Joskus on hyvä vaihtaa näkökulmaa

Tuutikki Tolonen & Maria Vilja: Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa. 48 sivua. WSOY 2026.

Maria Vilja on ollut viime vuosina tavattoman tuottelias kuvittaja. 

Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt kaksi omaa kuvakirjaa Juuli, isoveli ja viisi vadelmaa (WSOY) ja Ilmapallokivi (Karisto).

Omien kuvakirjojen lisäksi hän kuvittaa myös toisten kirjoittamia kuvakirjatarinoita. 

Hänen tyylistään löytyy piirteitä ruotsalaisesta modernista lastenkirjakuvituksesta, joka esittää lapsen siekailematta ulkonäöltään siloittelemattomana ja jopa vähän rumana. 

Samankaltaista karrikointia löytyy Maria Sannin ja Jenny Lucanderin kuvakirjakuvituksista.   

Samanlaiset veljekset, ikäerosta huolimatta. Maria Viljan
kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinassa sisarukset Havu ja Roopertti ovat kyllästyneet aikuisten heille antamiin toimijarooleihin. 

Veljekset kokevat olevansa olemukseltaan ihan samanlaisia, mutta silti aikuiset kohtelevat heitä eri tavoin. 

Eronteko korostuu erityisesti poikia paljon hoitavan mummun puheenparressa:

Kun mummu ottaa Havun syliin, hän sanoo:

Sinä olet pikkuinen kultavauva,
palleroinen,
pulleroinen.

Kun mummu ottaa Roopertin syliin,
hän sanoo: sinä olet taitava ihana
pitkäkoipi,
isopoika,
hankisääski.

Mummun syli on avara ja hellyyttä riittää, ikään katsomatta.
Maria Viljan kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

Hurmaavasti Vilja näyttää aukeamalla, kuinka mummu ottaa – jopa seisaaltaan! – yhtä varmaotteisesti myös pitkäkoipisen isoveljen tiukkaan halaukseen.

Veljekset päättävät niin sanotusti vaihtaa paikkaa, ”muuttua toisikseen”.

Roopertilla on vähän tukalaa Havun syöttötuolissa
ja Havun mielestä puuroannos on ylimitoitettu.
Maria Viljan kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

Mummu ei näytä huomaavan mitään, mikä vähän poikia ihmetyttää.

Kun Roopertti sitten herää  aivan liian aikaisin päiväunilta, Roopertti paljastaa veljesten jekutuksen. 

Mummu laittaa silmälasit päähän ja on heti juonessa mukana. 

Itse asiassa hänkin haluaisi olla joskus ”joku muu”.

Maria Viljan kuvitus havainnollistaa konkreettisesti roolileikin
seurauksia. Mummulla on aika tukalat paikat Havun pinnasängyssä. 
 Viljan kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

… ja sitten höynäytetäänkin Havua, joka ihmettelee miksi Roopertilla on mummun villatakki ja hän häärää keittiössä.

Kuvakirjatarinan ”opetusta” ei alleviivata lapsen saati kirjaa ääneen lukevan aikuisen tarpeisiin, vaan paljon jätetään itse hoksattavaksi. 

Viimeisellä aukeamalla Roopertti kirmaa iloisena jalkapallokentälle ja Havu on simahtanut väliin jääneille päiväunilleen mummon syliin.
 

Maria Viljan Juulista ja isoveljestä kertova oma sarja (Juuli, isoveli ja hurja liuku  ja Juuli, isoveli ja viisi vadelmaa, WSOY 2025 ja 2026) työstää niin ikään  sisarusten välisiä suhteita.    

Lisää kuvakirjoja, joissa vaihdetaan rooleja:

Thomas Brunstrøm & Thorbjørn Christoffersson: Sallin isä ei halua olla aikuinen, suom. Sirpa Alkunen, Kvaliti 2025

Anna Krogerus & Erika Kallasmaa: Muttinen ja äiti, WSOY 2019

Richard Hamilton & Babette Cole: Jos minä olisin sinä, suom. Raija Viitanen, Kustannus-Mäkelä 2008

Gunilla Bergström: Lennä, Mikko Mallikas, suom. Kaija Pakkanen, Tammi 1997

Jeanne Willis & Tony Ross: Lemmikki-ihminen, suom. Sinikka Sajama, Kustannus-Mäkelä 1996

Huolenpito on tärkeä supervoima

Heli Koskinen & Sini Nihtilä: Superäiti. 37 sivua. Kustannus-Mäkelä 2026.

Perhedynamiikkaan liittyvät aiheet ovat lisääntyneet lastenkirjoissa. 

On jopa perusteltua sanoa, että lapsen arkea kuvataan nykyisin aiempaa maanläheisemmin ja entistä paremmin samastumiseen houkuttelevalla tavalla.

Lapsiperheköyhyyden kuvaaminen on sekin arkipäiväistynyt, joskin valtaosaa lastenkirjojen koteja asuttavat vielä kahden vanhemman vakavaraiset perheet. 

Heli Koskisen ja Sini Nihtilän Superäiti kertoo äidin ja pojan pienperheestä, jossa on taloudellisesti tiukkaa mutta tunteiden ja huolenpidon tasolla ei kitsastella. 

Koulussa keskustellaan vanhempien ammateista. Tosin lasten tekemät johtopäätökset vanhempiensa ammateista eivät ehkä ole aivan todenmukaisia.

– Mun isä on autonkuljettaja. Se lähtee joka aamu autolla töihin ja tulee sillä illalla takaisin. 

– Mun äiti on sanoittaja, kun se aina sanoo mitä minä sanoin. 

– Äiti korjaa tietokoneita. Ensin se huutaa, kun se rakkine ei toimi, ja sitten se soittaa jonnekin, ja lopulta kone alkaa toimia.  

– Isä on koodari. Mä luulen, että se on niin kuin kirjailija, mutta se kirjoittaa tekstiä salakielellä.  

 

Äidin hoivatyö sairaalassa näyttäytyy Milolle todellisen supersankarin
työnä. Sini Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Samassa hengessä Milokin kertoo oman äitinsä olevan superäiti: äiti nimittäin lähtee aina yöaikaan pelastamaan ihmisiä. 

Luokkakavereiden mielestä äidin ammatti kuulostaa todella coolilta.

Milolla on pian syntymäpäivät, ja hän haaveilee kellopuhelimesta ja kaverisynttäreistä maksullisessa tapahtumapuistossa. 

Äiti torppaa kuitenkin suunnitelmat: 

– Ei meillä ole varaa viedä koko luokkaa Simon Leikkimaahan, hän sanoo hiljaa. – Mutta jos kutsuttaisiin pari kaveria meille ja ostettaisiin kilo karkkia? 

– Mutta opettaja sanoi, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle.

Poistotuotteiden ja tarjousten löytäminen ruokakaupassa vaatii
nopeutta ja hyvää havainnointikykyä. Sini Nihtilän
kuvitusta Heli Koskisen tekstiin kuvakirjassa Superäiti
 (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Milosta on jännittävää väijyä kaupassa alelaputettuja tuotteita, ja niiden turvin pystytäänkin järjestämään isot kaverisynttärit. 

Milo kokee olevansa koulussa pikemminkin tarkkailija; hän ei edes halua olla huomion keskipisteenä. Siksi hän jännittää erityisen paljon, tulevatko kaikki luokkakaverit syntymäpäiville.

Heli Koskinen kuvaa sydämellisesti Milon pienperheen tukiverkostoja. 

Kun äiti lähtee hoivatyöhön sairaalaan yövuoroon, mummo tulee heille aina yöksi. 

Sini Nihtilän kuvituksessa pienperhe näyttäytyy yhteen hiileen
puhaltavana tiiminä. Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Sini Nihtilän kuvitus tavoittaa keskushenkilöiden katseisiin ja ilmeisiin paljon rakkautta ja välittämistä. 
 
Koskinen on aiemmin kirjoittanut lapsille ja varhaisnuorille tietokonepelaamiseen keskittyvää Zeta-sarjaa (Kustannus-Mäkelä v:sta ,2022, kuv. Mari Luoma). Superäiti on hänen ensimmäinen kuvakirjansa.

Superäidin asetelmissa on paljon samaa kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2019). 

Siinäkin päähenkilölapsi tekee nimittäin  päätelmiä isänsä työnkuvasta tavalla, jonka voi tulkita joko realistiseksi tai mielikuvitukseen perustuvaksi.

Runokuvakirjat kannustavat möyrimään metsässä

Heli Rantala & Elina Johanna Ahonen: Havupalat. Runoja kuusista, tutuista ja uusista. 54 sivua. Kumma Kustannus 2026.

Kati-Annika Ansas & Jonna Jylhä: Voihan vahvero, sanoi kantarelli. 40 sivua. Avain 2026.

Nykylasten suhde lähiluontoon ei synny enää yhtä mutkattomasti kuin ennen. 

Vanhempiakin saatetaan neuvolan kautta muistuttaa, että aivan pientä taaperoakin kannattaa jo ”altistaa luonnolle” ja kasvattaa samalla lapsen vastustuskykyä. 

Nämä kaksi uutta, teeman mukaan koottua runokuvakirjaa  todistavat jälleen nasevasti, kuinka ketterästi lastenkirjallisuus reagoi ajan ilmiöihin. 

Ällistyttäminen ja oudot näkökulmat ovat aina varma keino herättää lasten mielenkiinto. 

Heli Rantalan ja Elina Johanna Ahosen Havupalat, runoja kuusista, tutuista ja uusista hätkähdyttää jopa aikuista: Suomessa kasvaa monenlaisia kuusilajeja!

Kirjanpainajatoukka toivoo suhteellisuudentajua siihen kohdistuneeseen halveksuntaan. Elina Johanna Ahosen kuvitusta Heli Rantalan kuvarunokirjaan Havupalat. Runoja kuusista, tutuista ja uusista (Kumma Kustannus 2026). 

Karri kirjanpainajatoukka johdattaa lukijan kuusitietouteen. 

"Luonnonlaki"-runossa se myös penää itselleen maineenpalautusta:

– – myönnän sen,

olen tuholainen,

kuusten pahin painajainen.

En tahtois olla paha,

mut mullakin on maha, 

joka pitää täyttää. 

Tää pattitilanteelta näyttää. 

Metsän eläimet seikkailevat kuusimetsässä, joten mukana on myös perinteisiä  luontorunoja. 

Elina Johanna Ahonen personoi erilaisia kuusia, mutta onnistuu lisäksi  tavoittamaan sienien lajityypilisiä piirteitä.

 

Käärmekuusella on poikkeuksellisen pitkät havunoksat, mistä laji
on saanut nimensäkin. Elina Johanna Ahosen kuvitusta
Heli Rantalan kuvarunokirjaan Havupalat. Runoja kuusista,
tutuista ja uusista (Kumma Kustannus 2026). 

Erilaisista kuusista kertovat runot sisältävät myös tutkittua tietoa helposti omaksuttavassa muodossa. 

Heli Rantalan esitystapa on selkeä ja inspiroi kuusiin hurahtanutta lasta etsimään lisää tietoa myös muualta, mikä on aina hyvän lasten tietokirjan ominaisuus. 

Eri kuusilajikkeiden lisäksi esitellään erilaisia luonnonoikkuja, kuten tuulenpesäkuusi ja pöytäkuusi eli metsän kuninkaan mukaan nimetty tapionpöytä.

"Kuusenkerkkä"-nimisessä runossa kerrotaan:

– – Kuusi on kutiamaan herkkä,

mutta sen naurusta ei synny hikka

vaan kerkkä, jos toinenkin.

Pörröisiä pampuloita puhkeaa puuhun,

joille voi antaa muiskuja tai sujauttaa suuhun.

Kuusenkikatus kielellä

pitää pirteällä mielellä. 

Heli Rantalan poljennoltaan harkitut ja ääneen lukemiseen houkuttavat runot huokuvat metsän meditatiivista rauhaa.

Satavuotias kuusi ei nimittäin enää vähästä hätkähdä. 

Pitkän elämänkokemuksensa painokkuudella se toteaa, kuinka puut ovat koko elämän elinehto.

Viimeisessä runossa muistutetaan vielä – – ”Kun puut ympärillä havisee, /pahat pöpöt pelosta vapisee.”

Heli Rantalan tavoin myös Kati-Annika Ansas on lastenlyyrikkona ensikertalainen.  Aiemmin hän on kirjoittanut tietokirjoja, runoja aikuisille ja yhden nuortenromaanin Tuhkataivas (Oppian 2021). 

Tänä syksynä sienestäjää odottaa metsässä poikkeuksellisen runsas sienisato. 

Voihan vahvero sopii mainiosti myös uutta harrastusta vasta aloittavalle aikuiselle.

Eri sienilajeista kertovien runojen kupeessa saa nimittäin tietoa niiden otollisimmasta kasvuympäristöstä. 

Jonna Jylhä tavoittaa kuvituksessaan eri sienilajien tunnistettavan olemuksen lisäksi myös vahvaa karakteristiikkaa. 

Esimeriksi Jylhän tyylittelemä valkokärpässieni viestii jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan, että siitä on hyvä pysyä erossa. 

Pieni faktalaatikko sivun alalaidassa vielä korostaa sienen sisältävän maksaa vahingoittavaa solumyrkkyä. 

Mustatorvisienen olemuksessa on klassista tyyliä.
Jonna Jylhän kuvitusta Kati-Annika Ansaksen runokuvakirjaan
Voihan vahvero,sanoi kantarelli (Avain 2026).

Mustatorvisienestä kertovan runon kuvitus esittää sienen ylväänä trumpettina. 

Nurmimaamunan pyöreys houkuttaa astumaan sienen päälle, minkä seurauksena ilmoille pääsee pölisevä ”paukku”. 

Runo palautti oitis mieleeni lapsuudesta tutun yllätyksen! 

 

Tietoa saadaan niin korvasienen kasvupaikasta kuin
yleisemmin sienikunnastakin. Jonna Jylhän kuvitusta
Kati-Annika Ansaksen runokuvakirjaan Voihan vahvero,
sanoi kantarelli (Avain 2026).

Kuusikirjassa oppaana on kirjanpainajatoukka ja  sienikirjassa sieniin hurahtanut mummi johdattaa lukijaa parhaille apajille. 

Jonna Jylhän kuvituksessa näkyy myös toisinaan mummin kaverina lapsenlapsi, vaikka  hänen eläytymistään ei runoissa juurikaan kuvailla. 

Myös Ansaksen ja Jylhän sienikirjassa penätään olemassaolon oikeutta inhotuille hirvikärpäsille, hyttysille, punkeille ja etanoille.  

Lisää lastenkirjoja sienistä ja sienestyksestä:

Leo & Tuuli Humina: Utelias varvas ja sienimetsän salaisuus, Otava 2026

Katariina Heilala, Tove Jansson & Anni Pöyhtäri: Muumimamman sienikirja, WSOY 2023

Jenni Rope: Pallen ja Monkon kumma päivä, Etana Editions 2017 

Tittamari Marttinen & Marjo Nygård: Riemukas metsäretki. Kustannus-Mäkelä 2015

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja. Professori Funguksen kadonneet muistiinpanot, Karisto 2014 

Jussa Lehtinen: Lakkisakki-sarja, kuv. Jukka Salo ja Topi Ruotsalainen, Kustannus-Mäkelä 2014–2016

Tuula Korolainen &  Leena Lumme: Kantarelli, sanoi Elli. Lasten oma sienikirja.  Lasten Keskus 1997.   

 

 

 

Juhannusmuistoja kahden aikatason kuvakirjassa

Lotta-Sofia Saahko & Christel Rönns: Lotta ja Pappa 4: Juhannustanssit, 32 sivua, Tammi 2026.

 
Koska juhannus on ”oikeasti” vasta tänään, niin nyt on sopiva ajankohta lukea Lotta-Sofia Saahkon ja Christel Rönnsin juhannuksen juhlinnasta kertova kuvakirja.
 
Ääriviivaton kuvitustekniikka on etenkin digikuvittamisen vanavedessä tullut kuvakirjoissa entistä yleisemmäksi. 

Hyvin tyylitelty kuvitus voi haitata hahmottamista, jos kuvituksen muotokieli ja värimaailma  poikkeaa perinteisestä.
 
Rönnsin selkeärajaisen kuvituksen hahmottamisessa ei tätä haastetta ole, mutta silti hän on viisaasti päätynyt kansikuvassa rajaamaan keskushahmot, Lotan ja Papan, käyttämänsä mustan ääriviivan lisäksi vielä hieman paksummalla valkoisella viivalla.
 
Toinen hauska oivallus liittyy kuvakirjan alun ja lopun tapettiaukeamiin. 

Ensimmäisessä kuvataan Lotan papan lapsuuden juhannuksen viettoa ja lopussa näytetään Lotan ja papan juhannuksen juhlintaa grillin ja järvimaiseman äärellä.
 

Pappa ihmettelee Lotan punattuja huulia ja  mummon vanhoja
tanssikenkiä. Christel Rönnsin kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon
tekstiin kuvakirjassa Juhannustanssit (Tammi 2026).  

Pappa yllättää Lotan peilin edestä keikistelemässä, huulet punattuina ja mummon vanhat korkokengät jalassa. 

Pian ilmenee, että Lotta on ihastunut Maxiin.
 

–    Onko Max mielitiettysi? pappa kysyy ja pyyhkii punat Lotan kasvoilta. 
–    Mitä se edes tarkoittaa? Lotta on ihmeissään.
–    Että sinä taidat vähän tykätä siitä, pappa kiusoittelee.
–    Älä! Ethän sinä ymmärrä sellaisista asioista mitään! Lotta vastustelee.
–    Ai minäkö en ymmärrä rakkaudesta! Usko pois, minä tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu.

 
Näin päästään aiempien Lotta ja Pappa -kuvakirjojen tapaan siirtymään papan muistoihin. 
 
Pappa kertoo lapsuutensa kuumasta kesästä, jolloin perhe oli jo joutunut lähtemään Karjalasta evakkoon. 

Kohtaaminen heinäpellolla, papan ihastuksen kohde Kirsti
punaisessa mekossaan aukeaman oikealla puolella. 
Christel Rönnsin kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon 
tekstiin kuvakirjassa  Juhannustanssit (Tammi 2026).  

Papan perhe oli paikallisen maanviljelijän heinäpellolla nostamassa heinää seipäälle. 

Vieras tyttö ihastuu papan komeaan lauluääneen, ja alun hämmennyksen jälkeen papaltakin löytyy enemmän sanoja, kun hän muistaa kiertävän kulkukauppiaan neuvot tyttöjen hurmaamiseen. 

Kohtaaminen huipentuu kylän väen yhteisiin juhannustansseihin.  

Kylän väen yhteiset juhannustanssit, jolloin pappakin rohkaistuu
lähestymään Kirstiä. Christel Rönnsin kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon
tekstiin kuvakirjassa Juhannustanssit (Tammi 2026).  

 
Saahkon ja Rönnsin kuvakirjasarja esittää eri sukupolvet luontevasti, joskin vähän ihanteellisesti rinnakkain. 

Kuvakirja virittää varmasti myös ikäihmisiä muistelemaan oma lapsuuttaan ja nuoruuttaan.   

 

 

Isoäidin kanssa saa leikkiä itsensä läkähdyksiin

Leena Järvenpää: Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia yhteisiin hetkiin. Kuvitus Ilon Wiklandin aiemmin julkaistuja kuvituksia eri teoksista. Graafinen suunnittelu Riikka Turkulainen, 133 sivua. WSOY  2026.

 

Toivon, että lapset leikkivät paljon ja joka päivä. Leikit uusiutuvat koko ajan ja muuttavat muotoaan. Joskus olen huolissani siitä, että lapsia viedään niin paljon kaikenlaisiin huvituksiin ja elämyspaikkoihin. Leikkiminen vaatii aikaa ja rauhaa. Aikuinen voi tuoda moneen leikkiin uutta ulottuvuutta viemättä tilaa lapselta.

 
Lastenkirjoissa isovanhemmilla ja erityisesti isoäideillä on edelleen tärkeä tehtävä. 

Mummit myötäelävät ja tukevat lapsen kohtaamia suruja ja pienempiäkin vastoinkäymisiä usein jopa lapsen omia vanhempia paremmin. 

Perimätiedon välittäminen sukupolvelta toiselle ei ehkä ole enää yhtä tärkeää kuin aiemmin, mutta sillekin on yhä paikkansa. 
 
Leena Järvenpää vastasi eläkkeelle jäämiseensä saakka Tammella erityisesti kuvakirjojen kustannustoimittamisesta. Sitä ennen hän työskenteli lastentarhanopettajana.
 
Järvenpää päivittää usein sosiaaliseen mediaan kohtaamisiaan eri ikäisten lastenlastensa kanssa. 

Hänellä on hurmaava tapa kertoa tositarinoita yhtäältä naiivisti ja silti lasta kunnioittaen – tyyli pysyy aina samana, olipa kyse erilaisista oivalluksista, lapsenlapsen uusista taidoista,  leikki-ideoista, lastenlasten kanssa toteutuneista yhteisistä matkoista tai toistuvista rituaaleista. 

Leena Järvenpää onnistuu kiteyttämään päivityksiinsä yleispätevää iloa ja yhteisöllisyyttä.
 
Ei siis ihme, että Järvenpään isovanhemmuuden konsepti on päätynyt myös kirjaksi. 

Hieman harhaanjohtavasti Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia yhteisiin hetkiin on saanut takakanteensa yleisten kokoomateosten kirjastoluokan 04. 

Onneksi kirjastoilla on mahdollisuus sijoittaa kirja myös muihin luokkiin, Pirkanmaan kirjastoissa se löytyy esimerkiksi perhesosiologiasta sekä liikunta, pelit ja leikit -kirjastoluokasta.
 

Mummoloista löytyy nykylapsen näkökulmasta paljon
aarrearkkuja. Ilon Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026). 

Kirjan visuaalisena markkinointitäkynä ovat ruotsalaisen Ilon Wiklandin (s. 1930) kuvitukset. 

Wikland tunnetaan Suomessa parhaiten Astrid Lindgrenin tuotannon kuvittajana. 

Suuri osa Järvenpään kirjan kuvituskuvista ei ole Suomessa entuudestaan tunnettuja, joten sikäli kuvituksella on myös uutuusarvoa.  

Todennäköisesti kirja kiinnostaa siis myös Wiklandin kuvitustuotannosta kiinnostuneita bibliofiilejä, jotka haluavat kokoelmiinsa kaikki kuvittajan Suomessa ilmestyneet teokset. 

Ilon Wiklandin herkät ja värikylläiset luontokuvat ovat
Suomessa vähemmän tunnettuja. Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026). 

 
Anteliaasti Järvenpää jakaa  parhaat leikkivinkkinsä, ideansa , perhepiirissä syntyneet traditiot ja havaintonsa. 
 
Esimerkiksi yksi suosituimmista leikeistä on ollut toimistoleikit erilaisina variaatioineen: 
 

Leikin myötä meistä tuli ammattileikkijöitä. Leikimme leikin takia, katsomme leikin maailmaan. Leikkimisellämme ei ollut minkäänlaista hyötytarkoitusta. Se oli oikestaan tarkkaan ajateltuna turhaa. Sellaistahan leikin pitäkin olla. Usein olimme ihan uupuneita kerätessämme tavarat  laatikkoon leikin päätyttyä. Laatikko on tänäkin päivänä kellarin hyllyllä, aina on löytynyt joku, joka haluaa yrittäjäksi.

 
Kaksi Järvenpään lastenlasta asuu perheineen Sveitsissä, joten kirjasta löytyy myös vinkkejä etäisovanhemmuuden ylläpitämiseen.
 
Painotus on kesäisissä kohtaamisissa, leikeissä ja seikkailuissa, joista suuri osa paikantuu Järvenpään perheen kesämökille Saimaan rannalle. 

Saimaannorpan uhanalaisuus ja suojelu konkretisoituvat
Saimaan rannalla sijaitsevassa kesäpaikassa. Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026). 

Lopuksi virittäydytään joulunviettoon. 

Antaumuksella ja seikkaperäisesti Järvenpää kertoo, kuinka hänelle ja hänen miehelleen on tullut tavaksi viedä koko lapsenlapsikatraansa joulun alla yhteiselle matkalle.

Onnistuneen matkan toteutuminen edellyttää tarkkaa  ennakkosuunnittelua. Järvenpää esimerkiksi edellyttää majoitus-  ja ravintolapalveluilta lasten erityistä huomioon ottamista. 

On helppo uskoa, että Järvenpään yhteydenotot ovat jättäneet myös yrittäjiin lähtemättömän jäljen, nimenomaan hyvässä mielessä!

Isovanhempien yksi olennainen tehtävä on hemmotella lapsenlapsiaan, mutta sen voi tehdä myös maltillisesti ja ekologisesti. 

Paljonpuhuva esimerkki on kirjan luku "Meidän iso palju". 

Järvenpään lapsenlapset haikailevat kesämökille paljua: 

Lapset toivovat silloin tällöin, että meilläkin olisi mökillä palju. He kysyvät, vaikka tietävät hyvin, mitä vastaan. Asetun kasvot Saimaalle päin ja levitän käsivarteni: siinä on teille oma palju, ihan teitä varten, olkaa hyvä! Tämäkös heitä naurattaa joka kerta. 

Saimaan iso palju. Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026).  

 
Isovanhemmuus kilpistyykin usein vuotuisiin  juhlapyhiin, mutta toisaalta leikkivinkeissä ja perhetarinoissa Järvenpää tuo esille myös sen, kuinka vaivatonta tavalliseen arkeenkin on tehdä lapsen aidon kohtaamisen kautta silattu kultareunus.

 

”Tiedän miltä kaipaus tuntuu”

  

Elina Komulainen: Kaisla ja kallisarvoiset kääröt. Kuvittanut Tanja Riutta. 46 sivua. Kaarna Kustannus 2026. 
 
 

Näin haikealta minusta ei ole tuntunut vielä koskaan aikaisemmin. Tunnen pientä hiljaista tärinää koko kehossani. Se liikkuu kohti varpaita. Välillä kohti sormenpäitä. Se muljahtelee vatsassani. Tunnen, miten sydämeni poukkoilee levottomasti aivan kuin se haluaisi vaihtaa paikkaa mummun sydämen kanssa. Kaikesta huolimatta minun on hyvä olla siinä. En haluaisi olla missään muualla nyt niin paljon kuin siinä. En haluaisi koskaan päästää irti mummun kädestä. Silitän mummun kaunista ihoa. Mummu lepää silmät kiinni. Piirrän mummun kämmenelle hieroglyfejä. Kuusen. Kukan. Auringon. Linnun. Tähden. Sydämen. Mummu hymyilee. 

 
 
 
Harvoin koen tärkeäksi palata karttuvien lastenkirjasarjojen myöhempiin osiin, mutta aina joskus nosto on tarpeen. 
 
Suomessa ilmestyy nyt niin paljon kohelluksen, huumorin ja äkkikäänteisen juonen varaan sommiteltuja sarjoittuneita lastenkirjoja, että verkkaisemmat ja lapsen arkisia tuntoja kuvaavat realistispohjaiset lastenkirjat ovat vaarassa jäädä kokonaan katveeseen.
 
Elina Komulaisen kahdeksanvuotias Kaisla tuli tutuksi jo viime vuonna ilmestyneessä sarjan avausosassa Kaisla ja kissankäpälä. 

Siinä kerronnan fokus oli perhedynamiikan epätasapainossa, joka juontui isoveljen masennuksesta.

Onneksi Kaisla sai tukea mummultaan, kummiltaan ja Raita-kissalta. Mummun rakkaus kasveihin korostui jo tässä ensimmäisessä sarjan osassa. 
 
 
Toisessa vast ikään ilmestyneessä jatko-osassa Kaisla ja kallisarvoiset kääröt mummun vointi on jo hiipumassa, mutta Kaislalla ja mummolla on hyvä yhteys, jota pidetään yllä myös postin kautta lähetettyjen kirjeiden ja piirustusten avulla. 

Mummu opettaa Kaislalle paljon uusia pihapiirin kasvien nimiä ja esittelee myös kasvionsa, herbaarion.
 
Lastenpsykologina työskentelevä Komulainen sanoittaa kauniisti lapsen surua isovanhemman kuoleman jälkeen. 

Kohtaus, jossa Kaisla koskettaa luontevasti ja rakkaudentäyteisesti mummuaan vain vähän kuoleman jälkeen, on tavattoman kaunis ja konkreettinen: 
 

Niin kuin lakastuneita kukkasia voi hellästi ja varoen koskettaa, voi koskettaa myös mummua. Tämän mummu on minulle opettanut. Kun mummu ei enää hengitä, silitän hänen kättään. Mummun kädet lepäävät siinä kauniisti päällekkäin. Mummun iho on kuin kauneinta papyrusta. Kallisarvoisinta. – – 

Samalla intensiteetillä Komulainen kuvaa myös surun hidasta taittumista ikäväksi:
 

Mummun kuoleman jälkeen talvi on pitkä ja tummansininen. Kuuset ovat paksun lumen peitossa. Rungot ovat jäähileessä. Minusta tuntuu, että kaikki on peitelty valkoisen, hiljaisen peiton alle. Olen itsekin kuin talvihorroksessa. Makaan usein lumihangessa. Hanki on täynnä siipien jälkiä. Teen talven aikana hangelle satoja lumienkeleitä. Kaipaus ja suru tuntuvat voimakkaasti joka puolella kehoani niin kui pakkasen puraisut poskipäissä. 

 
Seuraavana keväänä ja kesänä Kaislan surua liennyttää se, että hän piirtää kasveja ja muistelee samalla  mummon niihin liittyviä opetuksia.
 

–  Vaalit kauniisti mummun muistoa, äiti kiittää.
–   Kuljet mummun jalanjäljissä, isä kiittelee.
 

Tanja Riutan sävyissään heleän pastellinen kuvitus taltioi lapsenlapsen ja mummun kohtaamisia ja heille tärkeitä esineitä ja asioita.