Hellyttäviä ja siksi niin tärkeitä kuvakirjoja

Sam McBratney: Arvaa mikä on maailman paras paikka. 64 sivua. Suomentanut Anneli Heimonen. WSOY 2012.

Jutta Langreuter & Stefania Dahle: Kaikista rakkain. 28 sivua. Suomentanut Maisa Tonteri. Lasten Keskus 2012.










Lapsen ja aikuisen välisestä hoivasuhteesta ilmestyy nykyisin poikkeuksellisen paljon lämminhenkisiä kuvakirjoja.

Onko niille havaittu nykyisin erityistä tarvetta, kun kiire lyö leimansa lapsiperheen arkeen?

Vanhemmat eivät välttämättä aina muista hokea rakkauttaan lapsilleen, mutta siksi onkin hyvä että lastenkirjoissa tehdään niin entistä useammin ja painokkaammin.

Sam McBratneyn & Anita Jeramin Arvaa kuinka paljon sinua rakastan on poikinut useita rinnakkaisteoksia näyttämö-, palapeli- ja pahvikirjaversioineen.

Suomennoksen uusin laitos on ilmestynyt Egmontin kustantamana viime vuonna.









Iso Pupu ja sen poikanen seikkailevat nyt Arvaa mikä on maailman paras paikka –kuvakirjassa neljässä toisiinsa linkittyvässä pikkutarinassa.

Kiinnostavaa on se, että Anita Jeramin alkuperäinen kuvitus on korvattu Andy Wagnerin ja Debbie Tarbettin Jeramin tyyliä jäljittelevällä kuvituksella!

Pikku Pupu ottaa tarinoissa lähiympäristöään haltuun yhdessä rohkaisevan ja turvallisen Ison Pupun kanssa. Kun on seikkailtu Piilopuussa, Kaukamaassa ja Sumuvuorilla, on aika palata kotiin ja todeta – tietysti ! – että kotipesä on maailman paras paikka.

Ja aivan kuten aiemmassa Arvaa kuinka paljon sinua rakastan –kuvakirjassa, niin myös tässä uutuudessa viimeisen sanan saa Iso Pupu poikaselleen:

”Paras paikka, jonka minä tiedän”, kuiskasi Iso Pupu, ” on siellä, missä sinä olet".

Kuvakirjan iso kirjasinlaji ja väljä ladonta tekevät siitä hyvän harjoittelukirjan lukutaidon alkuvaiheisiin, sillä eihän tämä aihe ole eskari- tai ekaluokkalaisenkaan mielestä oikeasti yhtään lälly!


Saksalainen Kaikista rakkain –kuvakirja ammentaa samasta lapsen ja vanhemman välisestä tunnepatteristosta kuin Bratneyn kirjakin.

Stefanie Dahlen jänikset muistuttavat ilmeissä, asennoissa ja olemuksessaan jopa hätkähdyttävän paljon Anita Jeramin ”alkuperäisiä” hahmoja.

Tässä kuvakirjassa on enemmän tekstiä ja teemakin laajenee enemmän lapsen uhmaan, suvaitsevaisuuteen ja kodin turvan merkitykseen pienelle lapselle. Myös kuvitus on runsaampi monine yksityiskohtineen.

Josse-jänis kiukuttelee emolleen ja päättää muuttaa ystäviensä luokse. Se toteuttaa aikeensa, vaikka siskojen viiksikarvat vipattavat hämmennyksestä ja äitikin on huolestuneen näköinen.

Pähkinähiirten perheessä on sotkuista, mäyräperheessä haisee omituiselta, oravaperheen asunto on korkealla puussa ja sinne on vaikea kiivetä.

Pepi-serkun luona Josse viihtyy pisimpään, mutta sieltäkin puuttuu jotakin tärkeää: äidin rakastava syli. Ja niine hyvineen Josse palaa takaisin kotiin, jossa äiti jo avosylin sitä odottaa.















Jotta tämä ei nyt menisi ihan herkistelyksi, niin tänään järjestetään Hämeenlinnassa Kirjan aika-festivaaleilla Verkatehtaalla klo 13 lähtien paneelikeskustelu Tabut eli mistä nuorille ei saisi kirjoittaa ja miksi, jota rouva Huukin matkaa pian kuuntelemaan.

Nelipäiväisillä festivaaleilla on myös muuta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen linkittyvää ohjelmaa ja kirjailijavierailuita, joita voi selailla oheisesta linkistä.

Paneelin puheenjohtajana toimii nuortenkirjailija Salla Simukka. Muina panelisteina ovat kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Jukka Laajarinne sekä nuori lukija Paula Heinilä Hämeenlinnan lyseon lukiosta.

Se tärkein sosiaalinen kontakti alkaa sylistä

Vaikka tämä menee varmaan jo jankuttamisen puolelle, niin rouva Huu ei voi olla ällistelemättä sitä suvereeniutta, jolla Kirsi Kunnas edelleen liikkuu kirjallisissa tilaisuuksissa ja onnistuu tiivistämään olennaisen myös asioista, joista tunnustaa olevansa ihan pihalla.

Viime viikonlopun Tampereen kirjamessujen yhteydessä järjestettiin Aamulehden paneelikeskustelu otsikolla Kirjan korvike – ottaako sosiaalinen media kirjallisuuden paikan? Paneeliin ottivat osaa kirjailijat Tuija Välipakka, Alexandra Salmela, Karo Hämäläinen ja Kirsi Kunnas.

Kunnas tohti esittää ääneen epäilynsä siitä, että hän olisi vaarassa syrjäytyä, kun ei käytä sähköpostia saati ole Facebookissa.

Kunnaksen mielestä ihmisen ensimmäinen – ja TÄRKEIN – sosiaalinen kontakti syntyy siitä, kun aikuinen lukee lapselle. Sosiaalista kontaktia syntyy myös, kun yksinäinen ihminen lukee tekstiä, jossa kirjailijan ääni resonoi.

Kirsi Kunnas ei ole liioin jymähtänyt hokemaan vanhoja iskulauseita, vaan muuntaa sanomaansa myös kiireisiä nykyvanhempia puhuttelevaan kuosiin. Toisaalla hän on aiemmin kiteyttänyt trendikkäästi runouden merkityksen lapselle sanomalla, että runous on lapsen ensimmäinen älylelu ja kielipeli.

Kunnas tekee yhä tuiki tärkeää työtä lastenkirjallisuuden lähettiläänä, sanansaattajana ja totuuden torvena.

Lisää tällaisia lastenkirjallisuuden tärkeyteen uskovia kirsikunnaksia tähän aina vain yksitotisempaan maailmaan, toivoo rouva Huu.

Nuoruus on mielentila, ei mikään ikäkysymys

Nuoruus nyt! Paneelikeskustelu Hervannan kirjastossa Tampereella 11.4.2012 klo 12–13. Haastattelijana Matti Karjalainen ja haastateltavina kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.




Terveisiä Hervannan kirjaston kupeessa sijaitsevasta elokuvateatterista, jossa järjestettiin Nuoruus nyt! -paneeli.

Kolme pirkanmaalaista nuortenkirjailijaa Vilja-Tuulia Huotarinen, Terhi Rannela ja Salla Simukka kertoivat kirjoittamisesta ja kirjailijan ammatista.

Paneeli eteni melko perinteisesti tietopalvelusihteeri ja kirjavinkkaaja Matti Karjalaisen kysymysten ja nuortenkirjailijoiden vastausten tahdissa. Kuulijoina oli yläkoululaisia ja lukiolaisia Hervannasta ja Kaukajärveltä sekä muutamia äidinkielenopettajia ja kirjastonhoitajia.

Rouva Huu odotti tilaisuudelta vähän poleemisuutta, mutta kenties tämä ei olisi ollutkaan oikea foorumi pohtia nuortenromaanin tulevaisuutta. Pitäisikö siis järjestää erillinen tilaisuus aikuisille, jotka ovat huolestuneita suomalaisen nuortenkirjallisuuden tulevaisuudesta?

Vai onko tästä aiheesta kukaan muu rouva Huun lisäksi edes kiinnostunut?

Rannela, Simukka ja Huotarinen kertoivat muun muassa oman nuoruutensa koskettavista lukuelämyksistä ja kirjoittamisesta elämäntapana. Heillä ei ollut mitään tarvetta mystifioida kirjailijan ammattia.

Vilja-Tuulia Huotarinen korosti, että kirjoittaminen on aina yhtä vaikeaa.

Salla Simukka konkretisoi nuortenkirjailijana saamaansa tekijänpalkkiota. Hän saa TV 2:n päivittäissarjan Uuden päivän viikon käsikirjoitusrupeamasta saman verran palkkaa kuin nuortenromaanista, jota hän kirjoittaa kuitenkin useamman kuukauden ajan. Simukka myös kiisti haluavansa suoranaisesti vaikuttaa kirjoittamillaan romaaneilla nuorten elämään. Nuortenromaani on hänen mielestään liian hidas väline tähän tarkoitukseen.

Erityisen kiinnostavaa oli kuulla näiden iältään vielä verraten nuorten kirjailijoiden mielipiteitä muun muassa siitä, pitääkö nuorille kirjoittavan olla jotenkin "ajan hermolla" ja seurata nuorten maailmaa.

Terhi Rannela teki kahdeksan vuotta juttuja nuortenlehti Demiin, ja tämä oli hänelle hyvä näköalapaikka nuorten maailmaan. Nyttemmin hän käyttää viittä entisessä kotikaupungissa Outokummussa asuvaa teinityttöä keskeisinä informantteinaan, jos jokin erityinen asia häntä askarruttaa.

Eniten lukijapalautetta nuorilta lukijoilta saa Terhi Rannela, joka pyrkii myös vastaamaan kaikkiin lukijakirjeisiin.

Rannelasta on sukeutunut Saksassa suoranainen kirjailijaidoli. Hän on juuri palannut Saksan tourneeltaan ja kertoi hämmentyneensä Hannoverissa järjestetystä lukutilaisuudesta, jossa kuulijat olivat itkeneet kuunnellessaan Taivaan tuuliin -romaanin (Otava 2007) ja viime vuonna saksannetun Blown Away -käännöksen ääneenlukua!

Kriitikkona sivutoimisesti työskentelevä Salla Simukka korosti myös sitä, kuinka suomalainen nuortenkirjailija saa aikuistenkirjailijaan verraten huomattavasti vähemmän arvioita per kirja. Jos aikuistenkirjasta julkaistaan eri viestimissä keskimäärin reippaasti yli kymmenen kritiikkiä, niin nuortenkirjailijan uutuusteos saattaa saada vain muutaman arvion, ja harvalukuisuuteensa nähden niiden merkitys voi olla kirjailijalle joskus liiankin iso.

Terhi Rannela paljasti lukevansa kirjojensa kritiikit vasta vuoden viipeellä. Näin hän pystyy suhtautumaan niihin asiallisesti, ilman suurta tunnekuohaa.

Nuorten lukijoiden yleisökysymyksille ei juurikaan jäänyt aikaa. Eräs opettaja takarivistä tivasi aivan tilaisuuden viime minuuteilla nuortenkirjan määritelmää, jonka Vilja-Tuulia Huotarinen kuittasi tokaisemalla, että toivottavasti se ei koskaan selviä ainakaan hänelle itselleen. Hän nimittäin jättää kernaasti tällaisen määrittelyn kustantajien ja kriitikoiden tehtäväksi.

Ehkä tähän kiteytyykin koko suomalaisen nuortenromaanin dilemma: kirjailijoita kiinnostaa kuvata nuoruutta, mutta teosten kohdeyleisöstä päättää kirjoja markkinoiva taho, joka ei ole vielä oivaltanut nuortenromaanin laveaa potentiaalia lukijakuntaa?