ajan ilmiöihin ja sanoittaa niitä tavalla, joka havahduttaa lapsen ohessa myös aikuista.

 

Viime päivinä on uutisoitu taajaan siitä, kuinka vuoden vaihtumisen kunniaksi ammutut ilotulitusraketit aiheuttavat koirille paljon tuskaa ja ahdistusta.

 

J. S. Meresmaan ja Meria Palinin kuvakirja Minä en pelkää  työstää pelkoja kahdesta suunnasta. 

Lola-tytöllä on syntymäpäivä vuoden viimeisenä päivänä ja siksi hän rakastaa ilotulitteita.

 

Viisivuotissyntymäpäivänään hän saa – aikuisen avustuksella – ampua oman raketin ilmaan. 

 

Uutta vuotta otetaan vastaan ystäväperheen luona. 

Lolan juhlamieltä verottaa kuitenkin se, että perheessä on koira. 

Lola voittaa pelkonsa ja löytää kellarista
alavireisen Bobon. Meria Palinin kuvitusta J. S. Meresmaan
tekstiin kuvakirjassa Minä en pelkää (Enostone 2024).

 

Lolan tavoin Bobo-koirakin pelkää. Lola löytää Bobon kellarista, jossa on hämyisä valaistus ja taustalla soi rauhoittavaa musiikkia. 

 

Lola samaistuu koiran tuntoihin ja päättää, että hän ei halua ampua syntymäpäivärakettia ilmaan:

Ei sellainen, mikä 

tuottaa toisille tuskaa, 

ole oikeasti kaunista. 

 

Hauska taitollinen oivallus, jossa uusi ystävyys sinetöityy aukeaman
keskelle, kun lapsi ja koira lyövät kättä päälle yhteisymmärryksen
merkiksi.  Meria Palinin kuvitusta J. S. Meresmaan
tekstiin kuvakirjassa Minä en pelkää (Enostone 2024).

Kotimaisessa kuvakirjakuvituksessa ei enää ole yhtä tunnistettavaa ja "suomalaiskansallista” kuvitustyyliä. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että perinteisillä ns. käsityönä toteutetuilla tekniikoilla  tehtyjä kuvituksiakin viimeistellään digitaalisesti.

Meria Palinin kuvitus tuo mieleeni brittiläisen kuvakirjakuvituksen perinteen ja yhtäältä myös Raymond Briggsin Lumiukko-animaation pelkistetyn tunnelman tyyliteltyine ihmishahmoineen. 

Palin on valmistunut kuvittajaksi Cambridge School of Art -koulusta 2019. Rouhea väriliitu havainnollistaa hyvin sympaattisen tarinan humaania viestiä.

 

Meresmaan niukka teksti ilmaisee olennaisen sävykkäästi, esimerkiksi kun kerrotaan Lolan rakastavan ”niin paljon ilotulitteiden valokukkia talvisella taivaalla”. 

Kauneutta ja säkenöintiä löytyy myös ilman pauketta ja rätinää.
Meria Palinin kuvitusta J. S. Meresmaan tekstiin 
kuvakirjassa Minä en pelkää (Enostone 2024). 

 

Sopivan lyhyt ja ilmaisuvoimainen teksti ja eloisa kuvitus ovat saaneet rinnalleen rauhallisen taiton. Tosin tekstin keskittäminen tai tasaus oikeaan reunaan tuntuu välillä joutavalta kikkailulta.

Entistä useammin kuvakirjoissa annetaan kuvitukselle vetovastuuta välillä tekstittömällä aukeamalla. Meresmaan ja Palinin kuvakirjassa on kaksi peräkkäistä aukeamaa, joissa luotetaan kuvan kertovaan voimaan. 

Taitollisiin oivalluksiin kuuluu myös kuvakirjan alun ja lopun sisäkansien kuva-aiheet: alussa esitetään aukeaman äärilaidoilla pelokkaat keskushahmot ja lopussa Bobo ja Lola lukevat yhdessä kirjaa.

 

 

 

 

Ihanat, kamalat ja hyödylliset ötökät

 

Anneli Kanto & Noora Katto: Kastehelmi Virtanen ja ötökät. 32 sivua. Karisto 2023. 

 

 

Anneli Kannon ja Noora Katon jo 14 osaan karttunut Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarja on todennäköisesti syntynyt monella tapaa onnellisten tähtien alla. 

 

Konsepti on tehty hyvin aikaa kestäväksi ja laajaa lukijakkuntaa kiinnostavaksi. Näillä eväillä sarjasta on sukeutunut yksi kirjastojen lainatuimmista kotimaisista kuvakirjasarjoista.

 

Kannon oivallus kuvata viiden eri-ikäisen sisaruksen arkisia edesottamuksia on olennainen innovaatio: usein alakouluikäiset karsastavat – aivan syyttä! –kuvakirjaformaattia. 

Virtas-sarja soveltuu erinomaisesti jo lukemaan oppineen sisaruksen ja vielä lukutaidottomien alle kouluikäisten pikkusisarusten yhteiseksi lukukokemukseksi.  

Sarjan eri osissa arkiset edesottamukset ratkotaan useimmiten sisarusten joukkovoiman avulla. 

 

Kastehelmi Virtanen ja ötökät työstää perheen kuopuksen ötökkäkammoa. 

Isosisko Vilma pyrkii parhaansa mukaan liennyttämään Kastehelmen pelkoa toukkia, matoja, kärpäsiä, hämähäkkejä, hyttysiä, ampiaisia, muurahaisia, leppäkerttuja ja koppakuoriaisia kohtaan.  

 

Tässä vaiheessa Kastehelmi suhtautuu vielä hyvin
epäilevästi isosiskonsa hyvää tarkoittavaan luonnon ihmeiden
esittelyyn. Noora Katon kuvitusta Anneli Kannon tekstiin
kuvakirjassa Kastehelmi Virtanen ja ötökät (Karisto 2023).

Vilma on orientoitunut luonnon tutkimiseen ja yrittää innostaa siihen myös pikkusiskoaan. 

Mikroskoopin kautta pienet hyönteiset näyttävät hienoilta, kompostissa kuhisee elämää, siiroja, kuoriaisia, toukkia ja matoja. 

Myös  mehiläisillä on tärkeä tehtävä pölyttäjinä. 

 

– Ötökät ovat hyödyllisiä. Ei niitä kannata vihata.

– En vihaa ötököitä, Kastehelmi ilmoittaa.

– Inhoan niitä.

 

– Jos luontoa ei kunnioita, luonto kostaa, Vilma opettaa.

 

Noora Katon kuvitustyyli ilmentää hahmojen äärimmäisestä
 pelkistämisestä huolimatta hyvin tunnetiloja. Katon kuvitusta
Anneli Kannon tekstiin kuvakirjassa Kastehelmi Virtanen ja ötökät 
(Karisto 2023).

Unessa Vilma pääsee pikkiriikkiseksi kutistuneena tutustumaan hyönteisten elämään ihan ruohonjuuritasolla. Ja niin vain mieli muuttuu, ja Kastehelmi valpastuu tarkkaamaan siskonsa vanavedessä lähiluontoa suurennuslasin kanssa. 

 

Olennainen osa Virtas-sarjan menestyksestä selittyy Noora Katon selkeällä, värikkäällä ja eloisalla kuvitustyylillä. Sen kuvakieli muistuttaa  lasten suosimia digianimaatioita.

Kirjan omisteet tai inspiraation lähteiden paljastaminen ovat selvästi yleistyneet lastenkirjoissakin. Kanto ja Katto osoittavat kiitoksensa Franz Kafkalle ja tämän Muodonmuutoksia-romaaninsa päähenkilölle Gregor Samsalle.